Arkistojen aarteet

 

Päivä kului kokouksessa ja lounaalla hotelli Marskissa. Enpä ole siellä vuosiin enää tullut käyneeksikään. Joskus kauan sitten se oli pressiklubin paikka. Nyt paikka oli ikävystyttävän tuntuinen, sellainen kuin hotellit kaikkialla ovat.  

Kokouksessa otin taakakseni uuden projektin - en voinut olla ottamatta. Vuoronvarausvirasto siirtää vanhat arkistonsa digitaaliseen muotoon - siihen on nyt määräraha. Se tarkoittaa, että laaja mappiarkistomme tyhjennetään ja kaikki tarpeellinen skannataan ja sitten turha tuhotaan ja säilyttämisen arvoinen tarjotaan Valtionarkistoon.  

Minä otin vaivakseni vanhimman aineksen. Sen vuoksi minun pitää selata läpi suuri määrä Mercantil-mappeja. Niiden sisältöä tuskin kukaan on koskaan käynyt läpi. Nyt minä käyn. Niissä tuskin on paljonkaan skannaamisen arvoista.   

Alustavasti arvioin, että jos selaan läpi kaksi mapillista viikossa, työni kestää vuoden. Voin tehdä urakan kotonani, konttorille ei sitä varten tarvitse vaivautua. VVV hoitaa kuljetukset. Kesällä en selaa.   

Pohdittavaksi jäi, kannattaako selaaminen aloittaa vanhimmasta vai nuorimmasta mapista. Molemmilla on puolensa - hyvät ja huonot. Jos aloitan vanhimmasta, en pysty arvioimaan eri projektien myöhempiä vaiheita. Voin heittää roskiin vähäpätöiseltä tuntuvia aloitteita, joista onkin myöhemmin tullut jotain merkittävää. VVV:n vanhoista diaareista ei voi nähdä, onko jokin projekti edennyt vai sammunut.  

Luultavasti on viisasta edetä takaperin. Uusimmasta mapista näen lopputuloksen. Sitä vanhemmista mapeista löydän lopputulosta edeltävät vaiheet. Jos mitään lopputulosta ei ole, ei liene tarpeellista säilyttää edeltäviä vaiheitakaan - siis sellaisia loputtoman runsaita aloitteita, ehdotuksia, suunnitelmia ja tavoitteita, jotka eivät ole johtaneet mihinkään.   

Onneksi en joudu itse kiipeilemään arkistokammion korkeilla hyllyillä oikeaa mappia etsien. Kiipeilyn hoitaa sihteerini neiti B. Hän on muun pätevyyden ohella käynyt sirkuskoulun ja kelpaa vaikka akrobaatiksi.

 

Ruotsinkieliset

 

Lähdin sakeassa lumisateessa Kruununhaasta kotiin päin. Esplanadilla mieskuoro (Akademiska sångföreningen)  lauloi Runebergin patsaalla. Tuli mieleen, että pitää käydä kahvilassa - on SE juhlapäivä. 

Runeberg on ollut minulle kaksijakoinen runoilija. Koulussa luettiin Vänrikki Stool. Suomenkielistä koulua kun kävin, teos luettiin suomeksi - Otto Mannisen käännös. Se jätti vastenmielisyyden.  

Paljon myöhemmin luin kirjan ruotsiksi. Siitä jäi toisenlainen vaikutelma. Enää ei maistunutkaan yletön vanhakantaisuus, ei ollut loppuheittoisuutta, ei rytmin kummallisuuksia,  ei omituisia sanajärjestyksiä. Se oli kepeää.  

Varhaiset fennomaanit olivat vaatineet eurooppalaisten runomittojen siirtämistä suomeen. Tätä Manninen ja Cajander käännöksissään tiukasti toteuttivat. Yksi sellainen oli nouseva runomitta, jambi, jota Runeberg käytti runsaasti. Käännösten ongelma oli se, että jambi ei aina ole kovin luonteva suomenkielisessä runossa. Tulee rytmiongelma, sillä suomenkielessä pääpaino on ensimmäisellä tavulla.  

Mannisen ja Cajanderin käännökset kuitenkin vakiintuivat ja kivettyivät ja hallitsivat pitkät vuosikymmenet. Notkeaa nykykieltä ne eivät olleet. Niissä maistui eräänlainen sotilaallinen uho, siksi ne saivat turhankin hurmahenkistä sävyä.  

Mutta alkuperäinen ruotsinkielinen runo ei vanhentunut lainkaan, paitsi joissakin oikeinkirjoituksen yksityiskohdissa. Suomenkielinen lukija harhautui luulemaan sellaistakin, mitä alkuperäisissä runoissa ei ollut. Laskeva runomitta, varsinkin trokee, olisi ollut suomen kielelle ominaisempi.  

Esimerkki:

(1. Runebergin alkuperäinen "Molnets broder)   2. Mannisen käännös 1909   3. Juhani Lindholmin käännös 2007)  

• 1.  Ej kom den vän, som kunde få / hans sista avskedsord, / ej var den jord, han blödde på, / en älskad fosterjord. / Hans hembydg Volgas bölja skar; / en hatad främling här han var.  
• 2. Ei ystävä hält´ yksikään / jäähyväissanaa saa, / Maa jota kastoi verellään, / ei ollut synnyinmaa; / kotonsa Volgan äärell´ on, / tääll´ on hän vieras suomaton.  
• 3.  Ystävä ei kuulla saisi  / viime sanojansa; / hän ei verin kostuttaisi / maata rakkaintansa. / Synnyinmaataan Volga halkoi, / täältä vihan rannat alkoi.  

Kokeilkaapa käännösten rytmiä vaikkapa sormella pöytää naputtaen. Mannisella iskukohta osuu sanassa monta kertaa ikään kuin vääriin kohtiin, Lindholmilla ei. Ero on siinä, että Lindholm on hylännyt jambin ja ottanut tilalle trokeen.   

Häviääkö runosta jotain olennaista? Väärentääkö Lindholm taideteoksen? Siinäpä aihe kiisteltäväksi. Minä olisin valmis väittämään, että Runeberg nykysuomeksi antaisi koulukäytössä myönteisempiä lukukokemuksia kuin vanha.  

*   *   *    

Patsaalta kävelin Esplanadin puistoa toiseen päähän ja poikkesin Akateemiseen kirjakauppaan. Selailin pitkään Jörn Donnerin vasta ilmestynyttä muistelmateosta Mammuten (suomeksi Mammutti). Olin aamulla lukenut arvostelun sekä Helsingin Sanomista että Hufvudstadsbladetista. Molemmat olivat hieman pidättyviä kehuissaan.   

Teos on varsinainen järkäle - sivuja pitkälti toista tuhatta. Hintakin melkoinen. Pohdiskelin, ostaisinko. Olen lukenut Donnerin tuotantoa aika paljon, en kuitenkaan kaikkea. Uusi järkäle ei mahtuisi kirjahyllyyni. Ainakin kolme kirjaa pitäisi poistaa antamaan tilaa.  

Lueskelin keskivaiheilta muutaman sivun. Aika ilkeästi - etten sanoisi hävyttömästi - Donner siinä käsittelee erästä tuttua henkilöä. Ilkeys on kritiikin mukaan koko teokselle ominainen sävy. Kaikkein armottomimmin hän kuvaa omaa itseään. Mietin ostamista vielä.  

Televisiosta tulee torstaisin Donnerin elokuvien sarja. Aikanaan moni niistä oli skandaalinkäryinen. Enää ei. Eivät ne mitään mestariteoksia ole mutta katsomisen arvoisia hyvinkin. Suomalaista uutta aaltoa.  

Kirjakaupasta kävelin lumisateessa Bulevardia pitkin Ekbergin kahvilaan ja ostin kahvin ja runebergintortun. Perinnettä kunnioittaen. Oikeammin fredrikan, sen kosteamman. Hyvää oli.  

Kuvassa on Donnerin talo Pohjoisrannassa. Siellä on se kuuluisa kirjasto, josta olemme nähneet kuvia vaikka missä, varsinkin kirjakerhon mainoksissa. Siellä kirjahyllyjen edessä on otettu myös viimeisimmän Suomen kuvalehden kuvat. Niissä ikuinen itsensäpaljastaja-Jörn on taas kerran ilkosillaan, aivan kuin nuorempana omissa elokuvissaan. Jotenkin sympaattisempaa kahdeksankymppiseltä.

 

"Tietä suoraa harva vaeltaa"

 

Katsoin Yle-Teemalta aloitusjakson uudesta Iskelmä-Suomi-sarjasta. Oli koskettava. Tätä sarjaa pitää ruveta seuraamaan.   

Oli jotenkin havahduttavaa huomata, että olen päässyt näkemään ja kuulemaan livenä jokaista tässä jaksossa esiteltyä laulajatähteä: Tapio Rautavaara, Olavi Virta, Irwin, Badding, Topi Sorsakoski, Kari Tapio ja Laila Kinnunen. Sama kokemus taitaa olla aika monella ikäpolveni suomalaisella. Kollektiivista suomalaismentaliteettia, yhtenäiskulttuurin viimeisiä ilmiöitä.  

Oikeastaan on outoa, että olen kaikki nämä artistit käynyt kuuntelemassa, sillä olin nuorena rokkimiehiä. Muistan harmituksen, kun 60-luvun lopulla Suosikin Top-100-listalla kaikkien Beatles-levyjen seassa aivan kärjen tuntumassa oli Tapio Rautavaaran Häävalssi ja Tuopin jäljet. Se tuntui takapajuiselta. Sittemmin mielipiteeni on muuttunut.  

Ohjelmasarjan ykkösjakson teemana oli artistien surullinen kohtalo. Selkosuomella sen nimi on viina. Sekin on suomalaisen mentaliteetin perustarina. Kirjoitukseni nimi tulee Laila Kinnusen koskettavasta laulusta, joka kertoi hienon artistin kohtalon jo etukäteen.  

Parhaiten näistä seitsemästä artistista tulin tuntemaan Baddingin ja Sorsakosken, sillä heidän esiintymisiään pääsin seuraamaan useita kertoja. Molemmat olivat poikkeuksellisen ristiriitaisia ilmiöitä. Ulkoinen hahmo ja laulu olivat ristiriidassa. Ääni tuli vääränlaisesta hahmosta. Ikään kuin olisi tapahtunut jonkinlainen virhekytkentä.  

Hahmo oli luuserin hahmo - kaljakapakan pummin ulkomuoto. Mutta jumalainen ääni. Kaiken tangon ja humpan yllä kuului kuitenkin häivähdys rock-vivahteita. Laulujen sanat olivat kuin meidän kaikkien kollektiivisesta tajunnasta, sieluun ja sydämeen kolahtavaa melankoliaa. Mukana oli myös epämääräinen aavistus parodiaa. - Täyttä paradoksia.  

*  *  *    

Paljon samaa oli näyttelijä Matti Peltsi Pellonpäässä, Kaurismäen luottonäyttelijässä, vaikka hän ei kummoinen laulaja ollutkaan. Karismaattinen näyttelijä jolla oli karismaattiseksi näyttelijäksi poikkeuksellisen epätodennäköinen ulkonäkö. Hänestä ei katsettaan saanut käännetyksi eikä puheelta voinut korviaan sulkea. Ei pelkästään pummin ulkonäkö vaan pummi oikeastikin. Hänellä oli tapana istua ravintola Elitessä, joka sijaitsee aivan Töölöntorin lähellä. Siellä on hänellä kantapöytä, sama kuin Tauno Palolla. Toivottavasti näille hienoille mutta heikoille iskelmäartisteille pystytetään johonkin kapakan tai kuppilan nurkkaan myös muistolaatta. Näköispatsaiksi heistä ei ole. - Kuvassa Peltsi saapuu Eliteen takki liehuen.