Kielletty katse

Olin jo oppikoulussa, ikää varmaankin 11 tai 12. Antero ja Tuomo olivat vuoden tai kaksi nuorempia. Naapurin Leena oli pari luokkaa ylemmällä, ehkä jo 14.

Illan pimeydessä hiivimme Anteron ja Tuomon kanssa Leenan ikkunan taakse kurkistelemaan. Kyllä sinne  hyvin näkikin. Tämä toistui monena iltana, sillä näkymä Leenan huoneen verhojen raosta ennen lampun sammuttamista oli ennen kokematon ja kovasti innostava.

Vuosia myöhemmin, aikuisena, tunnustin nolostellen teon Leenalle. Olin varautunut kiukkuiseen reaktioon, mutta Leena olikin lähinnä huvittunut. Anteeksipyyntöä ei tarvittu. Olisikohan peräti ollut pikkuisen imarreltu kuultuaan olleensa naapurin keskenkasvuisten koltiaisten mielenkiinnon kohteena?

Jokin outo assosiaatio palautti tämän vuosikymmeniä vanhan kielletyn katseen mieleen, kun äskettäin katselin ns. napatanssiesitystä. Vietimme porukalla tuttavan merkkipäivää turkkilaisessa ravintolassa Erikinkadulla. Tuttu paikka, hyvä ruoka ja asialliset hinnat. Ja napatanssiesityksiä.

On sille tanssille muitakin nimityksiä, kuten itämainen tanssi ja vatsatanssi. Mitenkään rivoa se ei ole, vaikka paljasta pintaa onkin näkyvissä. Taidokasta ja tyylikästä liikettä on ilo katsoa.

Mutta tällaiselle varttuneessa iässä olevalle herrahenkilölle tuli esityksiä katsellessa mietteitä mieleen.

Onko korrektia suunnata katse niihin nuoren naisen vartalon osiin, jota esityksessä ovat kiivaimmassa kieputuksessa, ikään kuin esityksen ydinkohtana ja katseenvangitsijana. Katseen suunnalla oli merkitystä, kun esiintyjä sijaitsi aivan edessäni, metrin päässä, niin että voisin paikaltani kättä ojentamalla koskettaa häneen. Pöytäseurueeni istumispaikat sijaitsivat niin, että he näkivät sivusta, katsonko tanssijatarta silmiin, kenkiin vai johonkin siinä välillä. Ja tanssijatar katsoi vähän väliä minua silmiin, kun siinä lähimpänä istuin. Jos esiintyjä olisi sijainnut etäämmällä, ongelmaa ei olisi. Silloin yhdellä katseella näkisi esiintyjän päästä varpaisiin.

Huomasin, että pöytäseurueeni toinen mies katseli enemmänkin ruokalistaa kuin esityksiä. Olisiko minunkin viisasta tehdä niin, ettei seurueen naisille juolahtaisi mieleen mitään dirty old man -tyyppistä epäilyä.

Huolimaton Dessu

Nyt alkaa huolestuttaa. Ikinä ennen ei ole tällaisia tullut.

1) Kävelyreissulla keskikaupungilla tuli sade.

Ei hätää - minullahan on aina olkalaukun pohjalla sateenvarjo, sellainen lyhyeksi kutistuva teleskooppivartinen. Mutta nyt? Vaikka kuinka kaivoin laukkua, sitä ei löytynyt. Muistin, että hiljattain siivosin laukun. Ei olisi kannattanut.

2) Olin menossa Vallilaan. Sinne pääsee raitiovaunulla.

Astun vaunuun, minulla on kuukausilippu. Heilautan lippua kojeen edessä, mutta se väläyttääkin punaisen valon ja päästää ruman äänen. Lippuni ei ole voimassa. Olisi pitänyt käydä Ärrälla lataamassa siihen lisäaikaa.

3) Tulen kaupasta. Ulko-ovella kaivan avainta taskusta. Sitä ei ole.

Olenko voinut lähteä ulos ottamatta avainta? Minulla on eteisessä ulko-oven vieressä avaintaulu, ja siitä otan aina lähtiessäni avaimen taskuun ja siihen aina palautan avaimen sisään astuessani.

Pitäisikö soittaa huoltoyhtiön mies avaamaan?  Jään kuitenkin kadulle odottamaan, että joku tulisi ovesta. Kerrosnaapuri tulee, ja minä livahdan samalla avauksella sisään. Kotiovella on salainen pelastus. Kun työnnän sormen postiluukusta, se löytää luukun reunassa kulkevan langan. Kun vedän langasta, sen päässä on avain. Ovelaa?

Onko minusta tullut huolimaton? Olenko kuin tuon viereisen Aale Tynnin järkyttävän tarinan Kalle tai Antero tai Jussi, jotka eivät olleet niin kuin Heikki? Vai onko tämä alkavaa dementiaa?

Vierasta vaikutusta

Työhuoneeni kirjahyllyn hankalimmassa kolkassa, nurkassa nojatuolin takana alahyllyllä lattianrajassa, on kolme värikästä kirjaa vierekkäin, musta, punainen ja keltainen. Kaunis yhdistelmä mutta harvoin käytetty. Niin hankalasta loukosta ei kirjoja usein tule käteen otetuksi.

Musta kirja alkaa sanoilla "Alussa loi Jumala taivaan ja maan." Punakantisen kirjan alussa lukee "Asiaamme eteenpäin johtavan voiman ydin on Kiinan kommunistinen puolue". Keltakantisen kirjan ensimmäisellä sivulla ei lue mitään. Ei myöskään myöhemmillä sivuilla. Kirjan sivut ovat aivan valkoiset.

Mistä ovat peräisin noin eriseuraiset kirjat vierekkäin hyllyssäni?

Musta kirja tuli haltuuni rippikoulusta. Sen touhun muisto on mielessäni kovin surkea. Pappi vastasi pilakuvan kypäräpäistä isovatsaista kokoomuslaista typerystä, joka ei ymmärtänyt ihmisten ongelmia vaan julisti jotakin liturgiaa. Hän tuputti synnintuntoa. Varsinkin tanssin kerrottiin viettelevän syntiin, siinä kun nuoren miehen vartalon eräissä osissa voi tapahtua refleksejä ja mieleen juolahtaa kaikenlaista. Lunttaamaankin rippikoulussa opittiin, kun pitkiä jakeita piti opetella ulkoa.

Mustan kirjan olen kyllä lukenut alusta loppuun - ehkä pitkät sukuselvitykset yli hyppien. Lukemisen perustelu ei kuitenkaan ollut se mikä kuuluisi eli teologinen innostus. Kirja kuului yliopistossa yleisen kirjallisuustieteen opiskelun perusteoksiin. Sen arkkityyppiset kertomukset ovat vaikuttaneet mittavasti myöhempään kirjallisuuteen. Siksi niiden tuntemisesta on hyötyä. Siitä näkökulmasta annan tälle mustakantiselle kirjalle suuren arvon kulttuurivaikutteiden alkulähteenä ja välittäjänä.

Punainen kirja tuli haltuuni 70-luvun alussa eräältä tytöltä, joka kävi samaa kasvatustieteen approbatur-kurssia. Hän vei minut maolaisten bileisiin SatOn juhlasaliin. Siellä tanssittiinkin, mutta en niistä muinaisista rippikoulun varoituksista niin väliä pitänyt.

Kirjaa olen merkinnöistä päätellen lukenut kaksi sivua. Molemmilla on muutama huuto- ja kysymysmerkki sivun laidassa. En ole havainnut erityisempää haittaa koituneen, vaikka en teokseen ole isommin perehtynyt. Tyttö oli kyllä oikein mukava.

Keltaisen kirjan selustassa ja nimiösivulla lukee "Keltainen muistikirja". Muuta ei kirjassa luekaan. Kirja on Tammen kustantama ja se on ulkomuodoltaan täysin Keltainen kirjasto -sarjan mukainen. Kirjaa jaettiin jonkin juhlapäivän kunniaksi vakioasiakkaille.

Minun pitäisi siis itse kirjoittaa tämä teos. Vielä en ole aloittanut, sivut ovat tyhjät, mutta ehkäpä joskus, kunhan saan aiheen  mietityksi. Mitään erityisempiä aatteita en ole aikeissa julistaa, mitä nyt pikkuisen tapojeni mukaisesti saatan joillekin ilmiöille irvistellä.