Hillitöntä menoa

  (Jalmari Finne, Kiljusten vallankumous 1921 / kuva Rudolf Koivu / "Pojat heittelivät koiranpommeja opettajien tielle)

Tunnistatko tämän sitaatin? Tiedätkö, kuka sen on kirjoittanut?

"Mitä on tapahtumassa meidän nuorisollemme? He eivät kunnioita vanhempia ihmisiä, he rikkovat vanhempiensa käskyjä. He eivät piittaa laeista. He mellakoivat kaduilla, kiihottuneina villeistä päähänpistoista. Heidän moraalinsa on rapistunut."

Entä minä itse? Olen itsekin ollut nuori, vaikka sitä ei ehkä ole helppo uskoa. Olinko minäkin tuollainen? Mikä on "villein päähänpisto", jossa olen ollut mukana?

Aika helppo vastata nyt, kun rikos on aikoja sitten vanhentunut. Se oli viuhahdus julkisella paikalla joskus 1970-luvun alussa. Tapahtumapaikka oli eräs suurehko pirkanmaalainen kaupunki ja sen keskellä oleva kuuluisien patsaiden reunustama silta. Pienellä porukalla (kolme poikaa ja yksi tyttö) päätimme suorittaa tuon aikakauden uroteko-villityksen eräänä elokuisena yönä. Tukijoukkona oli kaksi polkupyöräilevää tyttöä, jotka huolehtivat vaatteiden kuljetuksesta ja valokuvauksesta.

Olikohan tuo nyt niin kauhean kamalaa? Kyllä viuhahdusvillitystä paheksuttiin ja kai siitä sakkoja olisi tullut, jos poliisi olisi paikalle sattunut. Mutta olen muistavinani, että harvalukuiset vastaantulijat antoivat iloisia kannustushuutoja ja aplodeja. Ihan kuin muutama olisi halunnut liittyä joukkoon, jos olisimme malttaneet pysähtyä odottamaan.

Tuon pahempaa "laeista piittaamattomuutta" ei nyt mieleeni muistu. Kai voin luokitella itseni melko kunnolliseksi kansalaiseksi.

Ja kenen onkaan tuo alun sitaatti? Vastaus: Platon 427–347 eaa.

Nykyaika on toisenlaista, koulu varsinkin. En ole enää asiantuntija, sillä kosketuksestani koulumaalimaan on jo aikaa, mutta vaikutelma on, että jokin on perinpohjin muuttunut. On vaikea arvioida, kuinka hyvin minun ja ikäpolveni koululaisten tiedot ja osaaminen olisivat riittäneet, jos olisimme eri luokka-asteilla joutuneet arvioitavaksi nykykoulun kriteerein.

Kielitaidossa olisimme epäilemättä huonoja, ainakin suullisessa ilmaisussa, sillä sitä ei harjoiteltu lainkaan. Mutta entä yleistieto?

Varsin uskottavalta taholta luin äskettäin, kun perheenisä kertoi tapauksesta kotonaan. Ruokapöydässä perheen 16-vuotias järkyttyi pois tolaltaan, kun tuli ymmärtämään, että ruokapöydän liha on peräisin eläimestä.

Toinen tapaus.  Uimahallin pukuhuoneessa pojat pohtivat, paljonko kello mahtaa olla. Seinällä oli viisarikello. Ihmettelivät, miksei ole selkokelloa, että saisi selvän.

Onko todella niin, ettei missään vaiheessa enää opita viisarikelloa? Onko teoria unohtanut tosielämän niin, ettei ruokapöydän antimien tausta tule ymmärretyksi? Vai onko kyse vain yksilötason lipsahduksista?

Pisa-tutkimukset näyttävät vakuuttavasti, että äidinkielen käyttötaidot ovat heikentyneet. Tämä ainakin on laajasti ilmenevä ongelma. Kouluun kohdistuneet säästöt ja resurssien leikkaukset näkyvät kyllä murrosikäisten kielenkäyttötaidoissa laajemminkin.

 

Laatu ratkaisee

Volter Kilven Alastalon salissa on julkaistu saksaksi. Kääntäjä on nimeltään Stefan Moster. Käännöstä on kehuttu ja siitä odotetaan kohtalaista myyntimenestystä.

Tapaus on merkittävä, sillä teoksen kääntämistä alkuperäisen tason säilyttäen pidetään mahdottomana. Sen verran vahvaa kieltä, murretta, uudissanoja, vanhaa kieltä ja mutkikkaita lauserakenteita se sisältää. Teos on silkkaa kieltä, sillä siinä ei tapahdu oikeastaan mitään.

Saksankielinen kirja pitäisi hankkia ja lukea. Epäröin kuitenkin, sillä kielitaitoni ei taida riittää. Pärjään kohtuullisen hyvin arkikielellä, luen sanomalehteä ja hätätilassa nykykielistä kirjallisuuttakin, mutta ei se aivan sujuvaa ole. Alastalon lukeminen suomeksikin on vaativa urakka. Siihen olisi tarpeen saada sivustatukea Suomen murteiden sanakirjasta tai murrearkiston miljoonamääräistä sanalipuista. Miten sitten onnistuisi lukeminen saksaksi?

Murteiden ja puhekielen kääntäminen on hankala haaste. Se nähtiin aikoinaan esim. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan käännöksissä. Ruotsinkielistä käännöstä kehuttiin ja siitä tuli valtava myyntimenestys. Englanninkielistä ei kehunut kukaan ja se unohdettiin heti. Saksankielien oli jotain siltä väliltä. 

Ero syntyi nimenomaan murteiden puhumisesta - tapahtumien kuvaus yleiskielellä kyllä sujui kaikissa käännöksissä. Miltä tuntuu, jos Rokka ja Hietanen ja kumppanit puhuvat kirjakieltä, niin kuin englantilaisessa käännöksessä. Ruotsiksi jokaiselle löytyi oma murre: Hietanen puhuu Pohjanmaan suomenruotsia, Rokka Porvoon seudun suomenruotsia (sillä mitään Karjalan suomenruotsiahan ei ole olemassa).

Mehevä kiroilu taitaa onnistua vain suomeksi. Ei tuo ruotsiksikaan ihan lällyä ole mutta miten on saksa ja englanti? Niissä hypätään yli tällaiset kohdat. Kyse ei varmaankaan ole moraalisesta ahdasmielisyydestä vaan siitä, että sanastoa ei vaan ole.

Minulla on hyllyssäni Tuntematon sotilas (myöhemmin Sotaromaani) ruotsiksi (Okänd soldat, käantänyt Nils-Börje Stormbom 1955), saksaksi (Kreuze in Karelien, käännös Karl-Heinz Bolay & Rolf Schroers 1955) ja englanniksi (The Unknown Soldier, kääntäjää ei ole mainittu, 1957).

Liitän tähän kolme näytettä, jotta blogin lukija voi itse arvioida käännöksiä. 1) Rokka 2) Hietanen 3) kiroilu.

 

 

Pessimistinen optimisti

Mikä ero on optimistilla ja pessimistillä? Onko niillä eroa ollenkaan?

Tänään on maaliskuun idus. Se on ikivanha merkkipäivä, eikä pelkästään Julius Caesariin liittyvä. Minäkin olen perinteisesti hahmottanut ajan etenemisen niin, että tästä alkaa kevät. Se luo myönteisiä odotuksia, kuulemma.

Korona-rajoitusten viimeisetkin rippeet loppuvat ja tartuntaluvut huitelevat ennätyslukemissa. Pitäisikö olla iloinen vai kauhuissaan? Jotensakin järjenvastainen tilanne. Ovatko päättäjät tulleet hulluiksi vai viisaiksi? Bisneskö on tärkeämpää kuin terveysturvallisuus?

Minä olen noudattanut edelleen tiukkaa linjaa. Maski naamalla käyn kaupassa mutta en juuri muualla. Yhden uhkarohkean poikkeuksen tein. Kävin tuttavani uuden kirjan julkaisutilaisuudessa keskustan ravintolassa. En mitenkään malttanut olla menemättä, sillä kutsu oli henkilökohtainen.

Siitä on tänään kaksi viikkoa enkä ole sairastunut. Voin kai huokaista helpotuksesta. Olen kai aika julkisuudenkipeää sorttia, kun uskalsin mennä. Tilaisuus sai paljon julkisuutta, tiesin sen. Päivitin käynnistäni jopa Facebookiani (joka on ollut muutoin pois käytöstä koko talven) ja sain heti ennätysmäärän tykkäyksiä. Minä linssilude!

Sota jatkuu Ukrainassa. Vastarinta näyttää toimivan, hyökkääjä ei saavuta tavoitettaan. Optimistisia odotuksia Ukrainan puolesta, totta kai. Vahingoniloa Venäjän epäonnistumisista. Aika sairas ajatus tarkemmin miettien. Kärsimystä se tuottaa syyttömille sielläkin. Kasvavaa optimismia siitä, että tämä on ehkä lopun alkua Putinille.

Suomi Natoon? Järjestöön, jota parin kolmen vuoden kuluttua johtaa luultavasti Trump. Liittyminen on mielestäni erittäin huono ajatus. Mutta parempaakaan ajatusta en nyt keksi. En nyt siis hirveästi pistä vastaan eli siis suostun. Optimistisesti ajattelen, ettei se ehkä sittenkään ole Trump.

                                                              (Kuva: Philosophy Matters)
 

Loputon

Toivotan kaikille lukijoille oikein hyvää piin päivää 14.3.

Kuinka aiotte viettää tätä universaalia juhlapäivää, joka samalla sattuu olemaan Albert Einsteinin syntymäpäivä? Toivottavasti juhlasta tulee hauska. Tällainen umpihumanisti kuin minä on vähän ymmällään juhlamenojen muodosta. Nostetaanko maljoja? Lauletaanko lauluja? Lippua ei tietääkseni nosteta salkoon.

Blogia lukevat matemaatikot ja muut luonnontieteilijät ehkä haluavat opastaa meitä asiaan perehtymättömiä juhlamenojen järjestelyistä?

Minä opin koulussa piin arvon kahden desimaalin tarkkuudella. Se riitti meille lukion lyhyen (hyvin lyhyen!) matematiikan opiskelijoille. Olen tullut ymmärtämään, että jotkut ovat opetelleet sen ulkoa sadan (tuhannen?) desimaalin tarkkuudella. Siitä on tullut jonkinlainen muistiennätysten sankarilaji.

Vanhoissa kreikkalaisissa kirjaimissa omikron ja pii ovat peräkkäin. Korona-pandemian nykyisin kukoistava versio on nimeltään omikron. Uusia versioita on väistämättä tulossa, näin on kerrottu. Siksi on kai loogista olettaa, että seuraava versio on nimeltään pii.

Toivottavasti keksivät jonkin muun nimen. Pii tässä yhteydessä kuulostaisi pahaenteiseltä, sillä se piin desimaalien sarja ei lopu koskaan. Ehdotus: voisiko se olla nimeltään myy, joka myös löytyy samalta listalta? Se veisi ajatukset paljon mukavampaan suuntaan, sinne Muumilaakson väkeen.

 

 

 

Viisas rangaistus

Vanhoja lehtiä selaillessa osui taas kerran eteen huomattavan kiinnostava kirjallisuuteen liittyvä uutinen. Ranskalainen kirjailija Victor Hugo (1802 - 1885) antoi sen myötä uudenlaisen näkökulman meille nykyajan lukijoille.

En ole Hugon teoksia vuosikymmeniin lukenut. Opiskeluaikana tuli kyllä tutuksi. Heti piti katsoa, että onhan Kurjat hyllyssäni. On kyllä, mutta en muistanutkaan, että ruotsiksi (nimellä Samhällets olycksbarn - pehmeäkantinen kolmiosainen painos vuodelta 1911). Olen ostanut sen tukholmalaisesta divarista opiskellessani kirjallisuutta Tukholman yliopistossa 1970-luvun alussa.

Kyllä tämä nyt pitää lukea uudestaan lehtiuutisen näkökulmaa samalla tarkkaillen. Olen tästä kohtalaisen hiljattain nähnyt hieman tyhjänpäiväisen sarjafilmin, ja tietysti muistissa on hieno elokuva, pääosassa Jean Gabin, on tuttu. Vahva muistijälki on siis tallella, mutta kirja on kuitenkin se pääasia.

Entä se uusi näkökulma...

Voisiko tätä ideaa käyttää laajemminkin? Muita kirjoja (elokuvia?) samaan käyttöön? Kotimaisia? Millaisiin rikoksiin? Tätäpä nyt jään miettimään.

 

 

Mikä on muuttunut?

Joskus kauan sitten, myyttisellä 1970-luvulla, oli yleistä, että kirjailijat ja taiteilijat ottivat kantaa maailman tapahtumiin. Jotkut suorastaan protestoivat. Syitä protestointiin kyllä löytyi.

Sitä tietysti paheksuttiin. Taiteen ei pidä olla osallistuvaa.

Nyt olen huomannut, että taas taiteilijatkin protestoivat. Syitä kyllä löytyy.

Jääköhän tästäkin vuosikymmenestä jäljelle vain huono maine?

Joskus, ei kovinkaan kauan sitten, oli joillakin tahoilla yleistä vastustaa pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Protestit olivat äänekkäitä, jopa polttopulloja heiteltiin.

Nyt olen huomannut, että vastustus on yhtäkkiä kaikonnut.

Mikähän on muutoksen aiheuttanut? Ettei vaan...

(Kuva: Benetton  / Teksti: Pekka Parkkinen: Jos minä maatani rakastaisin -1967)

 

Kierrätetty paha olo

Lukiovuosieni luokanvalvoja / äidinkielenopettaja osui usein asian ytimeen. Se taito on valitettavan harvinaista.

Poissaolojen selvittämisessä hän oli tarkka. Lähtökohtana hän piti sitä, että kaikki poissaolot ovat lintsauksia. Siitä ei tarvinnut antaa selvitystä - hän uskoo sen ilman selvitystäkin. Jos joku poissaolo vastoin oletusta EI ole lintsaus, siitä oppilaan pitää antaa tarkka selvitys, sillä se kuulostaa hyvin epäilyttävältä.

Kerran joku onneton kiltti tyttöoppilas oli kirjoittanut poissaolonsa syyksi "paha olo".

Siitäkös luokanvalvoja riemastui: "Poissaolon syyksi ei kelpaa ´paha olo´, sillä ajattelevalla ihmisellä on aina paha olo."

Tämä viisaus osui minuun niin, että kirjoitin sen muistivihkooni muiden aforismien, sitaattien ja paradoksien jatkoksi. Niitä hän, äidinkielen opettaja, oli määrännyt kerättäväksi vihkoon vähintään sata kappaletta, siis saman määrän kuin biologiassa kasveja herbaarioon.

Viisauksille tulisi käyttötarve äidinkielen ylioppilasaineessa, sillä mietelause tai parikin tekee vaikutuksen lautakunnan sensoriin. Kun on suuri määrä hyviä sitaatteja muistissa, aina niistä löytyy sopiva, olipa aineen otsikko mikä tahansa.

                                                                       (Jan Steen:  Teacher - 1668)

Minä olin kerännyt sitaatteja vihkoon paljon enemmän kuin sata. Mutta kuinkas sattuikaan, ylioppilasaineessani tuli juuri tälle opettajan lohkaisulle sopiva käyttöpaikka - alkuosaltaan vain hieman sovellettuna.

Palautekeskustelussa opettaja hieman muikistellen kysyi, mistä minulle näin osuva viisastelu oli löytynyt. Tunnustin kiitollisuudenvelkani.

Opettaja tunnusti, ettei sitaatti ole hänen itsensä keksimä. Hän oli sen jostain lukenut ja kirjoittanut muistivihkoon, sillä muistissa oleville viisauksille tulee käyttöä äidinkielen opettajan työssä, sillä osuva mietelause kerran tai pari tunnissa tekee vaikutuksen fiksuihin oppilaisiin.

 

 

Poikkeustapaus

Olen muutaman kerran kokeillut lähteä kunnolliselle kaupunkikävelylle, mutta ei siitä mitään tule. Jalkakäytävillä ja puistoissa on liian liukasta.

Korvaavaksi liikuntamuodoksi olen ruvennut aerobiccaamaan tietokoneen kuvaruudun edessä työhuoneessani keskiyön hetkellä. Sopivia malliohjelmia löysin YouTubesta. Kuntopyörän veivaamiseen tuskastuin. Aerobic ei ole tylsää. Tosin joudun jonkin verran lintsaamaan, sillä puoli tuntia yhteen pötköön on aika rankka juttu. Varsinkin käsien heiluttelu pystyssä tai levällään pitkiä jaksoja tuntuu ylivoimaiselta.

On minulla piikkipohjaiset talvikengät, joten luulisi kävelyn sujuvan jäätikölläkin. Mutta ei se niin mene. Kyllä niillä lyhyen matkan kulkee, mutta pidemmällä ne ovat epämukavat. Jotenkin ne pohjan piikit aiheuttavat epämukavalta tuntuvan muutoksen jalan asennossa pohkeen puolella. Varmasti jalka kipeytyisi jos kauas kulkisin.

Pitää siis odottaa lumen sulamista. Se voi kestää. Mikä kumma talviin on tullut? Jo toinen peräkkäinen lumitalvi Helsingissä. Vai onko jo peräti kolmas? Menevät vuodet helposti sekaisin. Minun mieleeni olisi lumeton talvi, ja sellaisia oli paljon muutamien vuosien takana.

Viikon takainen lumimyrsky toi aivan mahdottoman urakan katujen kunnossapidolle. Nyt jo kolme yötä peräkkäin keskiyön jälkeen on alkanut lumen raivaus. Isot koneet ja kuorma-autot ilmestyvät töihin. Penkkoja ja kasoja nostetaan lavoille pois kuljetettavaksi. Rymistely ikkunan alla häiritsee nukkumista yrittäviä ihmisiä. Minua ei tietenkään häiritse, sillä en nuku niihin aikoihin, mutta minähän olen poikkeustapaus.

Kirjailija Charles Baudelaire oli kai ensimmäinen, joka toi esiin termin flaneeraus. Se olisi tärkeä osa ja lisä kaupunkikulttuuria vieläkin, mutta sen toteutumisen estää tuo lumi ja liukkaus. Kesällä se käy Helsingissäkin, mutta siinäkin olen poikkeustapaus, sillä minä en koskaan ole kesällä Helsingissä. Olen maalla, ja siellä tapoihini kuuluvaa yökävelyä ei oikein voi kutsua tuolla flaneeraus-termillä.

Flaneeraus on modernin kaupunkikulttuurin ilmiö. Se on käyskentelyä joutilaana, istahtelua puiston penkeillä tai terasseilla, ihmisvilinän katselua. Se tuo Baudelairen kuvaamana ensimmäiseksi mieleen nuoren dandyn, mutta kyllä se vanhemmiltakin käy. Turisteille se on urbaanin elämänmuodon perushuvitusta.

Mutta ei hemmetissä se piikkipohjaisilla talvikengillä käy. Siksi nökötän sisällä. Siksi kannatan lumettomia talvia.

 

Rajansa kaikella

20-lukua on kutsuttu iloiseksi vuosikymmeneksi. Siis edellisen vuosisadan 20-lukua. Tästä nykyisen vuosisadan 20-luvusta näyttää olevan tulossa täysin päinvastainen.

Korona jyllää, ilmasto lämpenee, ikijää sulaa, sademetsät aavikoituvat, köyhät köyhtyvät, rikkaat rikastuvat, rasismi ja natsismi voimistuvat, egoismi valtaa alaa, valheellinen tiedonvälitys ja hömppäviihde syrjäyttää viisauden, vähemmistöjä sorretaan, tasa-arvo kangertelee, maailman johtajina sekopäitä. Ja nyt kaiken huippuna Ukraina.

Eikö tässä mitään hyvää ole? Onko toivoa?

Olen yrittänyt tarkkailla ajan merkkejä. Kyllä sieltä häivähdyksiä paremmastakin löytyy, mutta ei kovin vahvoja vielä. Ympäristöliike, #metoo, ihmissoikeusjärjestöt, avustusjärjestöt.

Ukrainan sodan toinen päivä toi järkytyksen rinnalle kiinnostavan huomion. Tämä sota aiheutti yllättävän nopeasti yllättävän voimakkaan vastareaktion ympäri maailman. Tässä taitaa olla aineksia isoon protestiin.

Mielen nousee oman nuoruuden suurin draama: Vietnamin sota. 

Se aiheutti 70-luvun alussa valtavan protestiliikkeen kaikkialla. USA joutui mahdottomaan tilanteeseen sotansa kanssa, jonka kaikki iljettävyydet - huippuna joulunpyhien jättiläispommitukset 1972 - näkyivät televisiossa kaikkialla maailmassa ja aiheuttivat USA:n näkökannalta erittäin vahingollista nuorison siirtymistä poliittisesti väärään suuntaan.

Voisikohan tässä Ukrainan järkytyksessä olla aineksia johonkin samanlaiseen? Protestit, boikotit ja pakotteet ovat olleet nopeita. Jopa urheilutapahtumat ovat joutuneet mainehaitan edessä osallistumaan.

Voiko Venäjän kansa loputtomiin sietää hallitsijoitaan, jos ovat jatkuvasti maailman halveksunnan kohteina, elintaso jatkuvasti heikentyy, kansalaisvapauksia ei ole ja sota tuhoaa. Eivät venäläiset ihmiset tyhmiä ole, kyllä he tajuavat, missä ongelman aiheuttaja on. Vähän saamattomia he kyllä saattavat joskus olla, mutta rajansa kaikella.

Jos tämä protestitrendi lähtee lentoon niin kuin Vietnam aikoinaan, tästä voi tulla pahan kehityksen käännekohta.

 

Tavaran laatu

Sattuukohan tämmöisiä muille? Olenkohan ainoa professori hajamieli?

Näin se yksi hilpeyttä herättänyt tapaus meni.

Viimeisenä kesänä ennen kulkutautia mökille tuli vieraita. Maljoja nosteltiin ja kuulumisia kerrottiin. Äijät lähtivät metsästä vihta-aineksia hakemaan, naiset touhusivat tarjoilujen kanssa. Minä menin saunaa lämmittämään.

Jossain vaiheessa illan hämärtäessä joku tuli saunalle katsomaan, mikä on kun savua ei nouse piipusta. Joko kohta päästään kylpemään.

Siinä minä istuin kiukaan edessä jakkaralla lukemassa lehteä. Kiukaassa ei ollut tulta.

Minä olin ihan unohtanut tulen sytyttämisen. Puita oli pesässä ja tikkuaski esillä. Olin ottanut lehtikasasta sanomalehden repiäkseni siitä sytykettä mutta olinkin huomannut lehdessä kiinnostaa luettavaa. Siinä sitten  huomaamatta aika kului ja arkiset askareet unohtuivat.

Kylä vierailla nauru maittoi ja pilapuheet sinkoilivat. Oli kuulemma tyypillistä minua.

Tämä tapaus nousi muistiin historian hämärästä, kun äsken pengoin leikekokoelmaani. Sieltä sattui löytymään pieni lappu, jonka repäisin talteen juuri siitä lehdestä, jota kiukaan edessä selailin.

Olen aina ollut pääsemättömissä vanhojen tekstien kanssa - niin lehtien kuin kirjojenkin. Ne ovat kiehtovaa luettavaa.

Olin etsimässä leikelaatikostani aivan muuta. Sanomalehdestä (uudesta!) olin lukenut uutisen viihdekonkari Aarre Elon kuolemasta. Muistin, että minulla on häneen liittyvää materiaalia laatikossani, sillä olin työni puolesta aika usein tekemisissä hänen kanssaan 1980-luvulta alkaen. Hain laatikosta runoa, jonka hän riimitteli ja esitti merkkipäivänäni. Rajaan runosta osan piiloon, koska siinä tulisi näkyviin nimiä ja henkilöitä, jotka eivät varmaankaan haluaisi nimeään julkisuuteen. Näkyviin jäävästä osasta ilmenee kyllä Arskan mainio riimittelytaito.

Tuntuu kuin televisioviihdekin oli ennen parempaa. Tai en minä tiedä, kun en nykyistä tarjontaa oikeastaan  tunne. Vaikutelmaksi on jäänyt, että pääosa on sketsejä joissa erilaiset pöljäkkeet toistavat viikosta toiseen samoja hokemia tai muutamat kirjailijat letkauttelevat kaksimielisyyksiä.

Ennen oli sentään Jatkoaika. Jotenkin vaikeasti määriteltävällä tavalla se jäi muistiin uudenlaisena, raikkaana ja pikkuisen röyhkeänä ohjelmana, jota jopa minä, lukion loppuvaihetta elänyt ylikriittinen kapinallinen suostuin jäämään kotiin katsomaan lauantai-iltaisin.

Sitäkin ohjelmaa teki Arska Elo.

 

Onneksi ei kovin usein

                                                                         (Kuva: Stefan Koidel)

Aina ne samat ikävät unet palaavat. Onneksi eivät kovin usein, sillä niistä jää paha maku koko päiväksi. Kummallisesti kuitenkin juuri ne jäävät muistiin, toisin kuin hyvät unet, jotka unohtuvat heti, vaikka kuinka päättää heräämisen hetkellä painaa muistiin.

1. Ylioppilaskirjoitukset

Ruotsin- / englannin- / saksankielistä tekstiä pitäisi kääntää suomeksi, mutta kieli on aivan vieras, kaikki on unohtunut. Kynäkin on hukassa. Elämänura on kiinni juuri tästä kokeesta.

2. Teatteriesitys

Teatteriesitys on menossa. Odotan hädissäni näyttämön takana vuoroani astua näyttämölle. Unohdus on käynyt, mikä näytelmä? Mikä on roolini? Olenko ollenkaan tätä harjoitellut? Kädessäni on plari, josta yritän löytää minulle merkittyjä vuorosanoja. Saan merkin, että nyt pitää mennä.

3. Putoaminen

Kiikun jossain reunalla, vähän kuin James Stewart Vertigon alussa kerrostalon räystäänreunalla. Voimat vähenevät, ote luistaa...

4. Sotku

Hieno salonki, paljon juhlaväkeä. Huomaan, että kengästäni jää joka askeleella haiseva jälki mattoon. Olen varmaankin astunut kadulla koirankakkaan. Yritän hämätä, etten se minä ole, mutta sotku vaan pahenee joka askeleella.

5. Vessa

Istun rauhassa vessanpytyllä. Yhtäkkiä huomaan, että olenkin hienossa salongissa juhlavieraiden seassa. Yritän hämätä, että ihan vaan tässä nojatuolissa istuskelen.

6. Alastomuus

Hieno salonki, paljon juhlaväkeä. Yhtäkkiä huomaan olevani ilman vaatteita. Onneksi kukaan ei tunnu huomaavan tai välittävän.

7. Pakeneminen

Huumehörhö ajaa takaa. Juoksen karkuun minkä pääsen mutta askel on hidas, jotenkin kummallisen leijuva, vähän kuin astronautin kuukävelyssä.

Pitäisi varmaankin lukea Freudia, jotta saisin kiinni unieni tulkinnasta. Kirja näyttää hyllyssä olevan, etuaukeaman merkinnän mukaan olen sen ostanut vuonna 1976. Lukematta on kuitenkin jäänyt, en ainakaan muista - ei ole oikein oman alan juttuja. Lieneekö nykytieteen näkemyksessä luotettavakaan?

 

Liian vaikea

Tietokone alkoi oikutella. Sitähän tässä olen pitkään pelännytkin. Vanha kone, kohta kymmenen vuotta.

Ensin se ilmoitti, että Windows ei vastaa ja pisti ruudulle kokosivun ohjetekstin, josta ei päässyt eteenpäin muuten kuin enterillä. Laitoin virustorjunnan käyntiin mutta ei se mitään löytänyt. Sitten Word kaatui moneen kertaan yhdestä ainoasta näppäyksestä. Netti alkoi oikutella. Facebookissa näkyivät tekstit mutta eivät kuvat.

Paniikin paikka tuollainen olisi, jos minulla ei olisi tablettia ja älykännykkää. Niillä selvisin sen illan (tai yöksi sitä kutsuvat ne, joilla on sovinnaisempi vuorokausirytmi kuin minulla).

Aamulla (tai alkuiltapäiväksi sitä kutsuisivat ne, joilla jne.) kokeilin vielä uudestaan mutta lepotauko ei ollut parantanut vikaa. Kyllä tabletti netin korvaa mutta kirjoittaminen sillä on epämukavaa. Siihen tarvitsen kunnollisen pöytäkoneen. Läppäriä en ole katsonut tarpeelliseksi hankkia.

Ei auttanut muu kuin soittaa Bitti-Pekalle.

Bitti-Pekka on pitänyt minut asiallisissa PC-varusteissa ja -ohjelmissa vuodesta 1987 alkaen, jolloin hän pyytämättä toi minulle Hyundai-merkkisen tietokoneen ja matriisi-printterin ja Teko-nimisen tekstinkäsittelyohjelman. Ajattelin, että nyt Pekka tuo taas kerran tullessaan minulle uuden koneen. Niitä hänellä on aina varalla kotonaan.

Vaan eipä tuonut. Toi pelkän ruuvimeisselin taskussaan, sillä hän muisti, että ei minulla sellaista työkalua ole.

Pekka tuli ja käynnisti koneen. Huonolta näytti. Jotain outoja systeemeitä hän pisti näytölle pyörimään ja katseli mittareita. Vähän viekkaan näköisenä hän kääntyi ja kysyi, mitä minä olin tekemässä silloin kun koneessa nyrjähti. Ilme oli sillä tavalla epäluuloinen, että olinko vähintään pornoa katselemassa.

Kun Pekan systeemi oli pyörinyt sataan prosenttiin, hän sammutti koneen ja avasi taas ja sanoi, että nyt pitäisi toimia.

Ja näin tapahtui. Ei häivääkään ongelmaa. Kysyin, mikä siinä oli vikana. Ihan kohteliaasti hän ohitti kysymyksen ja sanoi, että voi olla sulle vähän liian vaikea juttu selittää.

Niin varmaan. Sitä vaan jäin miettimään, että ei kai se ihan mahdottoman vaikea kuitenkaan ole, kun muutamassa minuutissa korjaantui eikä edes sitä ruuvimeisseliä tarvittu.

Muistista nousi toinen nopea ja taitava teknisen vian korjaaja. 1960-luvun alussa kulmakunnan ensimmäinen televisio oli naapurissamme Heikkilällä. Sinne me naapuruston lapset kokoonnuimme harva se päivä televisiota katsomaan. Television kuva kuitenkin välillä alkoi pyöriä kieppiä tai sotkeutui kokonaan. Siihen Hilkka-rouvalla oli keino. Napakka nyrkinisku television vasempaan kylkeen, ja johan taas Rin-tin-tin tai Kiviset ja Soraset tai Beaver  näkyi häiriöttä.

Kuvassa ollaan tämän blogin ja edellä kuvatun häiriötilan syntysijoilla. Teknisten vimpaimien vastapainoksi kannattaa huomata, että on siellä merkkejä inhimillisemmästäkin elämänmenosta, kuten punaiset villasukat siinä mustalla sohvalla.

 

V-sana

Nuori apulaiseni on välillä vähän harkitsematon. Kun hän otti puhelimitse vastaan kauppatilaustani, hän käytti ohimennen rumaa v-alkuista sanaa.

Sellainen kielenkäyttö tuottaa kuulijalle pahan mielen. Tätä en tietenkään sanonut ääneen vaan pidin harmistuksen sisälläni ja olin niin kuin en olisi kuullut rumaa sanaa.

Hän siis sanoi käyvänsä kaupassa hoitamassa ostokset kahdelle muullekin vanhukselle.

Siis minäkö olen hänen mielestään vanhus? Omasta mielestäni olen pikemminkin melko nuori.

Loukkausta ehkä voi armollisessa katsannossa loiventaa puhujan oma ikä ja sen tuoma näkökulma. Hän on hädin tuskin kaksikymppinen. Olen tainnut joskus sanoa häntä keskenkasvuiseksi. Se oli silloin kun kysyin, onko hänellä ikää riittävästi siiderin ostamiseen.

Vanhus? Ikääntynyt?  Ikäihminen? Seniori? Eläkeläinen? Miten sen nyt sitten ilmaisisi? Itse olen näissä kirjoituksissa käyttänyt ilmaisua varttuneessa iässä.

Kaunistelevia kiertoilmaisuja, eufemismeja, en oikein keksi. Onhan sanalla toki myönteisiäkin merkitysyhteyksiä: vanha kettu, vanha mestari, vanhempi konstaapeli / lehtori, vanhakaupunki. Vanhus ja meri? Olisiko Hemingwayn The Old Man and the Sea voinut saada suomennoksen Ikäihminen ja meri /Seniorikansalainen ja meri / Varttuneessa iässä oleva mies ja meri?

Radiossa oli ohjelma nimeltä Entisten nuorten sävellahja. Se oli aika hyvä oivallus.

Jotkut nuoret osaavat puhutella. Juuri ennen pandemiaa kävin Aleksi 13:ssa ostamassa mustat farkut. Vahvameikkinen myyjätyttö kihersi nää sopii sulle tosi makeesti. Siinä entinen nuori tunsi itsensä nykyiseksi nuoreksi.

 

 

Aina ajan tasalla

Minäkö muka ajastani jäljessä?

Tällaisenkin väitteen olen saanut kuulla, kun en suostunut vaihtamaan Yaris-autoani (vuosimalli 2004) uudempaan, jossa olisi sentään ollut automaattivaihteet ja peruutustutka. Enkä suostunut edes asentamaan Yarikseeni navigaattoria, sillä minä löydän kyllä perille ilmankin, ja jos en löydä, eksyminen on oikeastaan aika hauskaa.

Tuollaiset väitteet ovat pelkkää pahaa puhetta ja panettelua. Sen todistaakseni kirjoitan tällä kerralla pelkästään ajankohtaisista asioista.

1) Sote. En saanut äänestää aluevaaleissa, koska Helsingissä ei äänestetty. Seurasin silti tuloslaskentaa. Olisin kyllä halunnut nostaa äänestysprosenttia, jos olisin saanut, sillä sote on tärkeä. Ydinkysymys näytti olevan, pitäisikö budjetista riittää rahaa myös yksityisten terveysfirmojen osakkeenomistajille.

- Mieluummin ohjaisin rahat julkisen terveydenhuollon työolojen ja palkkojen kohentamiseen, mutta niin ei nyt näytä käyvän.

2) Korona. Rajoituksia vähennetään vaikka tartuntaluvut huitelevat pilvissä. Parin viikon päästä rajoitukset luvataan lopettaa kokonaan. Näin tehtiin myös puolisen vuotta sitten,  ja huonosti siinä kävi.

- Olisin pidättyväisempi, mutta ymmärrän, että hallitukselle on elinkeinoelämän taholta pahoja paineita. Tukea kyllä pitäisi lisätä pahimmin kärsineille, kuten esiintyville taiteille ja ravintoloille. Pahaa pelkään, että viimeistään syksyllä tauti lähtee taas lentoon, ja sitten kadutaan.

3) Hymypoika. Rehdin hymypojan / -tytön patsaalle on suunniteltu sukupuolineutraali versio. En kannata. Pikemminkin tämmöinen kilpailu ja patsaiden jako pitäisi lopettaa kokonaan.

Minä voitin hymypojan kansakoulun 4. luokalla, varmaankin ihan ansaitusti. Ei siihen minun kohdallani mitään kiusaamista liittynyt. Mutta 10-vuotiaan pojan imagoposeeraukselle tyttöjen suuntaan se ei tehnyt hyvää. Nolotti hirmuisesti tulla valituksi mammanpojaksi. Olisin halunnut olla aivan toisenlainen, villimpi, karskimpi. Siitä eteenpäin olinkin

4) Olympialaiset. Taitavat kisat mennä pahasti pilalle koronan vuoksi. En seuraa, kiinnostukseni loppui johonkin Mäntyrantaan ja Kankkoseen.

- Kiinnostavia ulkourheilullisia yksityiskohtia: Leikistähän urheilussa kuulemma on kysymys - ihanko totta, penkkiurheilijat ja toimittajat?  // Löytyykö mistään rohkeutta protestointiin isäntävaltion ihmisoikeustilannetta kohtaan? // Miten onnistuu vokaaliharmonian poikkeus selostajilta, haastatelluilta? 

 

 

Liekehtivä, sammunut

Ensimmäisen kerran törmäsin nimeen Olavi Paavolainen lukion äidinkielen tunnilla, kun puolisattumalta valitsin esitelmäni aiheeksi Tulenkantajat. Kuulijoita selvästi huvitti, kun kerroin eläytyen Paavolaisen eksoottisista juhlista, joissa nuoret kirjailijat käyttivät itämaisia huumeita ja kirmaillivat alastomina. Oli kaukokaipuuta ja koneromantiikkaa, oli vitalismia ja ikkunoita auki Eurooppaan.

Sen jälkeen olen törmäillyt Paavolaiseen vaikka missä. Vastaan on tullut melkoinen määrä tutkimuksia ja muisteluksia, fiktiotakin. Ja tärkeimpänä tietysti Paavolaisen oma tuotanto. Kuvassa joitakin asiaan liittyviä teoksia.

Kuvaan tuli myös aivan uusi teos, Heidi Köngäksen biofiktio Siivet kantapäissä. Sen päähenkilö ei ole Paavolainen vaan Marja Rankkala, mutta kyllä Paavolainen tässäkin vahvasti esiin nousee.

Nimi Marja Rankkala on ikäpolvelleni hyvin tuttu, sillä lapsuuteni ja nuoruuteni radiossa se lausuttiin usein. Hän oli Radioteatterin pitkäaikainen ohjaaja ja dramaturgi sekä suomentaja. Yleisradion kuunnelmat olivat siihen aikaan todellinen koko kansan kulttuuriharrastus, niitä tuli paljon ja ne olivat nykypäivän näkökulmasta katsoen hämmentävän korkeatasoisen kirjallisuuden pohjalta dramatisoituja. Rankkalan nimi oli tuttu mutta henkilö ei, ei edes sen vertaa että olisin kasvot tunnistanut. Nyt uutuuskirjan myötä henkilö tuli tutuksi ja kasvot löytyivät googlettamalla.

Paavolainen oli radiotetaaerin päällikkö ja Rankkala hänen alaisensa. Ja suhdehan näille kahdelle tuli. Sen kuvaus naisen näkökulmasta minä-muodossa on kirjan pääteema. Eroottinen lataus, puolijulkinen salasuhde, kertomus rakastamisen vaikeudesta.

Paavolaisen hehkuvin voima oli jo mennyt Synkkä yksinpuhelu -teoksen aiheuttaman skandaalin ja etenevän alkoholismin myötä, mutta vanhasta lumovoimasta oli vielä jotain jäljellä, niin naisiin kuin miehiinkin. Nousuhumalassa saattoi vielä säkenöidä.

Iäkkäämmän miehen ja nuoren alaisen romanssi kukoistaa aikansa mutta lopulta Marja saa kyllikseen, sillä toinenkin nainen on ja pysyy kuvioissa, nainen politiikan huipulta, Hertta Kuusinen. Tuttuja nimiä teatterin ja kirjallisuuden huipulta vilisee muutenkin kirjassa.

Miehiä Marjalla riittää Paavolaisen jälkeenkin, teos on matka naisen näkökulmasta kuvattuun seksuaalisuuteen. Huomion arvoista on, että Marja rakastui kerta toisensa jälkeen miehiin, jotka olivat "kaksineuvoisia", jotka Paavolaisen tapaan olivat yhtä kiinnostuneita naisista kuin miehistäkin. Viimeisimpänä näistä huomattavasti Marjaa nuorempi valtakunnan tunnetuin televisio- ja teatterikriitikko.  Vaikka nimeä ei mainita, henkilön tunnistaminen ei jää arvoitukseksi. 

Kirjan yksi keskeinen tapahtumapaikka on Paavolaisen huvila Keuruulla. Sen hän rakennutti heti sodan jälkeen jonkinlaiseksi korvikkeeksi Karjalaan jääneelle Vienola-huvilalleen, tuolle Tulenkantajien eksoottisten menojen foorumille.

Paavolaisen villa Keuruulla tuli minulle jo lapsena tietoisuuteen, sillä minulla oli sukulaisia sillä seudulla. Talo näkyi tielle, jota pitkin ajoimme. Sillä kohdalla hiljennettiin vauhtia ja katsottiin, näkyisikö kuuluisuuksia.

Pari kesää sitten talo avattiin yleisölle. Minä tietysti kävin tutustumassa. Yllättävän pieni rakennus, mutta kauniilla paikalla järven rannalla. Pihassa edelleen merkkejä alkuperäisistä kasveista. Nyt Köngäksen kirja kertoi, että juuri näiden vuorenkilpien, kurjenmiekkojen, saniaisten ja ruttojuurien keskellä elettiin kuin paratiisissa. Pihan patsaan vieressä otettiin eroottisesti virittyneitä valokuvia.

Tuskinpa tämäkään kirja jää viimeiseksi, jonka aiheena on Olavi Paavolainen. Marjankaan muistoista Olavi ei katoa. Kun Paavolainen on kuollut, Marja muistelee haikeana. Tällainen hän oli: Janus. Ikoni. Saippua. Sokeritoppa. Innostaja. Läpimurtaja. Petturi. Tulisoihtu. Egoisti. Jonglööri. Turhamainen. Palveltavaksi asettuva. Viinaan menevä. Hieno mies. Pirullinen mies. Liekehtivä. Sammunut. Kaivattu.

Siitä miehestä oli moneksi!  Ja oli kyllä tästä naisestakin. Harvinaisen vahvatahtoinen oman tiensä kulkija.

Loppuun vielä linkit Marja Rankkalan sanoittamaan lauluun Joka pojalla on siivet kantapäissä, josta kirjan nimi on peräisin. Laulajina 1)  Vesa-Matti Loiri   2) Susanna Haavisto   .