Hotellielämää

Ensimmäinen lapsuuden muistikuvani hotellissa asumisesta sijoittuu Jyväskylän keskustassa sijaitsevaan hotelli Jyväshoviin. En toki itse asunut hotellissa vaan pääsin käymään siellä vanhempieni kanssa tapaamassa Amerikasta tullutta sukulaispariskuntaa. Tämä tapahtui joskus 1950-luvun loppupuolella. Olin silloin alle kymmenvuotias.

Minusta hotelli oli henkeäsalpaavan hieno paikka. Käytävillä ja huoneissa oli punaiset kokolattiamatot. Kalliin näköisiä koristeita oli joka puolella. Ihmeellisin oli kylpyamme, sitä olisin halunnut kokeilla mutta en saanut.

Suorastaan tyrmäävä oli tieto, että itse presidentti oli hiljattain asunut Jyväshovissa, samoin Armi ja Gil. Oli se hieno paikka. Istuimme hetken ravintolassa ja kuvittelin, onkohan Kekkonen istunut samalla tuolilla kuin minä. Saimme Amerikan-tuliaisiksi isälle hawaiji-paidan ja solmion. En muista, että isä olisi koskaan pitänyt niitä. Minä pidin paitaa, kun koulussa järjestettiin naamiaiset.

Myöhemmät kokemukseni hotelleista ovat häivyttäneet hohtoa. Hotellissa asumisesta on tullut vastenmielistä. En ymmärrä, miten jotkut kestävät sitä suuret määrät.

 Viime viikolla asuin kolme yötä vaasalaisessa neljän tähden hotellissa. Huoneessa oli liian lämmintä, ja kun väänsin lämpöä pienemmälle, kohta oli liian kylmää. Sänky oli liian pehmeä, nukuin huonosti. Mikähän siinäkin on, että hotellien sängyt ovat yleensä liian korkeita. Nukkumaan mennessä on vaikeuksia päästä sänkyyn, kun jalat eivät ole riittävän pitkät. Peppu ulottuu vain nippa nappa patjan reunalle. Ja kun patja on laidastakin upottavan pehmeä, siitä meinaa liukua istumaan lattialle. Valitsin tietysti seinän puoleisen sängyn, jotta edes siihen suuntaan oli turvallista pyörähtää.

Aamiainen on sentään kohtalaisen tasokas. Minulla on vähän taipumusta ottaa noutopöydästä liikaa, mutta nyt pysyin maltillisena. Kaksi mukia kahvia, hedelmäjugurtti, yksi juustovoileipä ja valikoima vihanneksia ja hedelmiä. Ei paistettuja nakkeja, ei pekonia, ei kananmunia.

Kolme perusasiaa löytyy jokaisesta hotellihuoneesta. Kallis minibaari, iso peili ja paksu Raamattu. Ilmankin voisin olla.

Jos istuu pitkän illan kirjoituspöydän ääressä katsellen naamaansa peilistä, tulee taatusti tarve ottaa lohdutusta minibaarista, monilla varmasti myös laatikossa olevasta Gideonien lahjoittamasta Raamatusta. Vaihtoehto on lähteä hotellin yökerhoon.

Minä en tällä kerralla tehnyt näistä mitään. Istuin kyllä peilin edessä pitkään mutta otin silmälasit pois, etten näkisi tarkasti. Iltaeväät olin käynyt ostamassa läheisestä citymarketista. Minulla oli myös omaa luettavaa mukana. Raamatun olen sitä paitsi lukenut opiskeluaikoina. En teologisista syistä vaan kirjallisuuden historian merkkiteoksena, jonka antamat vaikutteet myöhempään kirjallisuuteen on syytä tuntea.

Valokuvasin kaikki kolme kohdetta, sillä idea kirjoittaa blogiin valitusvirsi kypsyi siinä ison peilin edessä naamaa (ilan silmälaseja!) katsellessa.

Niin kuin aina ennenkin

Minussa tuntuu olevan outoa vetovoimaa. Hienommin siitä käytetään nimitystä charmi.

Charmini vetoaa erityisesti juopuneisiin ihmisiin. Ei aggressiivisiin vaan sellaisiin, jotka ovat juttutuulella, jotka tulevat heittämään huulta. ja taputtamaan olalle, että sinä olet hyvä jätkä. Nämä veitikat osaavat aina valita minut isostakin väkijoukosta. Se ei johdu katsekontaktista, osaan välttää sitä siinä kuin muutkin. Jotain muuta siinä täytyy olla. Olen kai oikeasti hampuusin näköinen, parta ja kaikki.

Näin tapahtui viimeksi eilen Vaasan rautatieasemalla. Olin kolmen yön reissulla Pohjanmaan pääkaupungissa. Odotin räntäsateessa junaa, kun tällainen ikäiseni känniläinen keksi minut joukosta ja tuli höpöttämään. Jotain hän selosti minulle, ehkä kertoi vitsejä. En oikein saanut selvää, mutta kovasti meitä nauratti.

Nauraa piti vaikka en ollut hyvällä tuulella. Reissu oli ollut rasittava, ja hotellissa nukun aina huonosti. Onneksi juna tuli ajoissa ja sain pätevän syyn irtautua

Junassa yritin ensin lukea tabletilta lehtiä ja facebookia mutta en kauan jaksanut. Onneksi viereinen istuin pysyi tyhjänä, ei osunut edes charmiini langennutta matkakumppania paikalle, joten ei tarvinnut seurustella.

Olen aina nauttinut junassa matkustamisesta. Valitsen aina junan jos mahdollista. Lentokonetta vältän. Junassa ei tule pelkoa putoamisesta. Junassa voi miettiä syvällisiä.

Kun nelisen tuntia katselee junan ikkunasta marraskuisen hämärän räntäsateen läpi radanvarren pajukkoa, tulee sellainen lämmin sieluntunnelma, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin, että elämä on tukevasti kohdallaan.

Kamalia koulumuistoja

1950- ja 60-luvun koulu oli tehokas aiheuttamaan lapselle pelkoja. Minulle se tuotti kammon ainakin musiikki- ja liikuntatunneilla harjoitettavia toimintoja kohtaan. Monille se tuotti myös kauhukokemuksia luokan edessä esiintymistä kohtaan, mitä tapahtui eniten äidinkielen tunneilla pidettävien esitelmien muodossa. Tältä häiriöltä minä kuitenkin jostakin käsittämättömästä syystä vältyin. Opin suorastaan pitämään esiintymisestä luokan edessä, kunhan sen sai tehdä puhuen, ei laulaen. Aikuisena siitä tuli ammattikin.

Yksi koulun aiheuttama pelko ei liittynyt opetukseen vaan terveydenhoitoon.

Olisikohan ollut kansakoulun kolmas luokka, kun koko luokka vietiin jonossa terveydenhoitaja rva Erosen vastaanottohuoneeseen. Siellä meidät komennettiin riisumaan paidat pois. Sitten Eronen sipaisi jotain ainetta pumpulitupolla rintaan ja pisti laastarilapun päälle. Viikon kuluttua mentiin uudestaan vastaanotolle. Nyt Eronen repäisi laastarin irti ja katsoi, mitä sen alla oli.

Kaikki muut selvisivät testistä paitsi minä ja luokkatoverini Irma U. Me kaksi jouduimme rokotukseen. Irma itki ja rimpuili vastaan. Tarvittiin opettaja pitelemään kiinni, jotta hänet saatiin rokotettua. Minä menin ilman pitelijää mutta pelkäsin aivan hysteerisesti. Kyllä se sattuikin.

Vuoden kuluttua sama laastarilappuliimaus toistui. Ja taas olimme minä ja Irma ainoat, jotka vietiin pistettäväksi. Ja sama uudestaan kolmantena vuotena, vaikka kansakoulu oli jo muuttunut oppikouluksi. Irma rimpuili vastaan, minä olin alistuvaisempi. Sattui se kyllä aika pahasti.

Epäselväksi jäi, mikä minun ja Irman rintaan liimatun laastarilapun alla oli vikana, että vain meidät vietiin kidutukseen ja kaikki muut armahdettiin. Epäselvää se on vielä tänäkin päivänä. Vaikka olimme vähän alle ja vähän yli kymmenvuotiaita silloin 60-luvun taitteessa, ei ikävä kokemus ole päässyt unohtumaan.

Tästä olen kuitenkin päässyt täydellisesti ohi. Tämä muinainen muistikuva juolahti kuitenkin tänään taas mieleen, kun kävin terveyskeskuksessa ottamassa rokotuksen kausi-influenssaa vastaan. En pelännyt yhtään, eikä sattunut yhtään. Aina se kuitenkin juolahtaa mieleen, vaikka kaikenlaisia rokotuksia on kertynyt aikuisvuosien varrella vaikka kuinka paljon. Vuosikymmeniin en ole enää pelännyt. Yksikään pistos ei ole sattunut niin kuin ne muinaiset rva Erosen pistokset.

Kai minussa kaikesta kehityksestä huolimatta elää sisälläni elämäni loppuun asti häivähdys siitä arasta ja ahdistuneesta koulupojasta.

(Kuva: Topi Ruotsalainen - kuva Kiasma-näyttelystä 2013)

Mukaan autiolle saarelle 2

Aamun Helsingin Sanomat tarjosi pienen yllättävän yksityiskohdan, joka vei minut mennessään pienelle tutkimusretkelle omaan kirjahyllyyni. Ei Hesari kovin usein sellaiseen kykene.

Henkilöhaastattelussa oli 70 vuotta täyttävä entinen eduskunnan oikeusasiamies Lauri Lehtimaja. Ohimennen hän antaa kolme vihjettä, mitkä kirjat kannattaisi ottaa mukaan autiolle saarelle. Teema on siis sama kuin minulla eilisessä blogikirjoituksessani, elokuva on vain vaihtunut kirjallisuudeksi.

Kertakaikkisen hyviä vinkkejä. Kolmosena on Ulla-Lena Lundbergin Jää, kakkosena Albert Camus´n Putoaminen. Se minun yllätykseni on ykkösenä: Rabindranath Tagoren Puutarha.

Näin Lehtimaja perustelee valintansa: 

"Nämä upeat rakkausrunot sain aikanaan tyttöystävältä joululahjaksi, kun olin 1967 turvaamassa rauhaa Kyproksella, Afroditen saarella. Voimaannuttavia muistoja kerran koetusta nuoruudesta." 

Fiksua väkeä nämä juristit. Heistä taitaa olla vallalla vähän turhan yksi-ilmeinen mielikuva. Kemppisen toki tiedämme, kuuluisiko Lehtimaja myös mielikuvan rikkojien joukkoon?

Pitihän minun kaivaa Tagoren Puutarhuri esiin, kun se kirjahyllyssäni on. Ja olenhan minäkin ollut nuori vuonna 1967 ja saanut kirjoja tyttöystäviltä, ja antanut tietysti myös. Puutarhurin olen kuitenkin ostanut itse. Jos en ihan väärin muista, ostin sen Pentti Holapan divarista Kampintorin laidalta joskus kauan sitten.

Tagore (1861 - 1941) oli intialainen runoilija, filosofi ja muusikko. Kieli oli bengali. Hän oli yksi varhaisimmista nobelisteista (1913). Puutarhurin luin heti kun sen ostin, muuta en muista lukeneeni. Wikipedia ilmoittaa, että Puutarhuri on suomennettu 1967, mutta se on väärä tieto, sillä minun kirjani on painettu jo 1924. Suomentaja on itse Eino Leino. Bengalia Leino ei tainnut osata, sillä hän suomensi kirjan englanninkielisestä käännöksestä. Lehtimajan käyttämä nimitys "runo" on epätarkka, sillä Leino käyttää määritelmää "suorasanainen runoelma".

106-sivuinen kirja on nyt minulla vasta puolivälissä, sillä tällaista tekstiä ei voi lukea nopeasti.

Hidastavana tekijänä oli myös vanhan kirjan nimiösivun merkinnät. Ne pistivät ajatukset liikkeelle. Millaisia vaiheita tällä kirjalla onkaan ollut ennen kuin se on Holapan divarista päätynyt minun kirjahyllyyni. 

Kirjassani on nimiösivun yläkulmassa käsin kirjoitettu "Kaleville 1 / 4 1942  Sanni". Onkohan siinä joku tyttöystävä antanut rakkausrunokirjan lahjaksi poikaystävälle? Alempana löytyy leima "Sairalan alkoholistihuoltola Mikkeli ja erilaisia numeromerkintöjä, jotka vaikuttavat kirjaston merkinnöiltä. Miten kirja on "Kalevilta" alkoholistihuoltolaan päätynyt? Vaisto kertoo, että jotain ongelmaa on ollut.

Onkohan ollut vielä muita välivaiheita, ennen kuin kirja on siirtynyt Holapan divariin ja minulle. Jotenkin mutkan kautta tuli mieleen Haanpään Yhdeksän miehen saappaat. Nekin siirtyivät mieheltä miehelle sodassa. Välillä oli isojakin ongelmia, kuten kuolemista. Välillä pienempiä häiriöitä, kuten häviämisiä korttipelissä.

Minun kirjani vaiheet? Mikrohistoriaa.