Sellainen kielenkäyttö tuottaa kuulijalle pahan mielen. Tätä en tietenkään sanonut ääneen vaan pidin harmistuksen sisälläni ja olin niin kuin en olisi kuullut rumaa sanaa.
Hän siis sanoi käyvänsä kaupassa hoitamassa ostokset kahdelle muullekin vanhukselle.
Siis minäkö olen hänen mielestään vanhus? Omasta mielestäni olen pikemminkin melko nuori.
Loukkausta ehkä voi armollisessa katsannossa loiventaa puhujan oma ikä ja sen tuoma näkökulma. Hän on hädin tuskin kaksikymppinen. Olen tainnut joskus sanoa häntä keskenkasvuiseksi. Se oli silloin kun kysyin, onko hänellä ikää riittävästi siiderin ostamiseen.
Vanhus? Ikääntynyt? Ikäihminen? Seniori? Eläkeläinen? Miten sen nyt sitten ilmaisisi? Itse olen näissä kirjoituksissa käyttänyt ilmaisua varttuneessa iässä.
Kaunistelevia kiertoilmaisuja, eufemismeja, en oikein keksi. Onhan sanalla toki myönteisiäkin merkitysyhteyksiä: vanha kettu, vanha mestari, vanhempi konstaapeli / lehtori, vanhakaupunki. Vanhus ja meri? Olisiko Hemingwayn The Old Man and the Sea voinut saada suomennoksen Ikäihminen ja meri /Seniorikansalainen ja meri / Varttuneessa iässä oleva mies ja meri?
Radiossa oli ohjelma nimeltä Entisten nuorten sävellahja. Se oli aika hyvä oivallus.
Jotkut nuoret osaavat puhutella. Juuri ennen pandemiaa kävin Aleksi 13:ssa ostamassa mustat farkut. Vahvameikkinen myyjätyttö kihersi nää sopii sulle tosi makeesti. Siinä entinen nuori tunsi itsensä nykyiseksi nuoreksi.
10 kommenttia:
Lähipiirini varttuneemmat, noin 68–74-vuotiaat, puhuvat oikeasti vanhoista kun tarkoittavat heitä vanhempia tuttuja tai tuntemattomia, jos iästä tai korkean iän tuomista haasteista puhutaan.
katsoin äskettäin itseironiaa viljelevän dokumentin iäkkäästä naisesta, jolle ajatus iltaruskonsävytteisestä vanhuudesta tuntui vieraalta. hänen kokemuksensa oli se, että nuoruuden päättymisen ja vanhuuden alkamisen ikäraja itse asiassa nousee iän myötä.
olen nähnyt dokumentin vuosia sitten, mutta nyt siihen avautui jotenkin aivan uusi näkökulma. täytän seuraavaksi kuusikymmentäseitsemän vuotta ja ikä on lujaa vauhtia menettämässä merkitystään elämää määrittävänä kategoriana. välillä tietysti tunnen itseni sellaisen aikakauden jäännökseksi, jota ei enää ole.
ps. itse olen ehkä mieluummin vanhus kuin seniorikansalainen tai ikäihminen tai eläkeläinen
korjaus: niin lujaa se ikä näyttää menettävän merkitystään, että laskin syntymäpäiväni väärin: piti olla kuusikymmentäkuusi vuotta...
Minusta jokaisen eläkeikään täysijärkisenä selvinneen pitäisi saada käyttöönsä arvonimi, jotka nousevat aina kymmenen vuoden välein, alkaen 60+ vuosista. Jos ensimmäinen aste olisi ikäneuvos, niin sen jälkeen voisi sitten seurata ikäjaarlia, -herttuaa, -ruhtinasta ja ikämarkiisia. En nyt ryhtynyt tarkistamaan, mihin järjestykseen nämä arvot oikeaoppisesti kuuluisivat. Jos sitten sattuu elämään niin pitkälle, että asteikko alkaa loppua, niin voisi olla vaikka ikäneuvos emeritus/emerita. Kaikissa kontakteissa palveluammattilaisten kanssa kuuluisi tietenkin aina aluksi selvittää asiakaspalvelijalle oma titteli, jota tämän sitten kuuluisi käyttää - teititellen tietenkin.
Itse en ole vielä edes ensimmäisellä tikkaalla, joten on siedettävä sinuttelua ja moikkailua.
Terv. Räkätti P.
meri
kiinnostaisi nähdä tuollainen dokumentti. Onko se löydettävissä jostakin? Kiinnostukseni herää heti, kun mainitaan "itseironinen". Se on minulle hyvin arvostusta nauttiva tyylilaji. Itsekin sitä mielelläni viljelisin jos osaisin.
joonasn
"Oikesti vanhoja" tyntuu ihan kelvolliselta, joskin vivahteita ehkä saisi olla enemmän iän lisääntyessä vähän yli seitsemästäkymmenestä kohti sataa ja ylikin.
Räkätti P
Tuohan on hyvä idea. Onneksi siinä ei ole mitään yhteyksiä sotilasarvoihin, sillä ne olisivat tällaiselle kaltaiselleni veteraanisivarille vastenmielisiä. Minä olisin ehkä tuossa jaarlin ja herttuan rajamailla. Sinuttelua ja moikkailua siedän silti hyvin, mutta se ehkä johtuu nuoruusvuosieni asumisesta Ruotsissa. Siellä kun ei muuta ollutkaan. Suorastaan harmistuin, kun kadulla joku kymmenvuotias tuli myymään jotain ja puhutteli kohteliaasti, että ostaisiko setä...
Missä vaiheessa vanhana olemista alettiin vieroksua? Ensin arvelin, että se on uusi ilmiö, kun meitä läkkäitä alkoi olla paljon, kiitos terveellisten olosuhteiden ja lääketieteen (liiallisen?) kehityksen. Sitten muistin ikivanhan kertomuksen, jossa vanhus pantiin syömään kaukalosta.... Onko pelkkä myytti, että vanhoja olisi arvostettu ja kunnioitettu? Ei ainakaan niukan leivän maissa, jossa tuottamaton suu on ylimääräinen rasitus. Onko olemassa jotain tutkimusta vanhuuden historiasta?
dessu
brittidokumentti on minulla kovalevyllä. olen tallentanut sen pääosin siksi, että tuo nainen on vanha ystäväni. kaikenlaiset vanhuus- ja vanhenemiskuvaukset kiinnostavat. itsekin teen tiliä ehtoopuolelle hiipuvan elämäni kanssa.
paljon itseymmärrystä ja paljon itseironiaa. ei siihen oikein muuta tarvita.
Sirpa
en oikein ole varma, vieroksutaanko sittenkään vanhana olemista. Enemmänkin me vanhuutta lähestyvät tai sen rajamailla olevat vieroksumme tuota sanaa ("vanhus" ja sen johdokset). Jotenkin kauniimmin se pitäisi ilmaista.
Toisaalta yhteiskunnassamme on toki vanhusten puutteellista hoivaa, mutta se on enemmän poliittinen ilmiö. Tasokkaampi vanhusten hoiva vaatisi lisää resursseja (= rahaa), mutta sitä ei löydy kun on noita menestyviä puolueita, jotka vastustavat veroja.
meri
"paljon itseymmärrystä ja paljon itseironiaa" - aika valtavia siihen siis tarvitaan. Välillä toivoisi, että vähempikin riittäisi.
Lähetä kommentti