maanantai 16. maaliskuuta 2015

Sanoja, sanoja, sanoja



Alakerran insinööri poikkesi pikimmiten kylässä. Yllättäen hän innostui kehumaan minua. Sellaista ei ole aikaisemmin tapahtunut.

Syynä poikkeukselliseen käytökseen oli pieni kirja, jonka hän huomasi työpöydälläni. "Kerrankin sinulla on asiallisen näköistä luettavaa", hän loihe lausumaan ja näytti hämmästyneeltä.

Kukin tietysti lukee makunsa mukaan, niin insinöörikin. Lukeminen on hyödyllistä, väitetään. Tärkeintä on että jotain lukee, sillä ei ole niin suurta väliä, mitä lukee, kunhan jotain. Jos ei kirjoja niin sitten lehtiä tai Aku Ankkaa tai edes Valittuja Paloja.

Insinöörin piikittely tähtäsi siihen, millaisia kirjoja hän on aikaisemmilla käynneillään nähnyt työpöydälläni. Yleensä siinä on runoja. Sellaisille hän on tuhahdellut ja sanonut sitten jotain miehekästä.

Hamlet sen selkeimmin ilmaisi, kun Polonius kysyi, mitä hän lukee: "Sanoja, sanoja, sanoja." Sen täydellisempää vastausta ei voi kuvitellakaan. Kuitenkin se oli joidenkin mielestä hyvin epäilyttävää, sillä Hamletin epäiltiin menettäneen selväpäisyytensä, kun hänen oli nähty kulkevan "takki auki repsottaen ja ilman hattua ja polvet tutisten näöltään surkeana aivan kuin olisi helvetistä vapautettu sielu". Onneksi Polonius käsitti nopeasti, että ei poika ole hulluksi tullut vaan hän on hulluna rakkaudesta.

Insinööri ei taida ajatella kuin Shakespearen Hamlet. Hänelle on eroa sillä, mitä sanoja luetaan. Jos ne ovat runojen sanoja, kuten minulla, herää epäilys hulluudesta.

Vielä kauempana hän taitaa olla Gogolin Kuolleiden sielujen maaaorja Petruskasta (jonka minä taas tunnistan sielunveljekseni) : 
 "Olipa hänellä ylevä halu lukemiseen, vaikkei hän suuria välittänyt kirjojen sisällyksestä. Samanarvoisia olivat hänelle rakastuneen sankarin seikkailut, aapiskirjat ja rukouskirjat - kaiken hän luki yhtä tarkasti;  jos hänen käteensä olisi pistetty kemian oppikirja, ei hän olisi hylännyt sitäkään. Hän ei välittänyt luettavan sisällyksestä, vaan itse lukemisesta eli paremmin sanoen lukemisen toiminnasta, siinä kun aina kasautuneista kirjaimista syntyy jonkinlainen sana, joka toisinaan hiisi ties mitä merkitsee."
 No, vähän taisin liioitella, sillä kemian oppikirja jäisi minulta kyllä lukematta. Sen sijaan rukouskirja on kyllä kelvannut, sillä olen nuorena kirjallisuudenopiskelijana lukenut Raamatun ja nyt aion perehtyä Koraaniin, tosin kuuntelemalla luentaa, en itse lukemalla.

Lopuksi pitää tietysti paljastaa, mikä oli se kehumista aiheuttanut kirja työpöydälläni.

Sen nimisivu näkyy kuvassa. Tarjosin kirjaa lainaksi insinöörille ja hän otti. Ei tarvinnut edes ylipuhua. Odotan jännittyneenä, mitä hän piti kirjasta. Pahoin pelkään, että ei pitänyt ja palauttaa sen tuhahdellen ja jotain miehekästä sanoen.

Kirjan nimestä "Järven syvyyden mittaaminen" voisi päätellä, että se käsittelee tekniikkaa ja luonnontiedettä, siis insinöörin omaa alaa. Mutta nimi johtaa harhan. Kirja on kansanrunouden tutkimuksen alaan kuuluva kirjoitus vedenhaltijakertomuksista eri maakunnissa. Niissä vanhan kansan tarinoissa taruolennot mittaavat järvien syvyyttä, siis sitä, jonka tunnetuin teos on Topeliuksen runo Inarinjärvestä. Ne, jotka eivät ehkä ole lukeneet Maamme kirjaa, ovat ehkä löytäneet runon Väinö Linnan Pohjantähdestä, jossa sitä lauletaan päätösosan viimeisellä sivulla.

Oikein himottaa jo etukäteen päästä kehumaan insinööriä monipuolisesta lukemisharrastuksesta, jonka uusin ilmentymä on innostus kansanrunouteen. Vahingonilo on sitä vilpittömintä iloa.




Ei kommentteja:



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...