Metsän poika

 

Takana on viisi päivää elämää metsämökissä.  

Metsämökki sijaitsee pohjoisella Pirkanmaalla Näsijärven itärannalla, siellä Runebergin ja Gallen-Kallelan maisemissa. Olen vieraillut siellä ennenkin. Tällä kerralla erikoisuus oli se, että mökin isäntä poistui paikalta kahden päivän jälkeen ja sain nauttia vieraanvaraisuudesta ylhäisesti yksin.   

Ei televisiota, ei radiota, ei sanomalehtiä, ei nettiä. Vain vanha Nokia taskussa hätätilanteita varten. Hätää ei tullut, vaikka seutu on karhujen ja susien kansoittamaa. Eivät tulleet näkyviin. Jäniksen jälkiä näkyi.  

Jääkaapissa oli grillimakkaraa, sinappia, perunoita, sipulia, voita, juustoa ja olutta. Ruokakomerossa oli lisää olutta, ruisleipää, näkkileipää ja monenlaisia säilykepurkkeja, kuten hernekeittoa ja nötköttiä. Kahvi puuttui. Viimeistään nyt on kumottu joulun alla pitämäni kasvisruokadieetin vaikutukset.  



Hiihdin joka päivä. Käytössäni oli vanhat puusukset - Järviset - ja niihin sopivat monot. Tuntui tutulta. Noilla suksilla ikäpolveni hiihti  kouluvuotensa ja nuoruutensa. Latu meni enimmäkseen pelloilla ja järven jäällä. Yksi isompi nousi, alamäet kohtuullisen loivia. Kilometrien arviointi on vaikeaa. Ehkä yhteensä joitain kolmisenkymmentä.   

Oli myös pilkkivehkeet, mutta en viitsinyt ryhtyä. Saunarantaan hakkasin avannon, jossa viruttelin saunatauolla varpaita. Saunomiset olivat pitkiä ja hartaita. 

Voiko suomalainen mies mitään enempää toivoa? Korkeintaan paluuta kaupunkiin.

 

 

"Hyvä on hiihtäjän hiihdellä..."

 

Kansa tungeksii nyt Saariselällä ja muissa hiihtokeskuksissa. Minä en tungeksi. Oli kyllä kutsu mutta en lähtenyt. Olen joskus käynyt mutta viihtynyt huonosti. Menee aina rillutteluksi.  

Olen tullut huonoksi lähtemään yhtään mihinkään, jos ei ole pakko. Toinen mihin en lähtenyt, on Rio de Janeiron karnevaali. Sinne minua yllytti sihteerini, kuten aiemmin kerroin. Ehkä joskus toiste.  

Lehdestä luin hiihto-ohjeita. Enää ei sovi huutaa "latua", jos aikoo ohittaa. Hyvä tietää, mutta en minä luultavasti ketään haluaisi ohittaa. Hiljakseen hiihtely on nautinnollisinta. Kun viimeksi vuosi sitten kävin muutaman kerran hiihtämässä Keskuspuistossa, oli kummallista nähdä aivan tavallisen näköisiä miehiä läähätystilassa reuhaamassa jalat levällään pitkin kaunista metsämaisemaa. Se on sitä "vapaata" hiihtotyyliä. Silkkaa stressiä.  

Hillityllä perinteisellä tyylillä etenivät naiset. Ja minä. Ei mitään mahdotonta kiirettä. Tärkeää on myös katsella ympärilleen.  

Lehdessä kerrottiin, että HS:n Lauantai-sivujen kymmenhenkinen toimitus on tänä talvena hiihtänyt yhteensä 710 km. Aika hyvin! Minun täytyy tunnustaa, että en ole itse hiihtänyt vielä metriäkään. En oikein tunne enää itseäni kunnon suomalaiseksi, kun näin kelvoton olen. Kyllä kai jokaisen kelpo suomalaisen hiihtää pitää, kun lunta on. Itsesyytökseni hieman lientyivät, kun luin, että HS:n tulos oli neljän henkilön tekemä. Kuudella toimittajalla ei ole osuutta asiaan.  

Lapsena olin kova hiihtämään, niin kuin kai kaikki muutkin. Jyväskylässä oli hyviä reittejä Laajavuoren, Kypärämäen ja Tuomiojärven maisemissa. Koululaisille jaettiin kansanhiihtokortti, johon merkittiin hiihdetyt kilometrit ja pyydettiin joltakin - enimmäkseen kai äidiltä - nimikirjoitus todistamaan jokainen merkintä. Jos en ihan väärin muista, minun korttini sisälsi talvikauden päättyessä suunnilleen samat lukemat kuin tuo Hesarin Lauantai-toimituksen yhteistulos.  

Olen tullut ymmärtämään, että nykykoululaiset eivät paljon flatahiihdosta perusta. He laskettelevat. Olisiko vieraantumisen yhtenä syynä välinekehittely, jonka painopiste on edellä kuvatun stressihiihdon edistämisessä? Minäkin ostin sellaiset enkä pidä ollenkaan. Tarvittaisiinko paluu hiihdon alkulähteille? Pistän tähän nähtäville vähän perustietoa. Lähteinä ovat Pikku Jättiläinen ja Paras kaikista.  

Minä lähden huomenna muutaman päivän hiihtolomalle kaverin mökille Näsijärven maisemiin. Voi olla, että siellä hiihdetäänkin. Ainakin otan pipon mukaan varusteeksi. Runositaatiksi aiheeseen liittyvää Eino Leinoa:  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun hanki on hohtava alla,

kun taivas kirkasna kaareutuu -

mut hauskempi hiihtää, kun ruskavi puu,

tuul' ulvovi, polku on ummessa

ja tuisku on taivahalla.  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun ystävä häll' on myötä,

kun latu on aukaistu edessään -

mut parempi hiihdellä yksinään,

tiens' itse aukaista itselleen

ja yksin uhmata yötä.  

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun tietty on matkan määrä,

kun liesi viittovi lämpöinen, -

mut sorjempi, uljaampi hiihtää sen,

joka outoja onnen vaiheita käy

eikä tiedä, miss' oikea, väärä.  

Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun riemu on rinnassansa,

kun toivo säihkyvi soihtuna yöss' -

mut käypä se laatuun hiihtää myös

hiki otsalla, suurissa suruissa

ja kuolema kupeellansa.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Nuori ja notkea

 

Kävin jokin aika sitten työterveyslääkärillä. Jännitin turhaan. Eeva-lääkäri, jonka piinallisiin kysymyksiin  elämäntavoistani olin taas varautunut, olikin jatkokoulutuksessa. Sijainen oli nuori nainen ja paljon lempeämpi. Ei kysellyt kiusallisia. Sellaisista pidän.   

Hän oli sitä mieltä, että niskani ja selkäni ovat fysioterapian tarpeessa. Tänään sitten olin ensimmäistä kertaa kidutettavana. Minusta tehdään uudestaan nuori ja notkea. Työnantajan maksettavaksi menee kolme ensimmäistä käyntiä. Sen jälkeen maksan itse, mutta Kela korvaa jonkin osan.  

Oli testaamista: taivuttelua, venyttelyä, punnerrusta, kyykkyä, puntteja. Myöhemmin tulee myös akupunktiota. Vaikeinta oli pärjätä tempuissa ison pallon päällä selällään. Vatsalihaspunnerrukset sujuivat paremmin.  

Hiki siinä touhussa tuli. Nyt ovat reisilihakset kipeät. Kävely on vaikeaa. Niin pitää ollakin, vakuutti terapeutti. Menee kuulemma ohi. "Kärsimyksen kautta voittoon", lohduttaa Raamattu.  Jatkuu viikon kuluttua.  

Kuvaa katsomalla saa aavistuksen siitä kaikesta piinasta, mihin jouduin.

(Kuva: Amanda Vähämäki)