Vähän sinnepäin

Joulun alla kävi siivousfirman nuori neiti Zinah tekemässä suursiivouksen. Työstä sovittaessa kielsin häntä koskemasta kirjahyllyihini. Kaiken muun sai siivota.

Epäilin tietysti, että kirjani menevät sekaisin, jos ne ottaa hyllystä pois. Mutta Zinah oli eri mieltä. - Ei tule hyvä, jää pöly, hän selitti. Hän oli sitä mieltä, että ei kannata siivota ollenkaan, jos kirjoja ja niiden takana olevia hyllytasoja ei pyyhitä kostealla.

En voinut muuta kuin suostua. Pahaa kyllä pelkäsin. Kirjoja ja hyllyjä on paljon. Viidestä huoneesta vain makuuhuone on kirjahyllytön. Zinah jäi tyhjään taloon tekemään työtään. Illalla oli siis odotettavissa iso kirjojen järjestelyurakka.

Mitä vielä! Illalla kaikki oli aivan tip top. Kaikki oli kiiltävää ja raikasta. Vaikka etsimällä etsin väärään aakkosjärjestykseen eksyneitä kirjoja, en löytänyt ensimmäistäkään. Kaikki oli kuin itse järjestämääni. Eikä pölyä missään.

Kehuin Zinahin maasta taivaisiin hänen esimiehelleen ja varasin hänet samaan urakkaan myös vuoden kuluttua. Tällaisesta kannattaa maksaa.

Minua on työpaikalla aina vähän naureskeltu turhan pedanttina luonteena. Minulla pysyivät paperit järjestyksessä ja pyydetty paperi löytyi heti mappien valtamerestä. En koskaan ollut myöhässä mistään. Tilatut työt valmistuivat sovitussa aikataulussa.

Onneksi työtehtäviini ei kuulunut minkäänlaista siivousta. Siinä en olisi pärjännyt. Pölyä olisi löytynyt.

Entinen sihteerini neiti B. kyllä yritti opastaa minua pois huonoista tavoistani. Hänen mielestään turha pedanttisuus vain uuvuttaa. Pitää osata tehdä hommat myös vähän sinnepäin. Niin pääsee helpommalla.

Yritin oppia noudattamaan viisaan sihteerini neuvoja. Hän itse oli malliesimerkki vähän sinnepäin tekemisen taidosta, ja silti kaikki tarpeellinen oli aina riittävässä kunnossa. Tämä siis koski työtehtäviä, ulkonäköasioissa - sellaisissa kuin silmäripset, huulipunat, kynsilakat - hän kyllä oli perfektionisti.

Jotain opinkin, tosin kovin myöhäisessä vaiheessa. Opin, ettei mappien järjestyksellä ole niin väliä. Voi heittää vaikka roskiin turhan näköisiä mappeja. Opin, ettei kokouksissa ole tarpeen antaa kaikkia pyydettyjä puheenvuoroja. Pääasia, että saan päätöksen nopeasti nuijituksi pöytään. Opin, että kravatti voi jäädä pois monista muodollisista tilaisuuksista. Pääasia, että saadaan vieraat viihtymään.

Opin, että neiti B:tä kannattaa kuunnella monessa tilanteessa ja unohtaa ohjesääntö.

Kirjahyllyni siivouksesta hän sanoi, että onko se järjestys todellakin niin tarkkaa.

Tätä pitää vielä miettiä.

Ettei kävisi ylpeäksi

Se oli muistaakseni Miss Moneypenny, joka sanoi flirttailuun taipuvaiselle sankariagentille: "Imartelusi ei johda mihinkään, mutta älä silti lopeta sitä."

Onhan se mukavaa, kun kehutaan. Harvoin sitä saa osakseen. Joskus kuitenkin. Joku kirjoitti lehdessä: "Katson eri tavalla ihmistä, jonka tiedän lukevan runoutta, ja olen huomaavinani hänessä jalostuneita piirteitä."

Kirjoitin tämän heti muistiin sitaattivihkooni. Sehän tarkoittaa minua. Minähän luen koko ajan runoja, olen aina lukenut. Minussa on siis jonkun mielestä jalostuneita piirteitä. Piti heti käydä kylpyhuoneessa katsomassa peiliin. No, vaikea sanoa niistä jalostuneista piirteistä. Olisi ehkä pitänyt ottaa silmälasit nenälle.

Uusi runous on vaikeuksissa, sen julkaiseminen on käynyt kustantajalle kannattamattomaksi. Minäkin luen pääasiassa vanhempaa, nyt Eeva-Liisa Manneria.

Jokin aika sitten oli kirjoituksia, joissa ihmeteltiin, miksi miehet eivät lue naisten kirjoittamia kirjoja, eivät runoja mutta eivät proosaakaan.Keskivertomiesten suosikkilukemista ovat Tekniikan maailma ja Bilteman katalogi.

Tästäkin sain kehuja, kun naisseurassa pääsin asiasta rehentelemään. Katsoin kalenteristani viime vuoden lukulistani. Naiskirjailijoita löytyi: Pirkko Saisio, Aulikki Oksanen, Jayne Anne Phillips, Jhumpa Lahiri, Riikka Pulkkinen, Monica Fagerholm, Heidi Mäkinen, Tuula Uusi-Hallila, Aila Meriluoto, Eila Kivikk´aho, Anna-Leena Härkönen, Märta Tikkanen, Merete Mazzarella, Kersti Bergroth, Kerstin Ekman ja  Marguerite Duras.

Mutta nyt iskee mieleen vanha totuus, että suomalaista ei pidä kehua. Hän voi käydä ylpeäksi. Mutta pitihän sitä itseään kehua kun kerrankin voi. Jossain vanhassa sananlaskussa puhuttiin jotain hämärää kissan hännän nostamisesta. Asennetta selittävä kuva löytyy Clint Eastwoodin repliikistä elokuvassa Hiljaiset sillat (The Bridges of Madison County - 1995).

Tiukka linja

Syksyllä lääkäri kysyi, millä konstilla olen onnistunut vähentämään painoa. Hän selvästi epäili, että olen käyttänyt jotain ihmedieettiä, jolloin muutos ei jää pysyväksi. Karppausta tai jotain sellaista.

Olen kerran kokeillut karppausta. Söin vain lihaa, kalaa, kanaa ja kasviksia. Se oli suunnilleen 15 vuotta sitten ja kesti reilun viikon. Siinä ajassa paino ei ehtinyt pudota yhtään mutta totaalisen ummetuksen se aiheutti. Se riitti. Muita dieettejä en ole kokeillut.

Alkoholi lihottaa. Siitä voisi logiikan sääntöjen mukaan päätellä, että alkoholin puute laihduttaa. Mutta ei sekään minuun tepsinyt. Noin 10 vuotta sitten olin reilun vuoden ajan totaalisessa alkoholilakossa, mutta ei se painoon vaikuttanut yhtään mitään. Sitten palasin entiseen, jossa kalja ja siideri kelpaavat, mutta ei sekään vaikuttanut painoon yhtään mitään. Olen vähän ymmälläni.

Olen aina ollut kallellani kasvisruokaan. Se sai alkunsa opiskeluvuosina, kun asuin kollektiivissa, jossa kasvissyönti oli arvossaan. Ei niin että se olisi ollut tiukka ideologia vaan suuntaa antava pyrkimys. Porukassa oli kokkiopiskelija, joka johti touhua. Oli osaamista ja ruoat olivat monipuolisia ja maukkaita.

Nykyisin syön kalaa ja kanaa mutta harvoin lihaa. Yhden grillimakkarankin syön kesässä, yleensä juhannuksena. Makeiset, limsat, pizzat ja muut pikaruoat eivät kelpaa ollenkaan. Silti on ylipainoa niin että lääkäri aina huomauttelee.

Mistä siis on kysymys, että nyt lääkäri kysyy, miten olen painoa vähentänyt? Liikuntakaan ei ole selitys. Olen aina kävellyt kaupungilla, työmatkat ja muut. Muutama vuosi sitten sain impulssin lisätä liikuntaa, mutta se ei jäänyt pitkäkestoiseksi.

Vastaus on juusto.

Lopetin pistämästä juustoa leivän päälle. Tilalle olen pistänyt kurkkua, tomaattia tai kalkkunaa. Muuta selitystä en painon vähentymiselle keksi. Olen ollut juuston suuri ystävä. Viipaleet taisivat olla aika paksuja. Nyt olen pärjännyt ilman kohta kaksi vuotta. Vaikutukset huomaa jo lääkärikin.

Takavuosina minulla oli Eeva-niminen työterveyslääkäri (Tästä olen kirjoittanut ennenkin monta kertaa, ks. aihelistan otsikko Eeva-lääkäri). Hän määräsi nimensä perinteiden mukaisesti minulle omenan syötäväksi joka päivä. Yritin mutta aika äkkiä se unohtui.

Eeva-lääkäri oli tarkka mittausten ja punnitusten kanssa. Kerran hän kysyi, kumpi olisi minulle mieluisampi vaihtoehto, vähentää painoa vai kasvaa lisää pituutta. Molemmat vaihtoehdot kelpaisivat, kunhan taulukon mukaiseen pituuden ja painon indeksiharmoniaan pääsen.

Kuvan taulukosta se indeksi on nähtävissä. Vielä on matkaa. Tiukka linja jatkuu ja juusto pysyy poissa.

Viisas pääsee vähemmällä

1.   Kaveri kertoi, että perheen teini-ikäinen tytär oli ollut riemuissaan siitä, että uusien lukion opetussuunnitelmien mukaan hänen ole pakko enää opiskella yhtään kurssia historiaa.  - Mitä niitä menneitä muistelemaan.

2.  Minä olin vuonna 1966 lukiota aloittaessani iloinen siitä, että onnistuin keplottelemaan itseni vapaaksi latinan opiskelusta.

3.  Toinen kaveri harmitteli, kun oli turhaan pitänyt puoli vuorokautta paastoa mennessään terveyskeskukseen verikokeeseen. Siihen kokeeseen ei olisi tarvinnut. - Miksei kukaan kertonut? Aina ennen on pitänyt.

3.  Kolmas kaveri kirjoittaa väitöskirjaa. Olen luvannut tarkistaa kieliasun. Suomenruotsalaisena hänellä on vaikeuksia suomen kielen kanssa. Tarjosin hänelle Kielitoimiston oikeakielisyysopasta, mutta hän ei huolinut. - Parempi että sinä hoidat tämän, en minä kuitenkaan pilkkusääntöjä oppisi, ne ovat niin ylivoimaisia.

4.  Alakerran insinööri pyysi minua poikkeamaan kahville. Minä valittelin kiirettä, kun illalla tulee vieraita ja pitää ehtiä imuroida ennen sitä. - Mitä turhia, insinööri sanoi. - Vieraat tuovat kuitenkin hiekkaa jaloissaan, imuroisit vasta sitten kun vieraat ovat lähteneet.

Kuva: Mark Wallinder: Video Merenrannan sommitelma (Gösta-museo Mänttä kesällä 2016)

Vielä kerran

Katsoin Areenasta kaksi jaksoa huippusuosituksi kaikkialla kasvanutta norjalaissarjaa "Skam". Sitä luonnehditaan nuorisosarjaksi, mutta lehdestä luin, että nyt se on myös aikuisten suosiossa. Minähän jos kuka tunnen olevani nuorekas ja aatoksiltani notkea.

En kuitenkaan innostunut. En oikein jaksa enää teiniangstia.

Sitten katsoin televisiosta Suomisen perhettä. Siinäkin oli teiniangstia, mutta jotenkin aivan toisenlaista. Suomisen Olli ihastui "hoilamaikkaansa", ja siitä tietysti tuli sekasotkua ja pettymyksiä. Lopussa saavutettiin kuitenkin perheen vahva yhteisymmärrys ja harmonia. Tarinan tyylilajiin kuuluu moraalinen opettavaisuus.

Tällaisia vanhoja kotimaisia katsoo väistämättä vähän camp-hengessä, sillä ne ovat nykypäivän näkökulmasta kovin yliampuvia ja siksi tahattoman koomisia. Mutta on niillä kulttuurihistoriallinen puolensakin. Suomisen perhe -sarja kuvaa oikeastaan minun vanhempieni sukupolven nuoruudenkokemuksia (valmistuneet 1941 - 45 + myöhäinen jatko-osa 1959), mutta kyllä sarja minullekin tuli tutuksi jo lapsuusiässä. Siksi katson niitä arvostavalla camp-asenteella. Ja on niihin löydetty poikkeuksellisen hyvät lapsinäyttelijät (Lasse Pöysit ja Maire Suvanto, Olli ja Pipsa).

Pienen lisänyanssin Suomisen perheen kiinnostavuuteen luo se, että perhe asui tässä ihan naapurissani Töölöntorin kulmalla. Ulkokuvista tunnistaa moneen kertaan, että talo johon mennään, on Topeliuksenkatu 2, aivan kuuluisan ununu-talon vieressä. Minulla on suora näköyhteys yhdestä ikkunastani tähän taloon.

*   *   *

Olen aiemmissa kirjoituksissani moneen kertaan maininnut käynneistäni vanhojen 60-luvun huippubändien konserteissa. Niitä toimii vielä: Rolling Stones, Procol Harum, Jethro Tull, Hollies. Kokoonpano on ehkä hieman muuttunut mutta soundi on kaikilla entinen.

Tämmöiset ovat vähän kuin rock-musiikin Suomisen perheitä. Sedät jaksavat heilua vaikka ovat jo yli 70. Mutta he tuovat nostalgisen olon. Voi kun olisi vielä Beatles. Lähtisin vaikka maan ääriin. Paul McCartneyta kävin kuuntelemassa.

Minulle 60-luku oli rockin kulta-aikaa. 70-luvulla hieman hiipui, 80-luvulla ei ollut enää oikein mitään.

Jotain kuitenkin tuli vielä + Eppu Normaali kelpasi silloin ja kelpaa edelleen.

Tänään tuli iso uutinen.

Joskus 90-luvun puolivälissä nuori muusikkoystäväni toi minulle cd-levyn ja pyysi kuuntelemaan. Siinä soitti hänen bändinsä.Vähän myöhemmin hän toi minulle lipun bändinsä konserttiin Tavastialle.

Minusta tuli tämän bändin ihailija. Se on (toistaiseksi?) viimeisin bändi, jonka tuotannon tunnen ja jota arvostan. Hienon musiikin lisäksi tekstit kykenevät välttämään alalle tyypilliset banaliteetit.

Nyt luin lehdestä, että Ultra Bra tekee paluun. Taidan lähteä kesällä Ruisrockiin.

(Kuvissa Suomisen perheen Väinö-isä ja Olli sekä Ultra Bran kaikkien 12 jäsenen omistuskirjoitus varttuneessa iässä olevalle fanille)

Ilman lupaa

Posti toi kaksi kirjettä. Ne eivät jostain syystä olleet kadonneet matkalla. Molemmista tuli syyllinen olo.

Ensimmäisessä kirjeessä kerrottiin, että Töölön kirjastosta lainaamani Tommi Kinnusen kirjoittama kirja "Lopotti" olisi pitänyt palauttaa jo muutama päivä sitten.

Sakko oli siis tiedossa, se on noloa. Kaiken lisäksi kirja on vielä kokonaan lukematta.

En ollut huomannut, että kirjan kanteen on liimattu tarra, että tämä on pikalaina. Lukuaikaa viikko. Miten minulta on voinut jäädä isoin kirjaimin kirjoitettu määräys huomaamatta? Aloin heti uskoa, että on sekin mahdollista, että norjalainen hiihtäjätär ei huomaa apteekin huulirasvapaketissa olevaa doping-merkkiä. Noloa, noloa!

Asetin kirjan palauttamisen kiireellisten toimenpiteitteni kärkeen ja kärsin mukisematta sakkorangaistuksen tuottaman häpeän.

Toinen kirje ilmoitti, että olin lyönyt laimin ilmoituksen, onko minulla kesäkodissani likakaivo, joka pitää ohjeiden mukaisesti tyhjentää. Viranomaisvalvonta oli huomannut, etten ollut anonut lupaa hoitaa jätehuoltoni toisin.

Ohjeen mukaan kesäasunnolla ei tarvita likakaivoa, jos siellä on kompostikäymälä ja kannettava vesi.

Minun kesäasunnollani on kompostikäymälä. Sen sijaan saunaan olen ostanut pumpun, joka imee vettä kymmenen metrin matkan järvestä. On myös boileri, joka lämmittää veden. Tällä vedellä tapahtuu myös tiskaus, yleensä muutama lautanen ja kahvikuppi. Jos on enemmän vieraita, käytössä ovat kertakäyttöastiat. Myös pyykinpesu tapahtuu vadissa. Tämä systeemi on käytössä toukokuusta syyskuulle. Talveksi pumppu ja boileri poistetaan käytöstä.

Olen pitkään käynyt omantunnonkeskustelua itseni kanssa, onko tämä sellainen vesijohto, joka vaatii likakaivon, vai onko se "kantovesi", joka ei vaadi. Naapureiden ystävällisellä ja yksimielisellä tuella olen päätynyt ratkaisuun, että likakaivo olisi tällaiseen liioittelua.

Mutta viranomaisen määräyksiä on noudatettava. En riitele vastaan. Lupa pitää olla, ja sen olen hajamielisyydessäni jättänyt anomatta.

Tekniikka hallinnassa

Lauantaina Kansalaistorilla naisten mielenosoituksessa katselin taas kerran kateellisuutta tuntien nuorten sorminäppäryyttä. Varsinkin nuoret naiset ovat täysin ylivoimaisia. Sen olen havainnut jo aikapäiviä sitten.

Tarkoitan nopeutta ja näppäryyttä, jolla he käsittelevät älypuhelimiaan. Kirjoittaminen sujuu huimaavaa vauhtia. Kirjoitustekniikka vaihtelee: toiset kirjoittavat kaksipeukalotekniikalla, toiset yksipeukalo-.

Olen yrittänyt itsekin harjoitella, mutta menestys ei ole ollut kummoinen. Yhdellä kädellä en ole oppinut Lumiaani pitelemään niin, että peukalolla näpyttely sujuisi. Kahdella kädellä se jotenkuten onnistuu, mutta luontevinta on pitää puhelin vasemmassa kourassa ja näpytellä oikean käden etusormella. Se on kylläkin hidasta, vähän kuin kirjoituskoneella.

On rumaa kurkistella olkapään yli, tiedän. Entisen sihteerini neiti B:n olkapään yli en tietenkään kurkistellut, mutta muiden kyllä. Mielenosoituksessa edessäni seisovat nuoret naiset noudattivat juontajan ohjetta lähettää Helsingin tilaisuudesta kuvia ja kommentteja osoitteeseen, jossa tehdään ohjelma samana päivänä kaikkialla maailmassa pidetyistä mielenosoituksista. Minäkin lähetin yhden kuvan, aika huonon.

 Nuorten, jopa pikkulasten tietotekniikkaosaaminen on hämmentävää. Se näyttää jotenkin luontevalta ja pakottomalta, itsestään selvältä.

Minä olen ikäisekseni pitkän linjan tietokoneen käyttäjä. Ensimmäinen kosketukseni tapahtui 1987. Ensimmäinen tekstinkäsittelyohjelmani oli nimeltään Teko. Ei se hääppöinen ollut, näin jälkikäteen ajateltuna, mutta silloin se tuntui mahtavalta. Käyttöjärjestelmä ei ollut Windows vaan MS DOS. Internet tuli vasta paljon myöhemmin.

En ole oppinut pitämään älypuhelimella kirjoittamisesta. Näytön näppäimet ovat pienet ja virheiden korjaaminen hankalaa. Tarvitsen nenälle lukulasit. Pari kesää sitten eräskin sähköpostini vastaanottaja epäili minun olleen juopuneessa tilassa, kun kesäyössä mökin laiturilta kirjoittamassani viestissä oli paljon virheitä. En ollut.

Nuorilla on omat kotkotuksensa. Jotkut niistä tuntuvat sisäpiirin vitseiltä eikä niitä aikuinen ymmärrä. Lyhenteet ovat sellaisia. Tiedän, mitä "evvk" tarkoittaa, mutta siihen se suunnilleen jää.

Arvelen, että blogini lukijat ovat keskimäärin varttuneempaa väkeä. Ainakin ne viisi lukijaa, jotka henkilökohtaisesti tiedän tai tunnen, ovat jo murrosiän reilusti ohittaneita. Teille kysymys: tiedättekö, mitä tarkoittavat esim. seuraavat lyhenteet: YOLO, OMG, ERNU, KVG?

Minä en tiedä. Ja uusia tällaisia syntyy koko ajan. Meille tällaisille senioreille on nyt julkaistu ensimmäinen lyhytmuotoinen kätevä lyhenneopas modernin kommunikaation hallitsemiseksi, oma ikäkautemme ja kokemusmaailmamme ystävällisesti huomioon ottaen. Tässä se. (lähde: Kasper Diem)

Viimeinen ilta

Istuttiin iltaa Kosmoksessa. Tunnelma oli apea.

Professori yritti nostaa mielialaa puhumalla valtiosäännöstä. Siitä voisi ehkä olla apua. Hän itse oli toiveikas.

Ei se meitä muita oikein vakuuttanut.  Valtiosäännöt voidaan unohtaa kun sille päälle satutaan. Viraston Suuri Päällikkö näki yhtymäkohtia 1930-luvun tapahtumiin. Minä kerroin, mitä kirjailija Stefan Zweig kirjoitti teoksessaan "Eilispäivän maailma - erään eurooppalaisen muistelmia" (Die Welt von Gestern - Erinnerungen eines Europäers -  1942). Neiti B. pysyi epätavallisen vaisuna.

Vaikka ilta eteni, vaisu tunnelma säilyi. Tuntui vahvasti, että menossa oli viimeinen ilta ennen kuin - -

Ohutta yläpilveä

Säätilassa riittää päivittelemistä. Toisaalta se on ihan turvallinen keskustelunaihe. Siinä yleensä sopu säilyy eikä joudu vihapuheen tai muun kiihkoilun kohteeksi, kunhan malttaa olla kääntämättä keskustelua ilmastonmuutokseen. Pitää vaan pysyä sellaisella "onpa ilmoja pidellyt" -tasolla.

Äskeinen uudenvuoden yö oli lämpöisempi kuin toissa kesän juhannusyö. Eroa noin 6 astetta.

Helsingissä näyttää vakiintuneen sellainen talvi, että jos tänään sataa lunta, huomenna on suojaa. Sen päälle tulee pikku pakkanen. Niinpä ylihuomenna on kadulla liukasta. Se on inhottavaa.

Pelkään kaatumista. Tänä talvena olen kaatunut kerran, viime talvena kaksi kertaa. Kaikki ovat olleet liukkauskaatumisia. Alkoholilla tms. ole ollut osuutta asiaan, kuten joku alhaismielinen lukija luultavasti epäilee. Mitään vahinkoa ei ole sattunut, ihme kyllä, sillä kaikki ovat olleet täydellisiä kokovartaloheittoja ilman pehmennyksiä. Se tuntuu häijyltä, kun pahaa-aavistamaton askel ei kohtaakaan kadun pintaa vaan yhtäkkiä tajuaa, että nyt lähdettiin lentoon. Kahdesti silmälasitkin ovat lähteneet lentoon mutta säilyneet suunnilleen ehjinä. Sanka vähän vääntyi.

Kesällä satoi melkein joka päivä. Se ei minua sinänsä häirinnyt, sillä kesäkodissani on ehjä katto eikä Toyota Yarikseni ole avokattomallia. Pihatöitä se kyllä vähensi mutta liiteritöitä vastaavasti lisäsi. Öisiä saunataukojen uintiretkiäkään se ei haitannut, sillä sateessa on ihana uida. Laiturilla istuskelua sade kyllä haittasi, tai enemmänkin sateen tuoma kylmyys. Kesäyön laiturilla istuskeluun saunatauoilla minulla liittyy paljon miellyttäviä elämyksiä.

Vastapainoksi syksyllä ei satanut. Ei sekään minua haitannut, vaikka sateenvarjovarastoni osoittautui tarpeettomaksi, kun kuljeskelin kaupungilla. Joskus niitäkin ehkä tarvitaan.

Ylen päivittäisohjelmaa nimeltä "Sää maa-asemilla tänään kello - -"  olen tottunut kuuntelemaan tarkoin korvin. Kaupallisilta kanavilta tällaista herkkua on turha toivoa. Siinä on taas yksi syy suosia Yleä ja maksaa mielellään pieni lupavero.

Jo opiskeluvuosina opin huomaamaan, että tässä ohjelmassa lueteltujen paikkojen nimissä on jotain erityisen runollista. Ajatelkaa nyt: Kotka Rankki ohutta yläpilveä, Rauma Kuuskajaskari näkyvyys yli kymmenen kilometriä, Kalajoki Ulkokalla vähitellen selkenevää..

Joitakin maa-asemakohteita oppinut tarkkailemaan. Yksi sellainen on Vihti Maasoja. Olen jo vuosikausia kiinnittänyt huomiota, että paikassa nimeltä Vihti Maasoja on aina kesäisin viileämpää kuin muualla.

Olen suunnitellut jo pitkään, että joskus vielä menen käymään tässä paikassa, jotta ymmärtäisin, miksi siellä lämpötila on poikkeava. Onko siellä jotain outoa? Joskus vielä ajan sinne katsomaan.

Synkkää ja ikävää

Kävin katsomassa elokuvan La La Land. Ihan piruuttani menin.

Tiesin mihin menin. Arvostelut olivat luonnehtineet elokuvaa sellaisilla sanoilla kuin piristysruiske, kiiltohile, unelmamaailma, valopilkku, energinen, tähtitaivainen, siirappinen, taianomainen, lumoava matka unelmiin, kuin karamellia, ammattitaitoista hömppää, kimalteleva. Ja monta muuta samantapaista sanaa.

Ei siis minulle sopiva elokuva, ei ollenkaan. Silti menin. Syyn jätän tässä selittämättä.

Olen minä toki musikaaleja ennenkin nähnyt ja monista pitänyt. Mieleen tulevat sellaiset vanhat tyylikkäät klassikot kuin Pariisin lumoissa, Laulavat sadepisarat, Lemmenloukku, Cherbourghin sateenvarjot,  Funny Girl, West Side Story, Maija Poppanen, My Fair Lady, Sound of Music ja Cabaret.

Luulin, että La La olisi yksioikoisen makea. Ei ollut. Kuin karamelli piti vain osittain paikkansa. Oli siinä unelmia mutta oli myös unelmissa pettymistä. Kyllä se sai hetkittäin huomaamattomasti hymyilemään onnesta jopa tällaisen katsojan, joka ei itse suostu missään oloissa laulamaan ja on kovin penseä tanssimaankin, kaikkein vähiten julkisesti moottoritiellä.

En voi kiistää jälkeenpäin yllättyneeni, että uusi kiiltohile unelmamaailma onnistuu ainakin hetkittäin saamaan tällaisen peruspenseän katsojan unohtamaan muun maailman. Olen kai käymässä vanhaksi, kun linja näin pettää. Minustako tulee vielä eskapisti?

Elokuva oli yllättävän perinnetietoinen kaikessa kimaltelevuudessaan. Siinä oli kumarruksia musikaalien historialle. Oli myös Ingrid Bergman, jazz, Charlie Parker. Ei ollut ylinopeasti vilkkuvaa leikkausta. Saatiin tanssia ja laulaa rallatella ihan kaikessa rauhassa. Oli jotenkin ihan aidosti vanhanaikaista tunnelmaakin.

*   *   *

Minä kun olen tällainen periaatteellinen mököttöjä ja  ilonpilaaja, en malta olla pistämättä tähän otsikoksi ja kuvaksi jotakin ihan päinvastaista, nykypoliittisesti korrektimpaa.

Poikkeavat näkökulmat

Kävin Hakaniemen Kulttuurisaunassa. Erinomainen kokemus, joskin vähän kallis. Menen toistekin.

Saunomassa oli varsin kansainvälinen joukko, suomalaiset olivat vähemmistönä. Lauteilla oli mustia miehiäkin. Kieliä puhuttiin. Viinaa ei juotu. Rumia ei puhuttu. Tällaisesta pidän.

Kesäkodissani Längelmäveden rannalla kutsun kylän äijiä saunaan pari kertaa kesässä. Samoin saan itse kutsuja naapureiden saunoihin. Tilaisuudet ovat aivan erilaisia kuin tämä edellä kuvattu. Puhutaan miehekkäitä. Viinaa juodaan, tai ainakin olutta. Jäähdyttelytauolla työnnetään kuulaa. Jos mukana on nuoria miehiä, puhutaan naisista, aika karkeitakin juttuja kuullaan.

Sellaiseen asennoituminen on vaikeaa. Mutta se on suomalaisen elämänmuodon perinnettä. Siksi kai siedän sitä ja tavallaan pidänkin siitä. Ei ole hyvä menettää kosketusta aitoon kansallistunteeseen, vaikka suurimman osan vuotta ns. punavihreässä kuplassa elänkin.

Tämän päivän HS julkaisi hyvän henkilöhaastattelun. Jyväskylän yliopiston tutkija puhui viisaudesta. Hänen pohdintansa keskeinen aihe on ihmisen "kyky altistaa itsensä erilaisuudelle". Siitä kehittyy kyky tarkastella asioita monesta näkökulmasta.

Herranen aika, minähän taidan olla viisas, ainakin saunakokemusteni perusteella. Täysin vastakkaiset näkökulmat ovat tulleet saunassa näkyviin. Ja ihan hyvin olen pärjännyt molemmissa. Hyvä minä!

Pikkutarkkaa

1.  Tuli pyyntö tarkistaa tärkeän anomuskirjeen kieliasu.

Kyllähän minä kavereita autan jos osaan. Tällaisesta uskoin selviäväni.

"Ilmoituksen saatuani, ryhdyin välittömästi etsimään pyytämiänne kuitteja."  Näin luki tarkistettavassa paperissa. Haa, kielipoliisi huomasi heti pilkkuvirheen. Kaveri hangoitteli vastaan, mutta uskoi lopulta, kun minä sanelin säännön: lauseenvastiketta ei eroteta pilkulla. Piti kyllä naurettavana tällaista saivartelua.

2. Alakerran insinööri Tarmo Ylityösteistölä kutsui kahville. Särpimeksi oli leipää ja leikkeleitä.

Insinöörin mielestä minä asetin leivän päälle lauantaimakkaran ja Oltermanni-juuston siivut väärään järjestykseen. Juusto olisi hänen mielestään pitänyt olla päällimmäisenä.

Hangoittelin vastaan, sillä minun mielestäni järjestyksellä ei ole merkitystä. Pidin naurettavana tällaista saivartelua. Ravinto-opillista merkitystä en tällä uskonut olevan. Sain kuitenkin insinöörimäisen vakuuttavan luennon makunautintojen erilaisesta kohdistumisesta kieleen ja kitalakeen. Siitä näkökulmasta on insinöörin mukaan parempi, että juusto rasvaisimpana osana kokonaisuutta osuu tiiviimmin kitalakeen.

Esitelmä oli sen verran vakuuttava, että toisen ja kaikki seuraavat voileivät pinosin Tarmon ohjeen mukaisesti.

En kylläkään huomannut mitään merkittävää eroa makunautinnossa, mutta siitä en maininnut mitään.

Onhan näitä, pilkkuja, voileipiä ja monenlaisia muita, joiden kanssa on syytä olla tarkkana, varsinkin jos asiantuntija on paikalla katsomassa. 

Mistä motivaatio?

Siivosin vaatekaappeja. Siis siivosin kunnolla, en pelkästään viikannut paremmin. Keräsin rikkinäiset tai pieniksi käyneet paidat nippuun ja vein roskiin. Seuraavana samaa toimenpidettä odottavat takit ja housut.

Nyt valistunut lukija tietenkin epäilee, että olen vinksahtanut KonMari-ideologiaan (asiaa tuntemattomille huomautan, että tuossa ei ole kirjoitusvirhettä, siis sanan keskellä on nM, ei mm). Mutta en ole haksahtanut, vaikka hieman jouduinkin aiheeseen perehtymään. Motivaatio löytyi ihan itsestään.

Liikunnan lisäämisen motivaatio on hankalampi. Tällaiselle peruslaiskalle ja aika kankealle miehelle sellaiset lajit kuin telinevoimistelu, seiväshyppy tai skeittilautailu tuntuvat vaikeilta. Sumopainiin saattaisi olla luontaisia lahjoja, mutta siihen tarvittaisiin kaksi. Painiminen yksin on teknisesti hankalaa. Sen lajin esteettisyydessä on myös toivomisen varaa, mikä on tärkeä näkökohta tällaiselle kaltaiselleni kaunosielulle.

Kävely tuntuu luontevimmalta urheilulajilta. Siinä on tyyliä.

Pari vuotta sitten kävelymotivaatio eräästä syystä voimistui huomattavasti. Sillä oli vaikutustakin, kymmenkunta kiloa elopainoa siirtyi tuntemattomiin svääreihin. Motivaatio jäi kuitenkin yhden syksyn ja alkutalven pituiseksi. Paino ei kuitenkaan ole palannut entiseen.

Kysyin kerran sihteeriltäni neiti B:ltä, suostuisiko hän opettamaan minua kävelemään käsilläni.  Häneltä se sujuu yhtä luontevasti kuin kävely jaloilla. Olen nähnyt. Hän kuitenkin vastusti ajatusta. Ei sovi minun tyyliini. Voisi lisäksi nitkahtaa jokin nivel sijoiltaan. Hän suositteli sen sijaan, että tulisin mukaan hänen pitämälleen kurssille, jossa harjoitellaan jotain itämaisia itsepuolustuslajeja. - En ole mennyt.

Nyt yritän löytää itsestäni motivaation ruveta opiskelemaan uutta kieltä, ranskaa.

Näyttää ilmeiseltä, että lähden loppukeväästä pariksi viikoksi Pariisiin. Minun ikiaikainen harmitukseni on ollut, etten tullut nuorena opiskelleeksi ranskaa. Sen osaamisesta olisi ollut hyötyä työssäni. Ruotsi, englanti ja saksa ovat riittäneet, viro oli hyvässä yrityksessä mutta käytännön harjoittelun puute on kadottanut taidon.

Pariisin-matka olisi syy kielen pikaopiskeluun. Viidessä kuukaudessa ehtisi aika pitkälle. Katsotaan nyt, antaako vaatekaapin onnistunut tyhjennys motivaatiota myös kielen opetteluun.

Kukoistus

Kansallisfilosofi Pekka Himanen kirjoitti raportissaan "kukoistusosaamisesta", joka täyttäköön maan.

Olen matkustanut joulutauolla valtakuntaa pitkin poikin ja vähän mennen tullen edestakaisinkin. Kukoistusta ei ole paljon näkynyt.

Tällainen tulevaisuudesta ja mikseipä nykyisyydestäkin kroonisesti huolestunut ihminen kuin minä, melankolikko, näkee asian toisin. Suomalaiskansallinen synkistely on mahtavaa. Väkinäisestä positiivisesta ajattelusta olisi syytä päästä eroon. Itsesäälissä piehtarointi on ihanaa. Voi meitä!

Matkustin junalla, sillä autoni on talviteloilla. Sopivaan tunnelmaan pääsee jo katselemalla ulos junan ikkunasta. Ei näy merkkejä kukoistuksesta, näkyy vain radanvarren pajukkoa. Kukaan vaunun matkustajista ei puhu. Kaikki selaavat facebookia. Rauhallinen tunnelma rikkoutuu vain kun joku nousee ja lähtee vessaan. Jyväskylään saavuttaessa ravintolavaunun suunnalta ilmestyi kaksi juopunutta miestä. Siinä oli kyllä ripaus kukoistusta.

Kävin myös Pohjanmaan rannikkokaupungissa. Jätän nimen mainitsematta, ettei kaupungin turistitoimisto saisi harmeja. Tällä kerralla en asunut hotellissa vaan airbnb:n kautta löytyneessä asunnossa. Se oli hyvä valinta, sain nukutuksi, toisin kuin hotellien liian pehmeissä sängyissä.

Kaupungissa on kolme  ruokaravintolaa. Kävin taas niissä kaikissa. Ranskalainen (jonka henkilökunta on kyllä aivan suomalaista) tarjoaa aina kohtuullisen maukkaita mutta isolle miehelle liian pieniä annoksia ylihintaan. Kämpille palatessa täytyy kiertää torin nakkikioskin kautta. Kreikkalaisessa (aito kreikkalainen tarjoilija ja kokki) minä olin ainoa asiakas. Niin on ollut aina ennenkin. Miten sellainen ravintola pysyy pystyssä? Ihan kelpo annos, paitsi leipä, joka oli kuiva. Kiinalainen on paras. Kevyt mutta runsas "kolmen pienen annoksen" kokonaisuus. Hintakin kohdallaan. Jäin vain miettimään, miten kiinalainen omistajapariskunta onkaan päätynyt kotimaastaan pieneen pohjanmaan kaupunkiin, hirmupakkaseen. Ihmisparat?

Tarkoitukseni oli ulkoilla paljon, jopa uhkarohkeasti hiihtää. Majapaikasta löytyvät sukset ja monot. Hiihtoon sopiva vaatetuskin minulla oli matkassa mukana.

Muuten kaikki oli siis kohdallaan, mutta suksien siteet ja monot eivät olleet yhteensopivat. Siteet olivat modernia mallia, monot vähemmän modernia.

Unessa useasti

On tullut aika kömpiä uuninpankolle talviunille.

Taas. Eihän edellisestä talviunesta ole kuin hetki.

Ensin syön ison ähkyaterian, jotta nälkä ei vaivaa nukkumista. Puulusikalla syön puuroa ja kaadan päälle voisulaa. Sitten menen nukkumaan karvat korvilla enkä herää ennen kuin valo on lisääntynyt monta kukonaskelta.

Kiitän kaikkia blogin lukijoita mielenkiinnosta ja erityisesti kiitän niitä, jotka ovat vaivautuneet kommentoimaan kirjoituksiani.

Toivotan lukijoille hyvää joulua, tapaninpäivää, uutta vuotta, loppiaista ja laskiaista.

Palaan sitten kun olen herännyt.

"Kuin orkidea sokealle"

Lost in Translation tuli televisiosta. Se on merkillinen elokuva: mitä useammin sen näkee, sitä enemmän siitä pitää.

Elokuvassa ei tapahdu mitään. Päähenkilöt ovat amerikkalainen keski-ikäinen hieman rähjääntyneen näköinen miesnäyttelijä (Bill Murray) ja nuori hehkeän näköinen amerikkalainen nainen (Scarlett Johansson). He kohtaavat toisensa tokiolaisessa hienostohotellissa, johon he ovat ajautuneet puolisattumalta.

He istuvat illasta toiseen hotellin baarissa, keskustelevat niitä näitä. Mikään ei etene. Tuntuu kuin henkilöt olisivat puoliunessa ja täyseksyksissä. Molempien elämäntilanne on epäselvässä vaiheessa, ja lisähämmennystä aiheuttavat oudon maan oudot meiningit. Katsoja vähän ajautuu ounastelemaan, että kyllä tuo asetelma johtaa eroottiseen lähestymiseen, niin kuin lajityypin perinne vaatii, mutta ei siitäkään tule valmista, vaikka lievää viritystä siihen suuntaan on havaittavissa. Viskiä maistellaan, kaduilla kuljeskellaan ja ikkunasta ulos katsellaan. Ikävää on, pitkästyminen vaivaa. Yleissävy on surumielinen ja hauras.

Voiko omintakeisempaa elokuvan aihetta olla? Amerikassahan siihen aikaan (2003) trendikkäintä olivat Quentin Tarantinon ohjaukset, eikä niissä nuokuttu eikä nyhjäilty.

Nuori naisohjaaja Sofia Coppola sai joissakin arvosteluissa moitteita siitä, että japanilainen kulttuuri näyttäytyy hieman naurettavana. Toisaalta niin näyttäytyy amerikkalainenkin. Kulttuurierojen lisäksi kitkaa aiheuttavat sukupolvierot.

Japanilainen kulttuuri taitaa olla vaikea monelle muullekin. Ainakin minulle.

Filmihullu-lehden uusin numero (6 / 2016) on omistettu japanilaiselle elokuvalle. Olen lukenut lehden tarkkaan, oppiakseni.

Japanilainen elokuva on minulle tuttua lähinnä Akira Kurosawan tuotannon kautta. Helppoa se ei ole. Kaikki nämä mestariteokset "Seitsemästä samuraista" alkaen kuvaavat aivan erilaista maailmaa. Niiden ymmärtäminen jää pintapuoliseksi, sillä japanilaisen ajattelun, filosofian, kirjallisuuden ja teatterin nyanssit vaatisivat vuosien ellei vuosikymmenten  opiskelua. Ilman kulttuurin ymmärtämistä moni teos on "kuin orkidea sokealle".

Ehkä nyt Filmihullun luettuani katson uudestaan hyllyssäni olevat Kurosawa-dvd:t ja ymmärrän niiden maailman hiukan syvällisemmin.

(Jos Lost in Translation on jäänyt katsomatta, YLE Areenasta se löytyy vielä 12 päivää.)

Suku on rakas

Tuttava sanoi, että "vävypuoli" teki sitä ja sitä. Piti hetki miettiä, mikä se sellainen sukulainen on.

Sukulaisten nimitykset voivat olla vaikeita, vielä vaikeampia kuin sukulaiset itse. Olen kiitollisena muistanut isäni aikoinaan lausumaa suurta viisautta, että ei sukulaisista tarvitse pitää vain sen vuoksi, että he ovat sukulaisia. Tätä hän noudatti itse, ja minä olen jatkanut samalla linjalla.

Yhdestä veljestään isä piti. Vierailimme joka kesä Etelä-Pohjanmaalla tätä veljeä ja hänen perhettään tapamassa. Siksi minulla on vieläkin kolme serkkukontaktia tallella.

Toisesta veljestään isä ei pitänyt. Syy oli käkikello.

Olin alle kouluikäinen, kun käkikellokriisi eskaloitui.  Yövyimme tämän veljen kodin olohuoneessa, isä ja äiti levitettävällä sohvalla ja minä ilmapatjalla lattialla. Seinällä oli käkikello, joka kiekui vähän väliä. Huonouninen isä säikähti jokaista kiekumista eikä saanut nukutuksi koko yönä.

Sen koommin siihen taloon ei yöksi jääty. Pikaisesti saatettiin päivällä poiketa. Boikottiin joutunut veli huomasi, että jotain on vialla. Siitä alkoi lopullinen välirikko, joka ei korjaantunut koskaan. Siksi minulla on vain kolme serkkukontaktia tallella, ei seitsemää.

Nimitys "serkku" on helposti ymmärrettävä ja ongelmaton. Vai voiko olla serkkupuolia? Pikkuserkkupuolia? Näitä jäin miettimään siitä vävypuolesta selviydyttyäni. "Setä" ja "täti" aiheuttivat samanlaista pohdintaa. Sitten "anoppi" ja "appi".

Vielä vaikeammaksi menee, kun puhe on sellaisista sukulaisista kuin käly, lanko, kyty ja nato (tuo viimeinen ei tarkoita tässä sitä kuuluisaa "rauhanjärjestöä", johon joillakin on vimmaliittyä). Onko näille kaikille olemassa sellainenkin uusperhe-sukulaismuoto, jonka jälkiosaksi voidaan panna "-puoli"? Lankopuoli? Natopuoli?

Valoa pimeyteen

On taas aika, jolloin on syytä pysyä kaukana tavarataloista ja muista joulun olennaisimmista ilmenemistavoista. Jos sellaiseen vahingossa eksyy, menettää taatusti mielenrauhansa.

Nyt on syytä pysyä kotona sisällä ja vetää verhot eteen. Jopa perinteisesti arvokkaana näyttäytyvä Töölöntori tulee näinä päivinä hulluksi. Se alkaa jo itsenäisyyspäivänä, jolloin natsit ovat jo parin vuoden ajan ottaneet tavaksi vallata torin marssiakseen Hietaniemen hautausmaalle. On kummallista, että tiedotusvälineet eivät tästä mainittavasti menetä mielenrauhaansa. Isomman tyrmistyksen niissä aiheuttaa, jos joltakin näkyvät nännit. Natseilta ei näy.

Niin paha nihilisti en sentään vielä ole, ettenkö joistakin joulun odotuksen perinteistä suorastaan nauttisi. Yksi sellainen on Sylvian joululaulu (Sylvias hälsning från Sicilien). Topeliuksen sanoittamalla laululla on jännittävä yhtymäkohta (Sylvia atricapilla) Kesäpäivä Kangasalla -lauluun, siihen jossa mainitaan Längelmävesi, kesäkotini sijaintiseutu.

On niitä mieluisia lauluja muistakin, niitä jo 50-luvun kansakoulussa laulettuja. Sen sijaan tyylilaji Hupsis pupsis pimpeli pompeli ei saa suosiotani. Kuitenkin juuri niitä siellä tavaratalossa soitetaan.

Toisen mieluisan perinteen sain taas kokea kahteen kertaan, eilen ja tänään. Eilen olin sitä katsomassa Senaatintorilla Tuomiokirkon portailla, tänään entisen työpaikkani eläkeläisten joululounaalla. Se on Lucia-kulkue.

Se on leimallisesti suomenruotsalainen perinne. Hbl  järjestää vuosittain lukijaäänestyksen Lucia-neidon valinnasta. Kulkue on kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa. Siinä tuodaan valoa pimeyteen. Lucia tuo tärkeän viestin. Siitä viestistä puuttuu kaikki kyynisyys ja ironia. Siksi se on tärkeä. Se viesti on tarkoitettu kaikille, uskonnosta, kielestä, kulttuurista ja muusta riippumatta. Se on viesti, jossa kannustetaan pitämään huolta toisistamme, kaikista. Se on hyvyyden viesti.

Työpaikan joululounaalla esiintyivät pienet lapset, alakouluikäiset. He antoivat kuulijoille itse leipomansa piparkakut.

Nämä ovat minun joulunodotusaikani kohokohdat.

Valituksia

Alakerran naapurini insinööri Tarmo J. Ylityösteistölä kävi kuumana. Kaikki oli menossa vituralleen. Posti (ent. Itella) oli tuonut Tarmolle kolme ikävää kirjettä.

1. Hän oli saanut sakot. Hän oli muka ajanut Kehä ykkösellä peltipoliisin tutkaan hirmuista ylinopeutta. Tarmon mielestä väite oli silkkaa propagandaa.  Hän tekee valituksen. Hän kyllä tietää Kehä ykkösen peltipoliisit ja osaa hiljentää niiden kohdalla.

2. Posti oli tuonut järkyttävän laskun. Hän oli tilannut netistä joulukinkun. Siis yhden joulukinkun. Nyt laskussa luki, että hän oli muka tilannut kuusi joulukinkkua. Lasku jotain yli 500 euroa. Laskussa luvattiin, että firma kuljettaa ne Tarmon kotiovelle jouluaaton aattona iltapäivällä. Iloista joulua vaan hyvälle asiakkaalle! Tarmo oli jo lähettänyt valituksen firmalle ja ilmoittanut, että ei huoli edes sitä yhtä kinkkua. Hän siirtyy kalkkunaan, ihan kostoksi.

3. Kela oli lähettänyt kirjeen, jossa oli hylätty Tarmon anomus jonkin kalliin lääkkeen korvauksista. Onneksi kirjeessä oli mukana ohjeet valituksen tekemistä varten. Taatusti saavat siellä Kelassa kuulla kunniansa kunniallisen veronmaksajan sortamisesta.

Niin kuumana insinööri kävi, että oli lähdössä saman tien jäähdyttelyreissulle Töölöntorin toiselle laidalle ja vaati minua mukaansa. En suostunut, en valituksenkaan uhalla, sillä kyllä minä hänen jäähdyttelynsä tiedän.

Kuvassa näppärä menetelmä kuuman pään jäähdyttämiseksi.

Löytö historian hämäryydestä

Löysin kyläpaikan ullakon laatikosta tutun näköisen pikku esineen.

Ihan luvallisilla asioilla siellä ullakolla olin penkomassa. Löysin kyllä myös sen esineen, jota minut oli lähetetty ullakolle etsimään, mutta se ei ole nyt tässä kirjoituksessa tärkeä. Tämä pienikokoinen yllätyslöytö on kiinnostava, sillä siihen liittyy muistoja. Olen itsekin punonut tällaisen, muistaakseni montakin. Niitä tehtiin tietojeni mukaan jopa koulun käsityötunneilla.

Toin löytämäni esineen pois ullakon laatikosta. Sain luvan pitää sen omanani. Talon iäkäs asukas ei halunnut esinettä omaan käyttöönsä.

Näitä askarreltiin aikoinaan omaan käyttöön mutta myös lahjaksi, vaikkapa tyttö- / poikaystävälle. Olen muistavinani, että eräs teini-ikäinen tuttavani kertoi valmistaneensa tällaiset joululahjaksi isälleen, äidilleen ja isovanhemmilleen. Herttainen ja halpa lahjaidea! Taskurahat säästyivät hyödyllisempään.

Nuorempi sukupolvi en varmaankaan tunnista, mikä tämä hyötyesine on. Näitä ei ole tietääkseni enää ainakaan kolmeen vuosikymmeneen ollut käytössä. Ehkä joku blogiani lukeva valistunut henkilö tunnistaa.

Minä harkitsen, ottaisinko tämän käyttöön. Se saattaisi olla retrolla tavalla muodikasta.

Matkalle lähdössä

Matkalle lähtö on aina yhtä vaivalloista ja hermostuttavaa.

Ensin piti hakea isompi matkalaukku ullakkokomerosta. Pieni laukku minulla olisi ollut eteisen komerossa, mutta se ei nyt riitä.

Pakkaaminen vaatii suunnittelua, ja se on unohduksille altista puuhaa. Kolmet kalsarit, kolme T-paitaa, kolmet sukat, kaksi pyjamaa, kaksi paitaa. Ne muistaa kyllä ja tietää määrän, kun reissun kesto on tarkkaan tiedossa.

Beautyboxin sisältö on vaikeampi. Pitää muistaa kaikkea pientä, kuten hammastikut, hammaslanka, hammastahna (pikkutuubi), kynsiviila, xylitolipurukumit, paperinenäliinapakkaus, kosteuspyyhepakkaus, sampoo (pieneen pulloon siirretty), lääkkeet, hiusharja, deodorantti, partavesi. Lukulasit ja kännykän ja tabletin latausjohto tulevat myös beautyboxiin, vaikka ne ovatkin vähän eri sarjaa.

Nämä kaikki olisivat kyllä mahtuneet pieneen matkalaukkuun. Isoa tarvitsen siksi, että mukaan tulee myös tumma puku, valkoinen paita, kravatti ja juhlakengät. Olen menossa iäkkäänä kuolleen läheisen henkilön hautajaisiin.

Olen ladannut kaksi herätyskelloa soimaan, varmuuden vuoksi, etten nuku pommiin. Latauksessa on myös sähköhammasharja, puhelin ja tabletti. Ne kaikki pitäisi hoksata ottaa aamulla mukaan. Tabletti pitää muistaa pakata matkalaukun ulkotaskuun, niin että saan sen helposti kaivettua esiin viihdykkeeksi, jos junan ikkunasta näkyvä maisema alkaa kyllästyttää.

Tärkein aamun muistettavista on matkalippu. Se on sijoitettu odottamaan eteisen pöydällä. Siitä sen huomaa, ei mitenkään voi kävellä ohi ottamatta sitä mukaan.

Toivottavasti mitään välttämätöntä ei ole unohtunut.

Vanha ennakkoluuloinen jäärä

Päädyin pieneen periaatteelliseen kiistaan muutaman nuoremman tuttavan kanssa. Sain kuulla olevani vanha jäärä, joka ei ole huomannut, että maailma on muuttunut siitä kun itse olin nuori.

Kyse oli tietenkin alkoholin myyntiin suunnitellusta liberalisoinnista.

Sain aiheen itsetutkiskeluun. Voi olla, että olen jäärä, mutta kyllä minua nämä uudistussuunnitelmat epäilyttävät. Jos maitokaupasta saisi A-olutta ja viinejä ja jotain puoliväkeviäkin, luulen, että ongelmat lisääntyisivät. Entisiäkin on aika lailla.

Minä kuulun ns. ensimmäiseen kosteaan sukupolveen. Me totuimme nuoresta asti käyttämään juomia. Keskiolut vapautui, opiskelija-aikoina viinit kuuluivat luontevasti vapaa-ajan viettoon. Hauskaa oli.

Miksi sitten epäilen?

Hauskaa oli, mutta moni jäi jumiin. Olen nähnyt läheltä muutaman traagisen alkoholiongelman kehityksen. Jotenkin epäilen väitettä, että suomalainen nuorempi sukupolvi on ihan oikeasti oppinut eurooppalaisille juomatavoille.

Epäilenkö turhaan? Minuun itseeni myynnin vapauttaminen ei vaikuttaisi millään tavalla, siitä olen varma. En ole vuosikymmeniin juonut ensimmäistäkään A-olutta enkä mitään väkeviä. Viiniä en käytä, minun ruokajuomani on vesi. Maitokaupan siideri ja keskiolut kyllä kelpaavat. Ne riittävät minulle tulevaisuudessakin.

Kaikkeen on tietysti oltava poikkeuksia. Minulla on kaapissa aina pieni pullo rommia (erittäin pahan makuista). Lasillinen kuumaa rommia hunajan kera tulee käyttöön, kun flunssa iskee. Se tepsii (lääketieteellisten kaksoissokkokokeiden tuloksia en tunne).

Vuosikymmenten takana ovat onneksi ajat, jolloin appiukon kanssa istutut kirjallisuuskeskustelujen täyttämät pitkät lounaat tai päivälliset alkoivat snapsilla ja päättyivät kahviin ja konjakkiin. Ei tullut kuuloonkaan kieltäytyä, vaikka juomat olivat epämiellyttäviä. En tottunut sellaisiin.

Enkö siis uskalla uskoa, että muutkin suomalaiset pärjäävät jalojen juomien kanssa? Sitä nuoret minulle väittivät.

Katselin äskettäin A-studion tästä aiheesta. Siinä lääkäri edusti mielestäni järkevää kantaa. Bisnespuolueen nuori naiskansanedustaja oli kovasti vapautuksen puolella. Totta kai, kassavirtaahan sillä suunnalla painotetaan

Epävarmuus vaivaa. Onko se vain tämä varttuneempi sukupolvi, jossa kovin moni ei pärjää näiden juomien kanssa?.

Rakentava ehdotus

Jatkoa toissakertaiseen kirjoitukseeni (25.11.2016)

Nyt tiedetään, että Guggenheimia ei tule Eteläsataman laidalle. Pikkuisen olen surullinen, mutta vain pikkuisen. Museon olisin ottanut, mutta en sillä rahoitusmallilla.

On virinnyt vilkas keskustelu siitä, mitä sille tontille pitäisi tehdä.

Nyt se on parkkipaikka. Kun viimeksi kävelin siitä ohi, kiinnitin huomiota, että se on nimenomaan laatuautojen parkkipaikka. Audia ja sen sellaista siinä seisoi suorissa riveissä. Ei näkynyt Ladaa, Rättisitikkaa, Tipparellua, ei edes Kuplafolkkaria. Yksi Fiat Punto oli.

Syyksi kalliiden autojen ylivallalle arvelen kadun vastakkaisella puolella sijaitsevaa Elinkeinoelämän palatsia, Eteläranta kymppiä. Sitä samaa, jota aina telkkariuutisissa näytetään, kun käynnissä on vääntö palkkojen alentamisesta tai työehtojen heikentämisestä. Luulen, että audiväki on työssä siinä palatsissa (Palacessa).

Guggenheimin tyhjälle parkkipaikalle on ehdotettu rakennettavaksi jos vaikka mitä. Arvostettuna idealinkona minäkin rohkenen tehdä oman ehdotukseni.

Siihen rakennettakoon uusi ydinvoimala.

Ydinvoimala saisi takuuvarmasti kannatusta siinä kadun toisella puolella. Ne Palacen ihmiset ovat sen alan väkeä.

Rahoitusta löytyisi myös valtiolta. Ne hallituksen pääpukarit, SOS-miehet, ovat reiluja ydinvoimamiehiä, eivät mitään viherpiipertäjiä. 

Rahoitusta ja suunnitteluapua saataisiin takuuvarmasti myös eräältä naapurivaltiolta.

Rahaa kilisisi kassaan aivan toista tahtia kuin jostakin tekotaiteellista postmodernismia esittelevän museon pääsylippukassalta. Tämä tieto edesauttaisi audimiehiä suhtautumaan suopeasti parkkipaikkansa menettämiseen. Heille voitaisiin louhia uusi parkkiluola viereisen Tähtitorninmäen uumeniin.

Ja ajatelkaapa arkkitehtuuria! Guggenheimin rakennus oli tylsä. Ydinvoimalan arkkitehtuuri täyttäisi hyvin wow-arkkitehtuurin vaatimukset. Katsokaapa havainnekuvaa, miltä Eteläsataman ydinvoimala näyttäisi Tähtitorninmäen vehreän puiston suunnalta katsottuna.

Jätän ideani vapaasti harkittavaksi. Pienen lisenssimaksun tietysti perin, mikäli ideani toteutetaan. Yksityiskohdista voimme neuvotella myöhemmin.

Herkkua on siinä monenlaista

Olen viime aikoina katsellut televisiosta ruokaohjelmia ja selaillut ruokalehtiä. Tarkoitus on ollut löytää uusia virikkeitä.

En ole mikään mestarikokki mutta en mikään tumpelokaan. Minulla on muutamia bravuureita, enimmäkseen kalaruokia. Leipominenkin sujuu. Laiskaksi minua voi kyllä luonnehtia. Minulla on taipumus mennä mieluummin ulos syömään.

Erityisempiä virikkeitä ei harmikseni ole löytynyt. Taidan luopua yrityksestä. Jatkan vanhoilla bravuureilla, jos viitsin.

Television ruokaohjelmista on yksi jäänyt poikkeuksellisesti mieleen. Siitä on jo kauan. Ohjelman nimi oli Teijan keittiö. Vieraana ohjelmassa oli Lilla Teaternin taiteellinen johtaja, akateemikko Vivica Bandler (o.s. von Frenckell).

Ohjelmassa Teijan vieras tuli valmistamaan televisiokeittiöön mieliruokansa. Vivica onnistui yllättämään Teijan täysin.

Teijalla oli ilmeessä pitelemistä, kun vieras kaivoi laukustaan kalapuikkoja ja pakasteherneitä. Teatteriguru Vivica sen sijaan touhusi naama vakavana ja selosti perin pohjin työnsä vaiheita ja niksejä. Lopuksi käytiin pöytään nauttimaan aikaansaannoksesta. Hyvin oli onnistunut.

Akateemikot taitavat olla mieltymyksiltään hieman yllättäviä. Mieleen muistuu toinenkin akateemikko, filosofian professori Georg Henrik von Wright. Hän ei sentään tietääkseni esiintynyt missään ohjelmassa mieliruokaansa laittamassa, vaikka kyllä se kiinnostavaa katsottavaa olisi ollut. Hän nimittäin ilmoitti jossain haastattelussa, että mieliruokaa ovat nakit ja muusi.

Pitäisiköhän minunkin kokeilla, kun on näin arvovaltaisia opastajia?

Kuvan Ateria (2011) ennakoi aineksiltaan ja kattaukseltaan uusimpia virtauksia terveellisten ruokatottumusten lisäämiseksi. Kokkina Liisa Hietanen Honkahovissa Mäntässä.

Eteläsataman valot

Olen käynyt kokeilemassa uutta Merikylpylää Kauppatorin laidalla.

Kun idea rakentaa kylpylä ja maailmanpyörä presidentinlinnan edustalle muutama vuosi sitten esiteltiin, ajatus tuntui niin oudolta, että se herätti kiinnostuksen. Noin luovalla tavalla hullusta ideasta voi tulla hyvä.

Maailmanpyörää en ole kokeillut enkä kokeile. Kauhistuttaa ajatuskin nousta niin korkealle niin huteran näköisessä laitteessa. Mutta uimalaa ja saunaa olen kokeillut.

Hyvältä tuntui muuten, mutta väkeä oli liikaa. Saunaan piti hetken verran jonottaa. Tiedossa on jo, että ensi kesäksi rakennuksia laajennetaan. Aika mitättömän näköisiä ne saunan ja ravintolan rakennukset ovat, onneksi sentään matalia. Tuollaiselle paikalle toivoisi huippuarkkitehtuuria.

Toisessa altaassa oli lämmintä vettä, toisessa suoraan merestä (kauempaa) johdettua vettä. Minä olin arkanahka.

Pimeys korosti kaupungin valoja. Vastarannallekin on suunnitteilla uutta. Guggenheimista päätetään lähipäivinä.

Uima-altaan laidalta oli hyvä näkymä vastapäiselle rannalle siihen kohtaan, johon taidemuseo on tarkoitus rakentaa. Heräsi ristiriitaisia ajatuksia rakennuksen sopivuudesta.

Onneksi minun ei tarvitse päättää, sillä ajatukseni eivät ole saavuttaneet lopullista järjestystä. Olen puolesta ja vastaan. Niin näyttää olevan moni muukin.

Guggenheimia on helppo pilkata. Jo nimikin on pilkkakirveille otollinen. Se maistuu impivaaralaisen suomalaisen suussa hienostelevalta "kyldyyriltä", juuri sellaiselta Eino Leinon pilkkaamalta. Tämänmakuisia sukunimiä nimiä annettiin rillumarei-elokuvissa hienosteleville kekkuliherroille, jotka kippurakärkisissä viiksissään ja hännystakeissaan olivat ymmärtävinään taidenäyttelyiden omituisia teoksia. Samaa sukua ovat myöhempien aikojen poliittiset julmistelut "tekotaiteellisista postmoderneista kokeiluista".

Minä näkisin Guggenheimin mielelläni Helsingissä. Uskon, että sen myötä turistivirrat kovasti kasvaisivat ja kaupungin elinkeinoelämä hyötyisi.

Mutta rahoitus on ongelma. Miksi yksityinen raha ei ole tarttunut suuremmin tähän liikeideaan? Suomalaisen veronmaksajan osuus amerikkalaisen taidebisneksen saamiseksi Helsinkiin pitäisi saada vähäisemmäksi. Jos kotimaista taidetta tuettaisiin samalla summalla, mitä saataisiinkaan aikaan?

Eikä sijainti Eteläsataman laidalla ole mielestäni paras mahdollinen. Arkkitehtuurikilpailun voittanut rakennussuunnitelma sillä paikalla ei vakuuta.

Nimeen Guggenheim on minun ajatuksissani lähtemättömästi tarttunut sellainen arkkitehtuuri kuin New Yorkin ja Bilbaon museoissa. Talot itsessään ovat jo näkemisen arvoisia. Helsinkiin suunniteltu rakennus ei ole sinne päinkään.

Ei Etelärannan ympäristöön mikään wow-arkkitehtuuri sopisi. Mutta johonkin toisaalle voisi sopia, ehkä Töölönlahdelle.

Guggenheim-peli olisi ehkä viisasta puhaltaa poikki ja palata alkupisteeseen. Uusi paikka, uusi arkkitehtikilpailu, uusi rahoitus. Kaikella myötämielisellä asenteella ja kannustuksella hankkeesta voisi tulla huippumenestys.

Kuvassa vähän impulssia arkkitehtien luomistyön pohjaksi (elokuvasta One week / Buster Keaton 1920)