Harvinaista herkkua

Sihteerini neiti B, joka on moderni ja ennakkoluuloton ihminen, yllätti taas tänään. Hän on julistanut pitävänsä minut ajan tasalla estämällä minua taantumasta muinaismuistoksi. Tänään sitä julistusta taas toteutettiin.

Meidän piti sopia erään työprojektin aikataulusta, ja hän vaatimalla vaati, että emme käy neuvottelua toimistossa vaan menemme ulos neuvottelemaan.

Minä ensin lievästi vastustelin, kun epäilin, että hän haluaa vähintäänkin Savoyhin, mutta hän vakuutti pitäytyvänsä edullisessa paikassa. Niinpä hän talutti minut Sokoksen alakerrassa sijaitsevaan hampurilaisbaariin. 

Kaiken lisäksi hän jalomielisesti lupasi tarjota, kunhan minä puolestani maksan laskun. Mitäpä muuta voin kuin suostua. 

Baarissa hän kantoi eteeni tarjottimellisen kerroshampurilaista, ranskanperunaa, Coca-colaa, kahvia, pehmisjäätelöä ja servettejä. Siinä sitten istuimme korkealla jakkaralla ikkunapöydässä ja kävimme asiallisen työneuvottelun.

Minun täytyy myöntää, että tällaista ruokaa en ole nauttinut vuosikymmeniin. Mutta ei se pahaa ollut, epäkäytännöllistä kylläkin. Servettejä kului, kun majoneesit tai mitkä lie tarttuivat partaan ja sormiin. En oikein hallinnut tekniikkaa.

Tunsin olevani vähän niin kuin kielletyissä puuhissa. Varmaan jotenkin samanlaiselta kuin muinaisilla neuvostoliittolaisilla kun he saivat länsituristeilta purukumia tai sukkahousuja. Lääkärilleni en tästä mainitse.

Mieleen muistui myös vanha tarina hampaasta, joka pistettiin yöksi Coca-cola-lasiin. Aamulla hammas oli kadonnut. Tällä tarinalla peloteltiin lapsia silloin, kun juoma oli uusi. Lienee liioittelua.

Mutta nyt olen ajan tasalla enkä vähään aikaan taannu muinaismuistoksi. Se tieto antaa uutta ryhtiä ja itsetuntoa. Työprojektikin tuli siinä sivussa suunnitelluksi. Tehtäväni on valmistaa eräs tekstikokoelma julkaisukuntoon helmikuun loppuun mennessä, ja sihteerini avustaa siinä. Työ pitää minut kiireisenä virka-ajan ulkopuolella, joten blogiaktiivisuuteni laimenee joksikin ajaksi.

Arkalasta kotoisin

Television säämiehen ennustus alkavalle viikolle oli ikävää kuultavaa, vaikkei hän presidentinvaaleista sanonut sanaakaan. Säämies antoi lisäksi luotettavan vaikutelman itsestään, joten hänen puheisiinsa on syytä suhtautua vakavasti. Edessä ovat taas totiset paikat.

Niinpä laskeuduin viisi kerrosta alaspäin ja menin kellarikomerooni ja avasin siellä sijaitsevan pahvilaatikon, jossa lukee ”Talvi”. Sieltä toivon tulevan pelastuksen. 

Talvikengät, villasukat, korvaläpät, lapaset, kaulaliina, pipo. Siinä turvavarusteet. Talvitakki ei ole kellarissa ollutkaan, ja se on jo ollut käytössä muutaman viikon. Talvitakin irtohuppu oli hukassa mutta löytyi nyt ja tuli kiinnitetyksi neppareilla paikalleen.

Näillä luulisi pärjäävän. Äärimmäisen hädän hetkellä pitää lisäksi valmistautua ottamaan käyttöön pitkät kalsarit. Sellaiset löytyvät muistaakseni pyjamahyllyltä. Täytyy tarkistaa.

Työmatkat kävelen edelleen, ettei pakkanen käy liian kireäksi. Sitten käytän raitiovaunua. Oma auto on jo siirretty talviteloille erään vantaalaisen kaverin takapihalle. Akun johdot on irrotettu. Töölöntorin lähettyvillä ei ole saatavissa parkkipaikkaa. Auto jäisi johonkin kadunvarteen ja sille kävisi aura-autojen vuoksi kuin kuvan autolle - joka ei ole minun Toyota Yarikseni, kuten tarkkasilmäinen autojen tuntija ehkä lumen peittämistä muodoista huomaa.

Lohtua säätilan aiheuttamaan kauhukuvaan tuottaa tieto, että Vappuun ei ole enää kuin kolme kuukautta. Siihen mennessä pakkasten luulisi loppuvan, mikäli hyvin käy. Piti oikein palauttaa mieleen, miten vastaavasta tilanteesta viime talvena selvisin. Sieltä löytyi suloinen ja toiveikkuutta herättävä kuva. Se löytyy täältä .

Reippaalla asenteella tästä selvitään - ainakin ne selviävät jotka ovat reippaita. Minulle tuli jo lapsena mielikuva, että en ole kovin reipas. Syy mielikuvaan taisi syntyä siitä, kun kaverini Veijo hyppäsi kerran aikaisin keväällä laiturilta järveen jäähileiden sekaan uimaan. Katsomassa olleet sedät kehuivat, että kyllä tuo Veijo sitten on reipas poika.

Minä en hypännyt eikä minua kehuttu.

Kirjallisia syntejä

Itella toi kirjeen Helsingin kaupunginkirjastolta. Siinä pyydettiin palauttamaan myöhässä oleva kirja. En ollenkaan muistanut lainanneeni Esko Valtaojan kirjaa nimeltä Ihmeitä - kävelyretkiä kaikkeuteen.

Penkominen kesti mutta tuotti tuloksen. Kirja löytyi. Se sijaitsi hyllyssäni mutta sen päälle oli sijoittunut Aku Ankan parhaita -sarjan osa XLIII nimeltä Lentävä matto. Saman alan teoksia molemmat, mutta Valtaojan kirja oli kapeampana jäänyt leveämmän alle näkymättömiin ja unohtunut sinne.

Tämäpä noloa. Ensimmäistä kertaa minua muistutetaan lainakirjan palauttamisesta, enkä ole edes lukenut lainaamaani kirjaa, en edes aloittanut. Sakko on siis tulossa, ei suuri mutta kuitenkin. Pedanttina luonteena olen varjeltunut kaikenlaisilta sakoilta iät ajat. Viimeksi muistelen saaneeni parkkisakon, mutta se oli kyllä edellisellä vuosituhannella. Se tapahtui Tampereella Salhojankadun pubin lähellä.

Sitten on kyllä vielä yksi nolo juttu, jonka taidan tässä tunnustaa…

Minulla on hyllyssäni yksi kirja, jonka olen lainannut joskus vuonna 1968 tai 69. Sitäkään en ole vielä lukenut.

Lukion äidinkielenopettajani Erkki V. jakeli meille kirjoja, joista piti valmistaa esitelmä. Minulle hän työnsi Artturi Järviluoman kirjoittaman näytelmän nimeltä Pohjalaisia.

En koskaan pitänyt siitä kirjasta esitelmää. Sain vaihdetuksi aiheen. Tilalle sain Johannes Linnankosken Pakolaiset. Mutta Järviluoman kirjaa en tullut palauttaneeksi. Siitä ei muistaakseni tehty mitään merkintää mihinkään lainausrekisteriin. 

Kouluvuodet loppuivat aikanaan, mutta kirja jäi minulle ja on seurannut minua vaellusvuoteni ja on nyt aakkosellisessa paikassaan Arvid Järnefeltin ja Jörö-Jukan välissä Töölöntorin asuntoni kirjahyllyssä. Joskus harvakseltaan kuten tänään asia juolahtaa mieleeni ja mietin, mitä minun pitäisi kirjalle tehdä. 

Pitäisikö minun ottaa Järviluoma mukaani, kun seuraavan kerran menen käymään Jyväskylässä ja painua nöyränä vanhan opinahjoni nykyisen rehtorin kansliaan, tunnustaa syntini ja anoa anteeksiantoa ja tarjoutua korvaamaan koululle aiheuttamani vuosikymmeniä kestänyt vahinko? 

Vai lähettäisinkö Järviluoman nimettömänä kirjekuoressa Jyväskylään enkä mitenkään paljastaisi itseäni. 

Vai enkö tekisi mitään, antaisin Järviluoman sijaita pysyvästi hyllyssäni Järnefeltin ja Jörö-Jukan välissä?

Vai lukisinko Järviluoman ensin?

Liberaali vai konservatiivi?

[eilinen sipulijuttu jatkuu]

Eilen kirjoitin poliittisesta ”eriseuralaisuudesta” joka leppyi yhteisen herkun ansiosta. Se herkku on sipuli, jota sain kesäkotini naapurilta ison kassillisen tuliaisiksi. Vänkäämisessä kohtasivat liberaali ja konservatiivi. Sama asetelma taitaa olla juuri nyt ajankohtainen muuallakin.

* * * 

Lapsuudenmuistoni on, että äitini inhosi sipulia, vaikka maalaistyttö olikin. Sipulia ei sopinut laittaa mihinkään ruokaan, ei murustakaan. Isälleni sipuli olisi kyllä kelvannut, mutta vaimo perheessä päättää. Niinpä minäkin jäin lapsena vaille kokemusta sipulin mausta. En osannut kaivata.

Ensitutustumiseni tuli joskus 16-vuotiaana. Oli maisteltu poikien kanssa kaljaa. Kiersimme yöllä nakkikioskin kautta kotiin. Kaverit tiesivät, että sipuli peittää hengityksen hajun. Kotiin saapuminen henki tuoksahtaen sisälsi katastrofin mahdollisuuden. Lihapiirakan väliin pyydettiin iso annos sipulisilppua. 

Tämäkin ekakerta jäi mieleeni elämyksenä, jota en ikinä unohda. Siitä hetkestä ymmärsin, että sipuli on herkkua. Minusta tuli Jyväskylän Kirkkopuiston laidalla sijaitsevan nakkikioskin viikonloppujen vakioasiakas.

Ensimmäinen tutustumiseni pizzaan tapahtui joskus 70-luvun alussa Tukholmassa. Lähelle Odenplania oli perustettu ravintola, joka erikoistui tähän eksoottiseen ruokaan. Sinne oli ainainen tungos.

Siinä ravintolassa sain kokea seuraavan ekakerran. En muista, minkä niminen pizza se ensimmäinen oli, mutta sen muistan, että siinä oli runsaasti valkosipulia. Siitä hetkestä ymmärsin, että valkosipuli se vasta herkkua onkin. 

Opiskeluvuosina minusta tuli melkein kasvissyöjä. Se ei ollut ideologia vaan käytännöllinen ratkaisu. Asuin opiskelijakommuunissa Kruununhaassa, ja yksi asukkaista oli kokkiopiskelija, joka johti ruokataloutta. Kasvisravinto osoittautui ammattilaisen tekemänä erinomaiseksi. Se sopi myös opiskelijan laihalle kukkarolle. Ehdottomia emme olleet - välillä teimme kokeiluja liharuokien puolelle, mutta ne jäivät vähiin.

Tältä kokilta opin paljon ruoanlaittotaitoja, ja eri sipulilajit olivat siinä kunnia-asemassa. Sitä olen jatkanut vuosikymmenet. 

En tiedä, onko sipulinhimoni peräisin sen puutteesta 16-vuotiaaksi asti. Ehkä on. Himo ei ole hellittänyt vuosien myötä. Lisään sipulia kaikkeen mihin voin. Valitsen usein ravintolassa ruokalajin tällä perusteella. 

Nyt kuitenkin vaara uhkaa. Olen ymmärtänyt, että sipulinkasvatuksen tulevaisuus suuntautuu geenimanipulaation suuntaan, jos amerikkalaiset aikeet toteutuvat. Uuden ajan sipuli tulee ennakkotietojen mukaan olemaan sellainen, että sen kuoriminen ja pilkkominen ei enää aiheuta kuorijalle kyyneleitä.

Sen verran konservatiivi minä olen, että tällaista uudistusta vastustan jyrkästi. Oikean sipulin tulee itkettää.

* * *  

Minulla on toinenkin samanlainen himon kohde. Se on ruisleipä. Sitäkin on ”uudistettu” huonoon suuntaan, tosin ei geenimanipulaation keinoin. Elanto teki aikoinaan parasta, mutta sitä ei enää ole. 

Kuvassa emme ole minä ja kesänaapurini, mutta vaikuttaa siltä, että samankaltaista poliittissävyistä näkemyseroa kuvan henkilöilläkin on. Ehkä tässä ovat 1960-luvun vastineet Haaviston ja Niinistön kannattajille? - (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.)