Vanhan näköinen?

Olin kesällä 1968 kielikurssilla pienessä eteläruotsalaisessa kaupungissa. Kurssipaikka oli hieno vanhanaikainen Folkhögskola. Päivät opiskeltiin ahkerasti ruotsia, illat seurusteltiin ja kuljeskeltiin kaupungilla. Kurssilaiset olivat lukioikäisiä.

Muodostui pieniä porukoita. Minun porukkaani kuuluivat Pekka, Aila ja Airi.

Tuli ajatus, onnistuisimmeko asioimaan Systembolagetissa. Rannalla kesäyössä istuskellessa viini olisi paikallaan.

Kukaan meistä ei ollut täysi-ikäinen viinikaupassa asioimiseen. Päätettiin kuitenkin yrittää. Minut valittiin porukan täysi-ikäisimmän näköiseksi. Olin 17-vuotias. Lisäksi olin porukan sujuvin puhumaan ruotsia, jos tulee myymälässä tarvetta keskustella.

Kokeneena teiniteatterilaisena ymmärsin maskeerauksen merkityksen. Koulun pukuvarastosta löytyi tumma puvun takki ja sininen solmio.  Beatles-mallinen pitkä tukka kammattiin rasvan avulla taaksepäin piiloon korvan taakse. Aurinkolasit nenälle.

Siihen aikaan juomakaupat eivät olleet valintamyymälöitä. Piti astua tiskin takana seisovan kauppiaan eteen ja sanoa, mitä haluaa. Kauppias sitten ottaa tavaran hyllystä ja käärii sen paperiin. Ja sitten lasku.

Kai minä olin hyvä esittämään täysi-ikäistä, sillä sain pullon ja saman tien toisenkin. Siitä tuli hauska ilta. Ja sama uudestaan seuraavana päivänä. Taisi mennä pienessä juhlahumussa tyttöjen kanssa koko loppukurssi.

*   *   *  

Tämä palautui mieleeni, kun tänään ruokakaupan kassalla edessäni seisovalle nuorelle miehelle tuli ongelmaa samassa asiassa. Myyjä vaati näytettäväksi henkkareita, ja kun sellaista ei löytynyt, kaljapurkit vedettiin pois hihnalta. Syntyi kohtalaisen kiivasta sanaharkkaa.

Minullakin oli muutama kalja- ja siideripurkki. Kun vuoroni tuli, minä olin kaivanut lompakostani ajokortin ja tarjosin sitä myyjälle. Myyjäneiti tajusi vitsin, väläytti herttaisen hymyn ja sanoi, - Sulla on ikää tarpeeksi.

Onhan mulla. Välillä tuntuu, että liikaakin. Vielä en ole kokenut, että höppänäksi epäiltäisiin, mutta ei se taida kaukana olla. Ihmisiä lokeroidaan iän perusteella outoihin lokeroihin. Nuoret ovat muka aina moderneja ja uudistushenkisiä, vanhat paikalleen jämähtäneitä uudistusten vastustajia.

Kummallisin lokero on varattu vanhuksille. Facebook tunkee koko ajan näytille herttaisia vanhuksia. Katsokaa, kun pirteät mummot jumppaavat, katsokaa kuinka pappojen jalka nytkyy tanssin tahtiin. Melkein yhtä hauskoja kuin kissavideot.

Kuva on usein väärä. Meillä on sataa vuotta lähestyviä huippututkijoita ja taiteilijoita ja maratonjuoksijoita. Meillä on mummoja, jotka hallitsevat tietotekniikan ja päihittävät ryöstäjät, ovatpa ne käsilaukkuja sieppaavia teinipoikia tai Nordean sijoitusneuvojia.

Vanhentuneita ohjeita

  

Ostin divarista vanhan ruotsinkielisen keittokirjan. En minä sitä itselleni, aion antaa sen vähän vitsimieliseksi lahjaksi eräälle nuorelle avorouvalle. Avopariskunnan varsin nuori miespuolinen jäsen saa myös vanhan kirjan. Sen nimi on "Några ord till gossar som fyllt 15 år", (av Max. Oker-Blom, D:r med.; docent i fysiologi).

Vähän tällaista setämäistä / tätimäistä venkoilua. Fysiologian dosentin kirja näyttää olevan vanhakantaista kristillissiveellistä varoittelua kaikesta siitä turmiollisesta touhusta, jota nuoren miehen mieleen saattaa juolahtaa, kun naispuolisia henkilöitä on näkyvissä. Marttaliiton keittokirja taas sisältää tiukkaa tekstiä naispuolisille kotiorjille, jotka saavat tässä ohjetta kodinhoidon jokaista käännettä varten.

Divarissa en huomannut, että kirjan välissä oli kuivattuja ruusunkukkia. Se paljastui vasta kotona, kun aloin selata kirjaa. Ties kuinka kauan nämä kauniit entiset kukat ovat siellä odottaneet löytäjäänsä, ehkä kokonaisen ihmisiän.

Varovasti siirsin löydön skannerin lasilevylle ja otin kuvan.

Tällaisten kirjojen asenneilmapiiri on niin mennyttä aikaa kuin mikään olla voi. Nykyisin ne toimivat vitsinä. Nykynuori saa niistä aiheen ihmetellä, tuollaistako elämä silloin muinoin oikeasti oli. Toisaalta on terveellistä huomata, että on nykyajassa vieläkin jäljellä rippeitä tuollaisesta asenteesta. Ettei peräti olisi lisääntymään päin?

*   *   *  

Toivotan blogin naispuolisille lukijoille hyvää kansainvälistä naistenpäivää (viralliselta nimeltään "Yhdistyneiden kansakuntien naisten oikeuksien ja kansainvälisen rauhan päivä”).

Ettei toivotuksen sävyksi jäisi tuollainen edellä kuvattu esipatriarkaalinen ja sovinistinen ilmapiiri ja kuivatut ruusut, liitän tähän onnittelukukiksi kuvan Längelmäveden rannalla sijaitsevan kesäkotini seinustalla kasvavista kurjenkelloista. Se on mielikukkani, siksi valitsen sen tähän näin tärkeään tehtävään.

Tarkemmin ajatellen

Olen muuttanut mielipidettäni. Sittenkin tykkään vaikka aiemmin en. Ensivaikutelma ei jäänyt pysyväksi.

Norjalainen televisiosarja Skam on yhtäkkiä noussut huippusuosioon. Minäkin koemaistoin sitä parin jakson verran ja kirjoitin täällä, etten jaksa innostua teiniangstin kuvauksista. Se vaihe on minulta jo pikkuisen ohi.

Mutta puhe Skamista on jatkunut ja sitä ovat kehuneet ihan arvostelukykyisetkin ihmiset, sellaiset, joiden sanaan olen tottunut luottamaan. Nyt sunnuntaina sitä suositteli jopa HS:n kulttuuritoimitus aikuisille sopivaksi.

Piti siis ottaa uusi yritys. Nyt olen katsonut 11 jaksoa ja alan päästä kärryille. Tässä on imua ja viehätystä. Tämä koukuttaa.

Teiniangstia se kyllä on, lukioikäisen tyttöporukan näkökulmasta. Seksuaalisuus on totta kai ahdistavasti esillä, niin kuin ikäkauteen  kuuluu. Onhan näitä vuosien varrella nähty ja luettu kyllästymiseen asti, mutta nyt dramaturginen ote on jännittävällä tavalla uudenlainen, sanoisin raikas.

On tästä elämänvaiheesta tietysti omaakin kokemusta ja vahvoja muistoja. Filmisarjan esittämä aikakausi on aivan toisen näköinen, mutta jokin ikävaiheen olemuksessa näyttää olevan ikuisesti muuttumaton ja tunnistettava.

Vahvistuu sellainen ajatus, että onneksi tuo kaikki on omalta kohdalta ohi. Silloin kun se oli päällä, oli sellainen olo, että tämä jatkuu ikuisuuksiin asti. Väärä luulo. Näin ikämiehenä siihen näköjään voi palata todenmakuisen fiktion avulla, kunhan fiktio on taidokkaasti tehty. Tämä on.

Toinen vähän samanlainen mielipiteen uusi asennoituminen tapahtui kirjallisuuden kautta. Se ei kuitenkaan liity teinityttöihin vaan yhteen aikuiseen naiseen, kirjailija Aila Meriluotoon.

Prosessi alkoi alkutalvesta, kun HS:n nettikirjasto tarjoasi kuukauden lukemiseksi Aila Meriluotoa käsittelevän teoksen Lasinkirkas, hullunrohkea (Panu Rajala 2010). Tämä elämäkerta oli jostain syystä mennyt minulta ohi. Yleensä kyllä pyrin lukemaan kaikki kotimaista kirjallisuutta käsittelevät uudet teokset.

Kuten tavallista, yksi johtaa toiseen. Kun elämäkerta selosti Lasimaalauksen syntyvaiheita, kaivoin hyllystäni Lasimaalauksen ja luin runot sitä mukaa kun ne esiteltiin. Kun siirryttiin Sairas tyttö tanssii -kokoelmaan, tämäkin teos löytyi hyllystäni. Ne joita ei löytynyt, etsin kirjastosta. Nyt olen lukenut melkein kaikki, Lauri Viita -legendat ja Aniara-käännökset ja muut. Viimeiseksi jäivät päiväkirjat.

Niitä olen yrittänyt ennenkin mutta luovuttanut kesken. Vaarallista kokea -päiväkirjaan muistan suorastaan tuskastuneeni silloin kun se ilmestyi (1996). Hämmentyneenä luen elämäkerrasta, että sanomalehtien mieskriitikot olivat johdonmukaisen penseitä arvosteluissaan, naiskriitikot sen sijaan ylistivät tätä kirjaa.

Seksuaalisuus on tässäkin keskeinen kuvauksen kohde, tällä kerralla kuitenkin varttuneessa iässä olevan naisen voimakas ja aktiivinen seksuaalisuus.

Nyt luettuani Vaarallista kokea -päiväkirjat ihmettelen, mikä siinä silloin aikanaan pisti vastaan. Tämähän oli vahva ja vaikuttava lukuelämys. Olenko lukijana muuttunut?

Selitän asenteen muuttumisen itselleni sillä tavalla, että kirja avautui minulle toisella tavalla kun tiedän päiväkirjassa kuvattujen asioiden taustat. Meriluodon elämässä tapahtui silloin paljon ja dramaattista. Lukijana sain nyt otteen asioista toisella tavalla kuin ennen.

Tällainen uusi asennoituminen pistää miettimään, olisiko näitä enemmänkin. Monet ovat kehuneet Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. Minä yhtä osaa vähän aloittelin ja heti lopetin. Monet ovat kehuneet Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa. Minä yhtä osaa luin puoliväliin mutta siihen lopetin. Olisiko syytä kokeilla uudestaan, toisenlaisella asenteella?