Lopultakin onnistui

Viime viikolla pääsin lopultakin ensivisiitille uuteen Musiikkitaloon. Tuntui, että kaikki tuttavani olivat ehtineet käydä kokemassa salin akustiikan ennen minua. Ja minä sentään asun lähellä.   

Kyse ei ole minun hitaasta sytytyksestäni, sillä olin yrittänyt tilata lippuja jo kaksikin kertaa, mutta ne konsertit olivat loppuunmyytyjä. Tällä kerralla olin ajoissa liikkeellä.  

Taloon sinänsä olen päässyt kyllä tutustumaan. Se sijaitsee sopivasti työmatkani varrella Töölöntorilta Kruununhakaan. Olen usein kävellyt talon läpi, mennyt sisään Mannerheimintien puolelta, laskeutunut pitkät portaat kerrosta alemmaksi ja tullut ulos Kiasman puolelta. Siinä matkan varrella pääsee kurkistelemaan lasiseinän läpi konserttisaliin.  

Kirjoitin aikaisemmin  talon ulkonäöstä. Rakennustyö oli silloin vielä kesken, mutta hahmo oli jo selvästi nähtävissä. Yhdentekevä ulkokuori unohtuu sisällä. Sali on tyylikäs.  

Konsertissa esiintyi Helsingin kaupunginorkesteri kapellimestarina Miguel Harth-Bedoya, solistina Viktoria Mullova. Säveltäjiä olivat Enrique Soro, Johannes Brahms ja Antonin Dvořák. En ryhdy esittämään minkäänlaista arviointia kuulemastani - minulta puuttuvat kyvyt musiikkikritiikkiin. Ainoa kommenttini olkoon se, että nautin kovasti, kuten yleensä aina taidemusiikista, erityisesti jos viululla on pääosa.  

Hesarin Hannu-Ilari Lampila kirjoitti: 

"Viktoria Mullova näyttää rakastavan luonnollisuutta ja mukavuutta. Hän soitti Brahmsin viulukonserton sandaaleissa paljain säärin yllään kimalteleva, rennon elegantti juhlamekko. 

Mullovan soitto säteili laulavaa, pitkälinjaista luonnollisuutta. Niin virtuoosisesti kuin hänen arvoviulunsa liikkuikin, tärkeintä oli sinfoninen yhteistyö nuoren perulaisen kapellimestarin Miguel Harth-Bedoyan johtaman HKO:n kanssa.

Sooloviulun linjat, rytmit ja kuvioketjut kietoutuivat orkesterin vaihteleviin romanttisiin sointiväreihin.

Ensiosan kontrasteja Mullova korosti selkeästi, ja intiimien hetkien ja myrskyisten nousujen välille latautui dramaattista jännitettä. Hitaan osan idyllisissä tunnelmissa sooloviulun laulu oli kauneimmillaan. Unkarilaishenkisen finaalin rytmileikeissä Mullovan kaksoisotteet iskivät tulisen tarkasti.

Harth-Bedoya on ponnahtanut nopeasti suureen maineeseen. Perulaisen Enrique Soron Danza fantasticassa hän antoi mukaansatempaavan näytteen rytmisestä vitaalisuudestaan ja elämänilostaan.

Suomalaisorkestereille tyypillinen viileä jousisointi katosi Dvorákin seitsemännessä, d-molli-sinfoniassa. Tummasävyinen sinfonia virtasi värikkään lämpimästi intohimon ja idyllin kaleidoskoopissa. Scherzon rytmit kiisivät jännittävän oikukkaasti. Finaali pauhasi iskevän rajusti. "

*   *   *    

Kirjoitukseni otsikko ei kuitenkaan ensisijaisesti viittaa siihen, että lopultakin onnistuin pääsemään uuteen Musiikkitaloon. Asiaan liittyy toinenkin "lopultakin onnistui".  

Oli kesä 1983. Kotikaupungissani Jyväskylässä oli kulttuuripäivät. "Jyväskylän Kesä" oli siihen aikaan vielä merkkitapaus, toisin jo hiipumaan päin. Kukoistavimmillaan kulttuuripäivät olivat 1960 - 70-luvuilla. Silloin minäkin yritin olla paikalla aina kun tapahtui.   

1983 Jyväskylään oli tulossa Viktoria Mullova, neuvostoliittolainen tähtiviulisti, nuori kaunotar. Häneen liittyi suuri julkisuus, sillä hän oli voittanut useita kansainvälisiä viulukilpailuita, yhtenä niistä Sibelius-kilpailu Suomessa.   

Minä olin onnistunut saamaan lipun hänen konserttiinsa 6. heinäkuuta 1983 Jyväskylän Yliopiston juhlasalissa.  

Sitä konserttia ei koskaan tullut. Muutamaa päivää ennen tapahtui yllättäviä asioita. Tapaus aiheutti suurta kohua sai paljon julkisuutta.  

Kuvassa on pääsylippuni, joka jäi käyttämättä. Toisessa kuvassa revitellään otsikoita (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).  

Melkein 29 vuotta kesti mutta lopultakin onnistui.

Pientä muutosta havaittavissa

Eilen tuli kuluneeksi tasan kaksi viikkoa siitä, kun jäin virastani osa-aikaeläkkeelle. Ei tunnu vielä missään!  

Täysiä vapaapäiviä on ollut tasan yksi.  Sen vietin pääasiassa katsellen ikkunasta Töölöntorille. Muu aika on mennyt kirjoitusprojektissa, joka on nyt valmis. Ei ala vapaus vielä ensi viikollakaan, sillä olen lähdössä Tukholmaan valmistelemaan erästä kokousta.  

Mutta nyt alkava viikonloppu sisältää huomattavan vapautumisen entisten virkavuosien vaivoista. Jos olisin vielä täydessä virkavastuussa, joutuisin lähtemään viikonlopuksi Raaseporiin Vuoronvarausviraston edustustiloihin pitämään kokousta. Se on vuosikymmenen ajan kuulunut ohjelmaani viikon 11 viikonloppuna. Nyt en lähde.   

Kun luen viimevuotista merkintäni Raaseporin kokouksesta täältä , en tunne menetyksen kaipuuta. Sihteerini neiti B. joutuu pärjäämään ennakkovalmisteluissa ihan omin nokkineen. Hän kyllä pärjää.  

Raaseporin sijasta minä lähden hiihtolomaviikonloppua viettämään kotikaupunkiini Jyväskylään. Tosin hiihto ei kuulu ohjelmaan, mutta ei se mitään, en ole pikkutarkka vähäisistä puutteista. En lähde autolla, vaan legendaarinen valtionyhtiö VR hoitaa kuljetuksen. Osaan nauttia junakyydistä.  

Kuvassa aiheeseen liittyvä hieno mainosjuliste. Se ei ole aivan uusi vaan vuodelta 1937. Klikkaamalla sen saa suuremmaksi.  

Lukumiehiä

Istuttiin äijien kanssa iltaa. Puhe kääntyi kirjallisuuteen - olimmehan kaikki jonkinsorttisia lukumiehiä. Ruvettiin siinä muistelemaan, kuinka meistä oli sellaisia päässyt tulemaan. Jostain se oli aikoinaan alkukimmokkeen saanut, sillä ei se nuorilla keskisuomalaisen pikkukaupungin pojilla mikään valtavirta ollut.  

Kuultiin kummallisia alkuunpääsytarinoita. Sattumalla taisi olla kaikkien kohdalla osuutta. Toisinkin olisi voinut käydä, meistä olisi voinut tulla vaikka mopon rassaajia. Olisi voinut jäädä lukuinto löytymättä, ellei eteen olisi osunut sattuma. 

Lauri oli poikaiässä opetellut pelaamaan shakkia ja löytänyt sen myötä sattumalta Stefan Zweigin pienoisromaanin Shakkitarina. Se oli tyrmännyt niin, että pelaaminen jäi ja lukeminen alkoi.  

Reiska sattui asumaan vanhan originellin maisterin naapurissa ja tämä oli istunut puutarhassaan ja kutsunut naapurin nuoren miehen ampumaan ilmakiväärillä räkättirastaita mansikkamaaltaan. Työn palkaksi maisteri oli tarjonnut kirjoja valtavasta hyllystään, yksi kirja jokaisesta rastasvainajasta. Palkkasaaliiksi oli kertynyt nippu Agatha Christietä, Kymmenen pientä neekeripoikaa, Ikiyö ja ne muut, mutta lisäksi Reiska oli myös hoksannut napata Decameronen ja Kravun kääntöpiirin. Ne olivat jättipotti, sillä kirjaston täti ei sellaisia suostunut alaikäisille lainaamaan. 

Minun sattumani oli norjalainen tyttö, joka ilmestyi asumaan tukholmalaisen yliopistokampuksen asuntolassa minun seinänaapurikseni kesällä 1971. Tukholma oli siihen aikaan toinen kotikaupunkini Jyväskylän ohella. 

Norjalaistyttö ei vastoin ennakkoluuloja ollut pukeutunut villapaitaan ja anorakkiin. Asiaan saattoi vaikutta se, että oli kuuma kesä. Hänellä oli hörhelövaatteita, Indiskasta ostettuja. Oli otsapanta, kierroksittain kaula- ja rannekoruja, pirtanaukoja, jeesussandaalit, jenkkiarmeijan maihinnousulaukku jossa peace-merkki. 

Hänellä oli tärkeä kirja. Sen oli kirjoittanut Hermann Hesse ja sen nimi oli Steppeulven. 

Ensi alkuun erehdyin luulemaan, että kirja on sivuseikka. Läpikuultava valkoinen intianpuuvillamekko paljasti kiinnostavampia tulevaisuudennäkymiä. Mutta ei. Tie norjalaistytön tuttavuuteen ei ollut mahdollista ilman SITÄ kirjaa. 

Sain kirjan lainaksi, mutta se oli norjaksi, ja se oli kovin vaivalloista lukea, vaikka ruotsia hyvin osasinkin. Tulkkaus toimi mutta teki etenemisen hitaaksi. Kävin kaupunginkirjastosta (kuva) lainaamassa sen helpommalla kielellä. Istuimme kahdestaan puistossa Kaupunginkirjaston takana olevalla korkealla mäellä lukemassa, oli hellepäivä. Tarina alkoi vetää.  

Minä kävin töissä puistoravintolassa Södermalmilla, norjalainen naapurini kävi kesäkurssia Konstfackissa, Ruotsin taideteollisessa korkeakoulussa. Hänellä oli huoneessaan maalausteline. Kuvissa oli psykedeelisiä muotoja ja värejä. 

Siitä kirjasta lukuharrastukseni lähti vauhtiin. Suomeksi sen nimi on Arosusi (alk. Der Steppenwolf -1927). Siitä muodostui aikakauden nuorisolle jonkinlainen kulttiteos. Rockyhtye Steppenwolf otti nimensä tästä teoksesta, ja yhtyeen kappale  Born to be Wild  on yksi rockmusiikin suurista klassikoista. 

*   *   *  

Sitten kävi niin, että norjalainen naapurini katosi. Eräänä aamuna hän oli poissa, enkä koskaan sen jälkeen ole kuullut hänestä. Kirja jäi minulle.