Riiviöiden rukoukset

Luokanvalvojamme hymyili harvoin. Jos hän hymyili, se oli varma merkki siitä, että harmeja oli tulossa. Yleensä hän oli puoliuninen jurottaja, mutta käräjänpidosta ja rangaistusten määräämisestä häneen syttyi  säihkettä.

Nyt hän säihkyi astuessaan luokkaan. Syyn arvasimme.

*   *   *  

Siihen aikaan 60-luvulla oppikouluissa aamuhartaudet eli rukoukset pidettiin joka aamu ja ne olivat kaikille pakolliset, kuuluipa oppilas kirkkoon tai ei. Aamulla koulun kellon soidessa mentiin ensin luokkiin viemään päällysvaatteet naulakkoon ja ottamaan pulpetista virsikirja mukaan. Sitten luokat marssitettiin suorissa jonoissa seisomaan juhlasaliin. Virsi veisattiin ja opettajan saarnapuhe kuunneltiin. Rukouksille oli lukujärjestyksessä varattu varttitunti joka ikinen aamu. Sitten palattiin luokkiin ja oppitunnit alkoivat.

Opettajien rukouspuheet olivat yleensä tylsiä ja innottomia ja virsi veisata möläytettiin isommin innostumatta, mutta yksi opettaja intoutui aina puheessaan kummalliseen vimmaan. Hänen saarnavuoronsa toistui parin viikon välein. Silloin ei varttitunti riittänyt. Usein joku oppilas pyörtyi kuumassa ja tukalassa salissa, mutta se ei saarnaajaa tuntunut häiritsevän. Julistuksen vimma vei hänet kauas maallisista harmeista.

Siihen saumaan luokkamme iski. Homma oli sovittu etukäteen. Useimmat tiesivät siitä, pojat ainakin. Tytöille ei ehkä kukaan ollut huomannut mainita, mitä oli tulossa. Ei ainakaan kaikille tytöille.

Luokkatoverini Eero oli hakenut ampumaradalta tyhjiä hylsyjä. Sellaiseen kun puhaltaa, syntyy iso ujeltava ääni.

Eero seisoi rukousjonossa kaukana opettajista ja kaivoi vaivihkaa hylsyn taskustaan ja asetti sen alahuultaan vasten. Kun saarna pääsi riittävän kiivaaseen vaiheeseen, hän aivan eleettömästi puhalsi - puhalsi pitkään ja voimakkaasti.

Syntyi ulina aivan kuin tehtaan pilli olisi soinut työpäivän päättymisen merkiksi. Me, jotka tiesimme odottaa ujellusta, reagoimme kääntymällä katseellamme etsimään ulinan aiheuttajaa, mutta käännyimme tahallamme väärään suuntaan, kuka mihinkin mutta emme Eeron suuntaan, hämätäksemme opettajia.

Salissa syntyi hämminki. Saarna katkesi, alkoi hälinä, eikä puhujalla ollut mitään mahdollisuutta jatkaa. Tilaisuus oli kerta kaikkiaan pilalla. 

Tämä toistui useita kertoja talven mittaan. Aina kesken saman saarnanpitäjän nousukiihkon.

Nyt luokanvalvojan hymy kertoi siitä, että ilkivalta on hämäyksestä huolimatta onnistuttu jäljittämään meidän luokkaamme ja rangaistuksia oli tulossa.

Aavistus oli oikea. 

Se ei selvinnyt, miten Eeron jäljille oli päästy. Epäiltiin, että joku tytöistä oli vasikoinut. Ehkä opettajat ovat hoksaavaisempia kuin oppilaat uskovatkaan.

Me muut juonessa mukana olleet istuimme jälki-istunnon ja saimme kotimuistutuksen ja jouduimme käymään sen opettajan edessä anteeksipyyntöreissulla, mutta Eero pääpukarina lensi ulos koulusta määräajaksi, muistaakseni kuukaudeksi.

* * * 

Seuraavana syksynä juhlasali meni remonttiin. Yhteisiä rukouksia ei voitu pitää. Opettajat määrättiin pitämään rukoukset siinä luokassa, jossa heillä oli aamun ensimmäinen tunti.

Se ei ollut kaikille opettajille mieleen.

Uusi äidinkielenopettaja, nuori ja reipasotteinen mies, jännittävien seikkailukirjojen kirjoittajanakin mainetta saanut, tuntui olevan erityisen hapan osakseen tulleesta uudesta velvollisuudesta. Mutta velvollisuus oli velvollisuus.

Opettajan reippaiden askeleiden kopina kuului kaukaa käytävältä, kun hän aamulla saapui luokkaamme. Rukous alkoi jo muutamaa metriä ennen luokan kynnystä: 
”Jeesus siunaa koulupäivämme istukaa. Aamen.”

Aamen-sanan kohdalla hän oli ehtinyt opettajanpöydän taakse ja pisti laukkunsa pöydälle. Siitä alkoi opetus ilman taukoa.

Syytä en tiedä, mutta tämän opettajan työsuhde päättyi äkkiarvaamatta. Sitten juhlasalin remontti valmistui ja rukoukset pidettiin taas salissa, ihan niin kuin aina ennenkin.

Mitä hyötyä?

Dessu on kerännyt kesäkotinsa kirjahyllyyn lasten- ja nuorten kirjoja. Tyttärentyttäreni Sohvi löysi sieltä Muumi-kirjat lomaillessaan kesällä Längelmäveden rannalla.

Sohvi löysi heti Muumi-filosofian ytimen lueskellessaan riippumatossa maaten. Kun Dessu-vaari sai joutilaana hellepäivänä siivousimpulssin ja komensi Sohvin mukaan auttamaan, Sohvi luki kirjasta:

" Kyllä te vietätte elämää. Korjaatte, puuhaatte ja hypitte aamusta iltaan. Mokoma hosuminen voi olla vaarallista. Johan sitä masentuu kun vain ajatteleekin kaikkia niitä jotka tekevät työtä ja raatavat. Ja mitä hyötyä siitä on? Eräs sukulainen luki trigonometriaa tuntokarvansa lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa. Joopa joo. Mörön vatsassa hän sitten lojui niin erinomaisen viisaana!  "

*  *  * 

Eipä sitten siivottu vaan jätettiin sikseen. Vieraita tuli, mutta kaikki ilmeisesti viihtyivät. Eivät ainakaan valittaneet.Sohvin repliikki jäi kuitenkin sen verran vahvana mieleen, että otin Muumi-kirjat mukaan Helsinkiin. Olen niitä kyllä ennenkin lukenut, mutta taidan lukea uudestaan.

Luen sitten kun ehdin, viitsin ja tulen sille päälle.


Kuvissa Tove Janssonin koti-ateljee Ullanlinnankatu 1 Helsinki (talon tornissa).

Ulos kirjakaapista

Dessulla on taipumusta nostalgiseen mielenlaatuun. Uskon ja toivon, että se on ikäkausi-ilmiö, joka menee ajan myötä ohi.

Nuori sihteerini on myös huomannut ilmiön ja jaksaa virnistellä siitä. Kun kysyin, mitä minun hänen mielestään pitäisi taipumukselleni tehdä, hän sanoi, ettei sille voi tehdä mitään. Se on ihmisen pysyvä ominaisuus, jonka kanssa on vain yritettävä elää. Hän erityisesti varoitti minua yrittämästä peittää taipumusta käyttämällä varttuneessa iässä olevien herrojen epätoivoisia vakitemppuja, kuten lähtemistä bailaamaan Helsingin yöhön. Sellaisesta kuulemma näkee yökerhoissa varoittavia esimerkkejä.

Usein tämä Dessun taipumus palata menneisyyteen tapahtuu etsiytymällä vanhojen klassikkokirjojen tai elokuvien pariin. Yle-Teemalta on nyt kahtena sunnuntaina tullut juuri tähän käyttöön soveltuva elokuva. 

Dessu luki poikaiässä suuren määrän seikkailukirjoja. Niistä lähti alkuun lukuharrastus, joka myöhemmin muuttui yliopisto-opinnoiksi ja ammatiksi. Lukeminen jatkuu edelleen varsin runsaana. 

Teeman elokuvat olivat Moby Dick - valkoinen valas ja Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Tyypillisiä poikien seikkailutarinoita. Molemmat olen aikoinaan lukenut, Vernen kirjan muistaakseni lainasin Jyväskylän kaupunginkirjastosta ja Melvillen kirjan olen jostakin hankkinut omaksi. Se on vieläkin hyllyssäni. Molemmat elokuvat olen myös nähnyt ennenkin - kauan sitten.

Minulle jäi mielikuva, että vielä 1960-luvulla nuoret pojatkin lukivat paljon kirjoja. Eivät kaikki mutta monet. Nykyään eivät kuulemma lue.

Silloin seikkailukirjoja oli tarjolla ja niiden joukossa oli tasokaita klassikkoja, sellaisia kuin Robinson Crusoe, Tom Sawyer ja Huckleberry Finn. Kotimaisista jäi muistiin erityisesti Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu ja Simo Penttilän Punavyö. Sellaisista oli helppo siirtyä myöhemmin aikuisempaan laatukirjallisuuteen.

Saatan olla väärässä, mutta minulle on syntynyt mielikuva, että tällainen on mennyttä aikaa. Nykypojat saattavat innosta Harry Potterista mutta suunnilleen siihen se jää. Pojat eivät lue.

Miehetkään eivät lue, ja jos joku lukee, hän on vaarassa joutua pilkan kohteeksi. Dessulle ei ole näin käynyt, sihteeriä lukuun ottamatta, mutta monet ovat. Nyt on kuitenkin apua tarjolla.

Joukko huolestuneita julkkismiehiä astuu rohkeasti valokeilaan ja tunnustaa avoimesti olevansa lukijoita. Ajaakseen asiaa he perustivat yhteisön nimeltä JAMIT - Julkisesti Avoimet Mieslukijat. Julkisuuteen astuvat mm. Kalle Holmberg, M. A. Numminen, Pekka Haavisto, Jukka Relander, munkki Serafim ja Ilkka Niiniluoto. Sponsorina ja tapahtumapaikkana toimivat Helsingin kaupunginkirjaston eri toimipisteet. Tarkemmat tiedot henkilöistä, paikoista ja päivämääristä löytyvät täältä.  

Dessu tervehtii ilolla tällaista rohkeutta ja aikoo itsekin käydä paikalla kuulemassa sanomaa ja saamassa tukea. Ehkä tuki lisää myös itsetuntoa hyväksyä itsessään kirjallinen nostalgiataipumus. Ettei tulevaisuudessakaan iskisi houkutus hylätä kirja / elokuva ja lähteä sen sijaan bailauskierrokselle Helsingin yöhön.

Nimikirjoitukset

Luokkatoverini Veijo oli varsinainen peto juoksemaan. Hänelle ei pärjännyt kukaan.

Jumppamaikka ryhtyi valmentamaan hänestä mestaria. Hän suuttui, kun Veijo kesällä 1962 lopetti juoksutreenit ja siirtyi seiväshyppyyn. 

Innostuksen seiväshyppyyn aiheutti Pentti Nikula, joka hyppäsi maailmanennätyksen 4,94 m. Se oli Suomen pikkupojille järisyttävä tapaus.

Ennätyshyppy tapahtui juhannusaattona. Juhannuspäiväksi Nikula ja muu kisakiertue siirtyi Saarijärvelle, melko lähelle kotikaupunkiamme Jyväskylää. Toiveita oli, että maailmanennätys vieläkin paranisi.

Kinusin isäni kuskiksi. Hän suostui. Niinpä minä ja Veijo pääsimme elämämme suurimpaan tapahtumaan.

Saarijärven urheilukenttä oli täynnä kuuluisia urheilijoita, ja me Veijon kanssa olimme varustautuneet nimikirjoitusvihoin. Pääsimme helposti livahtamaan järjestysmiesten ohi kentälle. Ensimmäinen saaliimme oli Nikula, hänen jälkeensä Risto Ankio, Pauli Nevala, Pekka Juutilainen, Seppo Simola, Henrik Hellen, Olavi Salonen, Pentti Repo, Börje Strand, Pauli Ny, Reijo Höykinpuro ja monta muuta.

Oli ulkomaalaisiakin, mutta heitä emme tunteneet nimeltä. Yksi pitkä mies hyppäsi korkeutta. Kun menimme vihkojemme kanssa hänen luokseen, hän puhui ruotsia. Veijo siitä häkeltyi mutta minä selitin, mitä tahdoimme. Hän kirjoitti nimensä vihkoihimme, mutta siitä ei saanut selvää.

Miehen nimi selvisi vasta myöhemmin kesällä, kun tunnistimme hänet televisiosta. ”Stickan” Pettersson oli mitaleilla EM-kisoissa ja kärkipäässä myös 1964 olympialaisissa.

* * * 

Nimikirjoitusvihkomme olivat suuria aarteita, joista kaverit olivat kateellisia. Käsialanäytteet tutkittiin poikaporukassa tarkoin. Veijon mielestä maailmanennätys-Nikulan nimikirjoitus oli pettymys - kuin kansakoulun kaunokirjoitusta. Maailmanennätysmieheltä olisi voinut odottaa tyylikkäämpää. Veijo ihasteli erityisesti Stickanin nimikirjoitusta. Siinä oli tyyliä, vauhtia, rentoa lennokkuutta. Sillä ei ollut väliä, saako nimestä selvää, pääasia oli maailmanmiehen vaikutelma. Sitä paransi vielä miehen ulkonäkö. Ruotsalainen oli jotenkin toisenlainen kuin suomalaiset - hänellä oli tyylikäs leukapartakin.

Stickanin nimikirjoitus vaikutti Veijoon niin, että hän otti seiväshypyn rinnalle korkeushypyn. Siinäkin hän oli parempi kuin kukaan meistä muista. Samalla Veijo alkoi myös harjoitella itselleen lennokasta nimikirjoitusta. Sellaista, joka tekisi vaikutuksen, kun hän itse aikanaan tulevaisuuden suurena mestarina pääsisi antamaan nimikirjoituksia ihailijoille. 

Veijon harjoitelmissa oli ranteen rentoutta, laajoja kaaria, mestarin meininkiä.

Harmikseni minulle ei jäänyt niistä talteen yhtään näytekappaletta - joudun tyytymään tässä esikuvan käsialanäytteeseen, joka kieltämättä on tyylikäs. Voin kuitenkin vakuuttaa, että nimikirjoituksen lennokkuuden puolesta myös Veijossa olisi ollut ainesta vaikka maailmanmestariksi.

* * * 

Harjoittelimme seiväs- ja korkeushyppyä Veijon kodin takapihalla, johon rakensimme telineet ja kiskoimme säkeillä sahanpurua pehmikkeeksi. Sana ”koti” oli kyllä liioitteleva, sillä oikeasti se oli Yhtiön edustussauna. Sinne kuljettiin Yhtiön tehtaan portista pihan läpi rantaan. Veijon äiti Eeva oli saunan lämmittäjä ja emäntä. Hän huolehti, että saunavieraille riitti tarjottavaa. Eevalla ja Veijolla oli asuntonaan saunan takkahuone. Isää siinä perheessä ei ollut.

Hyppypaikkamme olisi muuten ollut hyvä, mutta siinä oli yksi vika. Eeva-äiti ajoi meidät keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin ja usein muinakin iltoina pois hyppimästä. Oli tulossa Yhtiön isoja herroja kylpemään, eikä silloin sovi, että kakaroita on nurkissa. Yleensä mentiin meille ja Veijo jäi yöksi. Minun huoneeni lattialle puhallettiin hänelle ilmapatja. 

Eeva oli äidiksi nuori. Hän ei näyttänyt samanlaiselta aikuiselta täti-ihmiseltä kuin meidän muiden äidit. Hän olisi ulkonäkönsä puolesta voinut olla vaikka lukion yläluokkalainen. Minun 13-vuotiaasta näkövinkkelistäni hän oli kaunotar. Huulet olivat punaiset ja ruskeiden silmien kulmissa viirut yläviistoon kuin kissalla. Pitkät ripset ja tukka pitkä ja pörröinen ja vaatteet jotenkin kuin yläluokkien tytöillä. Hän makasi usein saunan laiturilla ilman vaatteita ottamassa aurinkoa ja matkaradion musiikki soi lujaa. Hän osasi hymyillä niin että hampaat näkyivät, hän osasi nauraa. Kun hän tuli polkupyörällä kadulla vastaan, hän vilkutti ja hihkaisi jotain. Se tuntui mukavalta. 

En oikein ymmärtänyt, miksi Eevasta puhuttiin aikuisten kesken jotenkin epämiellyttävään sävyyn. Kuulin näitä puheita meillä kotonakin. Ymmärsin, että niitä ei ollut tarkoitettu minun korviini, mutta kuulin silti. Jotain vikaa muka oli Eevan elämäntyylissä. Aina niin laitettu, hienoja vaatteita, kallis minkkiturkkikin ja ties mitä. Eikä käy oikeasti työssä.

Puheet tuntuivat epäreilulta. Harvinaisen mukava äitihän Veijolla oli.

Sen olin kyllä tullut huomaamaan, että Eevalta ruoanlaitto ei sujunut niin kuin minun äidiltäni. Eevan ruoka oli sitä, että lämmitettiin hernesoppapurkki. Joskus tarjolla oli lenkkimakkaraa kylmiltään. Joskus pelkkää leipää ja päälle lenkkimakkaran siivuja. Sapuskat olivat sitä, mitä oli jäänyt yli edellisen illan saunavierailta. Saunaherroille tarkoitettuja juomia oli sen sijaan aina iso kaapillinen odottamassa. 

* * * 

Ongelmat alkoivat oppikoulun viidennen luokan paikkeilla. Urheiluinnostus oli jo loppunut, mutta Veijo tuli edelleen usein meille yöksi, myös arki-iltoina, kun hänet oli komennettu pois saunalta. Koulukirjoja oli joskus mukana, ei aina. Ilmapatjaa ei enää tyhjennetty, sillä sitä tarvittiin vähän väliä. Äitini oppi varaamaan ruokaa myös huomattavan nälkäiselle yövieraalle.

Jossain vaiheessa vanhempani alkoivat ihmetellä, että onko siellä aina herroja kylpemässä pitkälle yöhön. Sitten kävi ilmi, että Veijolla on toinenkin ”sijaiskoti”. Veijo ei aina kehdannut tulla meille. Johonkin hänen piti yöksi mennä, kun saunalta ajettiin pois.

Sitten kerran Eeva-äiti oli lähtenyt parin viikon reissulla jonkun saunaherran seuralaisena Kanarian saarille. Veijo ei niinä viikkoina tullut lähteneeksi kouluun vaan eli vapaaherrana. Kävi ilmi, että hän oli maistellut kaapista löytyneitä jaloja juomia ja myynytkin muutaman pullon rahapulassaan.

Siinä kohdassa kontaktini Veijoon katkesi. Kouluun hän ei enää koskaan tullut ja johonkin hän katosi paikkakunnalta. En ole hänestä sen koommin kuullut. Viimeiseksi jäi elämään tieto, että Veijo erotettiin koulusta, kun hän jäi kiinni äitinsä nimikirjoituksen väärentämisestä koulun poissaolotodistukseen. Se oli kuulemma heti herättänyt luokanvalvojan epäluulon, niin epäuskottavan kummallinen nimikirjoitus oli ollut.