torstai 14. lokakuuta 2021

Sen vanhana oppii

Ohi vilahtaneena kesänä opettelin uudestaan ajamaan polkupyörällä.

Ei se tietenkään niin ollut, että taito olisi neljännesvuosisadassa kokonaan kadonnut. Väitetään, että pyörällä ajamisen taito ei katoa, jos sen on kerran oppinut. Tiedä sitten, olisiko kadonnut, jos tauko olisi ollut vielä pidempi, sillä aika hankalaa alkuun pääsy oli. Kömpelyys ja kankeus ovat lisääntyneet ja sen myötä luottamus omaan vartalonhallintaan vähentynyt. Pelotti, varsinkin alamäessä.

Aikoinaan olin aika haka. 1980-luvun alussa ajoimme paljon. Pisin retki oli Helsingistä kesäkotiin Längemäveden rannalle Pohjoiselle Pirkanmaalle ja edelleen Jyväskylään. Ja vieläpä takaisin Helsinkiin muutamaa viikkoa myöhemmin. Kulkuväline oli peräti kolmivaihteinen. Tarakalla iso lasti, teltat, makuupussit ja kaikki leirielämään tarpeelliset varusteet. Muistini mukaan koko matkan oli vastatuuli. Sadevaruste oli hieman puutteellinen: kertakäyttösadetakki. Hyvin silti meni!

Tänä kesänä uusi alku tapahtui maalla kesäkodin lähiseudun hiekkateillä. Matkat pysyivät maltillisina. Hyvin se meni taas, mikä tällä kerralla tarkoittaa, että en kaatunut kertaakaan.


Stadiin palattuani rohkaisin mieleni kokeilemaan kaupunkipyörää. Systeemi on kätevä. Tavallisella liikennelaitoksen kuukausi- tai kertalipulla saa ottaa telineestä käyttöönsä keltaisen kaupunkipyörän ja ajaa sillä mihin haluaa. Palautus tapahtuu mihin tahansa kaupunkipyörien telineeseen, joita on joka puolella pitkin kantakaupunkia. Vähän turvattomalta ajaminen kyllä tuntui vilkkaan liikenteen seassa. Kevyen liikenteen väyliä on kyllä rakennettu mutta ei niiden verkosto ydinkeskustassa vielä kovin tiivis ole.

Tarkalla katseella olen tarkkaillut kaupunkiliikkumisen uutta välinettä, sähköpotkulautaa. Niitä ajelee kaikkialla. Mukavalta menolta se näyttää. Oppisinko? Täytyy miettiä. Ehkä ensi kesänä.

Kotimaisessa kirjallisuudessa on kaksi suurta polkupyöräilijää, Juhani Aho ja Pentti Haanpää. Innostuneet näytteet ovat Ahon teoksista a) Pyöräraivoilija (1898) ja b) Polkupyörällä Reinin rantoja / Mikä mitäkin Tyrolista (1908).


 


 

maanantai 11. lokakuuta 2021

Lista 2

[... JATKOA]  Hädin tuskin olemme ehtineet toipua Nobel-palkinnon perinteisesti tuottamasta tyrmistyksestä kun alkaa uusi odotus. Se on kotimaista perua.

Finlandia-palkinnon julkisuutta tavoitteleva lanseeraus on onnistunut yllättävänkin hyvin, vaikka kyseessä on kustantajien läpikotaisin kaupallinen kikka joulumarkkinoiden kirjamyynnin kohentamiseksi. Voittaja saa niin paljon julkisuutta, että myynti lisääntyy roimasti, ja sama pätee kohtalaisen hyvin myös muihin ehdolla oleviin.

Sama vaikutus olisi tietysti Nobel-voittajan julkisuudella, jos siis olisi jotain myytävää. Tänä(kään) vuonna ei ole mitään - voittajalta ei ole suomennettu ainoatakaan teosta. Kustannusmaailma selvästikin kaipaisi uutta Jarl Hellemannia. Tällä Tammen legendaarisella toimitusjohtajalla oli ainutlaatuinen nenä haistaa etukäteen kirjallisuuden nousevia voittajia. Niinpä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestyi usein hiljattain suomennettuja uutuuskirjoja, joiden joukosta kirjakauppojen hyllyihin löytyi myytävää heti kun uusi Nobel-voittaja julkistettiin.

Finlandia-voittajien lista näyttää oikeastaan aika hyvältä. Merkittäviä teoksia sinne on löytynyt, olkoonpa etsijöinä raati, kuten alkuvuosina, tai yksinäinen diktaattori, jotka listassa on mainittu sulkeissa. Minullakin niitä löytyy hyllystä monta, vaikka aika skeptinen näin kaupallista toimintaa kohtaan olenkin. Vain aivan muutaman kohdalla herää ihmettely, että mikä tämä tämmöinen kirja olikaan.

Finlandia on kuitenkin palkinto kirjailijan uusimmasta kirjasta, Nobel koko elämäntyöstä. Suomessakin on kaksi merkittävää palkintoa, joissa palkitaan kirjailija koko tuotannostaan, ei vain uusimmasta. Näiden julkisuusarvo kuitenkin valitettavasti häviää Finlandialle, vaikka toisin pitäisi olla.

Aleksis Kiven palkinto on varmaankin arvovaltaisin ja yllätyksettömin. Listassa ovat varmaankin kaikki tärkeimmät. On vaikea keksiä montakaan sellaista, jonka välttämättä kuuluisi olla siellä (Pentti Haanpää, Elvi Sinervo, Väinö "Olli" Nuorteva, Hella Wuolijoki, Kalle Päätalo?). Ruotsinkieliset suomalaiset eivät ole mukana, mikä johtuu varmaankin kilpailulle nimen antaneesta kansallisesta luonteesta. Palkinto jaettiin alussa joka vuosi, myöhemmin joka toinen, nykyisin vieläkin harvemmin.

Eino Leino -seuran palkinto on moni-ilmeisyydessään kiinnostavampi, mikä myös johtunee kilpailun nimikkohenkilön moni-ilmeisestä elämäntyöstä. Palkittujen joukossa on kaunokirjailijoiden lisäksi myös muita kirjallisen kulttuuriväen toimijoita, toimittajia, kääntäjiä, tutkijoita. Jonkun ansiot ovat muualla kuin kirjallisuudessa, ja onpa joukossa ulkomaalainenkin, tosin Suomeen läheisissä kontakteissa toiminut. 



 

torstai 7. lokakuuta 2021

Lista 1

Tänään torstaina klo 14 Suomen aikaa avautuu - jos Ruotsin akatemia sen meille suo - Tukholmassa eräs ovi ja lehdistön eteen astuu kirjallisuuden professori Mats Malm, joka kertoo, kenen kirjailijan elämä ja maine mullisuu perinpohjaisesti. Ellei astu, se on merkki siitä, että akateemikkojen raati harkitsee vielä ja kertoo päätöksensä vasta viikon kuluttua.

Me akatemian alamaiset kirjallisuusihmiset odotamme jännittyneenä ja puhkeamme tiedon saatuamme joko innostuksen tai pettymyksen huudahduksiin. Voi käydä niinkin, että hämmennymme täysin ja kyselemme, että kuka kumma.

Tämä sama seremonia on toistunut joka lokakuu vuodesta 1901 - muutamin poikkeuksin. Kun katselee listaa, siellä on hyvin paljon tuttuja suuruuksia mutta myös aika monta vähemmän tuttua ellei peräti melkein tuntematonta.

Tarkemmin listaan perehtyessä huomaa, että sieltä puuttuu aika monta sellaista nimeä, joiden ehdottomasti pitäisi olla siellä.

Listan alkupäässä on muutamia nimiä, joiden merkitys kirjallisuudelle on nykypäivästä katsoen jäänyt vähäiseksi. Mihin ovat unohtuneet kirjallisuuden jättiläiset, jotka elinvuosiensa perusteella olisivat ehtineet mukaan listan alkupäähän? Tolstoi? Tshehov? Zola? Strindberg? Ibsen, Twain?

Pidemmälle selatessa huomaa, että listalla on paljon nimiä, jotka sinne perustellusti kuuluvat. Mutta kyllä sieltä monta välttämätöntä nimeä puuttuukin. Miten olisi vaikkapa Rilke, Gorki, Conrad, Kafka, Proust, Joyce, Woolf, Zweig, Blixen, Brecht,  Ahmatova?

Raati on tietysti aina raati ja sen jäsenillä omat suosikkinsa ja ehkä myös intriginsä. Harvoin mikään raati on suorituksen arvioinnissaan yksimielinen, katsokaa vaikka mäkihyppyä tai taitoluistelua, saati sitten niin moniulotteisessa lajissa kuin kirjailijan koko elämäntyön arviointi.

Suomesta listalla on vain yksi nimi. Sillanpään kansainvälinen merkitys on ymmärrettävästi vähäinen. Paljon on ollut puhetta, että hänen palkitsemisensa perusteet löytyivät kirjallisuuden ulkopuolelta. Syksyllä 1939 Suomi oli maailman huomion kohteena poliittisista syistä. Joku suomalainen haluttiin palkita sympatian osoittamiseksi vaikeassa tilanteessa olevalle valtiolle, ja Juhani Aho oli jo ehtinyt kuolla. Niinpä Frans Emil palkittiin, ja palkintogaalasta tuli varsin omalaatuinen tapahtuma. Hyvä ettei juhlakalu pistänyt painiksi Ruotsin kuninkaan kanssa.

Väinö Linnan tiedetään olleen hyvin lähellä voittoa useana vuonna 1960-luvun alussa. Aina kuitenkin joku meni edelle. Muita myöhemmin mainittuja ehkä-mahdollisia nimiä ovat olleet Paavo Haavikko, Bo Carpelan ja Tove Jansson.

 Viime vuosina palkittujen listalle on tullut muutamia lähes tuntemattomia yllätyksiä, ainakin suomalaisesta näkökulmasta katsoen. Heidän merkitystään on liian aikaista arvioida. Muutama tunnettukin yllätys on, heistä suurimpana Bob Dylan. Arvovaltaisten akateemikkojen raati haki selvästi rennompaa ja liberaalimpaa imagoa itselleen.

Tätä kirjoitettaessa on 12 tuntia oven avaamiseen (tai sitten viikko lisää). Arvauksia on paljon, vedonlyöntifirmat käyvät kuumina. Minä en muuta veikkaa kuin että yllätys taas tulee. Ehkä pitää googesta katsoa, että kuka kumma. [jatkuu...]