Ratkaisevaa on näkökulma

Tove Janssonin kirjoja pitäisi lukea useammin.

Erityisen hyödyllistä Muumien lukeminen olisi tärkeilyyn ja itsetehostukseen taipuvaisille setämiehille, siis sellaisille kuin minä ja muutama muu. Saisimme lempeää tukea taipumuksellemme. Saisimme rohkeutta olla itsemme näköisiä.

Laiskuus, mukavuudenhalu, epäkäytännöllisyys...  Ominaisuuksia, joita kuuluisi piilotella. Mutta eiväthän Muumitkaan piilottele.

"Näyttää paljon siistimmältä,
kun tiskit ovat piilossa sängyn alla seuraavaan sateeseen asti."

Jo koulussa opimme periaatteen. Velvollisuudet ensin. Tehtävät pitää aloittaa vaikeimmasta. Ensin pitää syödä kaikki perunat, vasta sitten saa kastiketta. Ensin työ, sitten lepo.

Muumifilosofiassa järjestys on toisenlainen.

"Muumitalossa oli aamiaiseksi pannukakku,  suuri, keltainen pannukakku vaapukkahillon kera.  Sitä paitsi oli eilistä puuroa, mutta koska kukaan ei sitä halunnut, se päätettiin säästää huomiseksi."

Kuten reaalimaailmassa, Muumeillakin voi joissakin yksityiskohdissa olla pientä pulmaa naisväen ja miesten välillä. Hieman epäselväksi jää, kumpi lopuksi jää voimaan.

"Äiti oli sanonut, ettei hän uskonut huonon elämän olevan edes hauskaa,
mutta isä ei ollut siitä niinkään varma."

Epäkäytännöllisyys voi kyllä olla harmillista, mutta kaikkeen tottuu iän myötä.  Ratkaisu löytyy usein kyvystä delegoida vaikeat työt taitavammille ja ahkerammille. Muistathan lopuksi kehua, että sinähän taitava olet. Siitä jää vaivan palkaksi hyvä mieli.

Kaiken voi nähdä toisin. Ratkaisevaa on näkökulma. Sen kun oppisi!

 

 

Lipponen

Älkää säikähtäkö!  Otsikko ei tarkoita Paavoa. Se tarkoittaa Pekkaa.

Ei Paavolla ja Pekalla paljon yhteistä olisikaan, mutta jotain sentään. Hienoja titteleitä. Toinen on (entinen) pääministeri, puhemies ja kunniatohtori. Toinen on prinssieversti ja Rantasalmen sulttaani.

Minulla on nippu Pekka Lipposen seikkailuista kertovia kioskikirjoja 1950 -  60-luvulta. Uhkarohkeasti luin nyt yhden. Edellisestä kerrasta on puolisen vuosisataa. Nousi mieleen muistoja.

Päähenkilö on merkillisen ristiriitainen tyyppi - voisi luonnehtia vastakohtaisilla termeillä: suomalaisjuntti ja maailmanmies. Pekka seikkailee ja joutuu vaaroihin milloin missäkin päin maailmaa tehdessään "ahväärejä". Nykymaailman normien näkökulmasta hän olisi ongelmaäijä. Rehvastelevassa savolaispuheissa on rasismia, hän on kovasti nuorten naisten perään ja läpsäyttelee sorjia neitosia peffalle. Näkäräiset ja isot pihvit maistuvat. Neuvokkuus ja oveluus pelastavat monesta pulasta, vaikka kielitaitoa sopiikin epäillä puutteelliseksi.

Kirjanippuni on peräisin maalaistalosta läntisessä Keski-Suomessa, jossa vietin muutamia kesäviikkoja iäkkään sukulaispariskunnan hoivissa useana kesänä 1960-luvun alussa. Olin silloin vähän toisella kymmenellä. Kirjat löytyivät ullakolta ja lukupaikaksi vakiintui hyvä piilopaikka aitanvintillä. johon sain siirretyksi leveän patjan. Siinä selälläni luin Lipposia kaikki sadepäivät. Lukukaveriksi sain naapuritalosta samanikäisen Ellun.

Ellua voisi näin jälkikäteen ajatellen pitää ensimmäisenä tyttöystävänäni - tosin ei siinä merkityksessä kuin  seuraavia tyttöystäviä muutamaa vuotta myöhemmin puberteetin pamahdettua päälle. Lipposten lukemiseen Ellu kuitenkin liittyy niin vahvasti, että en vieläkään osaa lukea kirjaa ilman ajatusta vieressä aitanparvella makaavaa Ellua.

Uskonnollisuuteen taipuvainen emäntä taisi olla vähän epäluuloinen, mitä aitanvintillä puuhailemme. Ihan aiheetonta epäluulo ei ollut, sillä pientä vipinääkin oli. Jotain lääkärileikkiä taisi uimareissuilla olla.

Uimassa kävimme etäämmällä olevan metsälammen rannalla. Vaatteiden vaihtopaikaksi meille neuvottiin pajupöheikön takana oleva pieni näkösuoja. Emännän ajatus varmaankin oli se, että sinne näkösuojaan menisimme vuorotellen suojaan toistemme katseilta, mutta me tulkitsimme luovasti ja menimme sinne yhtä aikaa.

Siellä kai muistan ensimmäisen kerran katsoneeni mieskatseen. Tajusin, että tuohon kohtaan Ellulle kasvaa tissit. Vielä ei ollut. Mielikuvani meni jotenkin siihen suuntaan, että muilta osin Ellu pysyy aivan saman näköisenä kuin nytkin mutta tissit kasvavat valtavat kuin joillakin emännillä, joita olin nähnyt nuorempana äitini kanssa saunassa. - Pilallehan siinä menee Ellu jos niin huonosti käy.

Ei ollut minussa herännyt Lipposen meininki. Eipä oikein herännyt myöhemminkään. Ellun kasvamisesta en tiedä, sillä en ole kuullut hänestä niiden vuosien jälkeen.

 

Vähän onnellinen

 

Hetken kestävä onnen häivähdys, kun astuin ulos rokotusasemalta laastarilappu käsivarressani. Hyvin outo tuntemus.

Suomen kielessä "vähän onnelliseksi" kutsutaan hölmöjä, vähä-älyisiä, yksinkertaisia, tärähtäneitä, hidasälyisiä. "Onk se vähän onnellinen?" tiesi kysyä jo Nykysuomen sanakirjan slangisanasto.

Ranskalainen kirjailijamestari Gustave Flaubert ennakoi tämän mestarillisesti miettiessään, miten onnellisuus syntyy. Onnellisuuden edellytykset ovat hänen mukaansa terveys, itsekkyys ja typeryys. Niistä tärkein on typeryys, sillä sen puuttuessa muistakaan ei ole apua.

Näinhän se tietysti on.

Jostakin, en muista mistä, olen merkinnyt muistivihkoon tämän: "Onnellisuus on yliarvostettua. Saisi riittää että on iloinen silloin tällöin." Tämä kyllä toteutui siellä rokotusaseman ulko-ovella.

Onnellisuusoppaat kuulemma käyvät hyvin kaupaksi. Minulta tämä genre puuttuu. En oikein usko, että onnellisuus löytyy, kun yrittää vain olla myönteinen ja kuuntelee konsulttia. Suomen kansa on runossa onnen kätkemiseen opetettu. Amerikassa on toisin. Siellä kuuluu hokea I´m fine, vaikkei olisikaan.

Imre Kertész, unkarilainen nobelkirjailija, on tässä sukukansallisesti suuntautunut:  "Onnen vaatimus ja luovuus eivät sovi yhteen. [ -  - ] Onnellisena eletty elämä on yksinkertaista elämää ja sen vuoksi mykkää. Toisin kuin laululinnut, ihminen puhuu ennen kaikkea huolistaan. Ajattelu on ihmisen voihketta."

Bussimatkalla rokotuspaikalta kotiin, kolmannen rokotusannoksen aiheuttamassa hybriksessä, en malttanut olla nousematta bussista kauppakeskuksen kohdalla. Hirmuinen pakkanenkaan (-14°) ei haitannut. Ajattelin, että tapahtumaa täytyy juhlistaa. Menin ostoskeskuksen juomakauppaan ja ostin viiniä. En poikennut krouviin, vaikka siellä oli alkamassa Happy hour.

Kotitorin kulmalla keksin vielä, että tunnetun laulun mukaan onnellisuudessa pitää olla mukana myös surun kuiskaus. Niinpä ostin kioskista ison suklaalevyn. Suklaasta minulle nousee aina näppylöita naamaan.

(Kuva: Tuija Vuolle ja Mauno Blomqvist elokuvassa Eros ja Psykhe, ohj. Timo Linnasalo 1998, kirj. Eeva-Liisa Manner 1959)