Suunnitteilla hulinointia

Kutsu kävi. Kaatosadekaan ei estänyt lähtemästä entisen työpaikan vappulounaalle. Oikeampi nimitys olisi tietysti vapun aatonaaton lounas. Onneksi Töölöntorilta pääsee Kruununhakaan raitiovaunulla. En pahasti kastunut.

Kylmä kalapöytä oli mieluinen. Jälkiruoaksi oli tippaleipiä. Niihin en koskenut. Väittävät rasvaisiksi. Simaa otin. Siinä oli monta rusinaa. Kummallista, että siman rusinat ovat aina niin pulleita. Ihan kuin niissä ei olisi koskaan ryppyjä ollutkaan. Syytä en ymmärrä.

Kotona menin kellariin avaamaan koristelaatikon. Joulutonttujen ja pääsiäistipujen seasta löytyi vappuviuhka. Sitä tarvitaan taas. Aion lähteä hulinoimaan. Saatan poiketa Mantan patsaan lakitukseen, jos sää on siedettävä. Sen jälkeen on kutsu ravintola Kosmokseen. Ex-sihteerini neiti B. on hoitanut pöytävarauksen. Kosmoksessa en ole käynytkään aikoihin. Viimeksi olin siellä tapaamassa hyvää ystävää tammikuussa. Söimme silakoita, ne ovat ravintolan suosikkiannos.

Ylioppilaslakkia en taida ottaa nytkään, vaikka se on tallella. En ole koskaan ottanut. Se tuo mieleen epämiellyttäviä muistoja.

Nuorena vappua istuttiin aina Vanhan ylioppilastalon kuppilassa (kuva). Myöhemmin vappulounaan paikat vaihtelivat: Bulevardia, Messenius, Risuhokki, White Lady. Nyt on varaus Eliteen. Se sijaitsee nurkan takana. Ei tarvita taksia kotimatkalle.

Jos vähänkään tunnen itseäni yli neljänkymmenen aikuisvuoden kokemuksella, luulen että hulinointini pysyy kohtuullisen maltillisella tasolla. Sisäinen optimistini huomaa, että taitaa tulla kesä. Sisäinen pessimistini näkee tilanteen realistisemmin. Syksyn alkuun on enää neljä kuukautta.

Aikaansa edellä

Lääkereseptit vanhenivat. Tuli pieni tenkkapoo, miten uusiminen tapahtuu näin sähköisen reseptin aikaan.

Paperireseptin aikaan se oli helppoa. Piti vain viedä vanhentunut resepti terveyskeskuksen aulassa olevaan kirjelaatikkoon. Viikon kuluttua sai hakea uusitun paperin ilmoittautumisluukulta. Mutta nyt se ei enää käy. Ei ole kirjelaatikkoa eikä paperia siihen pistettäväksi.

Rationaalisen päättelyn miehenä aavistelin, että homman voi nykyisin hoitaa tietokoneella.

Ei kun toimeksi. Oman terveyskeskuksen sivulta ei löytynyt mitään ohjetta. Siellä vain "suositeltiin kaikille sähköisen asioinnin sopimuksen tekemistä". Minä olen sen jo tehnyt. Toisesta kohdasta löytyi "lue lisää terveysaseman sähköisestä asioinnista". Sinne!

Löytyi pitkiä tekstejä, joiden mukaan Omakanta-palvelusta voi tarkistaa, ovatko reseptini voimassa. Mutta minä tiesin tarkistamattakin, että eivät ole. Samassa kohdassa kerrottiin myös, että voin Omakannasta katsomassa omia terveystietojani. Uteliaisuus heräsi.

Siellä olivat reseptini ja niiden perässä maininta, että eivät ole voimassa. Ei kuitenkaan näkynyt mitään sellaista, josta olisi päässyt niitä uusimaan. Sen sijaan löytyi eräs unohtumaan päässyt asia. Kävin nimittäin viime marraskuussa terveyskeskuksen laboratoriossa verikokeessa. Silloin luvattiin, että saan lääkäriltä tekstiviestin sitten kun tulos on valmis. Siitä on nyt yli viisi kuukautta, mutta tekstiviestiä ei ole kuulunut. Täällä Omakannassa tulos oli. Nyt sen tiedän. Hieno homma. Ainoa harmi vaan, että desimaalin tarkkuudella ilmoitetusta tiedosta ei ole paljon iloa, kun tunne sen merkitystä. Varmaankin ihan hyvä tulos. Tai sitten ei.

Lopulta löytyi kohta, jossa kerrottiin, että voin mennä Helsingin terveyspalvelun e-asiointiin uusimaan reseptit. Sellainen löytyikin. Siellä oli täytettävä lomake, johon piti kirjoittaa uusittavan lääkkeen nimi ja vahvuus. Piti siis palata reseptisivulle ja copy / paste-menetelmällä siirtää pitkät ja hankalat nimet ja numerot lomakkeen ruutuun.

Systeemi otti vastaan vain yhden lääkkeen nimen. Toista lääkettä varten sama piti aloittaa alusta. Mutta lopulta homma tuli hoidetuksi. Valinta ilmoitti, että uusiminen kestää seitsemän päivää, ja saan tekstiviestin, kun uusiminen on valmis.

Kaikki siis hyvin?

Kyllä, kaikki on hyvin. Perjantaina sain peräkkäin tekstiviestejä, joissa kerrottiin yksi kerrallaan, että reseptini on uusittu. Tekstiviestien lähettäjä hieman yllätti. Se oli KELA. Miten se nyt sinne oli kääntynyt? Mutta väliäkö sillä, verenpainelääkkeitä riittää taas vuodeksi.

Sitten tuli lauantai ja Helsingin Sanomat. Siinä kerrottiin sähköisistä palveluista. Otsikko oli  "Reseptin voi syksyllä uusia verkossa". Jutun yllättävin kohta kuului näin: "Syksyllä on tulossa sellainen palvelu, että asiakkaat voivat jättää reseptin uusimispyynnön sähköisesti. Vielä se ei kuitenkaan ole mahdollista."

Vai ei ole mahdollista? Minähän sen juuri äsken tein. Todistettavasti. Kyllä tällaisesta saavutuksesta  rinta röyhistyi ja tunsi itsensä tietotekniikan sankariksi, joka on aikaansa edellä. Tietotekniikan mestari. Tulevaisuuden mies!  "Kyl mää ole senttä aika poika. Mää ihmettele oikke ittiän. Mikä mää ollenka olenka."

Kulttuuri kukoistaa

Tämän päivän kulttuuriuutinen:

Suomalainen miesnäyttelijä on päässyt tappelemaan uuteen Hollywood-elokuvaan tunnetun tähtinäyttelijän vierelle. Muutama repliikki kuuluu rooliin. Ylen pääuutisissa näytettiin kuvia elokuvan tappelusta ja ammuskelusta ja kuultiin näyttelijän tuntemuksia menestyksen hetkellä. Nyt jäämme odottamaan printtimedian hehkutusta tällaisella kansallista itsetuntoa kohottavalla tapauksella.

Eilisen kulttuuriuutinen:

Helsingin Kallion punavihreän kuplan taiteilijat eivät ymmärtäneet riemastua vaalin tuloksesta. Siitä riemu repesi sosiaalisessa mediassa ja parissa lehdessäkin. Suvaitsematonta porukkaa! Sinne vaan kiukkujonon jatkeeksi: maahanmuuttajat, suomenruotsalaiset, tiedeuskovaiset, seksuaalivähemmistöt, punavihreät...  Kunhan nämä saadaan jyrätyksi järjestykseen, valtakunnassa on taas kaikki hyvin.

Kuva:

Lapualaisooppera (Arvo Salo - Kalle Holmberg - Kaj Chydenius: Lapualaisooppera. Ylioppilasteatteri 1966 - kuvassa Vesa-Matti Loiri).

Mennyt maailma

Olen viime vuosina käyttänyt runsaasti aikaa vanhempieni jäämistön tutkimiseen. Aineiston keskeisin osa koostuu valokuvista, kirjeistä, korteista, muistikirjoista ja muusta sekalaisesta paperitavarasta. Olen skannannut bittimuotoiseen talteen huomattavan määrän vanhoja aineistoja.

Työ on ollut kiinnostava aikamatka perheeni ja sukuni menneisyyteen. Samalla on ollut välttämätöntä selvitellä vanhempieni sukujen historiaa, jotta osaisin sijoittaa kuvissa näkyviä henkilöitä oikeaan kohtaan pitkää tarinaa. On löytynyt kiinnostavia henkilöitä ja ihmiskohtaloita, joista en ole tiennyt mitään.

Osa valokuva-albumeista on minulle lapsuusvuosilta tuttuja. Osa on ennen näkemättömiä. Äitini on kirjoittanut huolellisesti vanhimpien albumeitten kuvien alle tiedot kuvan henkilöistä, paikoista ja vuosiluvuista.

Nyt olen päässyt albumit loppuun. Vuorossa ovat pahvilaatikot, jotka ovat täynnä kuvia ja kirjeitä. Niissä ei ole tietoja kuvien aiheista.

Nyt etenen siis arvoitusten alueelle. Liitän yhden kuvan tähän näytteeksi. Olen sitä katsellut tarkasti, löytyisikö kuvasta yhtään tuttua. Ei löydy. Kuvan tekee mielenkiintoiseksi sellainen yksityiskohta, että se löytyi muutaman muun kuvan lisäksi kirjekuoresta, jonka pintaan oli liimattu romanttinen sydän-aiheinen kiiltokuva ja lisäksi kuoren ympärille oli solmittu punainen silkkinauha. Tällaisista merkeistä voi päätellä, että kuoressa olevat kuvat ovat olleet äidilleni merkityksellisiä.

En vaan ymmärrä, millä tavalla merkityksellisiä. En löydä kuvasta yhtään tutun näköistä henkilöä.

Yritän lukea kuvaa. Siinä on värivaurio, mutta se ei haittaa. Ollaan maalla, heinäpellon laidassa, ison kiven äärellä. Taustalla näkyy suuri rakennus, ehkä jonkinlainen varasto. Väkeä on paljon, nuoria miehiä ja naisia, muutama lapsikin. Ehkä kylän talojen renkipoikia ja piikatyttöjä?  Ollaan juhlavaatteissa, mutta mistään ei käy ilmi, mikä juhla. Ehkä jonkinlainen kylän nuorison kokoontuminen kesäjuhlaan. Tanssit? Useimmilla miehillä on lakki päässä.

On ilmeisesti kesän loppupuoli, sillä puissa näyttäisi olevan kellastuneita lehtiä. Pukeutumisesta arvioisin, että ajankohta on 30-luvun puoliväli tai loppupuoli. Tapahtumapaikasta minulla ei ole minkäänlaista aavistusta.

Kuvalla on jonkinlainen liittymäkohta äitini / sukuni historiaan. Jos joku lukijoista osaa lukea kuvasta lisää yksityiskohtia, otan kiitollisena havainnot vastaan. (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla).

Melankolikko miettii

Se iskee aina yhtä yllättävästi. Se ei tule hiljaa hiipien vaikka joskus matkan varrella ehkä hieman oireileekin.

Se tietoisuus iski tänään kun olin iltakävelyllä Keskuspuistossa. Piti oikein katsoa kalenterista, kun palasin kotiin. Kyllä: juhannukseen on yhdeksän viikkoa. Sehän on aivan nurkan takana.

Tämä tietoisuus kesän tulosta konkretisoitui kun näin ihmisiä lapion varressa Keskuspuiston puutarhapalstoilla, siinä Pasilan kohdalla, Ylen linkkitornin lähellä (kuva). Vielä mikään ei kasvanut, mutta optimistiset valmistelut olivat käynnissä. Vuokrapalstat ovat kooltaan yhden aarin kokoisia, mutta sellaisella alalla kasva paljon ja kaupunkilaisviljelijä kokee siinä paljon iloa. Sadon määrä ei ole tärkeintä vaan mahdollisuus tuntea kosketus viljelymultaan. Onnellisia ne joita onni suosii kilpailussa vuokrausoikeudesta.

Minä olen vielä onnellisempi, sillä minun palstani on oikeasti maalla, pohjoisella Pirkanmaalla. Minäkin viljelen. On kasvimaa, on yrttitarha, on kukkapenkkejä, on marjapensaita, on komposti, on  laaja nurmikko, on vanha torppa ja aittoja ja liiteri ja sauna ja laituri. Siellä olen viettänyt kaikki kesät lapsuudesta asti.

Nyt Pasilan palstan kohdalla tietoisuus kasvoi. Nyt on aika alkaa miettiä ensikäyntiä maalle. Se voi tapahtua heti kun sää on suotuisa muutaman peräkkäisen päivän. Ensikäynti painottuu siivoukseen. Hiiret ovat mellastaneet vanhoissa hirsirakennuksissa ja pihanurmikko on täynnä haravoitavaa. Sen jälkeen tulevat istutukset.

Sitten tulee aika joka toivottavasti on huoleton kuin perhoselle kesäpäivä. Välillä istun lepotuolissa vaahteran alla lukemassa, välillä kuljen kedolla heinä suussa.

Optimistin epärealistisia ajatuksia? Melankolikko minussa miettii, että voinko kuvitella aikaa eilisten vaalitulosten jälkeen, että tästä nykyhetkestä vielä joskus puhutaan "vanhana hyvänä aikana".

Olemisen sielua hivelevä alakulo

Missään ei rauhoitu niin kuin hautausmaalla. Kävelykierrosta Hietaniemessä voi pitää terapeuttisena kokemuksena.

Minä olen kuljeskellut siellä jo vuosikymmenet, seuralainen oli ensimmäistä kertaa. Opas tietysti haluaa johdattaa vieraansa nähtävyyksien luokse.

Siinä on taas yksi epätasa-arvon ilmentymä. Tasa-arvo ei kukoista tuonpuoleisessakaan. Hautakiviä on tuhatmäärin, mutta suurin osa niistä on mielenkiinnottomia. Vain merkkihenkilö saa pysähtymään. Hietaniemessä merkkihenkilöitä riittää. Ne houkuttavat pysähtymään, muistamaan jonkin mieleen nousevan yksityiskohdan merkkihenkilön elämästä, jonkin tapauksen, jutun, teoksen, kaskun.

Eino Leinon hauta nosti ääneen lausuttavaksi muutaman säkeen: "Haihtuvi nuoruus / niin kuin vierivä virta - - ".  "- - Rotkoni rauhaan / kuin peto kuoleva hiivin." Muutama muistikuva elämäntyylistä - juoruiksikin niitä voisi mainita jos henkilö olisi elossa.

Topeliuksen korkean muistomerkin kohdalla kerroin  hautajaisten suuresta juhlallisuudesta puheineen ja esityksineen.

Ella Erosen muistomerkki kirvoitti puhumaan loistavan diivan runonlausuntaesityksistä.

George de Godzinskyn hauta pisti muistelemaan sympaattisen kapellimestarin sävellyksiä. Ensimmäisenä muisti löysi "Sulle salaisuuden kertoa mä voisin". Kohta jälkeenpäin löytyi "Katupoikien laulu".

Mika Waltarin hautakivi ihmetytti vaatimattomuudellaan. Ihan kuin olisi unohdettu koko mies.

Alvar Aallon rapistunut marmorilaatoitus sai hyväksyntää - sopii oikeastaan aika hyvin.

Tarmo Mannin muistomerkki antoi aiheen muistella jäähyväisnäytännön erikoista ideaa. Juhlakalu vain istui näyttämöllä eikä sanonut tai tehnyt mitään.

Jussi Jurkan kivi nosti muistikuvan tuttujen teinityttöjen romanttisista tunteista tunnettua näyttelijää kohtaan.

E. N. Setälän iso muistomerkki  vei puheet kielitieteen historian kummallisiin koukeroihin, jotka eivät ihan kaikilta kohdin ole aivan rehtiäkään.

Mannerheimin muistomerkillä oli kaksi seppelettä. Piti tietysti tutkia, kenen laskemia ne olivat. Vieressä laaja sodassa kaatuneiden kenttä vei ajatukset sotasukupolven kokemuksiin ja omien vanhempiemme vaiheisiin.

Kekkonen pysäytti tehokkaimmin. Olimme molemmat sitä sukupolvea, joka eli nuoruutensa ja pitkälle aikuisuuttaankin Kekkosen valtakunnassa. Ja homma sujui. Vieressä lepäsi muitakin aikakauden johtajia: Paasikivi, Sorsa, Holkeri...

Menneiden ihmisten muisteleminen on tunnelmallista. Ei voi välttyä syvällisiltäkään ajatuksilta. Tulee aika jolloin minä itsekin... Pysähtyykö kukaan vaeltaja siinä kohdassa. Tuskinpa. Itsesääli on ihana tunne. Siinä piehtaroi perusteellisesti ja hyvin. Voi meitä.

Kuvassa kartta Hietaniemen merkkihenkilöistä. Nimilista ei ole lähelläkään täydellistä, mutta ehkä joku hautausmaavaeltaja löytää kartan avulla samanlaista olemassaolon sielua hivelevää alakuloa.

Pitäisi kieltää

1. Kupillinen kahvia kaatui lattialle. Hiukan sitä levisi myös vaalean maton laitaan, suunnilleen postimerkin kokoinen tahra. Nostin maton kylpyhuoneen suihkukaappiin ja pistin veden valumaan maton päälle. Kohta tahra oli kämmenen kokoinen. Matto pilalla?

2. Harjasin hampaat.  Sähköharjan vispaus tuottaa suuhun paljon vaahtoa, ja jotenkin sitä pääsi purskahtamaan mustan t-paidan rinnukselle. Kastelin heti käden hanan alla ja pyyhin märällä kädellä tahraa pois. Ensin näytti lupaavalta mutta aamulla kuivuneessa paidassa oli tahra. Myöhemmin pistin paidan pesukoneeseen, mutta ei auttanut. Paita pilalla?

3. Imuroin lattiat. Olohuoneen ikkunaverhon helma osui vahingossa imurin suulakkeen eteen ja imeytyi letkun sisälle. Kun yritin vetää verhon irti, samalla se irtosi myös ylhäältä verhotangon muutamasta nipsuttimesta ja jäi reunasta repsottamaan. Siirsin tuolin verhon eteen noustakseni kiinnittämään verhon takaisin nipsuttimiin. En ulottunut, tuoli oli liian matala. Tarvittaisiin tikkaat. Sellaisia minulla ei ole. Mikä nyt neuvoksi?

4. Pesin kirjopyykin. En ymmärrä, mitä tapahtui.  Paidat ja muut vaatteet ovat täynnä kummallista nöyhtää ja takkua. Kaikki pilalla?

Siivouspuuhista on pelkkää harmia. Pitäisi kieltää?

Ostaisinko?

Minä olen jälleen autoileva kansalainen. Tunnen kuuluvani joukkoon.

Autoni oli talvisäilytyksessä marraskuusta alkaen tuttavan isossa tallissa Vantaan syrjäisillä perukoilla. Vakuutusmaksut siinä säästyivät, muun hyödyn lisäksi. Nyt sain auton taas seisomaan Töölöntorille. Öljyt oli vaihdettu, tulpat uusittu, akku ladattu. Kaikki on siis valmista kesäkautta varten.

Turhan aikaisin tämä taisi tapahtua. En minä vielä maalle lähde. Tuskin ennen vappua, ellei nyt aivan helteinen huhtikuu puske päälle.

Autoa tuodessaan kaverini kysyi, että eikö alkaisi jo olla aika vaihtaa auto uudempaan. Yarikseni on vuosimallia 2003 ja sillä on ajettu kohta sata tuhatta kilometriä. Kaverini on automekaanikko, joten hänen ehdotustaan on syytä harkita.

Hänellä olisi tarjolla minulle juuri sopiva vaihtoauto, Citroën Berlingo. Hän tietää intohimoisen menneisyyteni Rättisitikan omistajana. 2CV oli ensimmäinen autoni, enkä ole siitä koskaan toipunut. Myöhemmin on ollut myös Visa. Berlingoa olen joskus syrjäsilmällä katsellut, on siinä jotain viehätystä. Mutta toisaalta se on turhan iso minun käyttööni.

Vieläkö palaisin nuoruudenrakkauteni pariin? Sitikan kanssa tulee se olo, että sitä voi ajaa vain baskeri päässä.

On minulla muitakin ehdotuksia niskassani. Entinen sihteerini neiti B. on vuosikaudet vaatinut, että minun pitäisi ostaa moottoripyörä. Mieluiten Harrikka. Se kuulemma antaisi minulle seksikästä imagoa ja sopisi muutenkin tällaiselle kypsässä iässä olevalle herralle. Voisin lähteä vaikkapa vaellukselle Keski-Eurooppaan.

Minulla itselläni on huoli, oppisinko ajamaan isoa moottoripyörää turvallisesti. Kokemus on vähäinen. Neiti B:n kyydissä olen istunut, kun hän houkutteli mukaan Orivedeltä Tampereen suuntaan, Orituvalle asti. Vauhti oli arviolta kahta sataa, ja pelkäsin vallan pirusti.

Taidan mieluummin hankkia polkupyörän. Maalla siitä olisi hyötyä. Olen nuorena pyöräillyt paljon, moneen kertaan Helsingistä Jyväskylään ja takaisin. Eikä siihen enää tarvita ajolupaakaan, niin kuin ennen. Kuvassa kaukaista esisukulaistani koskeva polkupyörälupa.

Onneksi jano ei päässyt yllättämään

Vuodenaikojen kierron suurista perinnejuhlista arvostan korkealle aprillipäivän aaton bileet. Ne järjestää entinen sihteerini neiti B. valitulle kutsuvierasjoukolle, johon minäkin kuulun. Osallistun aina jos kiireiltäni ehdin. Eilen ehdin.

"Onneksi ei ole jano päässyt yllättämään", lauloi aikoinaan Simo Salminen, kun ensin oli valittanut, että "nälkä on meillä aina vieraanamme".  Aprilliaaton bileissä ei voinut valittaa kummastakaan.

Ruokapuolen tarjoilu oli taas kerran hämmentävän hyvää. Kasvisruoan vastustajat pitäisi kutsua neiti B:n juhliin, taatusti mielipide muuttuisi. Herkkuja löytyi pöydästä, vaikka lihaa ei ollut murustakaan. Kuvittelen, että kasvisruokabuffet sallii täysimittaisen herkutteluhetken jopa minulle, vaikka periaatteessa olen dieetillä ympärivuotisesti - siis periaatteessa. Aika usein olenkin.

Juomapuolikin oli runsasta. Siinä minä olen huonompi, en ole koskaan pärjännyt juomingeissa. Minua alkaa nukuttaa aina ensimmäisenä kaikissa juhlissa ja lähden pois, kun muu väki vasta virkistyy. Alkoholi on minulle unilääke. Se on välillä noloa.

Neiti B. on aina yllätyksellinen. Ikimuistoinen tapaus on muutaman vuoden takaa, kun juhlavieraana ollut iso päällikkö riehaantui hieman sopimattomasti ja neiti B. pisti herran kaiken kansan nähden niskapersotteella pihalle talosta. Hän kun hallitsee itämaiset itsepuolustuslajit. Iso päällikkö vaihtoi työpaikkaa aika pian tapauksen jälkeen, joten hän ei enää ollut mukana. Hänestä tuli vielä isompi päällikkö, sillä hän kuuluu puolueeseen.

Naisvaltainen työpaikka kun on kyseessä, illan ohjelmassa on aina naisille suunnattu osa. Siellä kuulemma esiteltiin ja myytiin jotakin naisille suunnattua tavaraa. Tarkemmin en tiedä, sillä ovi pantiin kiinni. Olisiko ollut Tupperwarea - tai sitten ei. Me harvalukuiset miehet seisoskelimme sillä aikaa pihalla rannassa tupakalla ja joimme lisää. Janoista joukkoa.

Kotiin lähtiessäni neiti B. teki minulle yllättävän ehdotuksen. Siinä oli kyllä hänelle tyypillistä vilkkusilmäistä ilkikurisuutta mukana. Hän kysyi, haluaisinko lähteä kahden nuoren naisen kanssa pitkälle telttaretkelle.

Hän on nimittäin lähdössä partnerinsa kanssa jäätikkövaellukselle johonkin pohjoiseen, ei nyt ihan pohjoisnavalle mutta melkein. Minun roolini olisi vetää pulkassa tavaroita.

Naisten viekoituksiin osaan jo sanoa ei. Kammottaa ajatuskin nukkua teltassa jossain jäätiköllä jääkarhujen seassa. Lisäksi luulen, että ehdotus liittyi jotenkin päivämäärään, sillä keskiyö oli jo ohitettu. Eikä janokaan ollut vaivannut minua niin kuin eräitä muita juhlavieraita.

*     *    *   

Lähden tästä pääsiäisen viettoon, en kuitenkaan napajäätikölle. Blogi pysyy jonkin aikaa pimeänä. Hyvää pääsiäistä.

Ruma kuin piru

Menin hakemaan narulla kuivamassa olleita lakanoita.

Taittelin ja viikkailin parhaan taitoni mukaan lakanoita mahtumaan koriin. Silloin sormeni liukui johonkin outoon. Refleksi toimi: ote irtosi ja lakanan reuna putosi maahan.

Kun tutkin, mihin sormi osui, näin siinä otuksen, joka oli ruma kuin piru. (Esteettiset arvostelmat ovat tietysti makuasioita).

Tällaiset ovat minulle aivan vierasta porukkaa, en ole perehtynyt hyönteisiin. Kamera oli taskussa, otin muutaman kuvan. Sitten yritin luunapilla irrottaa otuksen lakanasta. Ei irronnut, se piti kynsin hampain kiinni. Avainnipusta löytyi työkalu, jolla sain sen tönittyä irti. Pelkäsin että se puree Lujasti se piti kiinni, mutta ei lakana sentään repeytynyt. Sinne pensasrisukkoon se putosi.

Niin inhottavan näköinen se oli, että se lakana joutui sisällä suoraan pesukoneeseen odottamaan uutta pesua. Googlasin kuvia ötököistä. Vähän näyttää torakalta, mutta en ole varma. Niitä on monta eri näköistä lajia.  Ehkä joku lukijoista tunnistaa?

Sitten juolahti mieleen säikähdyttävä ajatus.  Ettei se vain olisi ollut metamorfoosin kokenut Gregor Samsa ?

Kaivoin heti esiin Kafkan kirjan  ja luin. En saanut siitäkään varmistusta, sillä kirjassa ei ollut kuvia.

"Älä opiskele liikaa"

Helsingin yliopisto juhlii 375-vuotista olemassaoloaan. Koska juhlakalu on merkittävällä tavalla osallinen minunkin elämänkulkuuni, tunsin tarvetta osallistua tapahtumaan. Koska en saanut kutsua sisätiloissa järjestettävään juhlaan, osallistuin pihatapahtumaan Porthanian edessä. Se oli vaikuttava tapahtuma, päällimmäisenä vaikutelmana kriittisyys, niin kuin tiedelaitoksella kuuluukin.

Pihassa kuultiin luentoja, ei juhlapuheita eikä katteetonta hymistelyä. Pääsisältönä oli kriittisyys yliopiston nykymeininkiä kohtaan. Luennoitsijoina oli joukko tunnettuja professoreita. 

"Haluamme olla yliopistolaisia, emme kasvuyrittäjiä. Hallinto odottaa meidän tuottavan rahaa, kaupallisia innovaatioita, yritystoimintaa, julkaisuja ja kärkisijoja rankinglistoilla. Haluaisimme opettaa ja tutkia, mutta aika menee  oman ja toisten tekemisten raportointiin ja arviointiin. Sen sijaan, että tutkimus- ja opetushenkilökunta tutkisi ja opettaisi, se kirjoittaa rahoittajille kaunistelevia satuja oman tutkimuksen arvosta, perustelee olemassaoloaan”.

Tilaisuus oli vapaamuotoinen ja siinä oli protestin maku. Selkeäsanaisesti ilmoitettiin, että tilaisuus ei paranna Suomen mahdollisuuksia palata AAA-luottoluokitukseen eikä sillä ole agendaa, brändiä, graafista ilmettä  tai logoa eikä se vastaa työelämän tai yritysmaailman tarpeisiin eikä Helsingin yliopiston sijoitus maailman yliopistojen ranking-listalla värähdäkään, ainakaan ylöspäin. Tilaisuus ei edes aio riidellä halpojen ämpäreiden kaupan kanssa nimenkäyttöoikeuksista. Tilaisuudesta ei tehdä vertaisarvioita eikä suorituksia mitata tai raportoida mihinkään määrärahojen lisäämiseksi. Kuuntelijat eivät saa edes opintopisteitä vaivautumisesta paikalle. Mutta sellainen toivomus kuultiin, että ehkä kuulijat saavat esitetyistä asioista uusia näkemyksiä tai ideoita.

Tilaisuus pyrki ainoastaan tieteen tekemisen, sivistyksen ja luovan ajattelun ja uuden etsimisen edistämiseen.

Keskeisenä ihmettelyn kohteena oli lause "Älä opiskele liikaa tai sinusta tulee akateeminen". Näin on lausunut Slush-kasvuyritysten tilaisuudessa Helsingin yliopiston hallituksen jäsen nimeltä Jorma Ollila. - Nimi kuulostaa jotenkin tutulta. Politiikka ja talouselämä vaativat yhä voimakkaammin, että yliopistojen tehtävä on hakea tietä taloudelliseen kasvuun. Ikivanhasta sivistysyliopistosta ei ole väliä. Erityisesti humanistiset ja taidealat tulevat tarpeettomiksi.

Hufvudstadsbladetissa (26.3.)  professori Janne Saarikivi, yksi tilaisuudessa esiintyneistä,  ihmettelee oivaltavasti :

– Småbarn frågar om världens högsta berg, världens längsta hopp eller världens bästa människa. När de blir äldre förstår de att den sista frågan är orimlig. Men när någon som tjänat universitetet i trettio år blir prorektor eller dekanus backar hen plötsligt till en femårings nivå och skickar jublande mejl om att HU avancerat två placeringar på Shanghailistan...[ - - ]   Darwin forskade i fossil och kom på evolutionsteorin, Einstein forskade i tyngdkraften och kom på relativitetsteorin. Alla väsentliga upptäckter har berott på slumpen".

 Miellyttävä tilaisuus. Oli ilo huomata, että jotkut ovat yliopistossa hereillä vieläkin. Järjestivät tällaisen "vapaan yliopiston liikaa lukeville".

Mitäpä jos tuossa olisin minä

Kerjäläiset ovat palanneet kaupunkiin. Heitä istuu kadunkulmissa joka puolella. Monilla on samanlainen rukousasento kuin uskovaisilla kirkon alttarilla: antakaa minulle armoa.

Sitten on niitä, jotka kaupittelevat ohikulkijoille jotain lehteä. Ja niitä jotka musisoivat, soittavat vaikkapa haitaria. Ja niitä jotka kaupittelevat jotain rihkamaa.

Ohi kulkeminen aiheuttaa itsesyytöksiä. Mielessä herää kysymys, mitäpä jos tuossa olisin minä. On pelkästään onnekkaasta sattumasta kiinni, etten ole. Syntyperääni en ole itse päässyt vaikuttamaan.

Toisaalta ymmärrän kyllä, että kolikon antaminen kerjäläisen kuppiin ei ole ratkaisu ongelmaan. Ratkaisun pitäisi löytyä aivan toisaalta. Mutta vallassa olevan poliittisen päätöksenteon näkökulmasta kerjäläiset eivät ole kiinnostavia muuta kuin järjestyksenpidon kannalta. Heissä ei ole kaupallista potentiaalia eivätkä he äänestä. Siksi heidät voidaan työntää vapaaehtoistyön idealistien hoidettavaksi.

Kerjäläinen kadulla on jotenkin nöyryyttävä olotila. Siinä on jotakin äärimmäisen surkeaa, siitä puuttuu ihmisen arvokkuus. Enkä nyt tarkoita sitä paheksuntaa, jota kaksi entistä kaupunginjohtajaa purkivat kirjoituksessaan, kun olivat palaamassa lounaalta Savoysta ja olivat kompastua kadulla kerjäläiseen. Tarkoitan omaatuntoa, kenellä sellainen on.

Vähäväkisen ihmisen arvokkuus on yksi keskeisistä teemoista Aki Kaurismäen parhaissa elokuvissa. Niissä on ollut päähenkilöinä roskakuskeja, työttömiä, pahoinpitelyssä muistinsa menettäneitä, roskakonttien asukkaita, syrjäytyneitä, pakolaisia. Yhteistä kaikille on arvokkuus, hyvä käytös, lähimmäisen auttaminen. Kuka mitenkin elämän koettelemuksista selviää, mutta aina arvokkaasti.

Kristillisiksi hyveiksikin tällaisia jossain mainitaan. Sellainen puuttuu kaduiltamme.

(Kuvassa arvokasta elämää suuren köyhyyden keskelläkin Aki Kaurismäen elokuvassa  Le Havre / André Wilms.)

Onnen pipanoita

"Kannattaisi olla nuori ja nainen", kirjoitti Helsingin Sanomat tänään.

Jäi tuollainen vähän ärsyttämään, koska en ole nainen enkä varsinaisesti ihan nuorikaan. Riippuu tietysti jossain määrin arvioijan omasta näkökulmasta, siis tämä nuoruus. Mutta kirjoituksen idea lähti siis siitä, että tällainen kuin minä ei kannattaisi olla, pitäisi olla tyystin toisenlainen.

Lehti yritti kirjoituksellaan väittää, että jos on nuori ja jos on nainen, on suurimmalla todennäköisyydellä onnellinen. Toisessa äärilaidassa erityisen ankeaa on miehillä, jotka ovat iältään neli-viisikymppisiä. Sen jälkeen pikkuisen helpottaa, mutta ei paljon. Minä olen yli neli-viisikymppinen.

YK:n tilaston mukaan Suomi on sijalla seitsemän maailman onnellisimpien ihmisten listalla. Edelle ovat tunkeneet Tanska, Norja, Sveitsi, Hollanti, Ruotsi ja Kanada. Lisäksi OECD on listannut maat sen mukaan, missä on paras elämä. Siinä listassa Suomi on kahdeksantena. Edellä ovat samat maat ja lisäksi Australia ja Yhdysvallat. Vain Hollanti on jäänyt jälkeen. Aika hyvin Suomella siis menee, ainakin nuorilla naisilla. Olisimme varmasti ykkösiä, jos Suomessa asuisi vain nuoria naisia, mutta me vanhemmat miehet harmillisesti pudotamme sijoitusta.

Vähän jää epäily kaivertamaan. Nuori nainen en ole ollut, joten siitä en osaa kokemusperäisesti mitään sanoa.  Nuori mies sen sijaan olen ollut itse henkilökohtaisesti eikä siitä ole kauankaan - ei edes aivan täyttä puolta vuosisataa, joten muistan sen hyvin. Ei se muistikuvani mukaan mitenkään ihmeellisen onnellista aikaa ollut, vaikka oli siinäkin tietysti kihelmöivät hetkensä. Yleisvaikutelmaksi jäi ainainen sekasorto ja etsintä ja sähläys. En hirveästi kaipaa sinne takaisin. Tai ehkä joskus, mutta vain joihinkin yksittäisiin tapauksiin.

Neli-viisikymppisenä oli ainainen kiire ja stressi. Herätyskello määräsi armottomasti liikkeelle. Kireät aikataulut ja suorituspaineet jäivät  rasittamaan muistikuvia. Ei hyvä sekään.

Nyt, "varttuneessa iässä", paineet ovat poissa, mikä johtuu enimmäkseen siitä, että en enää ole sidoksissa työaikatauluihin. Pieniä projekteja teen, en muuta.

Pidän uutena onnellisuustekijänä sitä, että saatoin heittää kellon ranteestani huus hemmettiin. Menen ja tulen sen mukaan, milloin haluan mennä ja tulla.  Nukun kun väsyttää, valvon kun ei väsytä, syön kun tulee nälkä. Vuorokausirytmi on kyllä mullin mallin verrattuna entiseen. Se ei taida olla kovin terveellistä mutta ainakin se on mukavaa.

On hyvin vähän sitovia aikoja. Tuntuu luksuselämältä mennä nukkumaan tietäen, että herätyskello ei aamulla soi. Teatteriin, konsertteihin ja elokuva-arkistoon pitää onnistua menemään silloin kujin esitys alkaa. Muuten ei ole väliä. Tämä voi tietysti haitata muita. Äskettäin kahvilaseuralaiseni myöhästyi omasta tärkeästä tilaisuudestaan, kun minä vaan höpötin pöydässä omia juttujani enkä ollenkaan tajunnut ajan kulumista. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta kun näin kävi hänen kanssaan. Pitänee tästä lähtien varoittaa etukäteen kaikkia seuraani liittyviä, että aikataulut ja ehtimiset jäävät seuralaisen omalle vastuulle. Minä olen sellaisissa asioissa vastuuton.

Vailla vastuuta varttuneessa iässä, siinäkö onnellisen elämän salaisuus? Ei taida onnistua nuorilta naisilta.

Ohjeita onnellisuuden saavuttamiseksi meille kyllä tarjotaan. Tässä sata amerikkalaista. Sopii valita:

Vanhoillinen laatukonservatiivi

Kevät on hämmentävän pitkällä. Lumi on poissa. Kaupungissa siivotaan jo kaduilta hiekkaa pois. Voin aloittaa perinteiset kävelyretkeni.

Mutta pöly haittaa. Silmiä kirveltää, yskittää, ääni on käheä. Hakeudun sittenkin vielä sisätiloihin. Päätän vilkaista olisiko elokuvateatterissa mitään sopivaa tarjolla. Saleja on paljon, varmaankin jotain sopivaa löytyy.

Teatterin iso aula on yllättävän täynnä väkeä, vaikka on alkuiltapäivä. Suorastaan tungos, pitkät jonot kassalle. Mikä merkillinen aiheuttaa tämän?

Selvisi. Jonotuksen aiheuttaja on suomalaisen elokuvan uusin mestariteos nimeltä Luokkakokous.

Olen lukenut esittelyt ja kritiikit monesta paikasta. Olen saanut käsityksen, että elokuvan keskeistä antia on ryyppäys, rellestys, paneskelu, pieru  ja muut eritteet sekä miehinen herjanheitto. Se on siis ilmiselvästi hauska elokuva.

Sellaisista aineksista syntyy yleisöryntäys. Kaupalliseen menestykseen pyrkivä tuotantoyhtiö tajuaa heti, että tätä kansa tahtoo. Tätä lisää. Eikä tarvitse elämystä etsivän kansalaisen pelätä, että eteen tulisi mitään tekotaiteellista postmodernismia.

Kaltaiseni vanhoillinen laatukonservatiivi ei kuitenkaan innostu vaan kääntyy ulos. Olisin halunnut jotain toisenlaista, vaikkapa Bergmania, Tarkovskia, Truffaut´ta, Taviania, Loseyta. Tai hauskojen elokuvien puolelta olisivat kelvanneet vaikkapa Chaplin, Wilder, Tati tai Allen. Mutta sellaisia ei ole tarjolla. Eikä tule. Siksipä joudun jäämään ilman.

Millä korvaisin pettymyksen?

Siiten keksin. Siitä melkein vierestä menee Arkadiankatu. Lähden kulkemaan sitä pitkin Kauppakorkeakoulujen ohi ja kohta saavun hautausmaalle. Kierros siellä on hyvä korvike. Katupölykään ei leijaile sinne asti.

Hietaniemen hautausmaa on erinomainen vaelluskohde. Se on suuri alue, sieltä löytää joka kerta uutta.

Heti portilla on Kekkonen. Se pysähdyttää aina. Lähellä on myös Paasikivi ja monta muuta valtiomiestä, kuten Ryti, Tanner, Linkomies ja Sorsa. Mannerheim näkyy kauempana suoran käytävän päässä. Tällä kerralla etenen kuitenkin taiteilijakukkulalle.

Taiteilijakukkulalla ovat saaneet viimeisen leposijansa sellaiset suuret nimet kuin Akseli Gallén-Kallela, Alvar Aalto ja Mika Waltari. Lisäksi siellä on minulle henkilökohtaisesti eri yhteyksistä tutuksi ja arvostettaviksi tulleita taiteilijoita kuten Paavo Rintala, Åke Lindman, George de Godzinsky, Reko Lundan, Tapio Wirkkala,  Solveig von Schoultz, Yrjö Jyrinkoski, Marjatta ja Martti Pokela ja Leif Wager.

Ja nukkuu siellä ikiunta yksi elokuvakomedian erikoismieskin, nimittäin Spede Pasanen. Lapsuusvuosienen suursuosikki radiosta ja televisiosta. Myöhemmin ei niin suuri suosikki. Huippulahjakas kuitenkin. Mitä hän olisikaan saanut aikaan jos olisi suhtautunut elokuvan tekoon vakavasti ja kunnianhimoisesti?

Parempi kuitenkin käynti Speden haudalla kuin "Luokkakokouksessa". Näin luulen, elokuvaa näkemättä. Ennakkoluuloiseksi minua toki voi epäillä.

(Kamera ei ollut mukana, siksi kuva parin vuoden takaa. Vielä ei ollut kukkia.)

Sanoja, sanoja, sanoja

Alakerran insinööri poikkesi pikimmiten kylässä. Yllättäen hän innostui kehumaan minua. Sellaista ei ole aikaisemmin tapahtunut.

Syynä poikkeukselliseen käytökseen oli pieni kirja, jonka hän huomasi työpöydälläni. "Kerrankin sinulla on asiallisen näköistä luettavaa", hän loihe lausumaan ja näytti hämmästyneeltä.

Kukin tietysti lukee makunsa mukaan, niin insinöörikin. Lukeminen on hyödyllistä, väitetään. Tärkeintä on että jotain lukee, sillä ei ole niin suurta väliä, mitä lukee, kunhan jotain. Jos ei kirjoja niin sitten lehtiä tai Aku Ankkaa tai edes Valittuja Paloja.

Insinöörin piikittely tähtäsi siihen, millaisia kirjoja hän on aikaisemmilla käynneillään nähnyt työpöydälläni. Yleensä siinä on runoja. Sellaisille hän on tuhahdellut ja sanonut sitten jotain miehekästä.

Hamlet sen selkeimmin ilmaisi, kun Polonius kysyi, mitä hän lukee: "Sanoja, sanoja, sanoja." Sen täydellisempää vastausta ei voi kuvitellakaan. Kuitenkin se oli joidenkin mielestä hyvin epäilyttävää, sillä Hamletin epäiltiin menettäneen selväpäisyytensä, kun hänen oli nähty kulkevan "takki auki repsottaen ja ilman hattua ja polvet tutisten näöltään surkeana aivan kuin olisi helvetistä vapautettu sielu". Onneksi Polonius käsitti nopeasti, että ei poika ole hulluksi tullut vaan hän on hulluna rakkaudesta.

Insinööri ei taida ajatella kuin Shakespearen Hamlet. Hänelle on eroa sillä, mitä sanoja luetaan. Jos ne ovat runojen sanoja, kuten minulla, herää epäilys hulluudesta.

Vielä kauempana hän taitaa olla Gogolin Kuolleiden sielujen maaaorja Petruskasta (jonka minä taas tunnistan sielunveljekseni) : 

 "Olipa hänellä ylevä halu lukemiseen, vaikkei hän suuria välittänyt kirjojen sisällyksestä. Samanarvoisia olivat hänelle rakastuneen sankarin seikkailut, aapiskirjat ja rukouskirjat - kaiken hän luki yhtä tarkasti;  jos hänen käteensä olisi pistetty kemian oppikirja, ei hän olisi hylännyt sitäkään. Hän ei välittänyt luettavan sisällyksestä, vaan itse lukemisesta eli paremmin sanoen lukemisen toiminnasta, siinä kun aina kasautuneista kirjaimista syntyy jonkinlainen sana, joka toisinaan hiisi ties mitä merkitsee."

 No, vähän taisin liioitella, sillä kemian oppikirja jäisi minulta kyllä lukematta. Sen sijaan rukouskirja on kyllä kelvannut, sillä olen nuorena kirjallisuudenopiskelijana lukenut Raamatun ja nyt aion perehtyä Koraaniin, tosin kuuntelemalla luentaa, en itse lukemalla.

Lopuksi pitää tietysti paljastaa, mikä oli se kehumista aiheuttanut kirja työpöydälläni.

Sen nimisivu näkyy kuvassa. Tarjosin kirjaa lainaksi insinöörille ja hän otti. Ei tarvinnut edes ylipuhua. Odotan jännittyneenä, mitä hän piti kirjasta. Pahoin pelkään, että ei pitänyt ja palauttaa sen tuhahdellen ja jotain miehekästä sanoen.

Kirjan nimestä "Järven syvyyden mittaaminen" voisi päätellä, että se käsittelee tekniikkaa ja luonnontiedettä, siis insinöörin omaa alaa. Mutta nimi johtaa harhan. Kirja on kansanrunouden tutkimuksen alaan kuuluva kirjoitus vedenhaltijakertomuksista eri maakunnissa. Niissä vanhan kansan tarinoissa taruolennot mittaavat järvien syvyyttä, siis sitä, jonka tunnetuin teos on Topeliuksen runo Inarinjärvestä. Ne, jotka eivät ehkä ole lukeneet Maamme kirjaa, ovat ehkä löytäneet runon Väinö Linnan Pohjantähdestä, jossa sitä lauletaan päätösosan viimeisellä sivulla.

Oikein himottaa jo etukäteen päästä kehumaan insinööriä monipuolisesta lukemisharrastuksesta, jonka uusin ilmentymä on innostus kansanrunouteen. Vahingonilo on sitä vilpittömintä iloa.

Käynti vieraissa

Taloyhtiössä on myynnissä asunto. Se sijaitsee toisessa kerroksessa suoraan alapuolellani. Siis aivan samanlainen asunto kuin omani. Myynti on jatkunut jo muutaman viikon. Esittelyjä on ollut viikonloppuisin.

Pirullinen uteliaisuuskiima on kasvanut sielussani. Olisi kiinnostavaa käydä kurkistamassa.

En tunne siinä asuvaa pariskuntaa muuta kuin ulkonäöltä. Tervehdimme kyllä kun vastaan tulemme, mutta sen enempää emme ole jutelleet. He ovat minua parikymmentä vuotta nuorempia, herra ajaa Audillla. He eivät lajittele roskiaan vaan kaikki menee sekajätteisiin. Heillä tehtiin äskettäin ilmeisen iso remontti, iskupora pärisi monta päivää. Rouva meikkaa vahvasti.

Päätin uskaltaa. Minusta tuntui nololta mennä esittelyyn saman talon asukkaana, joten se piti yrittää piilottaa ja yrittää näyttää aidosti kiinnostuneelta ostajaehdokkaalta. Puin ulkotakin ja menin vähäksi aikaa ulos tarkkailemaan pääsisinkö livahtamaan esittelyyn jonkun porukan jatkona. Se onnistui. Tunsin itseni nilkiksi pukiessani eteisessä siniset suojatossut ja kätellessäni välittäjää.

Sain papereita ja tutkiskelin niitä muka kiinnostuneena. Vain hintapyyntö oli oikeasti kiinnostava. Kiertelin huoneita, availin komerojen ovia, katselin ikkunasta Töölöntorille, kävin parvekkeellakin. Kämppä oli muutoin samanlainen kuin omani mutta purkamalla seinä kahden pikkuhuoneen välistä oli saatu yksi isompi huone. Minusta sellainen idea tuntui typerältä.

Jotain turhanaikaista kysyinkin välittäjältä. Hän vastasi aika välinpitämättömästi. Ehkä hän tajusi, että en ole oikeasti ostamassa joten ei minuun kannata sen enempää huomiota kiinnittää. Lähdin pois, ovella vaihdettiin jotain yleisiä fraaseja asian miettimisestä ja tarvittaessa yhteyden ottamisesta. Oli helpotus lopettaa sinisillä tossuilla hiihtäminen ja heittää ne eteisen koriin.

Livahdin huomaamatta kolme kerrosta ylös peläten, ettei kukaan tuttu huomaa mistä tulen.

Kotona mietin, mikä ihmeen vietti tuonkin harharetken minulla teetti.

Valtavirrasta poikkeavat

Alakerran insinööri vaikutti ärsyyntyneeltä. Se ei ole ollenkaan poikkeuksellista. Tällä kerralla mielenrauhan oli suistanut sijoiltaan euroviisukilpailu.. " Kyllä taas näytetään maailmalle varsinainen matkailumainos Suomesta. Turistit, tulkaa Tuppukylään." 

Siinä oli taas kerran sitä ajatusta, että mitähän ne siellä maailmalla meistä oikein ajattelevat.

Minulta oli kilpailu päässyt livahtamaan ohi. Olin kyllä otsikoista lukenut, mistä oli kysymys, mutta itse teos oli jäänyt näkemättä ja kuulematta. Pitihän se kaivaa katsottavaksi, kun se niin tunteita herättää. Työpaikan kahvihuoneessakin siitä keskusteltiin. Siellä sävy oli myönteinen, varsinkin entinen sihteerini oli innoissaan. Hänen makuunsa luotan enemmän kuin alakerran insinöörin.

Nyt siis tunnen Suomen edustuskappaleen.

Miten tuon nyt sanoisi. Jos kuuntelisin kappaleen ihan pelkkänä musiikkina, ilman tietoa esittäjistä ja käyttötarkoituksesta, en taitaisi erityisemmin riemastua. Punk ei ole minun musiikkiani. Alkuvaiheeseen vielä pääsin kiinni, silloin kun Pelle Miljoona ja Maukka Perusjätkä ja muut aloittivat, mutta sittemmin olen erkaantunut lajista. Se taitaa olla sukupolvikysymys. Sympaattista periaatteessa on, että punk ilmentää nuorison kapinaa. "Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin." Mutta tyylilaji ja vuosikymmen oli eri.

Suhtautumiseni muuttuu kuitenkin suuresti, kun kuulemani esitys asetetaan kontekstiinsa. Näen asian täsmälleen päinvastaisessa valossa kuin alakerran insinööri. Tuppukylä-matkailumainoksen sijaan näen Suomi-kuvan kirkastuvan. Siihen tulee mukaan tämä suvaitsevaisuuden ja tasa-arvoisen yhteiskunnan näkökulma. Tottahan sellainen ei tietenkään ole, mutta ehkä tällaisessa yhteydessä on hyvä, että siltä edes näyttää.

Pidän siis omintakeista euroviisuvalintaa erinomaisena. Suomalaiset ovat valinnallaan taas kerran osoittaneet tarkkaa silmää ja herkkää vaistoa. Tämä ei ole ensimmäinen kerta. Jopa politiikassa on muutaman kerran käynyt niin, että hyvin epätodennäköinen ehdokas on päässyt pitkälle. Kiiltokuvamainen valtavirta ei aina voi olla varma menestyksestään, vähemmistöt ja vähemmän kauniit saattavat välillä saada laajaa kannatusta. Tästä kyvystä annan ihailun omalle kansalleni.

Millainen suomalainen sitten oikeastaan on? Jostakin mielen sopukoista nousee esiin Topelius, joka kuvaa maata ja kansaa Maamme-kirjassa. Sieltä sitaatti, joka kertoo, millainen suomalainen tavallinen Matti on.  

"Käytökseltään Matti on kankea ja jörö, kuten kivenvääntäjän sopiikin. Hän kävelee pitkät matkat vakavasti ja verkalleen astuen. Nuorena sanotaan hänen tanssineenkin, mutta se lienee vain panettelua, sillä nykyään ei kukaan saata huomata hänessä minkäänlaista tanssitaitoa. Luonteeltaan Matti on niitä, jotka eivät hätäile. Hän on juromielinen ja ujosteleva. Mutta kun hän on istunut jonkin aikaa hyväin ystäväin seurassa, näyttää hän lauhtuvan ja ikäänkuin lähtevän liikkeelle pesästään. Hänen äkeä muotonsa lientyy, hän saattaa tulla iloiseksi, jopa laillaan sukkelaksikin. Eipä luulisi sellaisen yksitotisen miehen osaavan ilvehtiä ja laskea leikkiä niin, kuin hän kuitenkin osaa, ja silloin hänestä on sanomattoman huvittavaa tehdä omiansa ja muiden tyhmyyksiä naurunalaisiksi.  [ - - ]  Emme huoli kertoa Matin hienommista veljistä ja sisarista: he ovat ulkonaisesti muiden hienompain ihmisten näköisiä, mutta sisäisesti heissä kuitenkin on aina Matin luonnetta. 

 Topelius tajusi. Tästä on hyvä lähteä niin euroviisuissa kuin matkailumainoksissa.

Parempi maailma

Palautteesta päätellen olen tullut vakuuttuneeksi, että suuri osa blogini lukijoista on naisia. Se ilahduttaa minua suuresti. Tänään sunnuntaina 8. maaliskuuta haluan toivottaa kaikille heille oikein hyvää kansainvälistä naistenpäivää.

Juhlapäivä on tärkeä. Harmikseni olen tullut ymmärtämään, että osa miehistä suhtautuu välinpitämättömästi. Edelle menevät muutamat kaupallisesti viritetymmät juhlat.

Naistenpäivä ei ole karnevaali. Sillä on vakavaa sisällöllistä substanssia. Siksi haastan blogia lukevat miehet mukaan kirjoittamaan nimensä tärkeään mielenilmaisuun, joka löytyy täältä. 

Ja aivan kaikille, niin naisille kuin miehillekin, esitän haasteen osallistua projektiin, jolla maailmaa tehdään paremmaksi. Reitti sinne löytyy täältä. 

(Kuva: Mäkilä Otto: Nainen)

Makeaa mahan täydeltä

Mummo joi aikoinaan kahvinsa niin että kaatoi sen ensin kupista tassille ja imi siitä suuhunsa sokeripalan läpi. Sokeripalaa hän piti etuhampaittensa välissä. Kun se suli, hän otti heti uuden. Aikamoinen määrä paloja kului. - Tämä oli vanhan kansan vallitseva tapa.

Mummon veli oli pihassa leikkivien lasten mielestä mukava ukkeli, sillä hänellä oli aina tarjottavaa. - Suu makkeeks, hän sanoi ja ojensi otettavaksi sokeripaloja suoraan kilon paketista.

Siihen aikaan - sodan jälkeen - sokeri oli ylellisyystuote, jota oli säännöstelty. Sellaiseen syntyy tietysti himo. Meillä kotonakin kerättiin suuret määrät marjoja ja niistä tehtäviin mehuihin ja hilloihin kaadettiin pakettikaupalla sokeria. Lapsia oikein hemmoteltiin makeilla tuotteilla. Se oli kauan kaivattua hyvinvointia.

Muistan kyllä, että sokerista varoiteltiin koulussa, sillä se on paha hampaille. Myöhemmin olen tullut ymmärtämään, että se on paha myös painolle. Juuri siitä syystä olen jättänyt sokerin pois melkein kaikesta.

Olen lukioikäisenä ollut yhden kesäloman työharjoittelussa Gotlannissa sokerijuurikkaita harventamassa. Se oli kovin rankkaa ja rasittavaa työtä. Pellolla tuli ajatelleeksi, että onko kaikki tämä vaiva sen arvoista, että kahviin saadaan niitä sokeripaloja. Toisaalta lukiolainen sai siitä kaipaamaansa taskurahaa. Taksa oli 15 kruunua kilometri.

En pistä kahviin yhtään palaa. En syö makeisia, en juo limsaa enkä mehuja, en syö hilloja, muroja, kakkuja, keksejä, munkkeja enkä muitakaan makeita leivonnaisia. Hampaat ovatkin pysyneet kunnossa mutta pano ei. Yksi heikko kohta tiukassa linjassani on: jäätelö.

Nyt viime päivinä olen lukenut joka puolelta varoituksia, että sokeri on epäterveellistä muutenkin kuin hampaiden ja painon kannalta. Maailmanlaajuisen suosituksen mukaan sokerin käyttö pitäisi rajoittaa 25 grammaan päivässä. Se on puolet vähemmän kuin aikaisempi suositus. Määrä täyttyy jo kuudesta teelusikallisesta päivässä.

Kuuliaisena ohjeiden noudattajana tutkin heti eri ruoka-aineiden sokerimääriä saadakseni selville, olenko pysynyt uusien suositusten mukaisissa määrissä. Jäätelö on paha, samoin yllätyksekseni aamiaisjogurtti. Mutta kun muuta ei ole, uskoakseni asia on suunnilleen kohdallaan.

Nykyisin kaikki nämä sokeroidut aamiaismurot ja Coca-Colat ja muut raksut ja naksut ovat leimallinen osa amerikkalaista elämänmuotoa, joka on vauhdikkaasti leviämässä kaikkialle. Sota-aikainen kuvakin sen kertoo. 

Kielivaikeuksia

Puhuin äskettäin pitkästä aikaa norjan kieltä. Jos ihan tarkkoja ollaan, puhuin vain muutaman sanan norjaa, enimmäkseen puheeni oli ruotsia. Kuuntelin kyllä norjaa kohtalaisen sujuvasti. Minulla on norjan kieleen vanhaa kosketusta, sillä minulla oli joskus kauan sitten yhden kesän verran norjalainen tyttöystävä. Missään ei opi kieltä paremmin kuin nuorella iällä koetussa romanssissa. Hänen yllytyksestään yritin jopa lukea Hermann Hessen Arosusi-kirjaa  norjan kielellä. Tästä olen joskus kirjoittanut tässä blogissa. Löytyy täältä.

Kyllä norjan ymmärtäminen vieläkin kohtalaisen hyvin sujui. Toisaalta taisi olla niin, että keskustelukumppanini yrittivät parhaansa mukaan puhua jonkinlaista skandinaviskaa.

Suurempaan kieliongelmaan törmäsin heti kohta Helsingin rautatieaseman edessä. Minut pysäytti vanhempi pariskunta, joka selvästikin kysyi neuvoa. En vain ymmärtänyt, mitä he kysyivät. Kieli oli minulle vieras. Ainoa tutun tuntuinen sana puheessa oli ´kathedral´.

Yritin vaihtaa kielen englanniksi. Ei onnistunut. Ei myöskään saksa. Ranskaakin tarjosin, vaikka en itse sitä kummoisestikaan osaa. Ei tulosta. Yritin kuulostella heidän puhettaan ja tunnistaa kielen, mutta se pysyi aivan vieraana. Pariskunta oli kyllä aivan eurooppalaisen näköinen, joten kyllä kielenkin olisi pitänyt olla jotenkin tunnistettavaa. Germaaninen tai balttilainen se ei missään tapauksessa ollut.  Romaanisilta kieliltä se ei kuulostanut, ei myöskään slaavilaisilta. Ei kreikka. Mitä jää jäljelle. Albania? Baski? Täytyy myöntää, että eksyksiin jäin.

Jotain katedraalia he kuitenkin kysyivät. Helsingissä turisteja kiinnostaa yleensä kolme ´katedraalia`, Tuomiokirkko, Uspenskin katedraali ja Temppeliaukion kirkko. Kun rautatieaseman edessä oltiin, päätin neuvoa heidät Tuomiokirkkoon, jonne on vain muutaman korttelin matka. Kupoli melkein näkyy Ateneumin takaa.

Siihen suuntaan he lähtivät, kun sormella osoitin suunnan. Toivottavasti osui oikeaan.

Näinä ´pakkoruotsin´  hemmettiinhäätämisen aikoina ei kai muuta enää saa toivoa kuin että tulevaisuuden turistit opettelisivat suomea. Kyllä se onnistuu, tunnen useita muualta muuttaneita, jotka puhuvat suomea sujuvasti. Intonaatiossa saattaa olla pieniä puutteita mutta ei se haittaa. Kyllä suomalainen silti ymmärtää.

Vanhana naistenlehtien ystävänä löysin Eeva-lehdestä marraskuulta 1956 onnistuneen johdatuksen suomea puhuvan vierasmaalaisen ymmärtämiseen. Epätarkka intonaatio on ymmärrettävissä seuraavien ohjeiden avulla. Tarkastelussa ovat ruotsin, tanskan, englannin ja ranskan puhujat.

Oppikaa tästä. Vierasmaalaiset yrittävät kukin parhaansa mukaan sanoa tärkeitä asioita. Näin ne ovat selkeällä suomen kielellä.

1.  Minä tilaan ennakolta liput.

2. Menkäämme illalla ulos tanssimaan.

3. Haluaisin mielelläni hiukan tanssia.

4. Tanssikaamme enemmän.

5. Onko Teillä halua lähteä kanssani kävelylle?

6. Sallitteko että teen teille seuraa?

7. Sallitteko että saatan teidät kotiin?

8. Onko teillä halua mennä minun kanssani elokuviin?

9. Kiitos, mielelläni.

10. Päivän johdosta monet onnittelut.

11. Suotteko minulle kunnian viedä Teidät Kalastajatorpalle?

12. Olen viettänyt Teidän seurassanne monta hauskaa tuntia.