Isien ja poikien pahat teot

Syyllisyydentunto on vahva voima. Sen heräämistä pidetään käännekohtana lapsen kehityskaaressa.  

Asia tuli taas kerran todistetuksi äskeisellä työmatkallani Ruotsiin. Minun varhaisin muistikuvani syyllisyydestä liittyy myös Ruotsin-matkaan. Vuosilukua en muista mutta kauan siitä on. Olin korkeintaan alakouluiässä.  

Teimme vanhempieni kanssa niinä vuosina joka kesä muutaman päivän mittaisen matkan Ruotsiin. Reitti kulki laivalla Vaasasta Uumajaan. Vanhemmilleni matkan päätarkoitus oli varmaankin tehdä Ruotsissa ostoksia. Asuimme teltassa ja kiertelimme Uumajan ja lähikaupunkien kaupoissa.  

Automme oli Vauxhall Victor. Sen perä lastattiin täyteen ostoksia, enimmäkseen elintarvikkeita ja vaatteita. Erityisesti muistan isot kanisterit appelsiinimehua. Minä en siinä iässä ollut hintatietoinen, mutta kai tavarat olivat halvempia kuin Suomessa. Tuontirajoituksista en myöskään ollut tietoinen, mutta niitä selvästi oli muitakin kuin alkoholin ja tupakan osalta. Ainakin kahvi oli sellainen.  

Muistan kun isä oli kontallaan Vauxhallin etulattialla ja tunki kahvipaketteja piiloon alakautta kojelaudan sisälle. Siellä oli tyhjä onkalo, ehkä radiota varten. Sinne isä sai mahtumaan kolme pakettia.  

Minä tajusin, että jotain kiellettyä on tekeillä. Isä ei kuitenkaan selittänyt, sanoi vaan, että tämä ei nyt kuulu lapsille. Mutta kuului se. Koko laivamatkan Korsholm kolmosella minä olin ahdistunut, sillä tiesin, että Vaasan satamassa on tullitarkastus. Ahdistukseen ei auttanut edes lahjonta, laivan suklaalevyt, joita minulle ostettiin. Muistan ahdistuksesta vatsan kouristukset, jotka vain yltyivät sataman lähestyessä.  

Ahdistus muuttui paniikintunteeksi, kun istuin auton takapenkillä sataman tullimiehen lähestyessä. Olin varma, että joudumme vankilaan siitä paikasta, jos kahvipaketit löytyvät. Tiesin, että Vaasassa on vankila, olin nähnyt sen. Punatiilinen, korkeamuurinen. Siellä viettäisimme loppuikämme. Uskoin, että jos ei muu niin minun ilmeeni paljastaa tullimiehelle, että tämä auton matkustajat ovat epäilyttäviä ja siksi auto on tarkastettava kojelaudan tyhjiä onkaloita myöten.   

Mutta ei paljastanut. Tullimies veti käden lippaan ja toivotti hyvää matkaa. Helpotukseni oli suunnaton.  

*    *    *    

Isältään poika oppii.  

Myöhempinä vuosina Tukholmassa asuessani reissasin paljon maiden väliä. Tavaksi tuli usein järjestää laivassa ylimääräinen pullo, parfyymi tai muutama tupakka-aski maihin vietäväksi. Opiskelijan tiukassa budjetissa se tuntui. Kahvi ei enää kuulunut kuvioon. Kiinni en jäänyt, ei kai kukaan jäänyt, se oli maan tapa. Pientä jännitystä siinä aina oli maihin noustessa, mutta ei enää paniikkia eikä varsinkaan syyllisyyden tunnetta.

Toissa iltana taas kerran Ruotsista palatessani taas kerran Vaasan tullin kahvipaketit välähtivät mieleen. Että on se elämä käynyt tässäkin asiassa yksitoikkoiseksi.  

Kuvissa Vauxhall Victor Uumajan leirialueella ja Korsholm III lähdössä matkaan.

Klara

Asuin parikymppisenä vuosikausia Tukholmassa. Kaupunkiin muodostuu siinä iässä erikoislaatuinen tunneside. Tuli tärkeitä paikkoja, tuli tärkeitä reittejä, tuli henkilökohtaisia kokemuksia, jotka liittyivät johonkin tiettyyn osoitteeseen.                                             

Kun sitten vuosia myöhemmin palaa kaupunkiin - kuten minä muutama päivä sitten - tulee jotenkin puoliautomaattisesti hakeutuneeksi kulkemaan niitä vanhoja tuttuja reittejä. Sellaista voisi kutsua nostalgiaksi - tai vaihtoehtoisesti paikoilleenpysähtyneisyydeksi.  

Viivyin Tukholmassa viikonlopun yli, vaikka työtehtäväni tulivat valmiiksi jo perjantaina. Jäin tapaamaan tuttaviani. Kun kuljin vanhan ystäväni kanssa keskikaupungilla. tulin valinneeksi reitin, joka vei Klara-kirkon puiston läpi., vaikka se ei ollut lyhin reitti kohteeseemme.  

Reittivalintani hieman ihmetytti seuralaistani. Selitin hänelle. Kirkon puistoon liittyy minulla  muisto eräästä kohtaamisesta siinä Carl Mikael Bellmanin hautamuistomerkin (kuva) lähellä - silloin joskus 40 vuotta sitten.  

Seuralaiseni ymmärsi. Sitten hän kysyi, muistanko, mikä katu siinä vieressä sijaitsee. Sen nimi on Klara Norra Kyrkogata. Se oli aika erityislaatuinen katu siihen aikaan - ehkä vieläkin. Hän kysyi, kävinkö koskaan siellä.  

Mieleeni nousi tapahtuma jostain sieltä kaukaa. Kerroin sen hänelle.   

*   *   *    

Eräs kaverini oli siihen aikaan erään suomalaisen opiskelijalehden päätoimittaja. Tekeillä oli vappunumero. Sehän tiedetään, millaisia opiskelijalehtien vappunumerot ovat.  

Helsinki oli siihen aikaan aika takapajuinen kaupunki, erityisesti siitä näkökulmasta, jossa keskeistä on villi "syntinen" yöelämä. Tukholma oli paljon syntisempi. Kaverini soitti minulle ja kysyi, ehtisinkö ryhtyä muutamaksi päiväksi oppaaksi ja tulkiksi, jos hän lähettäisi toimittajan tekemään juttua Tukholman villistä yöelämästä.   

Ehdinhän minä. Niinpä olin sitten eräänä aamuna Värtan-satamassa vastassa. Laivasta tuli kaksi opiskelijatyttöä, toimittaja ja valokuvaaja. Tehtäväksi heille oli annettu tehdä vappulehteen juttu Tukholman syntisestä yöstä erityisesti naisnäkökulmasta katsottuna. Naisnäkökulma ei silloin tarkoittanut feminismiä.   

Niinpä opastin toimittajat Klara norralle (sitä kutsuttiin yleisesti nimellä Klara porra). Kadulla sijaitsi vieri vieressä kaikenlaisia strippiklubeja ja pornoluolia. Sellaisia ei Helsingissä ollut. Erityisen mielenkiintoiseksi toimittajat mainitsivat nähdä omin silmin mustaihoisia miesesiintyjiä. Heistä kun väitettiin kaikenlaista.   

Kun yhden klubin ohjelma oli katsottu, siirryttiin seuraavaan. Toimittajalla oli kyllä lehtiö mutta ei kynää. Valokuvaaja ei osannut pujottaa filmirullaa kameraan. Onneksi minä osasin pelastaa molemmat pulastaan. Klubikiertelyssä meni koko päivä myöhäiseen yöhön. Ja seuraavana päivänä jatkettiin. Vaikutelmakseni jäi, että tavoitteeksi asetettu silmänruoka naisnäkökulmasta jäi niukaksi.   

En koskaan sattunut näkemään, millainen juttu vappunumeroon tuli. Minulla oli muita menoja ja asia unohtui.   

*   *    *     

Siinä Bellmanin hautamuistomerkin äärellä kerroin tämän muiston seuralaiselleni. Hän sanoi, että minä olen rehellisempi kuin hänen oman maansa kuningas, joka itsepintaisesti kieltää käyneensä "sellaisissa" paikoissa, vaikka todisteet ovat ilmeiset.    

Olkoon niin, minä tunnustan käyneeni, toisin kuin kuningas. Bellmanin muistomerkki on hyvä paikka tunnustaa. Monet hänen Epistolansa kertovat, että on Tukholmassa ennenkin eletty sakeaa elämää. 

Bellmanin viisujen paras tulkki on mielestäni Fred Åkerström.  Tästä  näyte.

Herneitä nenään

Puhelin soi aamulla aikaisin, liian aikaisin. Kello ei tainnut olla kymmentäkään.  

Ei sellainen ole sopivaa, kun tuore puolieläkeläinen aikoo viettää vapaapäivän. Varmaankin siellä on taas teleoperaattorin kauppalopo, joka yrittää myydä entistäkin edullisempaa laajakaistasopimusta. Ehdin jo mielessäni hakea sopivaa ilkeyttä. 

Puhelimen näyttö kuitenkin kertoi, että soittaja on sihteerini, neiti B. Ilkeydet siis pois mielestä!  

- Älä nyt vedä herneitä nenääsi - - , hän aloitti rohkaisevasti.  

Tästä on lyhyessä ajassa tullut muotihokema, ärsyttävä. Aikaisempi, suunnilleen samaa tarkoittava hokema oli "saada hepuli". Vasta ilmestyneessä Kielikello-lehdessäkin on artikkeli herneistä nenässä. Eikö neiti B. keksinyt mitään nokkelampaa näin aamutuiman piristeeksi?   

- - mutta tuli Yläkerrasta uusi käsky - -    

- Käsky, minulleko?  Onko Yläkerta unohtanut, että minua ei enää käsketä? Olen puolieläkkeellä.  

- Ei auta. Tuli käsky, että Tukholman-kokoustamme aikaistetaan päivällä. Pyyntö on tullut sieltä Tukholman puolelta.  

Minulla on pitkään ollut tiedossa Tukholmaan suuntautuva työmatka, jonka tarkoituksena on valmistella erästä myöhempää kokousta. Lähdön piti olla keskiviikkoiltana laivalla. Nyt lähtö onkin keskiviikkoaamuna lentokoneella. Neiti B. ilmoitti jo ehtineensä varata meille liput ja lupasi tuoda tarvittavat paperit ja koukata keskiviikkoaamuna taksilla Töölöntorin kautta lentokentälle.   

Tällaiset äkkikäänteet eivät ole hyväksi melankoliselle luonteenlaadulle. Kai minussa silti on piilevänä ripaus koleerisuuttakin, sillä päästin pahan sanan, kaksikin, mutta herneitä en ottanut käyttöön.