Helsinkiläinen käyttäytymiskoodi

Jacques Tatin elokuvat aiheuttavat minussa aina suurta mielihyvää. Niitä on tullut YLE-Teeman sunnuntaiklassikoissa ja tulee vielä lisääkin.

Tatin päähenkilö monsieur Hulot lomaili tänään rannikolla. Hulot pyrkii olemaan tavallinen huomaamaton jokamies. Hän kumartelee kohteliaasti joka puolelle, yrittää olla huomaavainen herrasmies. Kuitenkin hän saa aikaan häslinkiä, ei osaa toimia oikein, kompuroi, tunaroi ja kiinnittää itseensä kiusallista huomiota. Siis aika lailla tuttu hahmo kaikille meille, jotka olemme joskus joutuneet kiusallisen huomion kohteeksi. Harva kai on sellaiselta välttynyt.

Hulot´n hahmo on tuttu. Miehellä on takki ja hattu, liian lyhyet housunlahkeet, piippu suussa, sateenvarjo kädessä. Hän koikkelehtii pitkillä kintuillaan, nostelee hattuaan, kompastelee. Hän häkeltyy helposti ja sählää yrittäessään olla avulias. Hänessä on jotakin hyvin melankolista.

* * * 
Herra Hulot tuli mieleeni viikolla katsellessani bussissa erästä kohtausta. Bussi 43 lähti Elielinaukiolta, se oli melkein täysi ja siihen nousi kuusikymppinen mies. Helsinkiläinen bussimentaliteetti oli hänelle selvästikin vierasta.
Mies tervehti sisään astuessaan kuuluvasti. Ei sellainen täällä kuulu tapoihin. Hän kyseli kuljettajalta bussin reittiä ja maksoi isolla setelillä. Bussin nytkähtässä liikkeelle hän oli kaatua, matkalaukku toisessa kädessä ja pitkä sateenvarjo kainalossa tönäisi yhtä matkustajaa. Bussin perällä oli aina vapaa istuin, aivan minun edessäni, joten kuulin puheet tarkasti.

Hän tuli ainoan vapaan paikan kohdalle, tutki matkalippuaan ja kysyi ikkunan puolella istuvalta naiselta, onko paikka vapaa, sopiiko siihen istua. Tässä vaiheessa ympärillä istuva nuoriso alkoi jo tirskua. Tuli vaikutelma, että mies huomasi sen ja häkeltyi ja yritti olla mahdollisimman tavallinen.

Istuttuaan hän otti lakin päästään, ojensi kätensä vieressä istuvalle naiselle ja esitteli itsensä. Sellainen on jo ennenkuulumatonta helsinkiläisessä bussissa. Me ympäröivät ihmiset seurasimme tapahtumaa intensiivisesti. Mielenkiintoa lisäsi se, että oudosti käyttäytyvä ei selvästikään ollut päihtynyt eikä muutenkaan mikään sekopää. Savon suunnan murre hänen puheessaan oli havaittavissa. - Terveisiä Iisalamesta!

Ympäröivä uteliaisuus hieman laantui, kun vieressä istuva nainen osasi tulla makaan keskusteluun. Yleinen käytöskoodihan on, että liikennevälineessä kontaktia yrittävän höpinöitä ei olla kuulevinaan, tuijotetaan vaan ulos ikkunasta. Tämä nainen kuitenkin vastasi, esitteli nimensä, kiitteli terveisistä ja vastaili kysymyksiin. - Mistäs työ ootta kotosin? - Mihinkäs työ ootta menossa? - Ossaattekos työ neuvvoo - - 

Minä jäin Prisman kohdalla pois bussista. Edessäni istuvat jatkoivat matkaa ja keskustelu oli vilkasta. Hyvin epähelsinkiläistä! 

* * * 
Jotenkin vaan bussikokemuksesta juolahti Herra Hulot mieleen, vaikka analogia ei olekaan kovin hyvä. 

Suosittelen seuraavaa Hulot- elokuvaa erityisesti niille, jotka eivät Tatia tunne. Elokuvassa ”Enoni on toista maata” Hulot joutuu kohtaamaan nykyajan kotkotuksia. Sunnuntaina klo 18 YLE-Teemalta. Eurooppalaista komediaa parhaimmillaan.

Porthanian pyöröovet

Kävin äskettäin eräässä tilaisuudessa Porthanian isossa luentosalissa. Siellä aina herää muistoja.

Samassa salissa, suunnilleen samalla paikallakin, istuin 40 vuotta sitten pääsykokeessa pyrkiessäni yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä. Kuva siitä salista ja omasta sijainnistani siellä jäi pysyväksi muistoksi mieleni syvimpiin sopukoihin. Silloin tuntui kuin olisi ollut kysymys suunnilleen elämän ja kuoleman jälkeen toiseksi vakavimmasta hetkestä.

Tulin hyväksytyksi. 

Olin jo pari viikkoa aikaisemmin ollut menossa pääsykokeeseen, sillä kerralla teologiseen. Olin kotona Jyväskylässä lukenutkin jonkin pääsykoekirjan. Teologista tiedekuntaa en ollut valinnut kohteekseni ollenkaan aatteellisista syistä vaan siksi, että sinne kuulemma pääsi helposti. Taktinen näkökulma hahmottui niin, että kun on sisään yliopistoon päässyt, sitten on helppo vaihtaa alaa mieleisekseen.

Yleisesti tunnetun väitteen mukaan teologisen tiedekunnan ovi avautui kaikille, jotka onnistuvat pääsemään Porthanian moderneista pyörivistä ovista sisään. Sen jälkeen loppuosa pääsykokeesta olisi leikintekoa.

Tässä yrityksessä minulle kävi huonosti. En selvinnyt pyöröovista, tarkemmin ilmaistuna en selvinnyt pääsykoeaamuna edes pyöröoville asti.

Olin saapunut junalla Jyväskylästä Helsinkiin pari päivää ennen pääsykoetta. Sain kortteerin erään tuttavan opiskelijakämpästä Domuksella. Pääsykoetta edeltävänä iltana menin Bottalle, ihan vaan hetkeksi pistäytymään.

Bottalla jouduin joron jäljille, jos nyt tätä sanaa voi käyttää kauniista Kaarinasta, johon Bottalla tutustuin. Teologisen tiedekunnan pääsykokeen alkaessa olin sikeässä unessa Kaarinan kämpillä jossain Kannelmäessä. Arvaa harmittiko.

Kuvassa Porthanian pyöröovet (suurenevat klikkaamalla).

Ilmari Turjan idea

Dessua ovat alkaneet hienokseltaan tympiä television alituiset vaaliohjelmat. Niitä on tullut jo monta viikkoa ja tahti varmaankin kiihtyy. Jopa hölynpölypainotteiset kaupalliset kanavat ovat innostuneet - mikä sinänsä on yllättävää ja arvostettavaa.

Liika on kuitenkin liikaa. Ohjelmien laatu ei aina ole hääppöinen. Kumma ettei mikään media ole keksinyt pistää koko ehdokasporukkaa BB-taloon asumaan. Siitäpä vasta saisi revityksi otsikoita.

Kaikkeen ehdokkaat suostuvatkin. Hesari on pistänyt ehdokkaat kävelemään kilpaa. Arvostukseni nousi kahta kilpailusta kieltäytynyttä (Lipponen, Soini) kohtaan, ei kuitenkaan niin paljon, että äänestäisin heitä. Jossain edellisissä vaaleissa ehdokkaat taisivat joutua vastaamaan intiimeihin kysymyksiin jossain parisuhdeohjelmassa ja hyppimään narua Speden speleissä, jos oikein muistan.

Dessu on omasta ehdokkaastaan päättänyt jo varsin aikaisessa vaiheessa. Isojen puolueiden vanhat herrat eivät ääntäni saa. Mielellään saisi taas olla nainen, mutta tällä kerralla toinen heistä ei tule kysymykseenkään ja toisen, sinänsä arvostettavan naisehdokkaan kokemus ei ole riittävän laaja-alainen. Ehdokkaallani pitää olla tähtäin tulevaisuudessa, visio tulevaisuuden ongelmien hallinnasta. Vain yksi ehdokkaista täyttää kriteerini, ulkopoliittisesti kokenutkin vielä. Hän näyttää jopa olevan vahvasti nousussa toiselle kierrokselle.

* * * 

Kun joululomalla laiskottelin muutaman päivän kesäasunnollani, luin vanhoja lehtiä. Yksi käteen osuneista oli Uusi Kuvalehti vuodelta 1961. Siinäkin odoteltiin presidentinvaaleja.

Päätoimittaja Ilmari Turja, Isonkyrön juureva äijä, oli saanut idean, jota hän esitteli pääkirjoituksessa. Näytelmän ”Särkelä itte” kirjoittanut aitosuomalainen lehtimies, jonka muotokuvan jokainen Kansallisteatterin kävijä löytää lämpiön seinältä, oli Kekkosen kavereita, mutta selvästi hän halusi antaa julkisen suunvuoron myös muille ehdokkaille, jotka olivat Rafael Paasio, Paavo Aitio ja Emil Skog. Olavi Honka oli myös alkuvaiheissa ehdolla, mutta hän luopui tunnetuista syistä.

Turjan idea toteutui. Siitä me nyt saamme ylenpalttisen liioittelevastii nauttia. 

Kuvassa on se Turjan pääkirjoitus. Sen saa klikkaamalla niin suureksi, että lukeminen onnistuu.