Vanhat hyvät ajat

Olen hammaslääkärin yllytyksestä ruvennut jauhamaan purukumia jokaisen aterian jälkeen. Kyllä ne ihan hyvältä maistuvat, mutta yksi niistä puuttuu.

Nykyisillä purukumeilla ei voi puhaltaa kuplaa. Ei ainakaan niillä, joita minä olen tullut ostaneeksi.

Se on harmi. Jotain olennaista puuttuu. Minun nuoruuteni purukumit paisuivat puhaltamalla isoiksi palloiksi, poksahtivat puhki ja tarttuivat nenään. Sellainen oikean purukumin kuuluu olla.

Nykyisissä ei ole myöskään mitään keräilykuvia. Ennen oli. Litteistä paketeista löytyi kuoren alta aina jokin kuva. Niitä kerättiin ja vaihdeltiin kavereiden kanssa. Tavoitteena oli saada koko sarja, joskus jopa sata erilaista kuvaa. Minä muistan keränneeni ainakin Buffalo Billiä, Filmitähtiä ja Beatlesia. Oli niitä paljon muitakin, ehkä joku muistaa?

Ajat huononevat. Kohta mikään ei ole niin kuin ennen.

 

"Ruotsin ja maailman omatunto"

Suru-uutinen ei tullut aivan yllätyksenä. Syöpähoidon huonosta onnistumisesta oli tihkunut tietoja.

Tieto Henning Mankellin kuolemasta pysähdytti. Hänestä oli tullut minulle tärkeä kirjailija. Hän vaikutti keskeisesti siihen, että aloin uudestaan lukea dekkareita. Pitkän tauon jälkeen. Oli kyllä toinenkin, joka vaikutti samaan suuntaan: Matti Yrjänä Joensuu. Molemmat ovat nyt poissa.

Luin kyllä nuorena rikoskirjallisuuden klassikoita, sellaisia kuin Sherlock Holmes, neiti Marple, Hercule Poirot ja Maigret. Tuli jopa vaihe, jolloin luin Jerry Cottonia ja Carter Brownia. Mutta sitten ne jäivät. Aloin opiskella kirjallisuustiedettä, ja siinä uusilla dekkareilla ei ollut sijaa.

Joensuun ja Mankellin kirjoista löysin genren uudelleen. Ne olivat uudenlaista laatukirjallisuutta. Harjunpää ja Wallander olivat samaa sukua. He eivät pelkästään ratkaisseet rikosarvoituksia. He toimivat yhteiskunnan arvojen peilinä. "Ruotsin ja maailman omatunto", otsikoi HS tänään muistokirjoituksensa. Osuva luonnehdinta. Mankell toteutti samaa myös yksityiselämässään.

Wallanderista tuli maailmanmenestys, enkä ihmettele. Kirjoista tunnisti itsensä, minä ainakin. Ystadissa tapahtui kyllä uskomattoman paljon ja uskomattoman rankkoja rikoksia, mutta ne kuvastivat uskottavasti maailman ja Ruotsin eettisen ilmapiirin muuttumista huonompaan suuntaan. Uskottavin oli kuitenkin päähenkilö itse. Wallanderissa löytyi mentaalinen samastumiskohde myös suomalaiselle keski-iän ylittäneelle miespuoliselle lukijalle.

Wallanderista tehtiin myös elokuvia ja tv-sarjoja. Aika heikkotasoisia mielestäni. Ne eivät enimmäkseen vastaa kirjojen sisintä olemusta. Parhaimmillaan filmit olivat alkuvaiheessa, kun pääosaa näytteli Rolf Lassgård.  Myöhemmät tuotteet, myös enlantilaiset, jäävät pahasti jälkeen. Filmien katsoja ei saa oikeaa käsitystä kirjojen laadusta.

Wallander houkutteli lukemaan myös Mankellin muuta tuotantoa, jota oli runsaasti. Sieltäkin löytyi monta vaikuttavaa teosta. Juuri äskettäin sain luetuksi kuvassa näkyvän teoksen. Kuin enteenä suru-uutisesta.

Paluu menneisyyteen?

Jostain luin, että vinyyliäänilevyjen kysyntä on lisääntymässä.. Onhan siitä ollut epämääräistä puhetta jo siitä asti, kun cd-levyt valloittivat markkinat. Tarkkakorvaiset väittävät, että vinyyli toistaa äänen luonnollisemmin. Minä en eroa kuule, mutta tunnelma on kyllä parempi, kun saa pitää kunnon LP-levyä ja koteloa kädessään. Vielä huonommalta tuntuu, jos ei saa pitää kädessään yhtään mitään, jos musiikki virtaa jostain olemattomasta "pilvestä".

Tai sitten käsituntuma on vain nostalgiaa. Minun nuoruudessani ei ollut muuta kuin vinyylilevyjä ja avokelanauhureita. Levyt ovat edelleen olohuoneeni hyllyssä. Niitä on aika paljon, Beatlesia ja muita aikakauden mestareita. Paljon on myös kotimaisen Love Records -firman tuotteita. Niistä tuli juuri äsken Yle-Teemalta kiinnostava ohjelma, kun aiheena oli Love-levyjen yksi perustajajäsen, Atte Blom.

Jos siis vinyyli palaa, minä pääsen kukoistamaan. En suostunut heittämään levyjäni pois, vaikka sain pilkkaa osakseni modernin ajan miehiltä, jotka ihmettelivät, miksi pidän vielä tuollaisia hyllyssäni. On minulla soitinkin. Nyt kuulemma tehtaat taas valmistavat soittimia vinyylin kuunteluun. On myös erikoistuneita levykauppoja, ainakin Viiskulmassa ja Kalliossa.

Tänään tuli huonojakin uutisia, mutta ei niistä niin väliä. Hesarin Torsti tietää -palstalla kysyttiin C-kasettien, VHS-kasettien ja avokelanauhojen säilyvyydestä kylmässä tilassa. Minulla on kaikkia niitä tallessa kesäkotini aitan vintillä. Eivät Torstin mukaan säily hyvinä.

Tätä en isommin sure. Tärkeintä on, että LP-levyt ovat olleet aina sisällä lämpimässä.

On minulla tallella avokelanauhurikin, toiselta nimeltään magnetofoni. Se sijaitsee kaupunkikotini ullakolla, kylmässä tilassa. Sellaisia ei taida enää kenelläkään olla käytössä. Kävin valokuvaamassa sen. Kannen alla oli nauha jäänyt paikalleen. Arvioin, että se on seisonut siinä  noin 35 vuotta. Jos nyt yhtään muistan, magnetofonini käyttö loppui suunnilleen 1980. Magnetofonin paluusta yleiseen käyttöön ei ole toiveita, siitä olen varma, sillä sen oli käyttö aika hankalaa. Mutta äärimmäisen merkittävä sukupolvikokemus se oli.

Tosi on

"Tosi on", sanoi kauan sitten entinen pankinjohtaja televisiomainoksessa. Naama pysyi ihan pokkana. Uskoi ken tahtoi.

Nyt käy mahdoton kähinä, kun muka yllättäen on käynyt ilmi, että Das Auto onkin nimeltään Fuskwagen. Joukkoon tummaan ovat nyt liittyneet myös Audi ja Skoda. Jäämme odottamaan seuraavia. Kuinkas on, Bemari?

Ihmettelen kyllä tätä kauhistelua. Mikä tässä niin yllättävää on?

Ison firman tehtävä on voiton tuottaminen omistajille, ei moraali. Näin todisti julkisesti äskettäin ex-kotimainen finanssikonserninjohtajakin. Siitä tässä autoskandaalissakin on kysymys.

Mainoksen tehtävä on lisätä tuotteen myyntiä. Nykykuluttajat arvostavat luontoystävällisiä tuotteita. Kun trendi on tällainen, mainostaja edistää tuotteen myyntiä lisäämällä sen mainokseen jonkinlaisen "vihreän" elementin.

Tuotteen valmistaja joutui keksimään uskottavan keinon vihreyden lisäämiseksi. Se oli tietysti vaikeaa. Kun keinot loppuvat, konstit alkavat.

Konsti keksittiin. Laitettiin päästömittari, joka on käynnissä vain sen hetken, kun päästöjä mitataan. Tulee vihreä tulos mainostajan käyttöön. Muuna aikana ei väliä, mitä häkää moottori ilmaan puhaltaa. Näin autossa riittää tehoja, ja siitä omistaja vasta pitääkin.

Tämä on hyvä konsti. Autojen myynti on sujunut hyvin. Omistaja tuntee itsensä luonnon ystäväksi.

Voi epäillä, että vastaavalla tavalla toimii moni muukin, ei pelkästään saksasalainen autoteollisuus. Se tuottaa voittoa.

Vastavoimaksi on nousemassa erilaisia eettisiä tuotantofilosofioita, näitä reilun kaupan tuotteita ja muita. Mutta ei niistä ole suurteollisuuden haastajiksi.

Kun katsoo mainoksia, yksi ja toinen tuote on liimannut kylkeensä jonkinlaisen "vihreän" tai "reilun" elementin. Toivottavasti tutkivat journalistit ja muut alkavat selvittää, mikä on totuus.

Kävin äskettäin Vaasassa. Torin kulmalta löytyi kuvassa näkyvä mainos. Pienyrittäjällä näyttää olevan tuotteensa markkinoinnissa oikea ote, mutta pienemmällä kirjoitettu loppu pilaa kaiken. Tai sitten hän on vain poikkeuksellisen rehellinen.

Vieras mies

"Olin kaikkialla vieras mies,

he katsoivat minua pitkään. 

Joka paikasta halusin paeta pois, 

mutta minne ikinä pakenin, 

olin sielläkin vieras mies. 

Koko maailman piirissä minulle 

ei ollut rauhan sijaa. 

Ja minua minussa raahasi 

joku minulle vieras mies."

          (Uuno Kailas: Vieras mies  /  Uni ja kuolema - 1931)

Kuin kaksi marjaa

Työpaikan kuppilassa ei pelkästään juoruiltu. Siellä myös puhuttiin pötyä.

Sain kuulla, että kreikkalaistaustainen vahtimestarimme on ottanut virkavapaata. Sijainen on aivan Bratt Pittin näköinen. Tämän havainnon oli tehnyt ex-sihteerini neiti B.

Heti heräsi epäily. Neiti B:hen ei voi luottaa, sillä hän ei ymmärrä miesten päälle mitään. Hän on aikoinaan sanonut minullekin, että olen aika komea mies - - . Siihen kohtaan asti se kuulosti ihan fiksulta, mutta sitten hän lisäsi pienen rajauksen:  " - - ainakin nenästä ylöspäin". Sitä rajausta olen potenut vuosikaudet.

Pois lähtiessäni näin uuden vahtimestarin. Harmikseni minun täytyy myöntää, että neiti B:n vertauskohta ei ollut aivan väärä. Yhdennäköisyyttä oli. Ainakin nenästä ylöspäin.

Onhan näitä yhdennäköisyyksiä. Helsingin Sanomien Nyt-liite esittelee niinä joka numerossaan. Joskus osuu ihan kohdalleen, joskus en tunnista tyyppejä, erityisesti kun esille työnnetään nuoria rokkitähtiä. Kaikkien aikojen osuvimpana pidän sitä, kun yhdennäköiseksi pariksi laitettiin Claes Andersson ja Unabomber.

Kuppilassa löytyi vielä toinenkin yhdennäköisyys. Neiti B. kysyi veikeän näköisesti läsnäolijoilta, kenen filmitähden näköinen tämä meidän eläkeläis-Dessumme heidän mielestään on.

Se sytytti. Minä filmitähden näköinen? Tauno Palo ja Cary Grant voidaan suosiolla sulkea pois. Sitten tuli epäily. Tähtääköhän neiti taas johonkin samanlaiseen kuin siinä nenästä ylöspäin  -juttuun. Hän osaa olla itse ilkimys.

Miten olisi Sean Connery? Harmaa parta kyllä, mutta ei kalju. Kukaan ei keksinyt. Pitkä hiljaisuus.

Tulihan se sieltä, pitkän odottelun jälkeen. Tietysti neiti B:n suusta: 

Tippavaaran vanha isäntä.

Pätemisen tarve

Poikkesin entisellä työpaikallani. Nyt voi sanoa entistä painokkaammin tuon ´entisellä´, sillä olen kokonaan eläkkeellä. Toisaalta teen kyllä sinne joitakin erikseen sovittavia projekteja. Yksi sellainen on jo sovittu.

Huomaan tätä kirjoittaessani, että blogin lukijat saavat vanhentunutta tietoa, jos sattuvat lukemaan tuossa sivun oikeassa laidassa olevan profiilikuvauksen. Pitääpä korjata, kunhan ehdin ja viitsin. Kiirettä pukkaa tällaiselle eläkeläiselle. Ja silloin kun ei pukkaa, silloin usein laiskottaa.

Työpaikan (siis entisen) kuppilassa minulle kerrottiin uusimmat kuulumiset ja juorut. Ne ovat aina olleet työpaikan piristysruiskeita. Minä itsekin olisin kova juoruilemaan, jos vai tietäisin juoruja. Harvoin tiedän, mutta silloin heti kuiskuttelen. Jostain syystä muut tietävät aina enemmän.

Nyt minulle kerrottiin tosi pullea juoru korkea-arvoisesta esinaisestani (siis entisestä). Se oli mukavaa kuultavaa, mutta siinä oli yksi harmillinen asia. Minä nimittäin tiesin juorun ydinkohdan jo entuudestaan, sillä olin itse viime talvena paikalla näkemässä nyt kerrotun juorun syntytilanteen. (väärinkäsitysten välttämiseksi korostan:  olin siis vain näkemässä - en itse osallisena). Enempää en tässä kerro, vaikka mieli tekisi.

Mutta kuunnellessani juorua tajusin, että minullahan on ollut hallussani pullean juorun ainekset, mutta en ole käyttänyt niitä hyväkseni. En ole kertonut näkemääni kenellekään.

Olen hölmöyttäni hukannut tilaisuuden loistaa kuppilan juorupiirin keskipisteenä.

Petipuuhailua

Lukioikäisenä kävin ammatinvalinnan psykologin testissä. Testin tulos kertoi, että yksi vahvuuksistani oli sorminäppäryys. Siispä sain suosituksen hakeutua ammattiin, jossa tästä lahjakkuudesta olisi hyötyä.

Hakeutumatta jäi. Tai en ainakaan näe, millainen yhteys sorminäppäryydellä voisi olla suomen kielen, kirjallisuuden tai kasvatustieteen opiskeluun. Ellei sitten konekirjoitus, jota olen ammatissani harjoittanut runsaasti.

Ammatinvalinnan ohjaajan suositus nousi taas muistin kätköistä esiin, kun kesällä innostuin sorminäppäryyttä vaativasta petipuuhailusta.

Kesäkodissani sängyn vieressä on vuosikymmeniä vanha seinävaate. Sen alareunassa kiikkuu hapsuja, villalankoja, joista koko seinävaatekin on tehty. Hapsut ovat vuosikymmenien varrella rispaantuneet.

Otin asiakseni aamuisin herätessäni viivytellä sängyssä, haaveilla mukavia ja samalla harrastaa sorminäppäryyttä.

Aloin nimittäin letittää niitä seinävaatteen rispaantuneita hapsuja.

Neljä lankaa yhteen, lettipunos ihan samoin kuin pullapitkossa, ja siinä se on. 

Yksi punos aamussa riitti. Kolmekymmentä aamua, ja valmista tuli. Hieno lopputulos, eikö? Minulla ON näppärät sormet.

Protesti

Vaikka satoi, lähdin. Raitiovaunut eivät kulkeneet, siispä kävelin. Torille piti päästä.

Valtava kansanpaljous, suuren kansanjuhlan tunnelma. Optimismi, että kyllä vääryys saadaan vielä estetyksi.

Toisaalta ihmetytti. Aika moni tästäkin joukosta oli keväällä äänestyskopissa valitsemassa niitä, jotka nyt ovat vääryyttä edistämässä. Miksi siis valitatte? "Sitä saa mitä tilaa." Tarjolla oli mm. "työväenpuolue ilman sosialismia". Silloin ihmetytti, mitä se käytännössä tarkoittaa. Nyt tiedämme.

Julkisuudessa on ollut mm. pienituloisia kätilöitä, lastentarhanopettajia, poliiseja ja opiskelijoita, joihin ehdotetut säästöt pahimmin osuvat. Se on epäoikeudenmukaista. Toisaalta julkisuudessa on ollut suurituloisia pankkikonserninjohtajia, eläköityneitä toimitusjohtajia ja jopa ministereitä, joihin ehdotetut säästöt eivät osu ollenkaan, sillä he ovat muuttaneet toiseen maahan tai kikkailleet veronmaksussa. Sekin on epäoikeudenmukaista.

Minä itsekin tunnen olevani epäoikeudenmukaisesti kohdeltu. Siksi menin mukaan torille olemaan hengessä mukana.

Minä olen aina ollut hyvätuloinen. Talouteni on erinomaisessa kunnossa. Silti hallitus ei millään tavalla suuntaa kiristysohjelmaansa minuun. Vaikka miten luen hallituksen suunnitelmaa, en löydä yhtään kohtaa, joka olennaisesti osuisi minuun.

Tämä on epäoikeudenmukaista. Tämä on moraalitonta.

Eikä tässä toimi mikään vetoomus vapaaehtoisesta mukaantulosta. Ainoa toimiva keino on verotus, progressiivinen verotus. Mutta veroprosenttini sen kun laskee. Kaikki tietävät kyllä syyn.

Paljon on ollut jälkipuintia. Optimismi tuntuisi lisääntyneen. Eipä mennyt edes Apusen Matilla esiintyminen ihan nappiin illan Pressiklubissa, vaikka kova supliikkimies onkin. Terävät naiset pistivät paremmaksi.

Miksi kätilöt, lastentarhanopettajat, poliisit ja opiskelijat pannaan kärsimään? Miksi sairaat ja työttömät joutuvat maksumiehiksi? Heidänkö yksin pitää soutaa tämä yhteinen purtemme turvallisille vesille? Miksi minua ja muita hyväosaisia ei oteta mukaan soutamaan? Emme me kaikki halua olla laiskoja lurjuksia.

(kuva:  Non sequitur  /  Hufvudstadsbladet 21.01.2014)

Laadukasta ja kelvotonta

Ennen tavarat kestivät.

Lapsuudenkotiini hankittiin ensimmäinen televisio joskus 1960-luvun alussa. Se kesti. Joskus melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin hankin äidilleni uuden. Hän kyllä vastusteli tekoani, sillä vanha oli aivan hyvässä kunnossa, eikä hänen mielestään väritelevisio ollut mitenkään tarpeellinen.

Mainostan tässä vähän:  sen laatukoneen nimi oli Helkama.

Joskus 1970-luvun alussa tulin ostaneeksi tehtaan myymälästä ison kontillisen miesten alusvaatteita, raidallisia paitoja ja kalsareita. Ne olivat laatukangasta. Niitä on käytössä vieläkin, eivätkä ole venyneet eivätkä vanuneet.

Mainostan tässäkin vähän: niiden laatukalsareiden nimi oli Marimekko.

*   *   *  

Nyt mikään ei kestä. Kaikki hajoaa.

Ensin hajosi ruohonleikkuri. Se oli kolme vuotta vanha. Se käynnistyi ja toimi muutaman minuutin normaalisti ja sitten alkoi piiputtaa ja lopulta sammui. Ei käynnistynyt uudestaan. Seuraavana päivänä käynnistyi taas normaalisti mutta muutaman minuutin päästä sammui taas. Ja sama joka päivä. Kylmänä kävi hetken mutta lämmettyään sammui.

Onneksi varastosta löytyi vanha leikkuri, joka auttoi pahimmassa hädässä. Tekniikaltaan aika yksinkertainen.

Kotimatkalla autoon tuli ongelma. Hämeenlinnan ABC-aseman kahvitauolta lähtiessä kojelautaan syttyi outo valo. Piti kaivaa lokerosta käsikirja ja katsoa, mitä se hälyttää. Löytyi yksiselitteinen vaatimus: vie auto korjaamoon.

Epäselväksi jäi, onko korjaamoon menolla kiire. Minulla oli auto täyteen lastattuna tavaraa, joten halusin päästä Helsinkiin. Ajelin maltillista vauhtia moottoritietä pitkin ja pääsin ongelmitta perille. Palava hälytysvalo aiheutti kyllä stressiä. Pelkona oli, rähähtääkö auto tai tekeekö äkkipysähdyksen ja joudun moottoritiellä jalkamieheksi.

Ei autoni uusi ole mutta ei kolmasosaakaan siitä, mikä oli äitini television ikä. Nyt epäilen, että auto onkin jo ajonsa ajanut.

Tämä ei ole mainos:  autoni nimi on Toyota Yaris.

Nyt hajosi työtuolini, jolla istun tätä kirjoittamassa. Se on kolme vuotta vanha ja tyylikäs pyörivä ja monella tavalla säädeltävä. Sellainen kuin jokaisella johtajalla kuuluu olla.

Nyt sen tekniikka oireilee niin, että istuin hupsahtaa alas. Kirjoitan tätä leuka melkein kirjoituspöydän kannen korkeudella. Ei hyvä. En tiedä, onko tällaisen tuolin teknisille osille saatavissa varaosia.

Kirjoittaisin tähän tuolin valmistajan nimen, mutta sitä ei löydy.

Hyötyruotsi

Törmäsin jälleen kerran tilanteeseen, jossa oli voimakasta aggressiivisuutta ruotsin kieltä kohtaan.

En voi ymmärtää, miksi asenne on niin laajalle levinnyt. Voiko kyseessä olla vielä häivähdys perisuomalaista hurriherravihaa kohtaan? Minulle ruotsin kieli on ollut tärkeä ja hyödyllinen taito.

Osaan ruotsia aika hyvin. Luen päivittäin ruotsinkielistä sanomalehteä, luen ruotsalaiset kirjat alkukielellä, olen nuorena asunut Tukholmassa melkein viisi vuotta ja minulla oli silloin ruotsalainen tyttöystävä -  ja pienen hetken myös norjalainen. Minulla on paljon ruotsinkielisiä suomalaisia ystäviä, ja heidän kanssaan pyrin puhumaan ruotsia.

Koulussa minulla taisi olla pientä etua siitä, että olin lapsena saanut kosketuksen ruotsin kieleen isoäitini kautta. Hän tosin kuoli varhain, mutta jotain jäi mieleen.

Minun sukupolveni opiskeli lukiossa ruotsia Anders Collinin oppikirjasta Ruotsin kielen käännöstehtäviä. Se ei ollut kovin mukava oppikirja.

Ykkösosa oli teksiosa. Siinä oli jokaisessa kappaleessa alussa ruotsinkielinen teksti ja perässä suomenkielinen teksti. Ne piti kääntää sanasta sanaan. Aiheet pysyivät tiukasti Ruotsin muinaisissa kuninkaissa ja heidän urotöissään, tai muissa lukioikäiselle opiskelijalle vastenmielisissä aiheissa. Kirjoissa ei ollut kuvia, pelkkää tiukkaa tekstiä alusta loppuun.

Kakkososa oli sanasto. Siinä riitti pläräämistä, sillä aihepiirin mukaisesti sanasto keskittyi ikivanhoihin aiheisiin.

Englannin oppikirjat tuntuivat Colliniin verrattuna raikkailta ja moderneilta. Niissä oli jopa omaa aikakautta ja nuorisoa käsitteleviä tekstejä. Oli väljä taitto ja paljon kuvia.

Ruotsin kielen opettaja oli vähän pahoillaan siitä, että joudumme käyttämään Collinin kirjaa. Syy oli siinä, että yliopettaja Collin laatii itse ylioppilaskokeen tehtävät, ja ne noudattavat siis kokeen laatijan omien oppikirjojen aiheita ja sanastoja. Muun kirjan käyttö olisi epäviisasta.

Minulla ovat Collinin tallella kesäkotini kirjahyllyssä, repaleisina ja täynnä rivien väleihin tehtyjä käännösmerkintöjä. 

Näytteeksi nuorille ja nostalgiaksi omalle ikäpolvelleni pari sivua tästä sukupolvikokemuksesta.

Filunkimies

Pelasin pasianssia. Ei mennyt läpi, ei lähellekään. Sitten vähän fuskasin, ja heti meni.

Ei olisi pitänyt. Omatunto kolkuttaa. Paheksun itseäni. Hyi minua. 

(kuva: Eeva Maria Haikala:  Elle se sentait profondement honteuse 2012)

Ennakkoluulottomia kokeiluja

Liikuntaa pitäisi lisätä. Näin on käsky käynyt.

Koska tunnetusti olen myötämielien kaikkea uutta ja innovatiivista kohtaan, kokeilin kesän mittaan uusia urheilulajeja. Jospa innostuisin.

Kokeilin nyrkkeilyä. Koska niinkin fiksu mies kuin Kalle Holmberg on ikämiehenä innostunut nyrkkeilystä, siinä täytyy olla jotakin kokeilemisen arvoista. Viimeksi olen kokeillut lajia koulupoikana, siihen aikaan kun Ingemar Johansson ja Floyd Patterson hallitsivat otsikoita. Naapurin Jorman kanssa yritimme matkia mestareita, mutta se muuttui kunnon tappeluksi. Piti lopettaa.

Siitä pitäen olen suhtautunut nurjamielisesti väkivaltalajeihin. Nyt kokeilua edesauttoi mökkinaapurini, joka on alan ikämiesharrastaja. Häneltä sain hanskat lainaksi. Lisäksi motivaatiota lisäsivät uutiset Jyväskylästä, lapsuuteni kotikaupungista. Saatanhan minäkin osua  Suomen Sisun tai muun Vastarintaliikkeen kohteeksi. Sellaista aikaa nykyisin elämme. Että osaisin vähän pitää puoliani.

Ei mennyt nyrkkeily hyvin. En innostunut ollenkaan, kertakokemus riitti.

Vierailulle tuli vanha kaveri, jolla oli mukana auton perällä taljajousi. Hän näytti, miten sillä ammutaan. Niityn perälle vietiin heinäpaalin näköinen maalitaulu. Sain kokeilla. Hieman epäröin, onko jousiammunta vanhalle sivarille eli aseistakieltäytyjälle soveliasta puuhaa, mutta päätin tulkita väljästi. Ensimmäinen nuoli lensi kohtuullisen lähelle heinäpaalia mutta toinen karkasi metsään. Sen etsiminen kesti kauan. En kehdannut pyytää enää kolmatta. Se laji loppui siihen.

Jotain kevyempää ja rennompaa pitää minun urheiluni olla. Aitan ullakolla on vuosikymmenet ollut esine, jonka merkityksen tunnistan, koska olen sen käyttämistä 1960-luvulla nähnyt. Esineen nimi on hula-hula-vanne. Se voisi sopia minulle.

Rengas lantiolle pyörimään. lantio keikkumaan, pylly pyörimään niin että vanne pyörii ympäri eikä putoa.

Sitä yritin ihan tosissani monta kertaa ja seuraavana päivänä vielä uudestaan, mutta ei siitäkään tullut mitään. Rengas pyöri puoli kierrosta kohdallaan, toisen puoli kierrosta paljon alempana ja putosi siitä sitten maahan. Ei auttanut vaikka kuinka vanhojen elokuvien vamppinaisten tyyliin keikutin peppua. Mahdoton mikä mahdoton.

Ei auttanut muu kuin tyytyä vanhaan tuttuun kuulantyöntöön (pakittamalla, ei pyörähdystyylillä!). Kuulaa meillä maalla on aina työnnetty kylän äijien kanssa saunan jäähdyttelytauolla kuohuvaa dopingia maistellen. Se sujuu.

Lapsuus täällä taas

Joku viisas (viisastelija?) on väittänyt, että iän karttuminen kulkee symmetrisesti kahteen suuntaan. Fyysinen suunta etenee kohti sadan vuoden kulminaatiokohtaa, henkinen suunta etenee kohti uutta lapsuutta.

Olen ollut epäilevä jälkimmäistä kohtaan, mutta kuluneena kesänä sain aihetta pieneen hyväksyvään nyökyttelyyn. Palasin nimittäin asioihin, jotka olivat  lapsuusvuosieni merkkitapauksia.

Yksi niistä oli Pekka Puupää.

Ensimmäinen näkemäni elokuva oli Pekka Puupää. En tosin muista, mikä sarjan elokuvista oli se ensimmäinen, sillä niitä tuli jyväskyläläisen elokuvateatterin sunnuntain iltapäivänäytöksissä koko ajan. Välillä tuli myös Tarzaneita. Jossain suunnilleen seitsemännen ikävuoden paikkeilla tämä tapahtui.

Muistan elävästi hetken, kun luin sanomalehdestä, että Pätkä (Masa Niemi) oli kuollut. Se tapahtui toukokuussa 1960. Olin silloin yhdeksänvuotias. Muistan hätäännyksen tunteen: miten käy nyt Puupää-elokuvien? Ei mennyt kauaa kun löysin teatterin ilmoitustaululta helpottavan julisteen. Tulossa oli elokuva, jonka pääosassa oli tuttu Esa Pakarinen ja kaverina tuntematon Reino Helismaa. On siis löytynyt uusi Pätkä.

Kotona pyysin rahaa mennäkseni katsomaan elokuvan Pekka ja Pätkä Rovaniemen markkinoilla.

Tuli stoppi. Isäni tiesi, että se ei ole Puupää-elokuva eikä ollenkaan sovelias minun ikäiselleni.

Minulle oli aivan uusi ajatus, että Esa Pakarinen voi esiintyä muissakin elokuvarooleissa. Täytyi myöntää, että siinä mainosjulisteessa ei todellakaan mainittu Pekkaa ja Pätkää, oli pelkkä "Rovaniemen markkinoilla".

Nyt kesämökillä innostuin Puupää-sarjakuva-albumeista. Hyllyssäni niitä on monta.

Paluu lapsuuteen. Sitten sattui vielä, että aitan ullakon isoista lehtinipuista nousi esiin Kuluttajain lehti. Se oli Ola Fogelbergin piirtämän sarjakuvan alkuperäinen foorumi. Tässä näyte. Kellastunut ja repaleinen lehti on vuodelta 1934.

Kaikki sekaisin

Kodissani on kesän mittaan tehty remonttia. On laitettu laminaattilattia. Onneksi minun ei ole tarvinnut olla auttamassa, sillä selkäni ei varmaankaan enää kestäisi konttaamista. Lattiaremonteissa pitää olla koko ajan polvillaan. Tiedän koska olen nuorena ollut mukana.

Nyt on kaikki sekaisin. Aivan kaikki, en liioittele. Lattia on kyllä valmis. Kirjahyllyni sen sijaan ovat tyhjät. Kaikki kirjat odottavat hyllyihin sijoittamista yhdessä huoneessa, joka saatiin valmiiksi jo ennen maalle muuttoani. Niitä on paljon, hyvin paljon.

Kirjaröykkiöt eivät ole niin sekaisessa järjestyksessä kuin ensi vilkaisulla voisi luulla. Onnistuin keväällä siirtämään kirjat järjestelmällisesti. Kun avaan kirjahuoneen oven, edessä lattialla on seinästä seinään ulottuva toista metriä korkea röykkiö kirjoja, mutta kun katsoo tarkemmin, huomaa, että päällimmäisenä ovat kirjailijat Aapeli, Aho, Aisopos jne.

Nyt on pakko kovettaa luonteensa ja kylmäpäisesti ja viekoituksia uhmaten siirtää kirjat aakkosjärjestykseen hyllyyn vilkuilematta kirjojen sivuille. Ensimmäinen yritys ei kuitenkaan ollut rohkaiseva. Juutuin Juhani Ahoon.

Juhani Ahon Koottujen teosten ykkösosan alussa oli nuoren Juhanin ensimmäisiä novelleja. Juutuin lukemaan niitä.

Näin ei saa käydä. Jos luen kirjat sitä mukaa kuin siirrän niitä varastohuoneesta hyllyyn, urakkaan menee arviolta sata vuotta. Juhani Ahon Kootuissakin on yhdeksän osaa, ja ne ovat paksuja kirjoja.

Työ ei tänään siis juurikaan edennyt.  Miten onnistuisin karaisemaan itseni tunteettomasti vain kantamaan kirjoja hyllyyn?  Huonolta näyttää.

Kuvassa ei ole minun kirjahyllyni. Valitettavasti.

Se oli siinä se kesä

Kun on viettänyt kolme kuukautta maalla, paluu Helsinkiin suorastaan hermostuttaa. Osaankohan vielä?  Olenkohan ihan tumpelo...?

Lähtö kesäkodin pihasta tuntuu pahalta. Siinä viivyttelee vielä, siirtää irtautumisen hetkeä. Kiertää muka tarkastamassa, että kaikki välttämätön tuli tehtyä. Että jokainen sähköjohto tuli vedettyä irti. Että sähkö tuli katkaistua ja pääproppu ruuvatuksi irti  Että saunan vesipumppu tuli tyhjennettyä. Että kaikki pihakalusteet on kannettu varastoon. Että tupaan ja saunaan on kannettu polttopuita siltä varalta, jos innostuisi poikkeamaan talvella mökille. Että kaikki laukut ja nyssykät on siirretty autoon. Että ovet on lukittu ja avaimet laitettu piilopaikkoihinsa.

Kun sitten kaikki on tarkastettu ja hyväksi havaittu, ei mitään ole enää tehtävissä. Pitää istua autoon. Yaris on täynnä tavaraa, se on pieni auto. Erityisen paljon on lakanapyykkiä, sillä yövieraita kävi.

Kun auto käynnistyy ja kytkin nousee, tulee jotenkin oudon eksistentiaalinen olo. Peruutuspeilistä näkee mökin etääntyvän ja lopulta katoavan. Se oli siinä se kesä. Tuleekohan vielä uutta?

Se oli hyvä kesä. Säät suosivat, kunto koheni, ystäviä kävi, taide-elämyksiä riitti, luonto kukoisti. Valoisa kesäyö oli taas kerran se minun yksityinen huippukokemukseni. Kesäyötä ei pidä tuhlata nukkumiseen. Harmittamaan jäi vain eräs toteutumatta jäänyt tapaaminen.

Ajo Orivedeltä Tampereelle sujuu vielä menneessä tunnelmassa, eikä se helpota vielä moottoritielläkään. Tuntuu kuin leijailisi epätodellisuudessa. Kahvitauko Hämeenlinnan ABC-hallissa alkaa hieman herätellä, mutta lopullinen herääminen tapahtuu vasta lähellä perille pääsyä.

Se on kuin hätkähdys unesta. Se tapahtuu aina samassa kohdassa, joka syksy, ja näitä samanlaisia hätkähdyksiä kesän päättymisen vuoksi minulle on tapahtunut 1970-luvun puolivälistä saakka. Se tapahtuu suunnilleen Haagan ja Pirkkolan kohdalla moottoritiellä, kun loivassa alamäessä mutkan takaa ilmestyy näkyviin Pasilan televisiotorni. Siitä on matkaa kotiin Töölöntorille enää muutama kilometri.

Se näkymä tuo kesän tilalle syksyn ja Helsingin. Ikään kuin kesää ei olisi ollutkaan.

Onkohan Helsinki vielä entisensä?

Armas aika

Olen viikonlopun aikana poistumassa Helsingistä. Aikomukseni on pysytellä poissa koko kesän ajan. Syklinen vuodenkulku on taas siinä pisteessä. Kaikki toistuu. Vuoden kiertokulku tuo eteen samat asiat kuin kaikkien edellistenkin vuosien kiertokulku.

Konservatiivinen elämänmalli, arvosteli minua entinen sihteerini. Hänen mielestään lineaarinen elämänmalli on parempi. Siinä mikään ei toistu samanlaisena. Kesälläkin kuuluisi tehdä jotain aivan muuta kuin edellisenä kesänä. Esimerkiksi matkustaa joka kesä eri paikkaan ja kokea uutta. Hän on nyt lähdössä jäätikkövaellukselle johonkin minulle tuntemattomaan paikkaan, ehkä Grönlantiin tai Huippuvuorille. Toisaalta kyllä hän taas tulee moottoripyörällään kyläilemään kesäkotiini Längelmävedelle, niin kuin on tullut joka ikinen kesä. Että se niistä lineaarisista ja syklisistä elämänmalleista ja niiden yhdistelmistä.

Nyt on käynnissä tärkeä valintaprosessi.

Kesään matkalaukkuun kirjoja ja dvd-elokuvia, jos tulee kylmiä sadepäiviä enkä voi käyskennellä ahon laitaa ilman paitaa heinänkorsi suussa ja kukka hiuksissa. Mieluummin kuitenkin vietän päivät ulkosalla suuren terijoensalavan alla lukemassa. Kesäyön suurin nautinto on saunominen, uinti ja laiturilla istuskelu. Kesäyötä en hukkaa turhuuksiin, on se niin tyrmäävä kokemus. Yö pitää viettää ulkona luontoa aistien.

Tämä tarkoittaa, että blogi jää nyt tauolle noin kolmeksi kuukaudeksi. Olen perinteisesti vältellyt kesäkuukausina kaikkea tietokoneisiin ja muuhun elektroniikkaan liittyvää toimintaa. Tauko tekee hyvää.  Viime kesänä tosin annoin hieman periksi käyttämällä sähköpostia - oli poikkeuksellisen innostava aihe. Lumian näppäily kesäyön hämärässä saunan jäähdyttelytauolla laiturilla jäi muistiin vahvana elämyksenä.

Ensimmäistä kertaa kesäni on virkatöistä vapaa. Olen kokonaan eläkkeellä enkä ole edes lähdössä Saksaan kesäseminaariin niin kuin aina ennen. Luulen, että en poistu mökkimaisemistani mihinkään. Tukholmassa saatan poiketa. Lähiseutujen taidenäyttelyt, museot ja tapahtumat saavat minut kyllä liikkeelle. Vieraita tulee entiseen malliin, ja heitä kuskaan myös paikallisiin taidekohteisiin.

Toivotan lukijoille hyvää kesää. Kiitän blogini saamasta huomiosta ja kommenteista ja yksityisistä viesteistä. Jos kesän kirmailuista hengissä selviän, palaan tänne joskus elo- syyskuun vaihteessa.

Kuvassa vanha kansakoulun opetustaulu mökkimaisemistani.

Kaksi kuplaa

On kuultu kummaa protkotusta kuplassa elämisestä. Jossain siellä Helsingin Kalliossa jotkut kuulemma kahviloissa lorvivat lattea juomassa ja punavihreitä aatteita vatvomassa. Samanlaista sakkia koko konkkaronkka.

Minä en asu Kalliossa vaan Töölössä, mutta siinä ne sijaitsevat melkein vierekkäin, vain rata välissä. Kahviloissa saatan kyllä piipahtaa mutta en juo lattea vaan aivan vanhanaikaista suodatinkahvia. Ei maitoa, ei sokeria. Jotenkin kuitenkin kiusaannun näistä kuplapuheista. Ihan kuin tarkoittaisivat minua.

Elänköhän minäkin kuplassa? Etten peräti kahdessa kuplassa?

*   *   *

Syksyt, talvet ja keväät asun Helsingissä. Minun Helsingin-kuplani koostuu pääosin itseni kaltaisista ihmisistä. Siihen kuuluu paljon opettajia peruskoulusta yliopistoon, tutkijoita ja eri alojen taiteilijoita. Tästä kaavasta on vain vähän poikkeuksia: pari insinööriä, juristi, lääkäri, yksi pappikin. Taidetilaisuudet ovat aktiivikäytössä, niitä riittää.

Erityistä on, että tuttavapiiriini kuuluu monenlaisia vähemmistöjä, ruotsinkielisiä suomalaisia erityisen runsaasti. Maahanmuuttajatuttavia on myös kertynyt paljon. Jokin sattuma on tuonut tuttavapiiriini erityisen monta seksuaalisten vähemmistöjen edustajaa, niin omaan sukuun, työtovereihin kuin eri yhteyksissä tuttaviksi tulleisiin kuuluvia.

Luulen, että tämä viimeksi mainittu kokonaisuus tekee minut monen ulkopuolisen silmissä aivan erityisen kuplalaiseksi. Lisäksi minulla on aihetta luulla - aiemmin lausunnollaan suuttumusta herättäneen nuoren näyttelijättären tapaan - että Helsingin-tuttavapiiriläiseni eivät taida isommin vaaleissa antaa kannatustaan persuille tai kepulle.

*   *   *

Kesät olen jo vuosikymmenet asunut vanhassa torpassa pohjoisella Pirkanmaalla Längelmäveden rannoilla. Olen osa pientä kyläyhteisöä. Tunnen kaikki lähiseudun asukkaat, niin vakituiset kuin kesämökkiläisetkin. Minun Längelmävesi-kuplani koostuu aivan erilaisista ihmisistä kuin minä itse. Siihen kuuluu paljon maanviljelijöitä emäntineen, tehtaan työmiehiä, vanhojaemäntiä, verstasmiehiä, eläkeläisiä, työttömiä, peräkamarinpoikia, mopopoikia. Tästä kaavasta on vain vähän poikkeuksia: pari yksityisyrittäjää, sairaanhoitaja, palomies, kokki. Minkään sortin taiteilijaa tai vähemmistöläistä ei ole tiedossa, ellei sitten kaapissa piilossa. Yhdellä maanviljelijällä oli suomenruotsalainen anoppi, joka asui yläkerrassa mutta kuoli jo monta vuotta sitten.

Minulla on aihetta luulla, että Längelmäveden-tuttavapiiriläiseni eivät taida isommin vaaleissa antaa kannatustaan vihreille. Minua saattavat kyllä sellaiseksi epäillä. Olen heidän silmissään se vähän erikoinen "Helsingin maisteri", joka ilmestyy runokirjojensa ja vieraittensa kanssa joka kesä mökkiinsä. Ties vaikka lattea mökissään keittelisi. Ainakin tiedetään, että se juo siideriä. Hyvin he kyllä minuun suhtautuvat, tunnen itseni hyväksytyksi ja kyläyhteisöön kuuluvaksi. Kylän äijiä poikkeaa välillä saunomaan ja jäähdyttelytauolla kuulaa työntämään. Maistellaan kaljaa ja puhutaan sopimattomia.

Sen sijaan persut ja kepu ovat vahvoilla. Tunteita herättäviä kysymyksiä ovat esim. kyläkoulun lakkautus, metsästysrajoitukset ja jätevesiasiat. Kahviloissa ei istuta, sillä kahviloita ei ole. Taidetilaisuuksissa ei kovin paljon käydä, tärkeimpänä poikkeuksena kyläkunnan jokakeväinen bussimatka Helsinkiin katsomaan Uuden Iloisen Teatterin uutta showta.

Mahdottoman mukavia ihmisiä näissä molemmissa kuplissani. Voi sanoa, että viihdyn kummassakin. Onneksi Suomi ei ole kovin homogeeninen maa.

Idyllistä maalaiselämää

Olin maalla valmistelemassa laidunkauden alkamista.

Satoi melkein koko ajan. Pihan nurmikkoalue oli liejuinen ja liukas. Kalliissa lenkkareissa sinne ei oikein voinut mennä, ne olisivat sotkeentuneet. Kumisaappaita ei joka kerralla viitsinyt ruveta kiskomaan jalkaan. Vanhat crocksit kelpasivat useimmiten. Tosin jalat kastuivat, kun niihin on joka puolelle laitettu reikiä. Sukkia ei siis voinut pitää, ja palelevat jalat ovat ikävät.

Ruokana oli useimpina päivinä lautasellinen lisäaineita, niin bensa-aseman baarissa kuin kotonakin. Ruokakulttuuri ei vielä oikein päässyt kukoistamaan. Tilanne korjaantuu, kunhan pääsen hankkimaan kunnon aineksia ja luovun eineksistä ja säilykkeistä.

Tavoitteena oli siivota huoneet. Kahdeksan kuukautta kylmillään olleissa vanhoissa hirsirakennuksissa on joka paikassa varissutta putua ja papanoita. Imurointi ja Sinipiika-pesu on iso urakka. Nyt jännitän pari viikkoa, iskeekö myyräkuume.

Maakellarissa oli parikymmentä senttiä vettä. Onneksi minulle on vuosia sitten neuvottu, miten se helposti tyhjennetään. Valutan pitkän puutarhaletkun täyteen vettä, vien toisen pään kellariin veden alle ja toisen pään alamäkeen, ja avaan korkin. Systeemin nimi on "lappo" eli imujuoksutin. Löytyy wikipediasta. Joku irvisteli minulle taannoin, että olisin oppinut idean jo koulussa jos olisin ollut tarkkaavainen fysiikan tunneilla. En ollut.

Pihamaa oli täynnä syksyn lehtiä. Tontilla on huomattavan paljon lehtipuita. Imuroin keväisin lehdet pois poluilta ja laatoituksilta ruohonleikkurilla. Ongelma on vain, että ruohonleikkuri ei minun tempaisuistani suostu käynnistymään talven seisonnan jälkeen. Tarvitaan naapurin isäntä tempaisemaan. Nyt hän oli monta päivää matkoilla. Kun hän tuli ja tempaisi käynnistysnarusta, leikkuri suostui käynnistymään heti. En ymmärrä, miten ruohonleikkuri tunnistaa, kuka tempaisee. - Sateesta märät lehdet eivät kuitenkaan poluilta irronneet. Turhia tempaisuja.

Öisin paleli, vaikka sähköpatteri hehkui. Seinät ja lattia hohkasivat talven jäljiltä kylmyyttä. Minulla olisi kyllä ollut villasukat senkin laatikossa, mutta en saanut laatikkoa auki. Puinen laatikko jotenkin aina turpoaa talven kosteudessa. Kun oikein yritin kiskoa auki, vetonuppi irtosi ja sukat pysyivät laatikossa. Kyllä se aina kesän helteillä kuivuu ja aukeaa.

Saunoin melkein joka ilta. Uimisesta ei vielä tullut mitään. Kävin laiturilla päättäväisin aikein, mutta varpaiden virutteluksi se jäi. Muistelin viime kesän hellekauden onnen aikoja samalla laiturilla. Saunominen yksin on aika syvämietteinen kokemus. Kevään ensimmäisellä reissulla en yleensäkään saa seuraa naapurin äijistä, sillä kaikki katsovat televisiosta jotain jääkiekkokilpailuja.

Palasin vielä Töölöntorille. Autoni on nyt kurainen kuin pitkäkarvainen koira. Pihatieni on aina talven ja sateen jäljiltä upottavassa kunnossa. Alkupäivinä jouduin jättämään auton puolen kilometrin päähän mökistä ja kantamaan tavarat perille. Loppuvaiheessa uskalsin ajaa kurakoiden läpi pihaan asti mutta juutuin kääntäessäni autoa. Onneksi on keksitty traktori ja onneksi naapurillani on sellainen. Hän kävi vetämässä minut irti.

Viikon verran pysyn vielä kaupungissa, sitten poistun. Pari blogitekstiäkin aion kirjoittaa, joten älkää vielä toivtelko hyvää kesää. Kaipuu takaisin maaseudun rauhaan on suuri. Mikään ei voita suomalaisen maaseudun idylliä. Siinä tällaisen kaupunkilaisen kireät hermot saavat kaipaamansa levon.

Laatudraamaa

Television klassikkoelokuva-anti on taas pitänyt minut otteessaan. Laatutavaraa on riittänyt: Orson Wellesin Citizen Kane ja Mahtavat Ambersonit, Rossellinin Paisá - vapauden tie ja Saksa vuonna nolla, Viscontin Riivaajat, John Fordin Etsijät ja Vaitelias mies. Welles-sarja jatkuu vielä lähipäivinä. Tuleepa vielä Mike Nicholsin Miehuuskoe, yksi viimeisiä amerikkalaisia laatukomedioita. Kaikki tietysti Ylen Teema-kanavalta.

Vanhaa tuttua tuotantoa kaikki. Katoavaa maailmaa. Taidetta. Tällaista ei tehdä enää. Nykyisin elokuva on enimmäkseen kertakäyttötavaraa, kaupallista teollisuutta. Ohjaajat eivät ole kutsumuksestaan ylpeitä taiteilijoita vaan audiovisuaalista massaa tilaajalle toimittavia sisällöntuottajia.

Huomasin ilokseni, että Yle-1:n vanhojen kotimaisten elokuvien lähetyspaikalla (klo 13) tulee alkavalla viikolla (ma - pe)  koko Niskavuori-sarja. Se on minulle tärkeä sarja, olen huomannut palaavani siihen uudestaan ja uudestaan. Se on laatudraamaa.

Hella Wuolijoen kirjoittamat Niskavuori-näytelmät ovat pysyneet vuosikymmeniä kansan suosikkeina ja Valentin Vaalan ja Edvin Laineen elokuvat ovat varsin kelvollisia. Suomalaisuus elää aidolla tavalla ja draama toimii. Hämäläisen maalaistalon vaiheet heijastavat Suomen historian käänteitä. Erityistä ovat vahvat naishahmot, varsinkin Loviisa, sarjan alussa nuori ja lopussa vanha emäntä, oikea matriarkka, jolle talo ja maa merkitsevät kaikkea, jopa niin, että ihanteista täytyy luopua, jotta kunnia säilyisi.

Loviisan suureen rooliin on eri osissa löydetty parhaita näyttelijöitä: Emma Väänänen, Rauni Luoma ja Elsa Turakainen. Miesrooleista keskeinen on Tauno Palo. Kronologia voi olla ensi näkemällä sekava: vanhimmassa elokuvassa Tauno Palo on Loviisan aviomies Juhani, seuraavissa Juhanin ja Loviisan poika Aarne ja lopussa myös Juhanin avioliiton ulkopuolisesta suhteesta syntynyt poika.

Draamaa syntyy monella tasolla. Keskeistä on äidin ja pojan kamppailu, jossa modernin ajan houkutukset ja rakastuminen vievät miestä poispäin kyläyhteisön odotusten ja omaisuuden säilyttämisen periaatteesta. Vanhassa emännässä elää vahvana konservatiivinen ihanteellisuus, mutta tarvittaessa hänestä löytyy oveluutta hoitaa ongelmat tahtonsa mukaan. Kirjailija tuntuu osoittaneen hahmon kautta kunnioitusta sellaiselle elämännäkemykselle, mikä ei hänelle henkilökohtaisesti ollut ominaista.

Ollaan Hämeessä, jossain Sääksmäen suunnalla. Loviisan lapsuudenkodin mainitaan sijaitsevan Längelmäen vanhan kirkon suunnalla, minun kesäkotini on siellä myös. Draaman sivuhenkilöinä on renkiä ja piikaa ja Sentraali-Santraa mutta myös herrasväkeä, rovastista ja apteekkarista alkaen. Niskavuoren yhdestä pojasta tulee ministeri ja toisesta tohtori, mutta maahenki pysyy päällimmäisenä. Jopa tasavallan presidentti Kyösti Kallio pistäytyy elokuvassa vaihtamassa kuulumisia vanhan emännän kanssa. Ajan hermolla eletään ja yhteiskunnan käännekohdat heijastuvat Niskavuorellekin.

Ajattelin valmistautua katsomaan elokuvat tavallista paremmin. Siihen tarvitaan taustatietoja. Kaivoin kirjahyllystäni kuvassa näkyvän teoksen "Niskavuoren tarina". Siinä ovat peräkkäin kaikki viisi näytelmää (Niskavuoren nuori emäntä, Niskavuoren Heta, Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä, Entäs nyt, Niskavuori?) Elokuvat eivät täysin noudata tätä järjestystä. En muistanutkaan, että kirjassa on itsensä Raoul Palmgrenin kirjoittama esipuhe. Kirja oli aikanaan (1979) Love Kirja -kustantamon merkittävä kulttuuriteko, yksi monista.

Yritän lukea näytelmät ennen elokuvien katsomista. Kasvaa tarvittava maahenkisyys. Nyky-Suomessakin tarpeellinen ominaisuus.

Siitäs sain!

Aina välillä iskee nolotus omista ennakkoluuloisuuteen lukkiutuneista asenteista. Huonoksi omaksitunnoksi sitä voisi myös nimittää, mutta sana on aika uskonnollisesti virittynyt. En kärsi synnintunnosta, en kaipaa tähän pelastusoppia. Tietääkö joku sekulaarista synonyymia omalletunnolle?

Tällä keralla sielunkolkutuksen syy on kaikenkarvaisen kaupallisuuden vieroksuminen. Blogin vakilukijat ovat sen kyllä havainneet. Ilkeilen ja pilkkaan kaikkea mikä haiskahtaa markkinamiesten puuhalta ja nuorkauppakamarinulikoiden ketkuilulta. Sellaista maailmamme on täynnä. Pilalle menneestä ei ole pulaa: rockmusiikki, huippu-urheilu, kaupunkien ja kirkonkylien maisemat, politiikka, tv-ohjelmat, turismi ja ties mitkä.

Ja sitten yhtäkkiä minä sattumalta autoa ajaessani ja radiokanavia selaillessani löydän laadukkaan ohjelman - ja yllätyksekseni huomaan sen tulevan kaupalliselta kanavalta.

Olen pitänyt kaupallisia radiokanavia kunnianhimottoman lähetysvirran foorumina, jossa ei tehdä muuta kuin laskelmoitua sisältöä mainostajille. Jos kuulen kaupallisesta radiosta puhetta, se on kelvotonta meuhkaamista ja tasotonta kielenkäyttöä.

Aikanaan 80-luvulla ensimmäinen kaupallinen radiokanava, Radio City, oli kyllä laadukas ja yritteliäs juttu. Lepakkoluolan väellä olikin kulttuuritaustaa. Mutta pikkuhiljaa sekin meni pilalle kaupallisuuden paineissa.

Autoradiosta kuulemani puheohjelman nimi oli "Hiljaiset". Se kertoi yksinäisyydestä hyvin pysäyttävällä tavalla. Sitä on tehty pitkä sarja, joka löytyy nettiradiosta.  Aion kuunnella kaikki osat. Tämän päivän (maanantai 11.05.15) Helsingin Sanomissa toimittaja Sampsa Oinaala kirjoittaa kolumnin samasta aiheesta. Olen saanut tästä toimittajasta myönteisen käsityksen muutenkin. Hänellä näyttäisi olevan maailmanmenosta viisas visio.

Kolumnista luen lisäksi ilahduttavan tiedon, että Ylen poistama musiikkiohjelma "Pop eilen - toissapäivänä" (toimittajana Heikki ´Hector´ Harma) aloittaa kesäkuussa radio Novalla. Se on kaupallinen kanava, ja Hector on ensimmäinen, joka tekee siellä toimitetun musiikkiohjelman. Se murtaa kanavan lähetysvirran.

Tässä kohdassa siis iski se huono omatunto. Siitäs sain!

(Kuvassa minun ja Pulttibois-ohjelman yhteinen näkemys kaupallisesta radiosta: Aake Kalliala & Pirkka-Pekka Petelius, MTV3)

Äidille mieliksi?

   

Kuvassa on minun itseni piirtämä ja kirjoittama äitienpäiväkortti. Vuosi on 1958. Kortti on tehty opettajan johdolla kansakoulun toisella luokalla. Kortissa on etukannella vahaliiduilla piirretty kukkakimppu ja sisälehdelle parhaimmalla kaunokirjoituksella laadittu kirje äidille ja piirros perheestä. Osat on sidottu vihkoksi sinisellä silkkinauhalla, jossa on kannen päällä rusettisolmu.

Aika reppanoita kukkia, täytyy myöntää.

Muistan kohtalaisen tarkasti tilanteen. Opettaja määräsi kirjoittamaan kirjeen äidille. Siitä ei oikein meinannut tulla mitään, ja niinpä opettaja kirjoitti mallikirjeen liitutaululle. Sen varassa jokaisen piti sepittää oma kirjeensä.

Kaunokirjoitus on huolellista mutta hentoa ja vaikea skannata. Teksti menee näin: 

"Kirje äidille!  Hei Äiti! Olenko minä ollut kiltti sinulle? Nukuitko hyvin viime yön? ja minkä laista unta näit? Tahdon pyytää anteeksi kun kastelin kengät tullessani koulusta ja paljon muuta olen tehnyt. Kiitos siitä että olet ostanut minulle vaatteet ja paljon leikki kaluja ja kirjoja ja kiitos siitä että hoidit minua kun olin sairaana. Hei hei Äiti. 

Tämä perustui mallikirjeeseen pojille. Tytöille oli toisenlainen. Sen anteeksipyynnön aihetta en muista, mutta ei se ainakaan kenkien kasteleminen ollut. Jotain herttaisempaa äidille mieliksi.

Kotona äitienpäivän aamuna korttini sai aikaan hieman ihmettelyä. Mikä tämä kenkien kastelu on?

En ollut sitä sorttia pikkupoika joka plutaa lammikoissa ja sotkee itsensä. Toinen kummeksunnan aihe oli varmaan kiittely hoidosta, sillä meillä sairasta lasta tuli aina hoitamaan mummo, joka asui yläkerrassa. Äiti pääsi töihin.

- Näin piti kuitenkin kirjoittaa, opettaja käski.

Multasormi

Otsikossa ei ole alkukirjainvirhettä, vaikka niin voisi luulla. Aiheena on puutarhanhoito, ei James Bond.

Muutamat kaverini eivät ole ottaneet uskoakseen, kun olen kertonut innostuksestani kasvimaan ja kukkapenkkien hoitamiseen. Se ei kuulemma oikein sovi imagooni. Joidenkin epäilijöiden mielestä olen liian urbaani, toisten mielestä liian laiska.

Epäily kaikkoaa vasta kun on käynyt vierailulla kesäkodissani Längelmäveden rannalla ja nähnyt viljelmäni. Viljelen yrttejä ja keittiökasveja ja monenlaisia kukkia ja marjoja. Erityisesti kukkien osuus laajenee vuosi vuodelta. Vanhat suomalaiset maalaistalon pihapiiriin kuuluneet perinneperennat ovat suurin kiinnostuksen kohteeni. Niitä löytyy lisää joka vuosi.

Viime kesän uusin innostuksen aihe oli alppiruusu. Alkusysäys tuli tavalla, jota ihmettelen itsekin.

Helsingissä on alppiruusupuisto . Se sijaitsee Pohjois-Haagassa, ja olen siellä käynyt monta kertaa, mutta en koskaan kukinta-aikana. Tämä valitettava puute johtuu siitä, että olen vuosikymmenet muuttanut kesäkuun alusta maalle, ja alppiruusu kukkii vasta muuton jälkeen. Olen siis aina ollut poissa kaupungista silloin kun alppiruusupuistossa tapahtuu.

Viime kesänä kävi sattumalta toisin.

Jouduin työasioiden vuoksi pikimmiltään pistäytymään Helsingissä kesäkuun puolivälissä. Aina hereinen sihteerini neiti B. - joka tiesi sivistymättömyyteni alppiruusujen suhteen - otti heti asiakseen korjata vian. Hän varasi firman auton, komensi minut kyytiin ja ajoi Haagaan. Siellä sitten kävelimme pitkin ja poikin laajaa alppiruusupuistoa (kuva).

Näky oli niin vaikuttava, että heti maalle palattuani aloin suunnitella omaa alppiruusukokeiluani. Kesäkotini tontin laidalla on sopivan tuntuista, hapanta maaperää. Sinne istutin taimia. Nyt jännittää, ovatko istutukset menestyneet.

Kohta näkee. Muutan maalle taas viimeistään kesäkuun alussa. Sitä ennenkin yritän päästä pistäytymään. Vanha torppa vaatii talven jäljiltä kunnon siivouksen, ja remonttiakin on suunnitteilla. Vain kelvollinen säätila tarvitaan lähtöön.