Pyykkilauta ja kauniit varpaat

 

En vielä hetkeen luovu muistelemasta kesäisiä päiviä maalla Längelmäveden rannalla. Kaupungin syksy saa kyllä aikanaan vuoronsa.  

Tämä kesä oli tarpeeksi hyvä tehdä työ, joka pitäisi tehdä joka kesä. Vaan ei joka kesä tule tehdyksi. Tarkoitan mattopyykkiä. Tänä kesänä puhdistuvat kaupungista mukaan otetut isotkin matot. Ja kuivuivat myös, kun aurinko helotti. Töölöntorilla on nyt raikas tuoksu.  

Mattopyykissä jotenkin ainutlaatuisella tavalla kulminoituu pohjoisen kesän autuus. Kaupungissa se ilmenee Kaivopuiston mattolaiturilla, joka toimii turistikierrosten nähtävyytenäkin. Maalla omassa rannassa sain puuhata ilman valokuvaavia turisteja.

Kummallinen otsikko tällä kirjoituksella?  

Otsikko viittaa vanhaan hilpeään lauluun, joka liittyy aiheeseen. Jos laulu ei ole tuttu, sen voi kuunnella TÄSTÄ  klikkaamalla. Tätä laulua minä hoilasin mattoja laiturilla pestessäni niin että varmaan koko Ponsanselkä raikui, ehkä ääni eteni veden kantamana vielä Ristiselänkin yli ja kuultiin Eräpyhän rannoilla aina Einon pirtillä asti. Näin voi käydä, kun sää on hyvä ja laulajan tunnetila voimakas.  

Täytyy tietysti myöntää, että laulun sanat viittaavat palkkapoliittisesti epämääräiseen työsuhteeseen, mutta se ei minua haitannut, sillä minä tein työtä itselleni, en toisen palveluksessa. Myöskään laulajan sukupuoli-identiteetti ei taida olla sama kuin minulla, mutta mitä pienistä. Lisäksi laulussa viitataan outoon juomaan, jota tuskin saa Oriveden Alkosta , ei ainakaan laulussa mainitulla hinnalla.

  

 

Samana päivänä

 

Vietettiin hienossa ravintolassa rouva johtajan syntymäpäivää. Illan edetessä ja viinipullon tyhjentyessä rouva tuli maininneeksi sellaisen harmillisen yksityiskohdan, että hän on syntynyt huonona päivänä.  

Miten niin, ihmettelimme. No siten niin, että samana päivänä ei ole historian saatossa osunut syntymään muita suurmiehiä kuin Irwin Goodman. Vuosi on eri mutta päivämäärä sama.  

Juhlien jatkoilla palasimme asiaan. Onkohan meillä muilla sattunut kohdalle parempi suurmies-onni? Tai suurnais-onni, olkaamme tarkkoja kielenkäyttömme tasa-arvonäkökohdista.  

Ensin katsottiin toimistomme vahtimestarin syntymäpäivä. Sieltä löytyi Juice Leskinen. Suurmies kyllä, mutta yhdessä suhteessa saman alan miehiä kuin Irwinkin.  

Sitten minä. Minun syntymäpäiväni suurmieheksi osoittautui Brian Jones. Tiedättehän tuon Rolling Stonesin alkuperäisjäsenen. Sama ongelma taas kuin edellisilläkin, pahempikin.  

Viimeinen haku jäljellä. Se on sihteerini neiti B:n syntymäpäivä. Löytyykö sieltäkin joku juoppo muusikko?  

Ei löydy. Miten voikin aina ja joka asiassa mennä niin, että neiti B. erottuu edukseen muista? Hänen syntymäpäivältään löytyy kyllä eräs musiikkimies, joka sattumalta esiintyy taajaan tämän minun blogini kommentaattorina ja joka on lukemansa perusteella julistautunut neiti B:n hartaaksi ihailijaksi. Mutta tämä musiikkimies ei minun vankan käsitykseni mukaan ole lainkaan samaa sarjaa Irwinin, Juicen ja Brianin kanssa tässä yhdessä ominaisuudessa, jos nyt muutenkaan. 

Kuka tämä neiti B:n kanssa samana päivänä syntynyt musiikkimies on? Jos et vielä ole tunnistanut, katso eilisen blogini kommenttia, siellä hän kehuu neiti B:tä. Ja jos en vallan erehdy, kyllä hän tätäkin kirjoitustani jotenkin kommentoi.

 

Pärinäpoikia ja surinasussuja

 

Viime talvena työpaikallani Vuoronvarausvirastossa syntyi idea lähteä kesällä pienellä porukalla kiertämään  Eurooppaa. Kulkuvälineeksi olisi pitänyt hankkia moottoripyörä.  

Idean alkuunpanija oli sihteerini neiti B., jolle on tyypillistä saada ideoita. Minuakin pyydettiin liittymään joukkoon. Kevätpuolella kävinkin kerran moottoripyöräliikkeessä katselemassa ajopelejä. Ostamatta jäi, rohkeus petti. En lähtenyt Eurooppaa kiertämään, pysyin kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Neiti B. lähti yksin ja kävi kaukana. Myöhemmin hän tuli pyörällään pistäytymään myös Längelmävedellä, kun minulla oli siellä vieraana ammattituttavia Ruotsista ja Tanskasta. Sain kokeilla sihteerini Harrikkaa. Pelottavalta tuntui. En ole

sellaiseen tottunut.  

Neidin pyörällä pääsee yli kahtasataa - vai ehkä kolmeasataa. Neiti B. pyysi minua kyytiin, hän halusi viedä minut ajelulle. Se oli kamalaa, pelkäsin putoavani kyydistä. Piti pitää lujasti kuskista kiinni, sillä elämä ja terveys oli hänen varassaan. Tanskalainen vieras sen sijaan nousi sumeilematta neiti B:n kyytiin, kun oli aika lähteä kotimatkalle. Matkaa Helsinki - Vantaan lentokentälle oli yli 150 km. Ihailtava suoritus.  

Kauhukokemuksen jälkeen aloin katsoa uusin silmin aittani perällä vuosikymmenet seissyttä Tunturi-mopoa. Vieläköhän siitä saisi kalun? Tarvetta olisi.

Postilaatikolle on matkaa yli kaksi kilometriä suuntaansa, ja se on vähän liian paljon käveltäväksi. Tulee lähdetyksi autolla. Mopo olisi hyvä siihen tarkoitukseen. Polkupyöräkin minulla on ja se olisi sinänsä aivan kelvollinen, mutta harmikseni en ole pariinkymmeneen vuoteen voinut ajaa polkupyörällä. Persuksiin iski jokin omituinen vika, joka estää ajon. Satulalla ei voi istua, tekee heti kipeää.  

Rautakaupassa katselin myös skoottereita. Sellainen vasta hyvä olisi. Istuin on iso ja pehmeä. Sopisi

tyyliinkin. Olisihan tyylikästä ajaa vaikkapa Vespalla pitkin pohjoishämäläistä kylätietä. Aivan kuin olisi Roomassa William Wylerin elokuvassa Loma Roomassa tai Felliinin Via Venetolla elokuvassa La dolce vita. Olen joskus kauan sitten ajellutkin vuokra-Vespalla ("ampiaisella") Roomassa. Siinä kokemuksessa oli historiallista hehkua.  

Skootterin ostoa pitää nyt harkita ensi kesään. Sydänalan tunnekeskuksessa oireileva houkutus on ilmeinen. Tähän viereen pistän kuvia mainituista jutuista. Kuvat saa klikkaamalla suurempaan kokoon.

 

 

Menestyksen nälkä

 

Blogin vakituiset lukijat ovat varmaankin havainneet, että Dessu ei ole erityisempi urheilumies. Varsinkin hurmahenkinen penkkiurheilu on houkuttanut minulta sarkastisia ellei peräti hillityn ivallisia kommentteja. Lajit, jotka menevät bisnes edellä, ovat saaneet erityishuomion - sellaiset kuin formula-ajot ja jääkiekko. 

Pienenä poikkeuksena on ollut yleisurheilu, mutta siitä on ollut viime vuosina vaikea laajemmin innostua. Toisin oli kauan sitten. 

Vakituiset lukijat muistanevat myös, että kesäkodissani Längelmäveden rannalla on joka kesä järjestetty yhden lajin urheilukisoja. Laji on kuulantyöntö. Kisat järjestetään illan hämärässä saunan jäähdyttelytauolla. Osallistujina ovat olleet naapuritalojen äijät, jotka silloin tällöin kokoontuvat saunailtaan luokseni. Näissä kisoissa doping on sallittu - sellainen kylmä ja vaahtoava.

Mutta tänä kesänä kaikki oli toisin. Äijät kyllä kävivät saunomassa ja dopingia nautittiin mutta kuulaa ei enää työnnetty. Lajivalikoima nimittäin laajeni.  

Äijät olivat viime talven mittaan näin tuumineet ja valmistautuneet kesäkauteen sponsoroimalla tarpeelliset välineet, jotka minulle sitten alkukesästä tultiin juhlapuheen kera lahjoittamaan. Nyt urheiluvälinevarastossani on kuulan lisäksi kiekko, moukari ja keihäs. 

Heittolajeja kaikki - onneksi.  Olisi vaikea kuvitella, että sillä porukalla innostuisimme saunatauolla mistään hypyistä tai juoksuista. Joku seiväshyppy, kolmiloikka, 110 metrin aidat tai kymppitonnin juoksu eivät ehkä innostaisi ja voisivat aiheuttaa revähtymiä. 

Kiekon- ja moukarinheitto eivät oikein luonnistuneet. Välineen lentosuunta pyörähdysten jälkeen oli arvaamaton. Mutta keihäs! (piti oikein pistää huutomerkki tuohon vaikka yleensä sitä vältän ja jätän sen suosiolla teinityttöjen fanituskäyttöön). Keihäs lensi juuri sinne mihin pitikin, tosin huonossa asennossa.  

Onneksi on keihäänheitto. Se on viimeinen jäljelle jäänyt suomalaiskansallinen menestystekijä, nyt kun markkinamiehet ovat puliveivanneet Nokiankin pois. Minäkin oikein innostuin keihäänheitosta. Treenasin sitä monta kertaa pitkin kesää. 

Ensimmäisen kisan tulokseni oli 19 metriä (mittaus suoritettiin askelmitalla). Myöhemmin sain valmennusapua tuttavalta, joka on nuorena toiminut liikunnanohjaajana. Hän neuvoi ristiaskeleet ja tukijalan käytön ja muut niksit. Vähitellen tulokset lähtivät huimaan nousuun. Kesän parhaaksi tulokseksi tuli tasan 30 metriä. 

Jos tätä vauhtia kehityn tulevinakin kesinä, olen neljän - viiden vuoden kuluttua huipulla. Tosin siihen mennessä minun pitää keksiä uusi heittopaikka. Kahden vuoden kuluttua keihään lentorata ulottuu omenapuitteni sekaan ja neljän vuoden kuluttua liiterin seinä tulee eteen. 

Mutta hyvältä näyttää, sillä into on syttynyt. Pitää vaan varoa ettei tule revähdyksiä. 

Kuvassa se uusi heittoväline.

 

Perinnettä noudattaen

Ajatus karkailee. Kirjoittaminen ei luonnistu. Siitä tietää, että on aika sammuttaa tietokone.

Olen torstaina tai viimeistään perjantaina muuttamassa kaupungista maalle kesäksi. Niin kuin kaikkina kesinä jo vuosikymmenet. Kesäparatiisini on pohjoisella Pirkanmaalla suuren Längelmäveden rannalla. Helsinki ja Töölöntori jää kauas taakse. Niitä tuskin edes muistaa.

Yhden kerran joudun työn vuoksi kuitenkin käymään kaupungissa, sillä työmatka vie minut juhannuksen alla muutamaksi päiväksi Berliiniin. Tämäkin on vanha perinne, joka on toistunut ties kuinka monta kertaa. Välillä kesäkokous on kyllä pidetty Münchenissä, välillä Stuttgartissa, aina kuitenkin Saksassa.

Perinteisesti lopetan blogin pidon kesäksi. Vietän aikani mieluummin ulkona, varsinkin valoisat yöt. Nettipuuhaan tulee talven mittaan addiktio, ja siihen on hyvä saada katko. Valoisiin kesäöihin tuleva addiktio on luonnostaan lyhytkestoinen.

Vieraita tulee taas monelta taholta, Ruotsista, Norjasta, Tanskasta, Saksasta, Belgiasta, ehkä Espanjastakin. Ja kesätapahtumia riittää. Minut tapaa lähialueitten taidenäyttelyissä, konserteissa, teattereissa ja muissa tapahtumissa. Muun ajan istun suuren puun alla lepotuolissa ja luen kirjoja.

Blogin pito on ollut yllättävän tuottoisaa määrältään, sillä postauksia edellisen kesän jälkeen on tullut peräti 120. Se on enemmän kuin kahtena edeltävänä vuotena. Lukijamäärä näyttää kuitenkin kevätkaudella kääntyneen lievään laskuun.

Kommentteja on tullut ja ne ovat olleet iso ilo. Käytännön syistä olen valitettavasti vähän huono vastaamaan kommentteihin, ainakaan nopeasti. Kommentit ovat olleet myös kovin sopuisia ja asiallisia. Tästä olen erityisen kiitollinen, sillä tiedän hyvin, millaista nettikeskustelu usein on. Siitä luin viimeksi tänään   ikävän uutisen  , joka kohdistuu suomenruotsalaisuuteen. Minulle on tullut vain yhdeltä anonyymilta taholta haistattelua sähköpostiini. Sen sai aikaan kirjoitukseni, jossa kehuin joitakin suomenruotsalaisia kirjailijoita ja mainitsin lukevani näitä kirjoja alkukielellä. Tulkoon siis vielä uudestaan vahvistetuksi sympatiani ja arvostukseni kaksikielisyyttämme kohtaan. Puolueporukat ja nuoriso-osastot (joiden nimiä en tässä mainitse, jottei google saa siitä hakusanaa ohjaamaan tänne) vastustakoot hurrikieltä muualla kuin minun sivuillani.

Kiitän lukijoita ja toivotan hyvää kesää. Palaan viimeistään silloin, kun lumi peittää maan ja Längelmävesi jäätyy.

Yhden sortin hulluus?

Viimeinen viikonloppu kaupungissa ennen muuttoa maalle kesäksi.

Perinteisesti juuri viimeiseen viikonloppuun sijoittuu Maailma kylässä -festivaali. Se on poikkeuksellisen miellyttävä tapahtuma. Olen osallistunut aina kun mahdollista - niin nytkin.

Lisäksi juuri äsken oli kirpputorimyyjäisiä kaikkialla puistoissa ja pihoissa. Kiertelin niitä Kalliossa, sillä Töölö on sellaiseesa paljon huonompi. En paljon ostanut - muutaman kirjan vain, mutta tunnelma oli tärkeintä.

Siinä on aidon kansanjuhlan tuntu, kun suuri väenpaljous kiertelee laajaa aluetta, jossa tapahtuu kaiken aikaa. Maailma kylässä tarjosi musiikkia ja monenlaisia muita esityksiä  ja tietenkin eksoottista ruokaa. Helsinki tuntui ihan aidosti kansainväliseltä ja jännittävältä paikalta. Vieraat kulttuurit herättiävät uskomaan, ettei tämä sittenkään mikään takapajuinen ja ahdasmielinen kansa ole, vaikka välillä onkin epäuskon hetkiä.

Ja tällaisen tunnelman keskeltä minä lähden pois, niin kuin aina. Tuli taas hetkellinen epävarmuuden häivähdys. On se yhden sortin hulluutta häipyä pois kaupungista juuri kun se alkaa elää. Siellähän nökötän metsän keskellä järven rannassa koko kesän ja palaan vasta kun kaupunki taas vaipuu horrokseen. Mitä järkeä?

Omituisia ilmiöitä

 

1.  

Blogillani on varsin vakiintunut lukijakunta. Laskuri raksuttaa päivässä keskimäärin 100 - 150 numeroa eteenpäin. Välillä olen päiväkausia kirjoittamatta, ja silloinkin kävijöitä on jopa 50 päivässä. Luvut ovat olleet hieman laskusuuntaiset tämän kevätkauden aikana.  

Joskus tulee omituisia tilastopiikkejä. Vuosi sitten yhtenä päivänä tuli yhtäkkiä puolen tuhatta käyntiä. Stat Counter kertoi, että lukijaryntäys tuli venäläisistä nettiosoitteista. Epäselväksi jäi, mikä aiheutti rynnistyksen.  

Äskettäin tuli päivän kestävä pienempi piikki, kun Ylen Bloginautti-ohjelmassa luettiin yksi postaukseni. Keskiarvo ylittyi suunnilleen sadalla.  

Nyt on muutaman päivän ajan tullut runsaasti lukijoita oudosta osoitteesta. Bloggerin liikenteen lähteet -lista näyttää, että ne ovat tulleet osoitteesta, jonka nimi on topblogstories.com. Uteliaisuuttani menin katsomaan, mikä sellainen liikenteen lähde on.  Kohtasin etusivun, jossa oli kuvia nuorista naisista vähissä vaatteissa, tai suoremmin sanottuna kokonaan ilman. Tekstinä oli "Sex datings in Helsinki".  

Miksi sieltä tulee kävijöiden virta minun blogiini? Se jäi selvittämättä, sillä ilman rekisteröitymistä etusivulta ei päässyt eteenpäin. En katsonut tarpeelliseksi rekisteröityä. Toimiala on minulle vieras.  

Pyydän: viitsisikö joku asiaa tunteva lähettää minulle kommentin tai sähköpostin, josta saisin selville, mikä siellä saa ihmiset klikkautumaan minun blogiini. 

2.  

Bloggerin listan mukaan minulla on 26 ilmoittautunutta seuraajaa. Vuosikausia seuraajien nimet / kuvat olivat näkyvissä omassa gadget-lokerossaan kirjoitusteni oikealla puolella. Sitten yhtenä päivänä kaikki katosivat. Jäi vain otsikko "Lukijat" ja sen alapuolella tyhjä tila.   

Olen yrittänyt korjata vian poistamalla ensin tyhjentyneen gadgetin ja lisäämällä sitten uuden. Sillä ei ollut vaikutusta. Tyhjänä on ruutu pysynyt.   

Vanhat seuraajat muistan kyllä, mutta kevättalven mittaan on tullut uusia. En tiedä, keitä he ovat.  

Osaisiko joku antaa vinkin, missä on vika.

Kyllä maalla on mukavaa 4

 

[jatkuu]  

Olen hiukan hämmentynyt polttopuiden määrästä kesäkodissani. Valmiiksi pilkottuja klapeja on liikaa. Iso liiteri on tupaten täynnä, pinoja olen joutunut pystyttämään myös liiterin ja saunan ulkopuoliselle seinustalle. Keskimääräinen kulutus on kaksi täysmittaista pinoa kesässä, toinen saunassa, toinen huvimajan takassa. Lisäksi poltettavaksi tulee kaikki mahdollinen romupuu juhannuskokossa.  

Jos keskimääräinen polttamisvauhti säilyy samana, minulla on valmiina pilkottuja polttopuita arviolta yhdeksitoista vuodeksi. Se tarkoittaa, että voisin lopettaa liiterityöt kokonaan ja palata asiaan vasta vuonna 2024.  

En voi lopettaa. Tontti on iso ja aina tulee kaadettavia puita. Nytkin yksi iso koivu näyttää olevan kuolemassa pystyyn ja se täytyy kaataa. Siitä tulee taas ainakin parin kuukauden saunapuut. Viime kesän jäljiltä läjässä pressun alla on vanhan puretun ladon laudat ja hirret (kuva). Niitä pilkoin äskeisellä käynnilläni. Siis taas pinomäärä lisääntyi.  

Uusimpana yllätyksenä metsän reunasta löytyi viitisen metriä pitkä katkennut kuusen latva. Melkoinen on ollut myrskyn voima, joka on saanut paksun kuusen katkeamaan. Katkoskohta näkyy taivasta vasten kuvan keskellä. En minä pudonnutta latvaa voi maahan jättää, sillä juuri siitä kohdasta menee polku metsään. Polttopuuksi sekin tulee, ja sitten minulla taitaa

olla varastoa jo kahdeksitoista vuodeksi.   

Lisäksi tulevat kaikki lepät, haavat ja pajut, jotka kaadan vuosittain ojien laidoilta. Polttopuiksi päätyvät kaikki suunnilleen ranteen paksuiset osat.   

Luonto tuottaa enemmän kuin ehdin kuluttaa. Pitäisiköhän rakentaa toinen liiteri? Tai ryhtyä tuhopolttajaksi, joka polttaa pinoja vanhimmasta päästä aloittaen ihan muuten vaan, ilman hyötytarkoitusta?  

 

*   *   *

Tässä oli neljä tuokiokuvaa ensikosketuksesta maalaiselämään pitkän kaupunkilaistalven jälkeen. Totaalisia elämänpiirin muutoksia väitetään terapeuttisiksi.   

[ei jatku enää].

 

Kyllä maalla on mukavaa 3

 

[jatkuu]  

Yöihminen kun olen, en maallakaan osannut muuttaa luonnettani. Kun nettiä ei ollut, piti keksiä jotain muuta. Menin tähyilemään tähtiä.  

Yöt olivat kylmiä, joten toppatakki oli tarpeen. Ja villapipo päähän. Kesäkotini vieressä on laaja kumpuileva pelto, oikea niskavuorelainen maisema. Näin keväällä pellolle voi mennä kävelemään. Kesemmällä viljelijä suuttuisi kävelijälle, joka tallaa kasvavan kauran lakoon.  

Kirkkaana yönä seisoin pitkään pellon korkeimmalla kummulla. Pimeys oli täydellinen, vain tähdet kimmelsivät. Olen nuorena opiskellut itsekseni tähtiä ja oppinut aika hyvin tunnistamaan taivaan kuvioita. Oppi on kuitenkin päässyt rapistumaan - nimet ja systeemit vaatisivat jatkuvaa kertausta.  Siinä yön pimeydessä keskellä peltoa seisoessani  päätin, että tänä kesänä kertaan asiat. Näin tapahtukoon! Tosin saman päätöksen samalla pellolla seisoessani olen tainnut tehdä myös monena edellisenä kevätyönä. Mutta nyt olen tosissani.  

Kaksi viikkoa yksinäisyydessä tekee erakoksi.  Vain yhtenä iltana minulla oli vieraita, kun kutsuin kaksi äijää lähinaapureista saunaan. Tämä on muodostunut perinteeksi, joka on jatkunut kauan. Naapureilta saan monenlaista apua kesän mittaan. Tänäkin kesänä olisi tarkoitus toteuttaa eräs pitkään suunnitteilla ollut rakennusprojekti.  

Perinteeksi on myös muodostunut saunomisen jäähdyttelytauoilla käynnistyvä jalo kilpaurheilu, kuulantyöntö. Koska doping-testeistä ei ole pelkoa, nautiskelemme samalla kylmiä kuohuvia piristeitä.   

Heittolaji sopii hyvin saunomisen tauolle, juoksukilpailu tuntuisi liioittelulta. Hyppylajeihin meillä ei taitaisi olla taipumuksia. Joku seiväshyppy tai kolmiloikka altistaisi vammoille. Tosin on kuulantyönnössäkin vaaransa: tukijalka saattaa luiskahtaa, sillä kilpailemme saunan edustan nurmikolla.   

Kilpailukesän avaus ei tällä kerralla sujunut minulta kovin hyvin, sillä en sijoittunut tulosluettelossa aivan kärkipäähän. Työntöjäni häiritsi Längelmäveden selältä juuri minun heittovuorojeni kohdalla yltyvä vastatuuli.   

Kyllä kuulakilpailuja on järjestetty kesien mittaan muidenkin kanssa. Kesävieraani innostuvat aina lajista, tosin yleensä vain miehet. Naiset ovat jostakin syystä pidättyväisempiä ja tyytyvät katselemaan ja kannustamaan. Tosin sihteerini neiti B. on näyttänyt kykynsä, jotka eivät ole vähäiset. Harkinnassani on heittotekniikan vaihdos. Kaikki vieraani työntävät kuulaa pakittamalla, mutta minä suunnitellut siirtyväni pyörähdystekniikkaan. Sillä keinoin luulen, että tuloksenilähtevät roimaan nousuun.  

Kuvassa on kilpailuvälineemme. Se on talven jäljiltä vähän ruosteessa, mutta ei se haitannut. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.

 

[jatkuu]

Kyllä maalla on mukavaa 2

[jatkoa eiliseltä]

Jotakin olennaista puuttuu, kun asuu kaupungissa.  Pidän suorastaan terapeuttisena kokemuksena, kun pitkän talven jälkeen pääsen maalle ja saan mennä kontalleen kasvimaalle ja työntää sormeni multaan. Ei sellaista Töölöntorilla pääse tekemään.  

Minä viljelen kesäkotini kasvimaalla mausteyrttejä ja salaatteja. Monivuotiset yrtit vaativat vanhan vuosikerran jäänteiden siivouksen, yksivuotiset pitää istuttaa tai kylvää. Nämä toimenpiteet tulivat nyt hoidetuksi tavallista aikaisemmin. Se lupaa aikaista satoa, jos ei tule pahoja pakkasöitä.  

Perustin myös uuden mansikkamaan. Vanha on käynyt huonoksi. Ostin uudet taimet ja katekankaan Oriveden Multasormesta. Paikan olin raivannut jo viime kesänä ja pitänyt sen rikkaruohottomana jättämällä sen pressun alle.  

Viinimarjapensaista leikkasin huonot oksat. Pensasmustikalle kaadoin vettä, johon oli sekoitettu vaaleanpunaista jauhetta. Se pitää maaperän happamuuden sopivana. Raparperille ei tarvitse tehdä mitään, se puskee esiin multakasasta joka kevät ihan itsekseen.  

Kukkien osalta yritän pitää perinnekasvit kunniassa. En huoli mitään sellaista, mikä ei kuulu vanhan torpan perinnemaisemaan.  Erityisiä suosikkejani ovat mäkimeirami, ukonhattu, jaloritarinkannus ja särkynyt sydän, jotka ovat myös hyviä houkuttelemaan perhosia ja kimalaisia. Se on minulle tärkeää.  

Suurin urakka oli kiertää lähialueen rannat ja ojat ja katkoa kaikkialta esiin puskevat

pajupöheiköt. Se pitäisi tehdä joka vuosi, mutta usein se jää. Helpointa on tehdä se nyt keväällä ennen kuin lehdet ovat kasvaneet. Minun rantatontillani tämä urakka on erityisen suuri, sillä pinta-alaa on paljon. Raahasin risut läjään liiterin taakse odottamaan, että myöhemmin kesällä käynnistän silppurin, joka pilkkoo ne pieniksi murusiksi, josta tulee hyvää katetta pensaiden alle ja kasvimaalle.  

Kuvissa työkalujani. Lapio on vanha, oksasakset ostin uudet, samaa hyväksi koettua merkkiä kuin entisetkin. Mainostamisen välttämiseksi käänsin ne kuitenkin kuvaan väärin päin, ettei merkki näy.  

[jatkuu]

Kyllä maalla on mukavaa 1

 

Miehet ovat tunnetusti alttiita viekoituksille. Jopa minä. 

Viekoituksen, johon sorruin, järjesti tällä kerralla hehkeä kevätsää. Tarkoitus oli viipyä maalla Längelmäveden rannalla vain muutama päivä, korkeintaan viikko, mutta toisin kävi. Viivyin kaksi viikkoa, enkä olisi tullut pois vieläkään, ellei eräs työprojekti olisi ollut kaatumaisillaan niskaan. Lisäksi tuli kipeä varvas.  

Kahdessa viikossa ehtii erakoitua. Parta kasvoi, nahka ruskettui ja kunto koheni. Liiallista ruskettumista piti varoa, sillä puissa ei ole lehtiä enkä saanut aurinkotuolilleni kunnon varjoa terijoensalavan alla.  

Töitä tein. Vanhat rakennukset piti taas siivota perusteellisesti talven jäljiltä. Hiirien sotkut, hämähäkkien kudelmat, hirsiseinien rakojen sammaltäytteet, puruvintin varistukset ja muut sotkut veivät kolme päivää koko lailla aamusta iltaan. Kyllä nyt taas kelpaa vieraiden tulla.  

Rakensin viisi linnunpönttöä. Laudanpätkät olin kerännyt valmiiksi jo syksyllä. Ne olivat peräisin vanhasta puretusta ladosta. Harmaata, niin kuin asiaan kuuluu. Pönttöjen rakennuspiirustuksissa en kuitenkaan noudattanut sitä mallia,  jonka julkaisin tällä palstalla   joskus kauan sitten. Tyydyin yksinkertaisempaan malliin, näin laman vallitessa joutuvat linnutkin tyytymään pelkistettyyn muotokieleen.  

Maalla aina sattuu ja tapahtuu. Torstaiaamuna iski harmistus: herätessä huomasin, että oikean jalan isovarvas on kipeä. Sillä ei kärsinyt astua yhtään, piti klenkata kantapäällä. Se oli kummallista, en ollut satuttanut sitä mihinkään, mitään ei ollut pudonnut varpaalle. Mietin, onko joku elukka päässyt huomaamattani puremaan.  

Päätin lähteä Helsinkiin. Kenkää en saanut jalkaan. Kaasun painaminen vielä jotenkin luonnistui, mutta jarrun painamista piti varoa. Piti jarruttaa vasemmalla jalalla niin kuin automaattivaihteisissa autoissa. Sujui matkanteko niinkin.  

Kuvassa on verstaani, jossa rakensin niitä linnunpönttöjä. Siinä höyläpenkin oikeassa reunassa näkyy niitä harmaita laudanpätkiä. Seinällä näkyy kuva siitä hienostuneemmasta linnunpönttömallista, jota en tällä kerralla viitsinyt noudattaa. Kuvan saa suurennetuksi klikkaamalla.

[jatkuu]

 

 

Lähdössä

 

Viikonloppu on ollut vilkas. Olen valmistautunut kesään.   

Tärkein yksityiskohta kesään siirtymisessä on se, että minulla on taas auto käytössä. Yarikseni oli talviunilla koko lumisen kauden. Sen talvipesä oli kaverini tyhjä liiteri kaukana Vantaalla. Vakuutus oli katkaistu ja akku irrotettu. Edes talvirenkaita ei ollut vaihdettu.  

Talviunilta herättäminen taitaa olla väkivaltainen teko niin karhuille kuin autollekin. Yaris ei kuitenkaan suuttunut mutta pisti kovasti vastaan. Se ei startannut. Ei murahtanutkaan.  

Onneksi on osaavia kavereita. Sitä sanotaan verkostoitumiseksi. Verkostoni haki vehkeen. Vehkeelle hän mainitsi nimenkin, mutta se ei jäänyt mieleeni. Se oli punainen, suunnilleen pystyyn käännetyn kaljakorin kokoinen ja siitä lähti johtoja ja letkuja. Johtoja kiinnitettiin akkuun ja startattiin. Heti lähti käyntiin. Samalla vehkeellä mitattiin myös renkaiden ilmanpaine ja puhallettiin lisää.   

Sitten ajettiin kierros, tultiin takaisin, sammutettiin moottori ja startattiin taas. Ei murahtanutkaan. Vehkeen johdot kiinnitettiin taas ja heti lähti käyntiin. Mutta tuomio oli tyly: pitää ostaa uusi akku, vanha ei lataa. Ajettiin asemalle, ostettiin akku ja tultiin takaisin kiinnittämään se.  

Nyt minulla on hyvin starttaava auto. Olo on onnellinen. Pääsen huomenna (maanantaina) lähtemään maalle. Iltauutisten Toni Hellinen lupasi kesää.  

Olen pakannut auton valmiiksi. Laukullnen lyhythihaisia paitoja, shortseja, sandaaleita. Toinen laukullinen kirjoja ja dvd-levyjä. Kolmas laukullinen lakanoita, tyynyliinoja, pyyheliinoja, Digiboxksi ja dvd-soitin. Vanha korituoli pehmusteineen, vanha matto. Enempää ei mahtunut - seuraavassa kuljetuksessa sitten.  

Längelmäveden kesäkodissa alkaa suursiivous, kuten aina ensikäynnillä talven jälkeen. Hiiret ovat mellastaneet vanhassa torpassa. Piha on täynnä haravoitavaa, sillä ympärillä on paljon lehtipuita. Kasvimaat on muokattava ja pistettävä yrttejä ja kesäkukkia kasvamaan.  

En vielä siirry lopullisesti kesänviettoon maalle. Viivyn nyt ehkä viikon, vähemmänkin jos sää huononee. Yksi työprojekti on vielä Helsingissä jäljellä. Siihen menee aikaa ainakin viikon verran.   

Kuvat ovat äskeiseltä Maltan-matkaltani. Calypson luola ulkoa ja sisältä. Homeroksen kertomus Odysseuksen retkistä pitkin Välimerta vie sankarin tähän luolaan. Ihana nymfi Calypso ottaa hänet vangiksi ja pitää luolassa vuosikaudet. Luola ei vaikuttanut kovin viihtyisältä, mutta ilmeisesti Odysseuksella oli siellä silti mukavaa.

 

 

Matkalta kotiin

 

Viikko meni Välimeren saarella. Malta tuli tutummaksi. Sinne pitää palata paremmalla ajalla.  

Merkillinen paikka. Siellä elää rinnakkain äärimmäinen vanha ja muodikkain uusi. Vallettassa ja maaseudulla maistuu muinaisuus, kaikki Maltan muinaiset vaiheet, joissa on valtavasti maailmanhistorian suurta draamaa. Pienelle saarelle keskellä Välimerta ovat jättäneet jälkensä kaikki mahdolliset valloittajat foinikialaisista Napoleoniin.  

Hotellini sijaitsi Vallettan viereisessä Sliema-nimisessä modernissa kaupungissa. Siellä oli kaikki mahdollinen turisteille  tarkoitettu nykyaika: yöelämä, kasinot ja hotellien uima-altaat.  

Viihdyin paremmin vahassa.   

Kuljin paljon - kaupungeissa kävellen, maaseudulla bussilla. Oli hämmentävän helppoa liikkua busseilla. Kaikki linjat saaren jokaiseen kolkkaan lähtivät samasta paikasta, joka on kuvassa etualalla näkyvä liikenneympyrä. Bussit olivat vanhanaikaisia, hitaita, rämiseviä, istuimiltaan epämukavia ja muutenkin juuri sellaisia, joilla matkustamisesta nautin suuresti. Sellaisia pitäisi olla Suomessakin - elämänlaatu paranisi, stressi helpottuisi.  

Busseja kulki koko ajan kaikkiin suuntiin. Oli helppo löytää kaikkiin haluamiinsa kohteisiin. Pienellä saarella etäisyydet olivat lyhyet. Puolta tuntia enempää ei kestänyt ajaa mihin tahansa kohteeseen.  

Historiaa oli kaikkialla. Yritin valokuvata pienellä taskukamerallani, mutta se ei tuottanut kovin hyviä tuloksia. Alapuolella oleva kuva on skannattu matkaesitteestä. Siinä on bussiympyrä edessä ja sen takana Vallettan vanhakaupunki. Sisään mennään vallihaudan ympäröimän muurin portista.  

Maltan historiasta kiinnostuneille lukijoille suosittelen Googlen kuvahakua seuraavilla hakusanoilla:  

Hal saflieni hypogeum  (osittain maanalainen pyhäkkö, jumalien palvontapaikka  4500 vuoden takaa)  

Hagar qim   (megaliittitemppeli)  

Mdina  (Yksi maailman parhaiten säilyneistä keskiaikaisista kaupungeista)  

*  *   *   

Itse suunnittelen siirtymistä äärimmäisyydestä toiseen. Välimeri oli jo lämmin, ilmasto suorastan kuuma. Nenä ja otsa paloivat auringossa - nyt nahka hilseilee. Lähipäiviksi luvataan lämpenevää Suomeenkin. Siksi suunnittelen siirtymistä kesäasunnolleni Längelmäveden rannalle pohjoisella Pirkanmaalla. Jäät lienevät jo sulamassa sieltäkin.  

Muutto maalle ei ole vielä lopullinen. Siivoan mökiltä talven sotkut ja palaan sitten vielä hetkeksi työhön Helsinkiin. Toukokuun loppupuolella on sitten aika aloittaa joutilas laidunkausi.

 

 

 

Karnevaalia suunnitellessa

 

Hain matkalaukkuni ullakolta. Huomenna on pakkauspäivä. On aika lähteä reissuun kohti tuntemattomia seutuja.  

"Tuntematon" tarkoittaa tässä maata, jossa en ole ennen käynyt. Se on Malta. Viime aikoina olen kyllä lukenut aiheeseen liittyviä kirjoja, joten minulla on nyt kyllä tietoa Maltan historiasta, maantieteestä, taiteesta ja kulttuurista. Vaikuttaa mielenkiintoiselta.   

Valitettavasti matka pitää tehdä lentokoneella. Mieluummin matkustaisin junalla ja laivalla, mutta se ei nyt onnistu. Paikan päällä näyttäisi sitten olevan tiheä bussiverkko, jolla pääsee saaren joka kolkkaan.  

Kyseessä on työmatka. Kahden hengen delegaatiomme osallistuu kongressiin, joka kestää kaksi päivää. Sen jälkeen puolet delegaatiostamme eli sihteerini neiti B. palaa kotimaahan. Minä aion jäädä.  Paluuaikataulua minulle ei ole määritelty. Tulen kun huvittaa. Ellei huvita, jään sinne. 

On varsin todennäköistä, että viivyn Vapun yli. Kirjoista en ole onnistunut selvittämään, millaiset vapunviettotavat siellä ovat vallalla. Ehkä siellä tulee ikävä kotimaan perinteitä. Pitää miettiä, pakkaanko matkalaukkuuni viimevuotisen vappuviuhkan. Se saattaisi helpottaa oloa, jos kaipaus käy sietämättömäksi.   

Entä vappunaamari? Sekin on jossakin tallella, ehkä löydän jos etsin. Se, jossa on iso nenä, paksut viikset ja kulmakarvat ja mustasankaiset silmälasit. Kun sen pistää kaupungilla naamalleen, aina herää epäily, kulkeeko siinä Groucho Marx, Henrik-Otto Donner vai Ben Z. Voisi olla kiinnostavaa testata, tunnetanko nämä henkilöt Vallettassa asti. 

Vappukarnevaalin tunnelmaan saattaisi sopia retki Gozo-nimiselle pikkusaarelle. Siellä on luola, jonne ihana nymfi Calypso nappasi vangikseen Odysseuksen, joka purjehti pitkin Välimerta. Eikä kiirettä ollut poispääsyn kanssa. Vuosikausia kului, ja itse Zeuksen piti puuttua asiaan ennen kuin matka pääsi jatkumaan.  

Kuva esittää suomalaista ikimuistoista vappuperinnettä - sitä että kerran vuodessa jokaisen kuuluisi karnevalisoitua. Klikkaa kuvaa jos teksti on liian pientä. Siinä on teekkareiden Äpyfoni vuodelta 1983. Toivotan lukijoille riemukasta vappua.

 

Kevään harmeja

 

Olen kaupunkikävelijä. Vaeltelen mielelläni pitkin Helsingin katuja ja rantoja. Pysähtelen, poikkean, käyn kurkistamassa, otan valokuvia, istahdan penkille, seisoskelen katsomassa.  Sellainen kiireetön kulkeminen miellyttää.  

Tällaisina keväisinä päivinä kuin tänään vaeltelu ei kuitenkaan miellytä, vaikka pitkän liukkaan kauden jälkeen niin luulisi. Yritin tänäänkin, mutta kävely ei sujunut. Syy ei ole jaloissa vaan nenässä ja silmissä.   

Onkohan minulle kehittynyt allergia? Silmiä kirvelee, aivastelen, nenä vuotaa. Piti käydä apteekissa ostamassa nuhasuihketta. Kotona piti sulkea ikkunat.   

Epäilen katupölyä.  

Ei minulla aikaisemmin ole tällaista ollut. Jotain pientä kyllä, mutta nyt on mennyt vaikeaksi. Siitepölyistä ei ole ainakaan koskaan aikaisemmin ollut haittaa, ei edes pujosta, jota kasvaa kesäasuntoni tien varrella.  

Katujen siivous on käynnissä, keskeiset paikat näyttävän olevan valmiita mutta työ jatkuu syrjäisemmillä alueilla. Muutama sateeton lämmin päivä on tuonut koko kaupungin ylle leijailevia pölypilviä.  

Autoni on edelleen talviteloilla kaukana keskustan ulkopuolella. Saa pysyäkin siellä vielä niin kauan, että saan Maltan-reissuni tehdyksi. Sitten siirryn kesäaikaan ja käynnistän muuton maalle. Mutta vielä ei ole sen aika.   

Kuvassa vihje kaupungin puhtaanapitolaitokselle: hankkikaa tällaisia vehkeitä helpottamaan meidän nuhanenien keväisiä harmeja.

 

Yön herkkuja

 

Olen yleensä vähän kranttu suuhunpantavan suhteen. Suosin terveellisiä ruokia, kasvisruokakin kelpaa, iloitsen erityisesti itämaisen keittiön annoksista.  

Joskus kuitenkin tulee poikkeuksia. Tässä eräänä yönä astelimme herraseurassa pitkäksi venähtäneen sidosryhmätapaamisen jälkeen Helsingin rautatieaseman editse. Siinä Makkaratalon kohdalla joku meistä huomasi sattumalta - se oli kai Watkinson - että ei yöllä voi mennä aseman ohi poikkeamatta nakkikioskille.  

Asemahallin öinen ruokatarjonta ei tunnetusti ole erityisen terveysvaikutteista. Ei ole koskaan ollut eikä ole vieläkään. Moni muistaa Möttösen. Se oli aikoinaan Helsingin aseman kuuluisin annos. Iso rasvainen lihapiirakka, varsinainen lötkö, ruma kuin mikä. Ja suosittu!  

Nyt herraseurueemme meni asemahallin kojuun, jonka listalla oli makkaraa. Ostin bratwurstin ranskalaisilla, ja paljon ketsuppia päälle. Juomaksi sentään jäävesi, ei limsa.  

Jostakin muistin salatuista sopukoista nousivat esiin nuoruuden nakkikioskit. Jyväskylän kirkkopuistossa oli yksi, joka tuli tutuksi. Sieltä sai aina ison annoksen makeaksi kuullotettua sipulia kaikkiin annoksiin. Se peitti alaikäisen hengityksestä kotona kielletyt aromit. Tukholmassa sai Sibyllakorv med mos -annoksen päälle kauhallisen bostongurkaa.  

Erityistä nostalgiaa jokainen 70-luvun Suomessa junareissuilla kulkenut tuntee maaseudun ja pikkukaupunkien asemaravintoloiden tarjontaan. Niissä oli muutakin kuin makkaraa. Katsokaa kuvaa - sen saa suuremmaksi klikkaamalla. Tarjolla oli monenlaisia herkkuja kansalliseen makuun. Tuollaisissa paikoissa minäkin muistan usein reissuillani poikenneeni. Huomaattehan alaosan tiukat ukaasit nuorisolle. Ne taisivat kuitenkin jäädä tyhjäksi julmisteluksi. Olen muistavinani, että syntymävuoden kohdalta väärennetty teinikortti kelpasi vaikka missä. Tosin kokemukseni oli 60-luvun puolelta.  

Kuva on vuodelta 1977 tai -78, selvästikin vapun aikaan. Sen voi päätellä alalaidan toisesta lapusta, josta ilmenee, että ravintolan lista elää vuodenajan herkkujen tahdissa.

 

 

 

Innovatiivista toimintaa

 

LISÄYS, kirjoitettu la 20.4.

Luin tänä aamuna toisen kirjakaupan mainoksesta, että äskettäin leikatun käsivamman vuoksi John Irving ei pysty signeeraamaan kirjaansa. Tämä ilmoitus tekee postaukseni ydinkohdan aiheettomaksi. Pahoittelen puutteelliseen tietoon perustuvaa irvailuani.
Dessu

===========================

Eilisessä postauksessani vastailin saamieni haasteiden kysymyksiin. Jos olisin siirtänyt vastaamisen tähän päivään, olisin yhdessä kohdassa vastannut toisin. Sellaista on maailman meno: kaikki muuttuu.  

"Minkä kirjan ostit viimeksi?", haasteessa kysyttiin. Eilinen vastaukseni on tänään vanhentunut, sillä ostin tänään kirjan. Matkustin sitä varten raitiovaunulla Töölöntorilta Akateemiseen kirjakauppaan. Satoi melkein kaatamalla, siksi raitiovaunu. Kuivalla säällä olisin kävellyt.  

Olen varmaan ennenkin maininnut, että olen vuosikymmenet kerännyt kirjoihini kirjailijoiden nimi- tai omistuskirjoituksia. Kokoelmani on aika laaja. Mukana on monta nobelistiakin. Täydennän kokoelmaani aina kun mahdollista. Tänään oli taas mahdollisuus - sitä varten Akateemiseen lähdin.  

Kirjailija John Irving on Suomessa markkinoimassa uutta kirjaansa "Minä olen monta" (In one Person). Ei Irving mikään ykkössuosikkini ole mutta aivan lukukelpoinen kuitenkin. Tunnen hänen tuotantoaan ihan sieltä "Kaikki isäni hotellit" - ja "Garpin maailma" -teoksista asti.  

Nyt olin menossa ostamaan uusimman ja pyytämään nimikirjoituksen. Ensin oli haastattelu, jonka hoiti suomentaja Kristiina Rikman. Sitten siirryttiin jonoon pyytämään signeerausta.  

Mutta, mutta... Ei mennytkään niin kuin tavallisesti. Kun pääsin pöydän ääreen ja avasin kirjan nimiösivun, kirjailijalla ei ollutkaan kynää vaan hän löi sivulle leiman ja sanoi voilà, katsoi silmiin ja hymyili metkasti, ja sitten seuraava asiakas ja kirja. Jono eteni tosi sukkelasti.  

Nyt minulla on siis kokoelmassani uusi kirja, joka on varustettu kirjailijan leimalla (kuva). Miten siihen pitäisi suhtautua? Mietin, onko se kirjailijan itsensä keksintö vai kustantajan vai kirjakaupan. Tekeekö kirjailija saman Euroopan kiertueensa muissa maissa?  

Kirjakaupassa oli haastateltavana muitakin uusien kirjojen tekijöitä. Viereisessä jonossa oli MTV3:n ranskan-kirjeenvaihtaja signeeraamassa Rivieraa, Nizzaa ja Cannesia esittelevää uutuuskirjaansa. Seuraavana haastateltavaksi tuli Eduskunnan puhemies, jolta myös on tullut uusi kirja. Kummallakaan ei näkynyt leimaa. Kynällä kirjoittivat. En silti ostanut.  

*    *   *     

Dessu, joka on tunnetusti innovatiivisuuteen innostuneesti suhtautuva kansalainen, tarjoaa nyt jatkoidean kaikille maailman kirjailijoille, kustantajille ja kirjakaupoille. Pistäkää ihmeessä kirjailijan nimikirjoitus jo kirjapainossa siihen nimiösivulle. Sillä tavalla sen saisivat kaikki kirjan ostajat. Eikä tarvitsisi vaivata kirjailijaa paikalle.  

Lohdutukseksi itselleni kaivoin hyllystäni John Irvingin edellisen teoksen. Siihen sain aikoinaan ihan kynällä kirjoitetun nimikirjoituksen (kuva 2). Kyllä se oli mieluisampi.

 

 

Haasteellista

 

Blogeissa kiertää haasteita ja kyselyitä. Olen vähän huono sellaisissa, sillä usein ne jäävät. Tällä kerralla yritän kohentaa huonoa mainettani ja vastata samalla kerralla peräti kahteen haasteeseen. En ole aikoihin mihinkään kyselyyn osallistunut, joten ehkä on aika parantaa tapansa.  

Haasteita kuuluu jatkaa. En kohdista haastetta kenellekään nimeltä mainiten. Jatkakaa, hyvät lukijat, jos haluatte. Älkää jatkako, jos ette halua. 

HAASTE 1 :

1. Mikä kirja olisi paras kuvailemaan sinun elämääsi?
Vaihtelee vuosittain, mutta juuri nyt niitä on kaksi, samaa aihepiiriä mutta eri näkökulmasta:

Yoshida Kenko: Joutilaan mietteitä

Tom Hodgkinson / Matthew De Abaitua (toim.) Matkaopas joutilaisuuteen
 
2. Luetko runoja?
Kyllä, kaiken aikaa, hitaasti, yleensä yhden päivässä.

3. Käytkö kirjallisuustapahtumissa?
Mieluummin divareissa. Aika usein Pentinkulman päivillä ja Vanhan kirjallisuuden päivillä. Välillä myös Mukkulassa.

4. Mistä kirjasta toivoisit tehtävän elokuvan?

Ikiaikainen suosikkini Pentti Haanpää on jokseenkin kokonaan filmaamatta, vaikka hänen tekstinsä hyvin siihen muotoon taipuisivatkin. Eivät kuitenkaan taitaisi olla kaupallisesti kannattavia aiheita.
 
5. Minkä klassikon olet aina halunnut lukea, muttet ole (vielä) saanut aikaiseksi?

Ensimmäisenä tulee mieleen Tolstoin Sota ja rauha.

6. Onko sinulla salaisia lempikirjoja, joita et kehtaa paljastaa?
Kelpaisikohan tähän Apollinairen "Hirveä Hospodar"? Tai sitten Anni Polva, joka on piilossa kesämökin kirjahyllyssä (ks. kuva).

7. Kenet kirjailijan haluaisit tavata?
Kiinnostavimmat taitavat olla jo tuonpuoleisessa.

8. Kenet romaanihenkilön haluaisit tavata?
Olisikohan Josef Knecht (Hermann Hessen Lasihelmipelin "Magister"). Toinen olisi Faust.

 
9. Kuka on mielestäsi kiinnostavin kirjailija (vaikka et välttämättä hänen kirjoistaan pitäisikään)?
Tässä kysymyksessä mieleen juolahtavat sellaiset vähän keskimääräistä viekkaammat, kuten Mark Twain, George Bernard Shaw, Eugene O´Neill ja August Strindberg. Ja Haanpää tähänkin.

10. Minkä kirjan ostit viimeksi?
Divarista löytyi Kerstin Ekmanin Händelser vid vatten.

11. Mitä luet juuri nyt

Monta kirjaa menossa yhtä aikaa, kuten aina. Päällimmäisenä tuo ed. kohdan Ekman. Muita: La grande parade (kuvataidekirja) / Eeva-Liisa Manner: Varokaa voittajat / Heikki Salo: Kahlekuningaslaji - laululyriikan käsikirja /  Ville Ranta: Eräänlaisia rukouksia (sarjakuva) / Päivi Lehtola: Järven syvyyden mittaaminen /

====================================

HAASTE 2 :

Jos olisin vesi, olisin Längelmävesi. Sen rannalla vietän kesäni. 

Jos olisin kukka, olisin vanamo - "Tuoksut vanamon ja varjot veen..."
Jos olisin eläin, olisin kanarialintu. 

Jos olisin soitin, olisin sähkökitara.
Jos olisin hedelmä, omena (valkea kuulas)
Jos olisin talo, olisin vanha hirsitorppa, jonka raot on täytetty sammaleella. 

Jos olisin kirja, olisin nahkakantinen kootut teokset.
Jos olisin maisema, olisin kesäyön näkymä saunan laiturilta järvenselälle.
Jos olisin juoma, vaahtoava tuopillinen keskikaljaa.
Jos olisin puu, olisin kukkiva pihlaja.
Jos olisin joku, olisin nuori ja notkea.

 

Ymmärtämisen ylistys

 

Ei taida olla toista kirjailijaa kuin Paavo Haavikko, jota olen lukenut niin paljon ja ymmärtänyt niin vähän. Ja silti lukenut aina vaan lisää.  

Kirjoitan lukiessani kaikenlaista muistiin. Nyt tarttui haaviin tällaisia kohtia jostakin kaiken keskeltä:

 

"On julmaa tuomita syntymättömiä. 

      Ja mies syntyy maailmaan vasta

kun hän löytää itsensä.

      Hän löytää itsensä, jos sattuu kohdalle.

Jos sattuu kohdalle, kun miestä tarvitaan, 

      ja jos hän on se mies, jota kysytään.

Ja jos hän vastaa siihen: se olen minä." 

                (Sulka - tarina kasvatuksesta kolmessa näytöksessä - 1973)  

*   *   *   

"Hirveästi menetti nainen, ihan kaiken, ja paljon meni mieheltäkin.

      Naiset voitti.

Ja kun nainen lopulta voittaa se menettää kaiken." 

                (Ne vahvimmat miehet ei ehjiksi jää - 1976)  

Pilkkaako? Kehuuko? Puhuuko pötyä? Onko perää? Nainen varmaan ymmärtäisi. Ymmärränkö minä? Ehkä vain hämärästi aavistan, eikä enempää tarvitakaan. Pääasia että jää mieltä rassaamaan.

 

(Kuva: "Onnea rapsuttamassa")