tiistai 7. maaliskuuta 2017

Tarkemmin ajatellen

Olen muuttanut mielipidettäni. Sittenkin tykkään vaikka aiemmin en. Ensivaikutelma ei jäänyt pysyväksi.

Norjalainen televisiosarja Skam on yhtäkkiä noussut huippusuosioon. Minäkin koemaistoin sitä parin jakson verran ja kirjoitin täällä, etten jaksa innostua teiniangstin kuvauksista. Se vaihe on minulta jo pikkuisen ohi.

Mutta puhe Skamista on jatkunut ja sitä ovat kehuneet ihan arvostelukykyisetkin ihmiset, sellaiset, joiden sanaan olen tottunut luottamaan. Nyt sunnuntaina sitä suositteli jopa HS:n kulttuuritoimitus aikuisille sopivaksi.

Piti siis ottaa uusi yritys. Nyt olen katsonut 11 jaksoa ja alan päästä kärryille. Tässä on imua ja viehätystä. Tämä koukuttaa.

Teiniangstia se kyllä on, lukioikäisen tyttöporukan näkökulmasta. Seksuaalisuus on totta kai ahdistavasti esillä, niin kuin ikäkauteen  kuuluu. Onhan näitä vuosien varrella nähty ja luettu kyllästymiseen asti, mutta nyt dramaturginen ote on jännittävällä tavalla uudenlainen, sanoisin raikas.

On tästä elämänvaiheesta tietysti omaakin kokemusta ja vahvoja muistoja. Filmisarjan esittämä aikakausi on aivan toisen näköinen, mutta jokin ikävaiheen olemuksessa näyttää olevan ikuisesti muuttumaton ja tunnistettava.

Vahvistuu sellainen ajatus, että onneksi tuo kaikki on omalta kohdalta ohi. Silloin kun se oli päällä, oli sellainen olo, että tämä jatkuu ikuisuuksiin asti. Väärä luulo. Näin ikämiehenä siihen näköjään voi palata todenmakuisen fiktion avulla, kunhan fiktio on taidokkaasti tehty. Tämä on.


Toinen vähän samanlainen mielipiteen uusi asennoituminen tapahtui kirjallisuuden kautta. Se ei kuitenkaan liity teinityttöihin vaan yhteen aikuiseen naiseen, kirjailija Aila Meriluotoon.

Prosessi alkoi alkutalvesta, kun HS:n nettikirjasto tarjoasi kuukauden lukemiseksi Aila Meriluotoa käsittelevän teoksen Lasinkirkas, hullunrohkea (Panu Rajala 2010). Tämä elämäkerta oli jostain syystä mennyt minulta ohi. Yleensä kyllä pyrin lukemaan kaikki kotimaista kirjallisuutta käsittelevät uudet teokset.


Kuten tavallista, yksi johtaa toiseen. Kun elämäkerta selosti Lasimaalauksen syntyvaiheita, kaivoin hyllystäni Lasimaalauksen ja luin runot sitä mukaa kun ne esiteltiin. Kun siirryttiin Sairas tyttö tanssii -kokoelmaan, tämäkin teos löytyi hyllystäni. Ne joita ei löytynyt, etsin kirjastosta. Nyt olen lukenut melkein kaikki, Lauri Viita -legendat ja Aniara-käännökset ja muut. Viimeiseksi jäivät päiväkirjat.

Niitä olen yrittänyt ennenkin mutta luovuttanut kesken. Vaarallista kokea -päiväkirjaan muistan suorastaan tuskastuneeni silloin kun se ilmestyi (1996). Hämmentyneenä luen elämäkerrasta, että sanomalehtien mieskriitikot olivat johdonmukaisen penseitä arvosteluissaan, naiskriitikot sen sijaan ylistivät tätä kirjaa.

Seksuaalisuus on tässäkin keskeinen kuvauksen kohde, tällä kerralla kuitenkin varttuneessa iässä olevan naisen voimakas ja aktiivinen seksuaalisuus.

Nyt luettuani Vaarallista kokea -päiväkirjat ihmettelen, mikä siinä silloin aikanaan pisti vastaan. Tämähän oli vahva ja vaikuttava lukuelämys. Olenko lukijana muuttunut?

Selitän asenteen muuttumisen itselleni sillä tavalla, että kirja avautui minulle toisella tavalla kun tiedän päiväkirjassa kuvattujen asioiden taustat. Meriluodon elämässä tapahtui silloin paljon ja dramaattista. Lukijana sain nyt otteen asioista toisella tavalla kuin ennen.

Tällainen uusi asennoituminen pistää miettimään, olisiko näitä enemmänkin. Monet ovat kehuneet Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjaa. Minä yhtä osaa vähän aloittelin ja heti lopetin. Monet ovat kehuneet Kalle Päätalon Iijoki-sarjaa. Minä yhtä osaa luin puoliväliin mutta siihen lopetin. Olisiko syytä kokeilla uudestaan, toisenlaisella asenteella?


Ei kommentteja:



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...