Tähän on nyt tyydyttävä

Paluu maalta Helsinkiin ei ole sujunut odotusten mukaisesti. Tarkoitukseni oli vanhaa tapaa noudattaen kierrellä kameran kanssa Helsingin kesäkohteita, sellaisia, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia. Näin olen tehnyt joka vuosi ja kirjoittanut niistä tänne blogiin.

Nyt en ole kierrellyt, sillä selkävaiva on tehnyt kävelyn epämiellyttäväksi. Onneksi monena päivänä on myös satanut, joten minulla on ollut kaksi syytä rikkoa perinnettä. Helpottaa harmia.

Tänään vihdoin olin lähdössä. Sää näytti sopivalta ja selkä tuntui siedettävältä. Tarkoitus oli lähteä katsomaan Havis Amandaa, sillä lehdestä lukemani perusteella se ei enää ole patsas vaan hotelli.

Ajoin raitiovaunulla keskustaan, ja kuinkas sitten sattuikaan. Tuli sade, ukkonen, melkein myrsky. Ei mitään mahdollisuutta säilyä kuivana. Oli paettava lähimpään suojaan. Se sattui olevaan Vanhan ylioppilastalon nurkalla sijaitseva Suomalainen kirjakauppa. Kiertelin siellä aikani ja alkoi olla lounasnälkä ja ulkona satoi aina vaan.

Siinä kirjakaupan Kaivopihan puoleisen ulko-oven vieressä on vanha tuttu ravintola, Vanhan Kellari. Livahdin noin kahden metrin matkan ovelta ovelle pahemmin kastumatta. Lounaslistalla oli lihapullia, makkarakeittoa ja silakkapihviä. Valitsin silakat. Siellä ei ole noutopöytää vaan annokset saa tiskiltä.

Täytyy sanoa, että annos oli vaatimaton sekä kooltaan että maultaan. Valitettavasti tämä ravintola "kotiruokineen" häviää mennen tullen vaikkapa lähialueen etnisille ruokapaikoille. Mutta sateessa ei oikein voinut kauemmaskaan lähteä.

Vanhan kellari oli suosikkipaikkojani joskus muinoin 70-luvulla. Siellä tapasi tuttuja, se oli yksi aikakauden tärkeistä opiskelija- ja taiteilijakapakoista. Itsepalvelupuolella ja Karhu-kabinetissa tuli istuttua monet mukavat istunnot. Valitettavasti kabinetin ovi oli nyt lukossa, olisin käynyt kuvaamassa sisällä. Nyt pitää tyytyä oveen.

Kellarin yksi osasto oli tunnetusti homojen kohtauspaikka. Minulle jäi mielikuva, että kellarissa vallitsi suvaitseva ilmapiiri, vaikka aikakausi yleisesti ei sitä ollut. Tämä tuli erityisesti mieleen myöhemmin illalla, kun katsoin Yle Fem-kanavalta Jonas Gardellin erinomaisen elokuvasarjan ykkösosan Torka aldrig tårar utan handskar (Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin). Suosittelen, löytyy Yle Areenasta. Hesarin lauantaiesseekin, josta kirjoitin viimeksi, mainitsee tämän kyyneleitä aiheuttavana katsomiskokemuksena. Sortoa oli silloin, sortoa on aina vaan - nykyisin näkyvimmin eduskunnassa ja kirkoissa.

Kun ei tullut kuvia hotelli Havis Amandasta, pistän halvaksi korvikkeeksi kuvia ravintola Vanhan Kellarista. Tähän on nyt tyydyttävä.

Tsemppiä!

Oli hämmentävää nähdä niinkin leppoisa mies kuin osastopäällikkö Huttunen hermostuneena. Hän ei ehtinyt edes tulla tupakalle ruokatauon lopuksi. Sellaista en muista koskaan ennen sattuneen. Sanoi vielä ruman sanankin - hienotunteisuussyistä jätän kertomatta, minkä.

Kun hän sitten palasi, ihmettelimme, mikä hätä hänellä nyt oli. Ei hänellä itsellään mitään hätää ollut, hätä oli palvelutalossa. Sieltä oli soitettu, että Huttusen isältä on vessapaperi loppunut.

Huttunen siis joutui luopumaan lounastupakastaan ehtiäkseen kauppaan ostamaan säkillisen vessapaperia. Säkin hän veisi palvelutaloon työpäivän päätyttyä.

Huttusen isä makaa kaupungin palvelutalossa vaipoissa kolmiraajahalvaantuneena eikä ole vuosiin päässyt liikkeelle ilman pyörätuolia. Palvelutalon kuukausimaksu on pitkälle yli tuhat euroa. Siihen eivät kuitenkaan sisälly sellaiset tarvikkeet kuin saippua, hammastahna, sampoo, talouspaperi ja roskapussit. Nyt myös vessapaperi. Talous tiukoilla, ja Huttunen osaltaan helpottaa ongelmaa tuomalla tullessaan näitä välttämättömyystarpeita.

Ihmettelimme konttorilla, mitä tapahtuu niille asukkaille, joilla ei ole lähisukulaista hälytettävissä tuomaan puuttuvaa tavaraa. Jääkö pylly pyyhkimättä? Hampaat harjaamatta?

-   -   -  

Uutisissa kerrottiin äsken ajankohtaisista linjanvedoista verotus- ja sote-asioissa. Uusi kokoomuslainen sosiaali- ja terveysministeri näyttää henkilökohtaisesti mallia, miten puolueen vaaliohjelmassa luvattu verotaakan keventäminen on helposti järjestettävissä. Puolueen linjanvedoissa terveyspalvelujen yksityistäminen, turhien menojen karsiminen ja harmaan talouden unohtaminen on perinteisesti esitetty tienä menestykseen. Ministeri on nyt pistänyt töpinäksi tavoitteiden toteuttamiseksi vielä tällä vaalikaudella.

Kyllä kokoomusministerin idealla varmasti palvelutalojen ongelmat ratkeavat. Vanhusten tulevaisuus on valoisa. Dynaaminen pääministerimmekin kuuluu olevan innostunut: "Tsemppiä", hän twiittaa innovatiiviselle ministerille.

Kuva esittää, miten innovatiivisella ja verotaakkaa alentavalla tavalla sosiaalialan rahoitusongelmat voidaan ratkaista. Sopii malliksi sinne Huttusen isän palvelutaloonkin. (Mämmilä /HS-kuukausiliite 6/1995 / Tarmo Koivisto)

Elämyksiä etsimässä

Helsingin Sanomien varsin tasokkaassa Lauantaiessee-sarjassa ilmestyi viimeksi kulttuuritoimittaja Kaisa Viljasen kirjoitus "Taas itkettää". Pidin lukemastani.

Taiteella on tunnetusti mahdollisuus tuottaa vahvoja tunne-elämyksiä. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Katarsis-elämystä kuvataan jopa parantavaksi voimaksi. Äärimmillään puhutaan ns. Stendhal-syndroomasta, jonka tämä ranskalainen kirjailija koki Firenzen taideaarteiden äärellä. "Syndroomaa poteva ihmispolo kokee taiteen niin vahvasti, että se aiheuttaa pahoinvointia ja huimausta."

Näin vahvaa taide-elämystä harva on kokenut - minä en ainakaan. Sen sijaan useimmat meistä ovat kokeneet liikutuksen kokemuksia, sellaisia jossa itkettää. Tavallisinta se lienee kunnon melodraamaa katsoessa, siis elokuvissa. Tällaisista kokemuksista Viljasen essee puhuu. Hän mainitsee nimeltä useita teoksia, joista hän itse on alkanut kyynelehtiä. Huomasin yllättyväni, sillä hänen luettelossaan oli useita sellaisia, joissa minäkin olen ainakin yrittänyt nieleskellä kyyneleitä. Meillä on siis samansuuntainen taidemaku. Tällaisen toimittajan kirjoituksia täytyy siis ruveta seuraamaan entistäkin tarkemmin.

Olen taas kesän mittaan kiertänyt monenlaisissa taidetilaisuuksissa pitkin Pirkanmaata. Suurimman huomion sai taas kerran Mänttä, tuo merkillinen kuvataidekeskus keskellä ei-mitään. Kävin peräti neljään kertaan katsomassa samat näyttelyt - joka kerralla minulla oli kyydissä eri vieraat. Serlachius-museo Göstan uusi paviljonki kiinnosti vieraitani. Se avattiin alkukesästä, ja sitä sanottiin Helsingin Kiasma-museon ykköshaastajaksi.

Etukäteen pelättiin, miten uusi, huomattavan isokokoinen lisärakennus soveltuu vanhan hienon kartanomuseon puistoon. Kyllä se soveltui, herkkä miljöö ei mennyt pilalle. Uusi osa oli täynnä nykytaidetta, vanha puoli jatkoi Suomen taiteen kultakauden aarteilla.

Jos etsin vahvoja elämyksiä, kyllä ne löytyivät edelleen vanhalta puolelta. "Porilaisten marssi", Symposium" ja monet muut ovat ikiaikaisia suorikkejani. Kartanossa on myös kaksi järisyttävän vaikuttavaa huonetilaa, kirjasto kattomaalauksineen ja viinikellari kustavilaisine seinä- ja lasimaalauksineen. Eläytyminen etenee sitä kautta, kun miettii, millaisia juhlia siinä holvissa isoon tammipöydän ympärillä on vuosien mittaan pidetty. Kartanon vieraina on ollut vaikka ketä, Mannerheimista ja Kekkosesta alkaen.

Uuden paviljongin puolella vaikuttavin oli Eeva-Liisa Ahtilan pitkä filosofinen videoteos Draaman ekologiasta. Siinä kuva tulee yhtä aikaa neljälle ympäröivälle seinälle. Kati Outinen kulkee ympäri seiniä ja puhuu syvällisiä mietteitä.

Salin puolella on mm. Andy Warholia, kaikki Marilynit ja Maot ja Säilyketölkit. Näillä oli 60-luvun lopulta alkaen valtava merkitys pop-taiteen suunnannäyttäjänä, mutta en minä enää oikein jaksa innostua. Ei tule katharsista.

Mäntän toinen tärkeä näyttely on Pekilossa suomalaisen nykytaiteen katselmus, kuraattorina tällä kerralla runoraadin Minna Joenniemi. Pekilo on entinen tehdas, jonka kerroksissa viihtuu ja viipyy mielellään. Mutta kovasti vierastan sitä, että tällaisesta näyttelystä käytetään samaa sanaa kuin niistä Firenzen taideaarteista. Taide. Se on samaa sanaperhettä kuin taitava, taituruus. Klassiseen taiteeseen tämä sana sopii hyvin, nykytaiteeseen ei. Ei siinä taitavuus ole ollenkaan esillä.

Väärä sana, väärä nimi. Tämä antaa kaikenlaisille pilkkakirveille ainekset irvailuun. Tympeimmät poliitikot pääsevät huseeraamaan, kun nykytaiteesta ei löydy taituruutta. Ei tule Stendhal-syndroomaa. Idea on ihan toisaalla. Mistä löytyisi parempi nimi?

(Kuvat Pekilosta 2014)