Eikä maksa mitään

Matkustin junalla Turkuun, kuten viime kirjeessäni uhkasin.

Helsingin asemalla lipunmyynti oli toisenlaista kuin ennen. Luukuille oli kaamea jono, uuden automaatit oli suljettu. Isoissa tiedotteissa kerrottiin, että matkalippuja myydään junassa. Tervetuloa!

Nousin junaan. Lipunmyyjää vaan ei näkynyt. En oikein tullut käsitykseen, olisiko itse pitänyt lähteä myyjää etsimään vai oliko sellainen ihan oma-aloitteisesti tulossa kaupustelemaan. Tein niin kuin muutkin eli en tehnyt mitään.

Matka sujui rattoisasti, kuten junassa aina. Kohta saavuimmekin Turkuun, ja matka oli edelleen maksamatta. No, en siitä suurta murhetta kantanut.

Asemalaiturillakaan ei seisonut lipuntarkastajia, kuten usein Helsingin metrossa. Sen sijaan siinä seisoi hattupäinen herra, joka huusi suoraa huutoa ja huitoi ja pyöri kädet levällään kuin kiekonheittäjä. Kiekkoa hänellä ei onneksi ollut kädessään, vain kaljapullo. Toinen kenkä oli pudonnut jalasta.

Sen verran tulin hänen itkunsekaisesta rähjäämisestään ymmärtämään, että hän oli Kuopiosta tulossa ja matkalla Ouluun. Hän ei voinut käsittää, miksi VR oli kuljettanut hänet Turkuun. Hän uhkasi haastaa oikeuteen kaikki syylliset pääjohtajasta veturinkuljettajaan. Tulee VR:lle isot korvausvaatimukset menetetyistä bisneksistä.

Minulla sen sijaan ei ollut vaatimuksia VR:lle, pikemminkin toisin päin. Istuin Turussa seminaarin ja käytin valmistellun puheenvuoron. Yöksi menin kaverin kämpille. Seuraavana päivänä seminaari jatkui, mutta enää en puhunut mitään. Mielelläni olisin mennyt kiertämään paikkakunnan näyttelyitä, mutta ei sitä oikein kehtaa lintsata työhön kuuluvasta tilaisuudesta, vaikka se olisi kuinka turhanpäiväinen.

Paluumatkalla Helsinkiin en päässyt kokeilemaan, vieläkö junayhtiö tarjoaa ilmaisen palvelun, sillä kaveri oli lähdössä asioille Helsinkiin ja sain häneltä autokyydin.

Jostakin pitkäaikaismuistin hämäristä sopukoista pulpahti kesken ajomatkan esiin vanha synti 70-luvun alusta. Siinäkin menin Turkuun ja jätin maksamatta. Olin silloisen tyttöystävän kanssa matkalla Helsingistä Ruisrockiin bussilla. Matkan puolivälissä Lahnajärvellä oli bussien taukopaikka. Vasta siellä bussiimme nousi rahastajaneiti. 

Neiti kulki rahalaukkunsa kanssa bussin käytävää ja keräsi maksuja. Kohdalle tullessaan hän kysyi, mistä mihin. Minä valehtelin, että Lahnajärveltä Turkuun.

Neidin katseesta näki, että hän ei tainnut uskoa. Mutta hän ei ruvennut tiukkaamaan. Ehkä hän ymmärsi, että siinä oli köyhiä opiskelijoita. Anti mennä.

Näin ne vanhat synnit painavat. 40 vuoden jälkeen pulpahtelevat esiin, kun tulee asiaan liittyvää virikettä.

* * * 

Seuraavana aamuna Vuoronvarausvirastoon saapuessani täytin päivärahailmoituksen. Tuli yllättävä ongelma, jota en ollut huomannut. Minulla ei ollut suoritetusta virkamatkasta matkalippuja, ei hotellilaskua, ei mitään. Miten olen toteuttanut matkamääräyksen? Kävelinkö Turkuun? Polkupyörällä? Peukalokyydillä? Teltassako asuin? Miten saadaan aikanaan tilintarkastajat uskomaan, että olen matkalla edes ollut?

Kuvassa Helsingin rautatieaseman kivimiehet, ne joita VR on onnistuneesti käyttänyt mainoksissaan. Yksikin mainoskilpailun palkintoraati perustelee päätöstään:

”VR:n mainonta on jo pitkään ollut tuoretta ja tunnistettavaa. Mielikuva VR:stä on mainosten myötä muuttunut dynaamisemmaksi ja iloisemmaksi. Menestyksekäs mainostus on vaikuttanut yrityksessä myös sisäisesti. VR:n henkilökunnan ammattiylpeys on lisääntynyt.”

Niin oikke! Pistäkääpä vielä mainokseen, että ei maksa mitään.