Missä olit, kun - -

Missä olit, kun - - 

Taas sain vastata tuttuun kysymykseen. Tällä kerralla se jatkui näin:  " - - kun kuulit Olof Palmen murhasta?"

Se on hyvä ja tarpeellinen kysymys. Vastauksen miettiminen jäsentää hyvin ajan kulumista. Maailman näkee omituisella tavalla erilaisesta näkökulmasta kuin tavallisesti. Oli aika ennen sitä, on aika jälkeen sen. Tulee kiintopiste, jossa maailma muuttui.

Minun oli helppo vastata esitettyyn kysymykseen. Muistan hetken tarkasti.

Olin juuri herännyt, oli vapaapäivän aamu, lauantai tai sunnuntai. Aamukahvi oli keittimessä. Hain sanomalehden postiluukusta, avasin radion, ja silloin sen kuulin.

Se oli tyrmistyttävä uutinen. Kaiken lisäksi olin juuri samana iltana lähdössä laivalla Tukholmaan työmatkalle.

Olin jopa päässyt kättelemään Palmea, kun kymmenkunta vuotta aikaisemmin asuin Tukholmassa ja huomasin ohi kulkiessani, että hän esiintyy jossakin vaalitilaisuudessa. Siis vähän kuin tuttu mies. Ja tuttu murhapaikka, sitä katua olin vuosikaudet kulkenut. Tuttu elokuvateatterikin, siellä olin istunut lukemattomat kerrat.

Olen kai erikoisen paikallaan pysyvää sorttia oleva ihminen, sillä samassa työhuoneessa olen saanut tiedon myös monista muista tyrmistyttävistä tapahtumista:

·          Kun Estonia upposi. Taas aamukahvi jäi juomatta, kun uutisvyöry vei huomion. Töihin lähtemien meinasi unohtua.

·          Kun kaksoistornit romahtivat. Olin lataamassa jotain elokuvaa dvd:ltä katsottavaksi, kun television suora lähetys vei huomion. Ensin ihmettelin, mikä fiktio on menossa.

·          Kun John Lennon murhattiin. Silloin en heti päässyt järkyttymään, kun oli muuta kiireellistä menoa. Vasta myöhään yöllä repesi.

·          Kun Kekkonen kuoli. Lähdin siitä paikasta aamukävelylle kohti Tamminiemeä. Halusin muistoksi valokuvan suurmiehen kodista surupäivänä. Siellä oli paljon väkeä samanlaisissa tunnelmissa. Mestarivalokuvaaja Kalle Kultala teki työtään vieressä, kun kuviani otin. Liitteenä yksi. Kun tarkkaan katsoo, näkyy yksinäinen kynttilä ikkunalla.

Presidentti Kennedyn murhan aikaan olin 13-vuotias. Muistikuva ei ole kirkas, mutta väittäisin, että kuuntelin huoneessani matkaradiosta Kaleidoskooppi-nimistä pop-musiikkiohjelmaa, kun se keskeytettiin suuren uutisen vuoksi.

Prinsessa Dianan kuolemasta sain tiedon kesäasuntoni radiosta. Taas oli aamukahvin kanssa ongelmia. Tuli muisto, että vuosisadan rakkaustarinan alkua eli Charlesin ja Dianan häitä seurasin niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Neuvostoliitossa. Olin Gruusian (nyk. Georgia) pääkaupungissa Tbilisissä istumassa iltaa valuuttabaarissa, ja siellähän tuli baarimikon televisiosta suora lähetys Lontoosta.

Sitä se ikä teettää

Olen miettinyt, miten selittäisin itselleni oudon muutoksen itsessäni. Menisikö selitys ehkä sillä samalla asenteella, josta kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani?

Ei ihan tunnu menevän. Tarvitaan jotain muutakin selitystä.

Kyseessä ovat lukemismieltymykset ennen ja nyt.

Kaksikymppisenä suuria kirjailijasuosikkejani olivat mm. Hermann Hesse, Romain Rolland ja Hannu Salama. Puhumattakaan Henry Milleristä. Nyt ei oikein mitenkään viitsisi ruveta uudestaan lukemaan niitä.

Kaksikymppisenä luin mutta en erityisemmin innostunut esim. Kalevalasta, Dostojevskistä ja Stefan Zweigista. Puhumattakaan Aaro Hellaakoskesta. Nyt haluan alituisesti palata näihin.

Miten tässä näin on päässyt käymään?

Tarkemmin ajatellen

Egon Friedell siteeraa Uuden ajan kulttuurihistorian alkusivuilla Ralph Waldo Emersonia tavalla, joka pistää blogikirjoittajan tunnistelemaan itseään ja puuhasteluaan. Luulen, että minä en ole ainoa.

"Lausu tänään julki se, mitä tänään ajattelet, ja julista yhtä huolettomasti huomenna, mitä huomenna ajattelet, joskin se, mitä edellisenä päivänä olet sanonut, on täydessä ristiriidassa sen kanssa. Johdonmukaisuus on peikko, joka kummittelee vain ahtaissa aivoissa."

Kun joskus tulee luetuksi omia vanhoja blogitekstejään, tulee vastaan juttuja, joita ei voi kuin ihmetellä. Mitähän olen tuossakin ajatellut? Taidanpa deletoida koko kirjoituksen.

Häpeän tunteen voi yrittää kumota siteeraamalla suurta periaatteen miestä Pontius Pilatusta, joka sanoi: "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin." Se on niin ylittämättömän suoraselkäisesti ajateltu, että sitä siteerasi Nummisuutareiden lukkari Sepeteuskin.

Amerikassa kaikki on tunnetusti joustavampaa. Marx sanoi: "Nämä ovat periaatteeni, ja ellette satu pitämään niistä, voin kyllä vaihtaa niitä."  (siis Groucho Marx, ei Karl). Täytyy myöntää, että tällä asenteella blogin pito ja muukin elämä kävisi helpommaksi. Mutta mehän olemme eurooppalaisia, siis puritaaneja.

Vai olemmeko sittenkään. Ranskalaisen dekadenssin kuuluisin runoilija Charles Baudelaire ei ollut erityisen puritaani. Hänen mukaansa  eräs perustavaa laatua oleva oikeus oli päässyt unohtumaan, "oikeus puhua omia väitteitään vastaan".

Näitä ristiriitaisia näkökulmia muistissa pitäen luin muutaman edellisen blogikirjoitukseni. Pitkän harkinnan jälkeen kallistuin herra Pilatuksen kannalle. En deletoi, vaikka mieli tekisi.

Mutta on tässä näppäimistöä näpelöidessä syytä olla tarkka, ettei tule ylivoimaisia houkutuksia olla huomenna eri mieltä itsensä kanssa.

(Kuva:  Uuno Nurmi: Kirjoittaja / Tikanojan kotimuseo Vaasa)

Kumarran ja niiaan

Kiitän, kumarran ja hiukan niiaankin onnitteluista.

Juhlat vietetään vasta huomenna, siis maanantaina, karkauspäivänä. Paikka on tunnettu ravintola Helsingin ydinkeskustassa, ja jatkopaikaksi on varattu vanhan työpaikkani juhlatila. Juomaa kuulemma riittää ja sauna on lämmin. Tällaista se on kun täyttää pyöreitä puolivuosikymmeniä juuri näin Vapun alla. Menee elämä risaiseksi.

Seremoniamestarina toimii tietysti entinen sihteerini Neiti B, jolla on luontainen taipumus pistää kaikki ns. överiksi. Erityisenä yksityiskohtana mainittakoon, että hän on varannut juhlatilaan monta peltipurkillista suolakurkkuja. Niiden napostelu juomien seassa on vanha venäläinen tapa ehkäistä krapulaa. Lisäksi paikalle on varattu hampurilaisbaarista kähvellettyjä pahvisia kannellisia juomamukeja. Sellaisella voi lähtiessään viedä aamuksi kotiin suolakurkkupurkin lientä. Se on kuulemma paras lääke, jos varotoimista huolimatta aamulla on krapula.

En tunne väitteen paikkansapitävyyttä. Ehkä blogin lukijoilla on kokemuksia asiasta. Lääketieteen edustajat ehkä tietävät, onko asiaa tutkittu.

En usko, että minulle itselleni koituu mainitunlaatuista ongelmaa. Olen oppinut välttämään ongelman toisenlaisin keinoin. Joskus parikymppisenä sitäkin sattui mutta ei sen koommin. Keinoni on vuorenvarma. Suolakurkkuihin ja liemeen suhtaudun pidättyvästi, kun on tuo verenpainelääkitys. Ilman sitä kyllä tykkäisin.

*   *   *  

Otsikon kumarrus ja niiaus viittaa ajankohtaiseen outoon pötypuheeseen. Erään nimeltä mainitsemattoman puolueen nuorisoseura on suuressa sivistyneisyydessään pistänyt taas kerran paremmaksi. Siksi myös niiaan.

Nuorisoseuran propagandaväite, että on olemassa vain kaksi sukupuolta, ei pidä paikkansa ainakaan huomisessa juhlassa. Toivotan lämpimästi tervetulleeksi mukaan myös tästä kaavasta poikkeavan vieraan, vanhan hyvän  kollegani ja ystäväni.

Aiheeseen sopivat kuvat ovat Mäntän nykytaideviikoilta 2013.  Adel Abibin kuvaamat riskit miehet (?) ovat helsinkiläisiä ravintoloiden portsareita.