Karkaileva ajatus

Tuttu pappi soitti ja ilmoitti, ettei pääsekään tulemaan Helsinkiin. On iskenyt flunssa.  Ilo ja ylistys! Minun ei siis tarvitsekaan istua tänä iltana kapakassa kuuntelemassa hänen omituisia vitsejään!

Ajatukset ja mielleyhtymät kulkevat omituisia reittejä. Flunssaisesta papista ajatus kulki ensin suoraa reittiä Ingmar Bergmaniin. Kukapa olisi kuvannut papin flunssaa paremmin kuin hän.

Elokuva on nimeltään Nattvardgästerna (Talven valoa 1963). Siinä on päähenkilönä flunssainen pappi pienessä kylmässä kivikirkossaan. Elämä on papille silkkaa kärsimystä. Uskokin siinä joutuu koetuksella ja Jumala pysyy hiljaa. Annapa siinä sitten sielunhoitoa sitä pyytävälle naiselle.

Bergman on minulle yksi suurista ohjaajista, kuin metsän korkein puu. Voi kai sanoa, että meikäläisestä pohjoismaalaisesta protestanttisesta näkökulmasta on helpompi ymmärtää hänen elokuviaan kuin toisenlaisista kulttuurista tulleiden. Vilustuneen papin surkeuskin koskettaa.

Seuraavaksi ajatus karkasi teatteriin, jossa muistan monta Bergmania katsoneeni. Se on Maxim Kluuvikadulla.

Maximista taitaa tulla mahtava näyttö kansanliikkeen vaikutusvallasta. Pitkään näytti, että bisnesmiesten tuhovoima onnistuu murskaamaan tämänkin kulttuurikeitaan kuten monta muutakin Helsingin hienoa rakennusta, samoilta nurkilta vaikkapa elokuvateatteri Kinopalatsi tai hotelli Kämp. Meitä löytyi suuri joukko filmihulluja protestoimaan. Nyt olen saanut lukea lehdestä, että ilmeisesti Maxim sittenkin pelastuu.

Siellä esitettiin laatuelokuvia, Bergmania, Felliniä ja muita eurooppalaisia. Ne olivat tärkeitä sukupolvelleni, niitä katsottiin hiljaa ja tarkasti. Kukaan ei taatusti ruvennut mässyttämään popcornia tai rapisuttamaan karamellipussia. Elokuvien tunnelmat ja aihepiirit olivat tärkeä osa sitä sielunmaisemaa, jossa elimme ja kasvoimme.

Näytöksen jälkeen oli tavallista poiketa juomaan pari lasia viiniä ja puhumaan viisaita johonkin lähellä sijaitsevaan kuppilaan, kuten Vanhan kellariin, Kaivopihaan tai Kosmokseen.

Tuli Bermania televisiostakin.  Scener ur ett äktenskap (Kohtauksia eräästä avioliitosta 1973) oli moniosainen sarja, joka sai ison huomion. Se oli vielä aitoa yhtenäiskulttuurin aikaa, jolloin edellisillan televisio-ohjelmasta puhuttiin työpaikoilla ja raitiovaunuissa. Kuvitelkaapa Bergman-keskustelu nykypäivän raitiovaunuun. Mahdoton ajatus.

Vielä Bergmanista tuli mieleen myös vastakohta talvipakkasella kylmässä kirkossa tuskailevalle papille. Se on kesäisen saaren kalliolla kirmaileva kuuma Harriet Andersson elokuvassa Sommaren med Monika (Kesä Monikan kanssa 1953). Se taisi vaikuttaa niin, että pienellä porukalla lähdimme saareen puhumaan viisaita.

Näin lentää ja liihoittelee miehen mieli. Flunssaisen papin tuhmista vitseistä Ingmar Bergmaniin, kylmään kirkkoon, elokuvateatteriin, popcorniin,  kapakkaan, televisioon, raitiovaunuun, ja kuumaan saareen. Miten tämän villinä kirmaavan mielikuvituksensa saisi pysymään asiassa?

Kuvassa Maximin vanhempi sali.

Hankala asiakas

Ostin taas uuden patjan, entistä ohuemman ja halvemman.

Ei ole kovin monta vuotta siitä, kun ostin edellisen, paksumman ja kalliimman. Se osoittautui huonoksi. Selkä ei tykännyt.

Olen ymmälläni näiden erimallisten patjojen ja sänkyjen kanssa. Lehdissä mainostetaan hyvinkin kalliita merkkejä. Olen käynyt myymälässä katsomassakin yhtä huippukallista. En kuitenkaan sortunut myyjän viekoituksiin. Myyntipuhe oli niin sliipattua ja harjoiteltua, että tuli samanlainen torjuntarefleksi kuin pankin sijoitusneuvojan rikastumismaalailuja kuunnellessa.

Pankissa sain sentään kysytyksi istunnon lopuksi, miten kannattaa menetellä, jos haluaa siirtää kaikki rahansa toiseen pankkiin. Sänkymyymälässä en osannut sanoa muuta kuin että täytyy miettiä vielä.

Uusi sänky ja patja pitäisi päästä koemakaamaan. Eikä siihen riittäisi mikään pieni kokeilu vaan tarvittaisiin monta rauhassa nukuttua yötä. Ei alkuunkaan riitä, että nyt patjan pehmeyttä voi vähän kädellä painella ja esitepapereista lukea teknisiä tietoja. Moottorilla patjan kaltevuuksia vaihtava sänky vaikuttaa minun asenteellani liioittelulta.

Pääseehän autokaupassakin koeajolle, miksi ei sänkykaupassa koeunille? Kerran kauan sitten minulle tuli jossain Konalan suunnalla pari tuntia joutilasta odotusaikaa, ja alkoi sataa. Hakeuduin suojaan viereiseen autokauppaan. Se osoittautui Porsche-merkkimyymäläksi. Mikäpä siinä, voinhan minä sadekuuron ajan kierrellä ja katsella näitä kalliita autoja.

Olin kai sen verran herraskaisen näköinen, että myyjä tuli ihan vakavalla otteella hieromaan kauppoja kanssani. Minä siinä yhtä vakavalla naamalla esitin kiinnostunutta, etten joutuisi poistumaan ulos sateeseen. Koeajollekin hän minut lähetti yhdellä kilpa-auton näköisellä vehkeellä. En minä kadulle uskaltanut sellaisella lähteä, siinä vaan pyörin hallin ympäri tyhjällä pihalla.

Koeajon jälkeen mentiin takahuoneeseen keskustelemaan. Tarjolle tuotiin kahvia ja kakkua. Myyntipuhe laimeni ensimmäisen kerran vasta siinä vaiheessa, kun kerroin, että vaihtoautoni merkki on Samara. Sade oli silloin tauonnut. Lähtiessäni valitin, että ostopäätöstä en voinut vielä tehdä, sillä emännän hyväksyntä piti hankkia. Hänelle tässä uutta kauppa-autoa olin etsimässä.

Jos kerran Porsche niin miksi ei myös Hästens ja Vepsäläinen? Kunnon pitkä yöuni tai mieluummin muutamakin yö moottorisängyssä voisi edistää kaupantekoa.

Jokin iso epäily minulla elää näihin luksussänkyihin. Minun selkävaivani katoaa aina kesäksi, kun muutan mökille. Siellä nukun vanhassa kunnon Hetekassa, ja siinä on viiden sentin paksuinen ikivanha vaahtokumipatja.

Jostain käsittämättömästä syystä Hästens tai Vepsäläinen ei taida niitä myydä.

Porukan petturi

Tuli puheeksi ensi kesä. Niin aina tähän aikaan vuodesta.

Taas kyseltiin, enkö lähtisi mukaan reissuun. Samaa on kysytty monena keväänä ennenkin. On ihmetelty, miksi olen niin penseä. Porukan petturi.

Reissuun lähtijät ovat aika samanlaisia kuin minä. Varttuneessa iässä olevia vatsakkaita äijiä, tällaisia hieman herraskaisia kuten minä, tuttu porukka. Mukana tietysti aina neiti B. kumppaneineen. Matkaväline on moottoripyörä. Matkakohteena Eurooppa.

Ne puhuvat moottoripyöristään kaiken talvea, huoltavat ja kiillottavat, lukevat alan lehtiä, vertailevat ja ostavat varusteita.

Siitä onnellisuus lisääntyy. Kaikkein eniten se lisääntyy, kun pääsee keväällä ensimmäisen kerran liikkeelle. Sitä on odotettu koko pitkä talvi. Huipentuma on sitten se lähtö Matkalle.

Voisin minä tietysti ostaa moottoripyörän. Varmaan lainaksikin saisin.

Mutta en minä viitsi enkä halua.

Minulta on näköjään kadonnut matkustamisvietti. Tuntuu, että olen reissannut maailmalla aivan tarpeeksi työasioissa. Kun enää ei tarvitse, se on helpotus.

Minä haluan viettää kesän paikoillani pysyen. Se paikka on kesäkotini pohjoisella Pirkanmaalla Längelmäveden rannalla.

Juuri lueskelin mahdollisuudesta lainata lampaita maisemanhoidollisiin tarpeisiin. Minun tontillani on iso luonnontilainen niitty järven ja pienen puron rannalla. Siihen tarvitsisin lammastyövoimaa helpottamaan omaa urakkaani pitää pöheköityminen kurissa.

Mitäpä jos viettäisin kesän lammaspaimenena? Öisin sitten vaeltelisin vanhaan malliin pitkin rantapolkuja, lämmittäisin saunan, kävisin kuutamouinneilla ja istuskelisin laiturilla kuuntelemassa yölintuja. Niin olen tehnyt kaikki kesät jo vuosikausia. Eikö se olisi oivallinen vaihtoehto moottoripyöräretkelle johonkin Berliiniin tai Roomaan?

(Kuva: Kallio & Nuutinen: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, SK 8 / 2013)