Rantatietä
kävellessäni huomasin ojan takana nokkospöheikössä jotain kiiltävää. Meinasin mennä
katsomaan mutta en kuitenkaan nokkosten sekaan viitsinyt. Ojakin oli syvä.
Kesän
mittaan katselin aina ohi kulkiessani, vieläkö siellä kiiltää. Siihen
kasvoi nokkosen lisäksi horsmaa ja mesiangervoa, eikä niiden seasta enää
näkynyt mitään.
Kiilto
ei unohtunut. Elokuussa ryhdyin asian vaatimiin
toimenpiteisiin ja pukeuduin rantakävelylle lähtiessäni nokkosenkestävään
asuun. Könysin ojan yli ja löysin - lumilapion.
Siinäpä
pulma: kenen lapio ja miksi täällä?
Jätin sen pystyyn puuta vasten. Ajatuksena oli, että siitä omistaja löytää kadonneen
lapionsa ja ottaa mukaansa. Mutta kesä alkoi loppua ja lapio pysyi
paikallaan. Taidanpa ottaa sen itselleni.
Ei
se ihan priimakunnossa ollut. Korjailin sitä pienillä nauloilla. Pistin
sen ensin talliin nurkkaan rautalapion ja rautakangen viereen mutta sitten
ajattelin, että sisälle tallin lukitun oven taakse sijoitettuna se on
"luvaton käyttöönotto" eli kähvellys. Jos jätän sen näkyvälle
paikalle ulos, siinä se on ikään kuin löytötavara odottamassa omistajaansa, jos
omistaja sattuu joskus pihapiirissäni kulkemaan.
Niinpä
löin pitkän naulan tallin ulkoseinään räystään alle ja ripustin lapion
kahvasta siihen. Näkyy kauas. Lisäksi siinä on sellainen järki, että tallin oven alareuna on niin alhaalla, että lumisena talvena ovea ei saa auki. Jos
lumilapio on silloin oven takana, se on hyödytön. Ulkoseinän naulasta sen saa
siepatuksi, vaikka millainen lumenpaljous tukkisi tienoon.
Helsingistä
tullut vieras katseli pää kallellaan lapiota seinällä. - Olet
tuommoisen tuohon hommannut, hän sanoi ja katsoi minua tutkivasti kuin
vähäjärkistä. Minä selitin tohkeissani tuon lumen paksuuden ja oven avaamisen. - Että on siinä semmoinen järki.
- Mutta ethän sinä koskaan käy täällä lumiseen
aikaan.
Niin.
Se oli kyllä paha argumentti. Vaikeasti kumottavissa. En todellakaan ole
koskaan käynyt.
* *
*
Täytyy
kai myöntää, että minussakin on se paljon pilkattu taipumus hamstarata
kaikenlaista tarpeetonta (?) tavaraa pahan päivän varalle. Esimerkkejä voisin
luetella vaikkapa edessäni olevan kirjoituspöydän laatikoista, mutta taidanpa
jättää kertomatta, hienotunteisuudesta itseäni kohtaan.
Mistäpä
se taipumus on tullut? Kai se on sukupolvijuttu, opittu edeltäviltä
sukupolvilta. Olen Pohjanmaan-reissuillani saanut myös havainnollista opastusta mm. nuukuudestaan
tunnetusta laihialaisesta oppilaitoksesta.