Intiimit toimitukset

Ei pitäisi jättää asioita viime tinkaan. Yleensä tämän hallitsen, mutta joskus ei voi mitään.

Menin elokuviin, päivänäytökseen. Kassajono oli hidas ja kello kävi. Olin ajatellut pistäytyä pikaisesti vessassa ennen salonkiin menoa mutta en ehtinyt. Ajattelin, että kyllä vaiva menee itsestään ohi. Käyn sitten elokuvan jälkeen.

Vaiva ei kuitenkaan mennyt ohi. Ostan lipun aina reunapaikalle, joten pääsin helposti ja huomaamattomasti livahtamaan ulos salista. Uskoin, että minuutissa tai parissa olen takaisin.

Elokuvateatterin vessan ovi aukeaa numerokoodilla. Se löytyy pääsylipusta. Mutta mistä löytyy se pääsylippu?

Taskuja on paljon ja taskuissa kaikenlaista. Kaikki taskut piti penkoa, lippu löytyi lopulta olkalaukusta.

Vessan seisomapaikoilla oli tilaa.  Istumapaikat olivat kaikki varattuja, punainen merkki yksityistilan oven lukossa kertoi sen. Onneksi en tarvinnut.

Paluu salonkiin aiheutti ongelman. Ovi oli lukossa. Piti lähteä etsimään vahtimestaria. Sellaista ei löytynyt. Kävin kysymässä kassalta. Kesti aikansa ennen kuin löytyi. Vahtimestari halusi nähdä pääsylippuni.  Olkalaukusta etsin ensin, mutta ei se siellä enää ollut. Jostain taskusta se löytyi.

Arviolta varttitunti tähän meni. Elokuvaa oli jäljellä minuutin verran.

-    -   - 

Jostain luin, että taas touhutaan yhteisiä vessoja miehille ja naisille. Yhdessä keskustan kauppakeskuksessa sellainen takavuosina oli. En tiedä onko enää. En ole käynyt katsomassa. En oikein osaa ottaa kantaa asian tarkoituksenmukaisuuteen. Täydellisen tasa-arvon kannattajana tietysti voisi puoltaa, mutta ei tämä oikein selvä tasa-arvoasia ole. Voin ymmärtää vastustavankin näkökannan.

Vapaan mummon malli

Kurkistelin kaupan kassajonossa edellä olevan ostoksia.

Siinä oli jotakin, mikä kiinnitti huomion. Hihnalla oli puketti valkoisia ruusuja, sellaisia kymmenen kappaleen lyhytvartisia, joita nykyisin on aina myynnissä S-kaupan kassan vieressä. Taitavat olla reilun kaupan tuotteita.

Lisäksi hihnalla oli kolme purkkia Fizz-siideriä ja kahden paketti suklaakuorisia leivoksia, ilmeisesti Sacheria. Lisäksi oli jotain muuta arkisempaa. Kassapoika kaivoi siihen vielä tellingistä tupakka-askin.

Ei kai tässä vielä mitään huomiota kiinnittävää?

Se mikä pisti silmään, oli paketti kondomeja.

Eikä siinäkään vielä mitään outoa ole. Mutta kun ostaja oli mielestäni epätyypillinen kondomipaketin ostaja. Hän oli minua selvästi iäkkäämpi naishenkilö. Kahdeksankympin hujakoilla, arvioisin. Ketterässä kunnossa, harmaassa tukassa näyttävä permanentti.

Iäkäskö? Enhän minäkään ole kuin 66. Aika nuoria, itse asiassa.  Korkeintaan voisi sanoa että varttuneessa iässä.

Ajatus kulki ensin niin, että eihän tuo tarvitse mitään raskauden ehkäisyä. Vasta myöhemmin ajatus kirkastui ymmärtämään, että onhan mainitun tuotteen käyttö muistakin syistä suositeltavaa.

Ehkä siellä kotona ei olekaan mummon oma vaari odottamassa siideriä ja leivosta. Ehkä sinne on tulossa vieras? Keskuudessamme kulkee upeita puumamummoja, joilla elämä on hyvin hallinnassa.

Lukkiutuneista ajatusmalleista sen sijaan tässä itse kunkin pitäisi pyrkiä eroon.

(Kuvan henkilöt eivät liity tekstiin)

Miehellä mielessä

Pyrkimys toimia samoin kuin ennenkin. Halu toistaa samoja kuvioita.

Onkohan se merkki jostain mielen lukkiutumasta? Ehkä peräti oire kehittyvästä neuroosista? Iän lisääntyessä tämmöisiä kuulemma tulee lisää.

Kirjamessuillakin huomasin tekeväni taas kerran samoin kuin ennenkin.

Katsoin siis listasta, milloin ja missä Claes Andersson esiintyy. Sen tiedon mukaan suunnittelin aikatauluni ja reittini. Ei psykiatri-kirjailija kuitenkaan tällaisesta neuroosista mitään maininnut.

Kiinnostavia juttuja silti kuulimme. Uusi kirja "Hiljaiseloa Meilahdessa" kertoo kirjoittajansa näköisestä ja oloisesta miehestä. Päähenkilö Otto on myös psykiatri ja kirjailija ja lisäksi myös pianisti ja entinen poliitikko. Tapahtumat ovat kuitenkin pääosin fiktiivisiä, väitti Andersson. Yritetään uskoa!

Kuolema, urheilu ja erotiikka ovat miehellä mielessä. Mitkäpä muutkaan?

Vanheneva Otto on jotenkin ärtynyt. Maailmanmenoon, lisääntyneisiin sairauksiinsa, menetettyihin nautintoihinsa. Edelleen hän kokee kyvyttömyytensä tuntea häpeää. Ainakaan hän ei häpeä kertoa kirjassa intiimeistäkään asioista. Virtsaamisvaikeuksien hoitoa kuvataan  seikkaperäisesti. Eroottiset unet eivät enää ole sananmukaisesti märkiä, mikä toisaalta on helpotus, toisaalta haikeutta aiheuttava tunne taas yhdestä kadotetusta miehisestä nautinnosta. Naisista silti kirjassa puhutaan paljon, erityisesti kohtaamisten fyysisestä puolesta.

Kirjan nimi "Hiljaiseloa Meilahdessa / Stilla dagar i Mejlans" aiheuttaa mielleyhtymiä. Henry Miller kirjoitti 1950-luvulla kirjan "Quiet days in Clichy / Hiljaiseloa Clichyssä" (suom. Seppo Loponen). Kuten Millerin kirjat melkein aina, tämäkin kuvasi naissuhteisiin liittyvää sekoilua. Herää kysymys, onko Millerin kirjan nimi  vaikuttanut Anderssonin kirjan nimeen.

Blogin lukija taitaa edellä olevasta saada käsityksen, että olen jo lukenut Anderssonin kirjan. En ole. Ehdin vähän aloittaa, vähän toistakymmentä sivua. Tämä on siis kirjoitettu Anderssonin puheen ja lehdistä luetun perusteella.

Entä muuta? Oli kirjamessuilla muutakin toimintaa kuin Andersson. Jatkuiko neuroottinen (?) kuvioni?

Ilokseni huomasin itsessäni raikkaan kyvyn uudistua ja siirtyä vanhasta tutusta kohti uutta ja ennen kokematonta. Menin kuuntelemaan kirjan "Ei saa mennä ulos saunaiholla"  tekijän haastattelua. Kirjoittaja on pitkäaikainen blogiystäväni Heidi Mäkinen. Linkki hänen samannimiseen blogiinsa löytyy tästä vierestä.

"Nuori, kauniskin - - "

Olen viime aikoina kaivellut menneitä. Ei kai pitäisi, siitä vakavasti varoitellaan. Joka menneitä muistelee, sitä - - -.

On siinä ollut mukavatkin puolensa. Harvoin olen löytänyt yhtä kiinnostavaa lukemista kuin omat päiväkirjani ja kalenterini noin neljänkymmenen vuoden takaa. Olenpa minä ollut aika veitikka. Oikein hiveli itsetuntoa.

Pitäisi oikeastaan antaa ne luettavaksi ex-sihteerilleni neiti B:lle, joka aina jaksaa huomautella  pysähtyneisyydestäni. Hänen mielestään suhtaudun nurjamieleisesti kaikkeen uuteen ja kivaan. En edes suostu opettelemaan skeittilautailua, vaikka hän itse ryhtyisi valmentajakseni.

Päiväkirjoista neiti saisi ehkä uutta näkökulmaa, että on sitä sentään joskus oltu aika vitaalisia.

Valokuviakin kaivelin kenkälaatikoista ja skannasin. Lähes 200 löytyi. Kaiken tämän tein esitystäni varten. Yleisönä oli joukko ihmisiä, jotka olivat koolla ensimmäistä kertaa noin kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Paljon oli muuttunut siitä kun kuvat otettiin. Niin heissä kuin minussa.

Minä en epäonnistu valokuvissa koskaan. Osaan kuulemma poseerata, näin väittää neiti B, jonka mielestä olen aina kuvissa komeampi kuin luonnossa.

Niinpä uusia valokuvia katsoessani kiinnitän huomiota siihen, näytänkö kuvissa nuoremmalta ja laihemmalta vai vanhemmalta ja lihavammalta kuin mikä on nykyinen mielikuva omasta olomuodostani. Toiveena on havainto, että ehkä en sittenkään ole muiden silmissä niin vanhan ja syrjäytyneen näköinen kuin luulen.

Tässä mielessä neljänkymmenen vuoden takaiset valokuvat lisäsivät ahdistusta. Kun katsojat näkivät screeniltä minut ennen ja screenin viereltä minut nyt, vertailu ei ollut minulle eduksi.

Tosin samaa voi sanoa niistä siellä katsomon puolella.

(Kuvassa minä silloin nuorempana, Aiheeseen sopiva kirjoituksen otsikko on sitaatti J. L. Runebergiltä, suom. Paavo Cajander)

Harmaahapsiset ponnaripojat

Oli kerran aika, jolloin isät suuttuivat pojilleen, kun nämä kasvattivat pitkän tukan. "Pitkä" tarkoitti sellaista, joka hieman ulottui korvan päälle. Beatlesit näyttivät mallia, silloin ihan alussa, joskus 1964.

Tukan olisi pitänyt olla niskasta ja sivuilta täysin pois kynitty, jotta se olisi kelvannut. Pään päällä sai olla vähän pidempi, eräänlainen lätty.

Minun isäni oli yksi niistä, joka suuttui. Vielä pahemmaksi närkästys kävi, kun ylähuuleen ja leuankärkeen kasvoi vähän haiventa. Minulle ostettiin parranajokone, ilmeisen kallis, oikein sähköllä käyvä. Käyttämättä jäi, mielenosoituksellisesti.

Pitkätukkaisuus löi laajalti läpi, se oli keskeinen osa nuorisokulttuuria. Kylillä äijät huutelivat, että hei tytöt. Vuosikymmenen lopulla hiukset ulottuivat jo hartioille. Musikaali Hair teki siitä poliittis-filosofisen elämänkatsomuksen: "Saan jo hiuksistani kaavun / siinä diskoteekkiin saavun / - - / on Jeesukselta malli / miksei äiti sitä salli / kun Mariakin salli .

Tuo sukupolvi on nyt päälle kuudenkymmenen, osa aika paljonkin päälle. Isien pojista aika moni taitaa nykyisin olla kokonaan kalju. En tiedä, aiheuttaako se isissä suuttumusta.

Katselin eilen Jethro Tullin konsertissa, että vielä on niitä, joilla idea on tallella. Paikalle Kulttuuritaloon oli saapunut koko joukko tyylikkäitä herrasmiehiä, harmaantuneita jo, joilla pitkät hiukset oli kammattu kireälle taakse ja sidottu niskaan ponnarille. Joillakin, varsinkin kaljuuntuneilla, oli erilaisia otsanauhoja tai liinoja pään ympäri, Juicen malliin.

Tyylikästä vanhenemista, minun silmissäni. Minun hiukseni eivät ole riittävän pitkät kunnon ponnariin. Katselin vähän sillä silmällä, että entäpä jos. Toisaalta en ole harmikseni harmaantunutkaan, mitä nyt parrasta.

Jethro Tullin karismaattinen huilumies Ian Anderson oli nuorena, puoli vuosisataa sitten, pitkätukkaisen metsäpeikon perikuva. Kaljuunnuttuaan hän ryhtyi käyttämään pipoa. Se antaa hänelle maagisen olennon lisäsäväyksen. Eilisessä konsertissa hänellä ei väliajan jälkeen ollut pipoa. Unohtuiko vai oliko tahallista, en tiedä. Heti katosi osa maagisuudesta, tuntui tavalliselta sedältä. Musiikkiin se ei kuitenkaan vaikuttanut. Salissa oli iso innostus. Ihan kuin silloin 60-luvun lopussa, jolloin näin tämän bändin ensimmäistä kertaa. Silloin sali oli täynnä innostuneita teini-ikäisiä pitkätukkia, ei innostuneita harmaahapsisia ponnarisetiä.

-   -   -   -   -

Vastaus edellisen kirjoitukseni kirjallisuuskysymykseen:

Albert Camus

(tuntematon anonyymi sen kommentissa oikein tiesikin)

Sitä se ikä teettää

Olen miettinyt, miten selittäisin itselleni oudon muutoksen itsessäni. Menisikö selitys ehkä sillä samalla asenteella, josta kirjoitin edellisessä blogikirjoituksessani?

Ei ihan tunnu menevän. Tarvitaan jotain muutakin selitystä.

Kyseessä ovat lukemismieltymykset ennen ja nyt.

Kaksikymppisenä suuria kirjailijasuosikkejani olivat mm. Hermann Hesse, Romain Rolland ja Hannu Salama. Puhumattakaan Henry Milleristä. Nyt ei oikein mitenkään viitsisi ruveta uudestaan lukemaan niitä.

Kaksikymppisenä luin mutta en erityisemmin innostunut esim. Kalevalasta, Dostojevskistä ja Stefan Zweigista. Puhumattakaan Aaro Hellaakoskesta. Nyt haluan alituisesti palata näihin.

Miten tässä näin on päässyt käymään?

Kumarran ja niiaan

Kiitän, kumarran ja hiukan niiaankin onnitteluista.

Juhlat vietetään vasta huomenna, siis maanantaina, karkauspäivänä. Paikka on tunnettu ravintola Helsingin ydinkeskustassa, ja jatkopaikaksi on varattu vanhan työpaikkani juhlatila. Juomaa kuulemma riittää ja sauna on lämmin. Tällaista se on kun täyttää pyöreitä puolivuosikymmeniä juuri näin Vapun alla. Menee elämä risaiseksi.

Seremoniamestarina toimii tietysti entinen sihteerini Neiti B, jolla on luontainen taipumus pistää kaikki ns. överiksi. Erityisenä yksityiskohtana mainittakoon, että hän on varannut juhlatilaan monta peltipurkillista suolakurkkuja. Niiden napostelu juomien seassa on vanha venäläinen tapa ehkäistä krapulaa. Lisäksi paikalle on varattu hampurilaisbaarista kähvellettyjä pahvisia kannellisia juomamukeja. Sellaisella voi lähtiessään viedä aamuksi kotiin suolakurkkupurkin lientä. Se on kuulemma paras lääke, jos varotoimista huolimatta aamulla on krapula.

En tunne väitteen paikkansapitävyyttä. Ehkä blogin lukijoilla on kokemuksia asiasta. Lääketieteen edustajat ehkä tietävät, onko asiaa tutkittu.

En usko, että minulle itselleni koituu mainitunlaatuista ongelmaa. Olen oppinut välttämään ongelman toisenlaisin keinoin. Joskus parikymppisenä sitäkin sattui mutta ei sen koommin. Keinoni on vuorenvarma. Suolakurkkuihin ja liemeen suhtaudun pidättyvästi, kun on tuo verenpainelääkitys. Ilman sitä kyllä tykkäisin.

*   *   *  

Otsikon kumarrus ja niiaus viittaa ajankohtaiseen outoon pötypuheeseen. Erään nimeltä mainitsemattoman puolueen nuorisoseura on suuressa sivistyneisyydessään pistänyt taas kerran paremmaksi. Siksi myös niiaan.

Nuorisoseuran propagandaväite, että on olemassa vain kaksi sukupuolta, ei pidä paikkansa ainakaan huomisessa juhlassa. Toivotan lämpimästi tervetulleeksi mukaan myös tästä kaavasta poikkeavan vieraan, vanhan hyvän  kollegani ja ystäväni.

Aiheeseen sopivat kuvat ovat Mäntän nykytaideviikoilta 2013.  Adel Abibin kuvaamat riskit miehet (?) ovat helsinkiläisiä ravintoloiden portsareita.

Asiaa vessaan

Tieteellinen tutkimus on nyt lopultakin selvittänyt asian, jonka minä olen empiiristen havaintojeni kautta tiennyt jo vuosikymmenet. Asiasta raportoi Helsingin Sanomien tiedepalsta tänään.

Kaikessa lyhykäisyydessään tutkimustulos kuuluu näin: Vessassa käyminen ostosreissun aikana kiihdyttää kuluttajan rahankäyttöä.  Mittaukset teki kauppatieteiden tohtorikoulutettava Samuel Piha. Ilmiön logiikka toimii siten, että vessassa käyminen lisää kaupassa vietettyä aikaa. Se yhdistyy ostosten lisääntymiseen, mikä tietenkin lisää rahan käyttöä. Asiakkaalla on ikään kuin mukavampi olo.

Minun kohdallani ilmiö toteutuu vielä jyrkemmin. Minä en edes suostu asioimaan tavarataloon, jossa vessan saatavuus on huono. Minulla on pitkään kokemukseen perustuva tieto vessajärjestelyistä Helsingin keskustan tavarataloissa.

Asia on olennaisen tärkeä tällaiselle varttuneessa iässä olevalle mieshenkilölle, jolla sattuu olemaan lisäksi vähän huono vatsa. Samanlainen valikoivuus pätee tavaratalojen lisäksi myös ravintoloissa, elokuvateattereissa ja bensa-asemilla. Huonovessaiset menettävät armottomasti minut asiakaskunnastaan.

Huonoksi luokittelen käyttäjämäärään nähden liian pienet vessat ja ahtaat kopit. Stockmannilla on hieman väljempää kuin Sokoksella. On vastenmielistä asioida yksityistilassa, jos tiedostaa, että oven takana on kärsimätön jono.  Ravintoloissa näin tahtoo olla joka paikassa, ainakin Elitessä, Kosmoksessa ja Sea Horsessa. Virgin Oil on parempi. Etniset eivät ole täsä asiassa keskimäärin yhtään parempia.

Harmillinen poikkeus on Elokuva-arkisto (Orion). Siellä on kelvottoman huono vessa, mutta käyn silti.

Mihin mennä, jos Helsingin keskustassa kulkiessa alkaa vaivata? Kolikkokäymälät rautatieasemalla ja Kampin keskuksessa ovat tietenkin tarjolla, mutta nuuka haluaa ilmaista. Parhaat tietämäni ovat Porthanian ala-aulassa ja yliopiston päärakennuksessa Fabianinkadun puolella. Joutuukohan yliopisto säästökuurinsa ahdingossa panemaan kolikkoautomaatin ovelle?

Jostain käsittämättömästä syystä ABC-bensa-asemaketju on satsannut vessoihin. Siksi se on saanut minusta asiakkaan mökkireissuillani. Paikka on Hämeenlinnan Tiiriö. Siellä ei tule jonoa yksityispuolen oven eteen, sillä koppeja on paljon, ja kohtalaisen siistejäkin. Joskus valintani kohdistuu Oriveden Oritupaan, kohtalainen sekin. Häviäjinä tässä kisassa ovat Pälkäneen Aapiskukko ja Oriveden Neste. Ahtaat vessat ovat vieneet niiltä hyvän asiakkaan.

Kaikkein kamalin kokemani vessa oli koulussa. Poikien vessassa oli kyllä pitkä rivi pönttöjä mutta ei ovia eikä seiniä niiden välissä. Kun tila lisäksi oli aina täynnä tupakalla olevia isoja poikia, niin sellaista mahatautia ei ollutkaan, joka olisi saanut jonkun istumaan siihen väenpaljouden keskelle helpottamaan hätäänsä. Oli opeteltava pidättelemään.

Ehkä uusi tutkimus nyt saa aikaan kehitystä kaupoissa ja muuallakin. Ei muuten, mutta jos bisnes siitä paranee. Aiemmat kuluttajatutkimukset eivät tietenkään ole huomanneet tätä mahdollisuutta, sillä niissä näkökulma on ollut sosiologinen tai kulttuuritieteellinen. Nyt on kauppakorkeakoulu asialla, ja silloin alkaa tapahtua.

(Kuva: Markku Majaluoma HS 7-2003)

Yhdet häät ja neljät hautajaiset

Kirjoitus ei käsittele mainiota englantilaista romanttista elokuvakomediaa, vaikka nimi on sama.  Eri tilaisuuksien lukumäärässä saattaa olla jotain pientä epätarkkuutta. Aiheena ovat minun itseni lähimenneisyyden ja lähitulevaisuuden tapahtumat.

Viime kesän lopulla kuoli läheinen ystäväni Tukholmassa. Rintasyöpä vei. Ystävyys alkoi jo lukioiässä. Pääsin tapaamaan häntä sairaalassa, kun mitään ei ollut enää tehtävissä. Toiveikkaana kuitenkin piti esiintyä. Kohteliaisuuskoodi päällä loppuun asti. Tekee tilanteen helpommaksi, vaikka molemmat tietävät teeskentelevänsä.

Joulun alla kuoli lapsuudenystäväni Sirpa Keski-Suomessa. Kontakti oli katkennut jo puoli vuosisataa sitten. Kuulin tapahtumasta sattumalta. Kuvassa kesänaapureitteni lapsilla oli vielä elämä edessään. Ei voi aavistaa, että Sirpa (vas.) sairastuu vakavasti jo nuorella iällä ja joutuu elämään suuren osan aikuiselämästään sairaalassa.  Ei voi aavistaa, että Tuomas (keskellä) ajaa itsensä humalassa kuoliaaksi vähän yli kolmenkymmenen iässä.  Ei voi aavistaa, että Tapani valmistui opettajaksi ja asuu tietojeni mukaan jossakin Etelä-Suomessa.

Tuttu taiteilija kuoli toissapäivänä. Tämän tiedon luin eilen nettiuutisista, tämän aamun lehteen ei se vielä ehtinyt. Kuoleman on täytynyt tapahtua aivan suorilta jaloilta, sillä viimeksi kun näin hänet, hän oli täydessä terässä, suorastaan villi virne naamallaan uusista ideoista. Joku viisas on sanonut, että tällainen kuolema on onnellisin, kun ei joudu kitumaan. Olen samaa mieltä.

Neljäs kuolema on vielä edessä mutta lähellä, jos lääkäriin on uskomista. Tämä selvisi viime viikolla. Vanhus makasi sairaalassa puolitajuttomana mutta äänekkäästi valittavana. Lääkitykset oli lopetettu, vain kipulääkitys jäi jäljelle. Rohkenen epäillä, että kipulääkitys ei ollut riittävä, niin pahalta näytti. Yritin tavoitella lääkäriä, mutta sellaista ei sairaalasta löytynyt. Sinne jäi vanha mies kitumaan. Kauankohan kestää.

Se on tämä minun kuudenkympin ylittänyt ikäni, joka näköjään muuttaa painopisteen ilon juhlista surun juhliin.

Ihmisiä kaatuu ympäriltä, vanhempia mutta myös nuorempia. Paljonkin nuorempia. Vauvoja ei lähipiirissäni ole viime aikoina syntynyt ollenkaan.

Ai niin, ne yhdet häät. Ne tulevat ensi kesänä. Niistä kirjoitin jo aiemmin (täällä) . 

Sopeudutko joukkoon?

Istuttiin iltaa ja mietittiin elämän absurdia olemusta. Kaikki tunsivat, että oikeastaan pitäisi olla aivan toisenlainen.

Kukapa meistä ei olisi joskus tuntenut olevansa väärässä paikassa, ikään kuin muukalainen kaltaistensa keskellä.

Minä ihmettelin, miksi kaikkialla kuuluu valitus kamalasta vuodenajasta. On pimeää, synkkää, märkää. Olenko minä ainoa, joka ei valita? Minusta tämä on vuoden kiertokulun parasta aikaa. Minusta on silkkaa nautintoa kierrellä kävellen kaupungilla hämärässä tihkusateessa. Nautintoa täydentää, jos osuu johonkin syrjäkadun kuppilaan, johon voi poiketa kahville.

Heti kun tulee kunnon talvi, tunnelma menee pilalle. Käy niin kuin Muumipeikolle, joka "Taikatalvessa" vahingossa herää talviuniltaan ja joutuu valkoiseen, kylmään talvimaailmaan, jossa Muumilaakson tutut säännöt ja arvot eivät päde. Koko paikka on muuttunut oudoksi ja vihamieliseksi.

Entinen sihteerini neiti B. on tunnetusti kaikin puolin sopeutumatonta sorttia. Hän osaa olla itse ilkimys, kun sille päälle sattuu, ja hän provosoi tahallaan. Rasti ruutuun -blankettien täyttäminen on hänen provosointitaitojensa riemujuhlaa.

Hän kertoi äskettäin jossain viranomaisissa riitautuneensa lomakkeen puutteellisista vaihtoehdoista. Vaihtoehtoina olivat tavanomaiset naimisissa / avoliitossa / naimaton / eronnut / leski. Hän ei suostunut pistämään rastia ruutuun minkään näistä kohdalle. Olisi pitänyt olla ruutu ja vaihtoehto / parisuhdelain syrjinnän uhri. - Asiasta ei päästy yksimielisyyteen, vaikka viraston päällikönkin kanssa neuvoteltiin.

Entinen kollegani neiti K.  kertoi menneensä omansorttisuudessaan mahdottomuuksiin. Hän siirtyi muutama vuosi sitten vegaaniksi ja lopetti kaiken sosiaalisen median käytön. Säästyvän ajan hän käyttää vesivärimaalaamiseen, lukemiseen ja vapaaehtoistyöskentelyyn vanhusten ja kehitysmaiden hyväksi. Oli kuulemma ystäväpiiri vaihtunut melko suurelta osin - parempaan suuntaan - kun eivät illat enää kuluneet peukutuksiin kissavideoille.

Minä en näin äkkijyrkkiin muutoksiin ole taipunut. Syynä taitaa olla tuo ikä, joka ei ole enää suotuisa kovin notkeille muutoksille. Syön usein kalaa ja harvoin lihaa, kesällä jopa grillimakkaraakin. Olen edelleen sosiaalisessa mediassakin ja peukutan jopa kissavideoita. Ja välillä yritän kirjoitella näitä blogejakin. Jo seitsemättä vuotta.

Se on varmaan se ympäristön yhdenmukaistava paine.

Onni potkii

Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä kerrottiin äskettäin, että vapaaehtoistyötä tekevät kuusikymppiset ovat onnellisempia kuin ne, jotka eivät tee vapaaehtoistyötä. Tämä pätee nimenomaan yli kuusikymppisiin, siis suurten ikäluokkien ihmisiin, jotka enimmäkseen ovat jo eläkeläisiä. Nuoremmat eivät tietenkään työkiireiltään ehdi samassa mitassa vapaaehtoistöihin. Heistä sen sijaan onnellisempia ovat ne, jotka antavat rahalahjoituksia hyväntekeväisyyteen, kuin ne, jotka eivät anna.

Minä olen yli kuusikymppinen. En ole osallistunut vapaaehtoistyöhön. Minulla on siis onnellisuusvaje moniin ikätovereihini verrattuna. Pitäisi tehdä jotain asian korjaamiseksi. Aikaa ja halua kyllä olisi. En vain ole tullut ryhtyneeksi etsimään sopivaa väylää päästä mukaan.

Olen kyllä miettinyt. Voisin ehkä kerätä rahaa pakolaisten hyväksi. Luulisin kuitenkin, että minusta olisi enemmän hyötyä ihmisten kohtaamisessa. Voisin opettaa suomen kieltä ja kulttuuria. Kynnys opetustyöhön olisi matala, sillä minulla on pitkä kokemus. Myös motivaatio olisi korkeaa tasoa. Haluaisin olla mukana ottamassa uudet tulokkaat myönteisesti vastaan.

Kai siitä onnelliseksi tulisi, ihan siinä sivutuotteena, kaupanpäällisiksi. Voisi tulla uusia kiinnostavia tuttavuuksiakin.

*    *   * 

Vanha viisastelu sanoo, että raha ei tee onnelliseksi mutta - - . Miten jatkuikaan? Voisi siis kuvitella, että suomalaisten onnellisuus on lisääntymään päin näin laman ja talouskriisin aikana. Kaikkialla säästetään ja leikataan, ainoana poikkeuksena johtajabonukset.

Olen tarkkaillut, näyttävätkö ihmiset, erityisesti iäkkäät ihmiset, onnellisilta. Eivät minun mielestäni. Jotkut näyttävät peräti säälittäviltä, aroilta ja eksyneiltä kaupan kassajonossa pankkikorttinsa kanssa. Jotkut ehkä näyttävät korkeintaan kohtuullisen tyytyväisiltä istuessaan puiston penkillä.

Sanotaan, että Amerikassa ihmiset ovat onnellisempia, myös vanhat. Ainakin he puhuvat ja hymyilevät koko hammasrivillään ja mäiskivät kädellä toisiaan rohkaisevasti hartioille. Suomessa ollaan synkempiä. Suomessa istutaan penkillä karvat korvilla eikä sanota mitään, paitsi juovuksissa kirjoitetaan vihapuheita. Vaikka mitä tapahtuisi, vaikka osuisi kohdalle loton jättipotti, siitä ei mainita.

Onnellisuutta on vaikeampi arvioida.

Minä en voittanut lotossa vaan Unicefin arpajaisissa. Tiedättehän, posti tuo kirjekuoren, jonka sisällä on viisi arpaa ja maksulappu. En tietenkään voinut olla repimättä arpoja auki ja katsomatta.

Ei tullut päävoittoa, mutta oli pienempi voitto, ekologinen kynäsetti. Sellainen voisi olla hyvä. Ei muuta kuin kolmekymppiä Unicefin tilille ja netti-ilmoitus koodinumeroineen palkinto-osoitteeseen. Ei mennyt monta päivää, kun posti toi kynäsetin (kuva). Oikein hyvä, oikein miellyttävä käsituntuma.

Vanhaan taskumuistikirjaani olen joskus aikoja sitten kirjoittanut mietelauseen, joka sopii tähän  (lähdetieto on jäänyt merkitsemättä). 

"Onnellisuus on yliarvostettua. Saisi riittää että on iloinen silloin tällöin."

Petipuuhailua

Lukioikäisenä kävin ammatinvalinnan psykologin testissä. Testin tulos kertoi, että yksi vahvuuksistani oli sorminäppäryys. Siispä sain suosituksen hakeutua ammattiin, jossa tästä lahjakkuudesta olisi hyötyä.

Hakeutumatta jäi. Tai en ainakaan näe, millainen yhteys sorminäppäryydellä voisi olla suomen kielen, kirjallisuuden tai kasvatustieteen opiskeluun. Ellei sitten konekirjoitus, jota olen ammatissani harjoittanut runsaasti.

Ammatinvalinnan ohjaajan suositus nousi taas muistin kätköistä esiin, kun kesällä innostuin sorminäppäryyttä vaativasta petipuuhailusta.

Kesäkodissani sängyn vieressä on vuosikymmeniä vanha seinävaate. Sen alareunassa kiikkuu hapsuja, villalankoja, joista koko seinävaatekin on tehty. Hapsut ovat vuosikymmenien varrella rispaantuneet.

Otin asiakseni aamuisin herätessäni viivytellä sängyssä, haaveilla mukavia ja samalla harrastaa sorminäppäryyttä.

Aloin nimittäin letittää niitä seinävaatteen rispaantuneita hapsuja.

Neljä lankaa yhteen, lettipunos ihan samoin kuin pullapitkossa, ja siinä se on. 

Yksi punos aamussa riitti. Kolmekymmentä aamua, ja valmista tuli. Hieno lopputulos, eikö? Minulla ON näppärät sormet.

Mennyt maailma

Olen viime vuosina käyttänyt runsaasti aikaa vanhempieni jäämistön tutkimiseen. Aineiston keskeisin osa koostuu valokuvista, kirjeistä, korteista, muistikirjoista ja muusta sekalaisesta paperitavarasta. Olen skannannut bittimuotoiseen talteen huomattavan määrän vanhoja aineistoja.

Työ on ollut kiinnostava aikamatka perheeni ja sukuni menneisyyteen. Samalla on ollut välttämätöntä selvitellä vanhempieni sukujen historiaa, jotta osaisin sijoittaa kuvissa näkyviä henkilöitä oikeaan kohtaan pitkää tarinaa. On löytynyt kiinnostavia henkilöitä ja ihmiskohtaloita, joista en ole tiennyt mitään.

Osa valokuva-albumeista on minulle lapsuusvuosilta tuttuja. Osa on ennen näkemättömiä. Äitini on kirjoittanut huolellisesti vanhimpien albumeitten kuvien alle tiedot kuvan henkilöistä, paikoista ja vuosiluvuista.

Nyt olen päässyt albumit loppuun. Vuorossa ovat pahvilaatikot, jotka ovat täynnä kuvia ja kirjeitä. Niissä ei ole tietoja kuvien aiheista.

Nyt etenen siis arvoitusten alueelle. Liitän yhden kuvan tähän näytteeksi. Olen sitä katsellut tarkasti, löytyisikö kuvasta yhtään tuttua. Ei löydy. Kuvan tekee mielenkiintoiseksi sellainen yksityiskohta, että se löytyi muutaman muun kuvan lisäksi kirjekuoresta, jonka pintaan oli liimattu romanttinen sydän-aiheinen kiiltokuva ja lisäksi kuoren ympärille oli solmittu punainen silkkinauha. Tällaisista merkeistä voi päätellä, että kuoressa olevat kuvat ovat olleet äidilleni merkityksellisiä.

En vaan ymmärrä, millä tavalla merkityksellisiä. En löydä kuvasta yhtään tutun näköistä henkilöä.

Yritän lukea kuvaa. Siinä on värivaurio, mutta se ei haittaa. Ollaan maalla, heinäpellon laidassa, ison kiven äärellä. Taustalla näkyy suuri rakennus, ehkä jonkinlainen varasto. Väkeä on paljon, nuoria miehiä ja naisia, muutama lapsikin. Ehkä kylän talojen renkipoikia ja piikatyttöjä?  Ollaan juhlavaatteissa, mutta mistään ei käy ilmi, mikä juhla. Ehkä jonkinlainen kylän nuorison kokoontuminen kesäjuhlaan. Tanssit? Useimmilla miehillä on lakki päässä.

On ilmeisesti kesän loppupuoli, sillä puissa näyttäisi olevan kellastuneita lehtiä. Pukeutumisesta arvioisin, että ajankohta on 30-luvun puoliväli tai loppupuoli. Tapahtumapaikasta minulla ei ole minkäänlaista aavistusta.

Kuvalla on jonkinlainen liittymäkohta äitini / sukuni historiaan. Jos joku lukijoista osaa lukea kuvasta lisää yksityiskohtia, otan kiitollisena havainnot vastaan. (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla).

Onnen pipanoita

"Kannattaisi olla nuori ja nainen", kirjoitti Helsingin Sanomat tänään.

Jäi tuollainen vähän ärsyttämään, koska en ole nainen enkä varsinaisesti ihan nuorikaan. Riippuu tietysti jossain määrin arvioijan omasta näkökulmasta, siis tämä nuoruus. Mutta kirjoituksen idea lähti siis siitä, että tällainen kuin minä ei kannattaisi olla, pitäisi olla tyystin toisenlainen.

Lehti yritti kirjoituksellaan väittää, että jos on nuori ja jos on nainen, on suurimmalla todennäköisyydellä onnellinen. Toisessa äärilaidassa erityisen ankeaa on miehillä, jotka ovat iältään neli-viisikymppisiä. Sen jälkeen pikkuisen helpottaa, mutta ei paljon. Minä olen yli neli-viisikymppinen.

YK:n tilaston mukaan Suomi on sijalla seitsemän maailman onnellisimpien ihmisten listalla. Edelle ovat tunkeneet Tanska, Norja, Sveitsi, Hollanti, Ruotsi ja Kanada. Lisäksi OECD on listannut maat sen mukaan, missä on paras elämä. Siinä listassa Suomi on kahdeksantena. Edellä ovat samat maat ja lisäksi Australia ja Yhdysvallat. Vain Hollanti on jäänyt jälkeen. Aika hyvin Suomella siis menee, ainakin nuorilla naisilla. Olisimme varmasti ykkösiä, jos Suomessa asuisi vain nuoria naisia, mutta me vanhemmat miehet harmillisesti pudotamme sijoitusta.

Vähän jää epäily kaivertamaan. Nuori nainen en ole ollut, joten siitä en osaa kokemusperäisesti mitään sanoa.  Nuori mies sen sijaan olen ollut itse henkilökohtaisesti eikä siitä ole kauankaan - ei edes aivan täyttä puolta vuosisataa, joten muistan sen hyvin. Ei se muistikuvani mukaan mitenkään ihmeellisen onnellista aikaa ollut, vaikka oli siinäkin tietysti kihelmöivät hetkensä. Yleisvaikutelmaksi jäi ainainen sekasorto ja etsintä ja sähläys. En hirveästi kaipaa sinne takaisin. Tai ehkä joskus, mutta vain joihinkin yksittäisiin tapauksiin.

Neli-viisikymppisenä oli ainainen kiire ja stressi. Herätyskello määräsi armottomasti liikkeelle. Kireät aikataulut ja suorituspaineet jäivät  rasittamaan muistikuvia. Ei hyvä sekään.

Nyt, "varttuneessa iässä", paineet ovat poissa, mikä johtuu enimmäkseen siitä, että en enää ole sidoksissa työaikatauluihin. Pieniä projekteja teen, en muuta.

Pidän uutena onnellisuustekijänä sitä, että saatoin heittää kellon ranteestani huus hemmettiin. Menen ja tulen sen mukaan, milloin haluan mennä ja tulla.  Nukun kun väsyttää, valvon kun ei väsytä, syön kun tulee nälkä. Vuorokausirytmi on kyllä mullin mallin verrattuna entiseen. Se ei taida olla kovin terveellistä mutta ainakin se on mukavaa.

On hyvin vähän sitovia aikoja. Tuntuu luksuselämältä mennä nukkumaan tietäen, että herätyskello ei aamulla soi. Teatteriin, konsertteihin ja elokuva-arkistoon pitää onnistua menemään silloin kujin esitys alkaa. Muuten ei ole väliä. Tämä voi tietysti haitata muita. Äskettäin kahvilaseuralaiseni myöhästyi omasta tärkeästä tilaisuudestaan, kun minä vaan höpötin pöydässä omia juttujani enkä ollenkaan tajunnut ajan kulumista. Eikä ollut edes ensimmäinen kerta kun näin kävi hänen kanssaan. Pitänee tästä lähtien varoittaa etukäteen kaikkia seuraani liittyviä, että aikataulut ja ehtimiset jäävät seuralaisen omalle vastuulle. Minä olen sellaisissa asioissa vastuuton.

Vailla vastuuta varttuneessa iässä, siinäkö onnellisen elämän salaisuus? Ei taida onnistua nuorilta naisilta.

Ohjeita onnellisuuden saavuttamiseksi meille kyllä tarjotaan. Tässä sata amerikkalaista. Sopii valita:

Trendikäs mies

Luin lehdestä, että parta on nyt suuri trendi muodikkailla miehillä. Sen kuulemma huomaa sekä suurkaupunkien kaduilla että mediassa.

Minä en ole koskaan kokenut olevani trendikäs. Nyt olen, sillä minulla on parta.

Partani ei ole kovin pitkä, mutta ei trendiparran kuulukaan olla. Minulla on sänki. Siivoan sen suunnilleen kerran viikossa. Siinä ajassa se ehtii kasvaa sen verran, että tulee tarve seisoa hetki kylpyhuoneen peilin edessä sakset kädessä.

Minulla on aina ollut parta. Alkuhaivenet kasvoivat jo lukioiässä. Annoin kasvaa, en ajanut pois. Se oli siihen aikaan röyhkeää, mutta tuli tunne, että tytöt tykkäsivät.  Yhdelläkään opettajalla ei ollut partaa - poikkeuksena naispuolinen uskonnonopettaja, jolla oli hennot viikset. Meitä oli siis koulussa kaksi, ja siitä sain kuulla. Isäni, kelpo kasvatuksen sodassa saanut mies, häpesi haiveniani niin, ettei suostunut tulemaan ylioppilasjuhlaani. Sain häneltä lahjaksi kallista partavaahtoa. Jäi käyttämättä.

Jos parta nyt on trendikäs, aina se ei ole ollut. 60-luvun loppupuolella tuli yleisesti tunnetuksi pilkkaustermiksi "risupartaradikaali". Sellaisia näkyi televisiossa, ja he rienasivat sovinnaisia arvoja jo ulkonäöllään. Siihen joukkoon kuului enimmäkseen taiteilijoita, mutta jopa yksi pappikin järkytti kirkkokansaa poikkeamalla totutusta. Minä kai samastuin tähän outoon joukkoon. Arvelen, että blogin lukijoissa saattaa olla muitakin.

Nyt en oikein osaa suhtautua uuteen trendikkyyteeni. Enemmän tunnen harmia kuin iloa. Ehkä ajan parran pois, etten enää olisi trendikäs. Hämmennys on ulottunut jopa bisnesmaailman kovaan ytimeen. Financial Times -lehti noteerasi partahöyliä valmistavan Procter & Gamble -yhtiön heikon tuottavuuden, kun Gillette-partakoneenterien menekki oli romahtanut. Outo juttu: maailmantalous ja bisnes kärsii trendistä. Yleensä se menee toisin päin.

Taidan kuitenkin malttaa mieleni ja olla hätiköimättä. Ehkä trendi menee äkkiä ohi.

Pitäisi osata

Väittävät, että iän karttuessa tulee helpommaksi myöntää, että en minä ihan kaikkea osaa.  Että olen saattanut joskus erehtyäkin.

Tyttäreni moitti aikuiseksi kasvettuaan minua siitä, että yritin hänen teinivuosinaan esiintyä asiantuntevasti asioissa, joista en todellisuudessa tajunnut mitään. Kuten kodin viihde-elektroniikan asennustöissä. Tai ulkomaanmatkoilla vieraissa kaupungeissa kulkureittien opastajana. Tai kesämökillä rakennusten korjaustöissä.  Tai metsäretkillä kasvien tunnistamisessa.

Saattaa moitteissa olla perääkin. En oikein muistanut tapauksia, joihin hän viittasi.

Äskettäin jouduin työpaikalla kiusalliseen tilanteeseen. Piti laskea nopeasti muiden nähden hankala ja moniosainen lasku. Muilta osin se meni hyvin, mutta loppuvaiheessa siinä oli prosenttilasku.

Olen kouluajoista lähtien joutunut sen tosiasian eteen, että matematiikka ei ole vahva alueeni. Lukiosta selvisin muilta osin kelpo arvosanoin, mutta matematiikka meni läpi niukin naukin. Sen koommin en ole matematiikan taitoja tarvinnut mihinkään sen vaikeampaan kuin veroilmoituksen vähennysten yhteenlaskuun. Siinä on maksimitasoni, josta selviän ongelmitta.

Nyt yllättäen eteen tulleessa prosenttilaskussa tarvittiin kaavaa, josta minulla oli muistissa vain harmaa haituva. Luku jaetaan sadalla ja kerrotaan sillä toisella luvulla Vai menikö se niin päin, että luku jaetaan sillä toisella luvulla ja kerrotaan sadalla...

Miten selvisin? Jouduinko tunnustamaan, että en osaa? Kyllä jouduin, melkein. Kieroilin hädissäni asian niin, että lasken tämän valmiiksi myöhemmin, nyt ensin hoidamme toisen, kiireellisemmän asian.

Aina valpas entinen sihteerini neiti B. taisi tajuta tilanteen ja käytti sen hyväkseen. Hän työnsi valmiin laskun eteeni. Hänen ilmeessään oli sekalainen kokoelma itsevarmuutta, omanarvontunnetta ja voittajan ylenkatsetta heikommalleen.

Ei apu ilmaista ollut. Ei se koskaan ennenkään ole ollut. Tiedän sanomattakin, että joudun taas tarjoamaan neidille tasokkaan illallisen.

Kotona katselin jälkeenpäin matematiikan kirjoja. Vanhat kouluaikaiset kirjat ovat tallella. Tuli muistoja mieleen. Ei kovin mukavia muistoja. Lukiovuodet olivat tältä osin yhtä tuskaa.

Prosenttilaskun kaavat olivat kirjassa paikoillaan - tosin keskikoulun oppikirjassa, ei lukion. Muistin väärin. Kaavat oli punakynällä vahvasti alleviivattu ja kehystetty. Se oli tärkeän asian merkki.

Kahdeksan pistettä

Hesari viihteellistää itseään. Muutama päivä sitten (11. tammikuuta) saimme eteemme tunnistustehtävän. Oli valokuvia "tunnetuista" henkilöistä ja ohikulkijoilta kysyttiin, keitä kuvien henkilöt ovat.

Mikäpä siinä. Viihde virkistää. Ehkä se myös tuo lehdelle lisää tilaajia. En olisi kuitenkaan siitä ihan varma, kun kyseessä on laatulehtenä itseään markkinoiva Helsingin Sanomat. Iltapäivälehteen tällainen sopisi paremmin, kun ei olisi laadusta tarkkaa.

Kaikenlaisille houkutuksille ja viettelyksille altis kun olen, minäkin vilkaisin kuvia. Erityisesti houkutuskoukun aiheutti kuvasarjan ensimmäinen hahmo. Siinä komeili laulaja-runoilija, jota arvostan kovasti. Minun sukupolveni syttyi laajasti tämän artistin tuotannosta. Yksi piste minulle tunnistamisesta. Näinkö helppo testi?

Ei ihan niin helppo. Heti kakkosena oli kaunis nuori nainen, mutta minulle aivan vieras. Siitä eteenpäin katse havaitsi ensivilkaisulla muutaman itsestään selvän tutun. Nelosena vanha presidentti, kuutosena lapsuuteni TV-julkkis, seitsemäntenä kansallissankariksi 1970-luvulla noussut juoksija, yhdeksäntenä laulaja, jota ei kai kukaan suomalainen voi olla tunnistamatta, piti hänestä tai ei.

Tähän mennessä viisi pistettä.

Tästä eteenpäin on vaikeampaa. Numero kymmenen on tuttu naama, jota on hehkutettu jokaisessa mediassa. Laulaja josta muistan vain pseudonyymin. Kuuntelin joskus radiosta jotain hänen esittämäänsä mutta ei tehnyt vaikutusta. Kahdeksikon muistan paremmin. Facebookin linkki vei katsomaan hänen hauskoja esityksiään. Kolmosen tiedän jääkiekkoilijaksi, joka teki ihmevempulatempun. Nimi palasi mieleen, kun hetken tuumailin.

Tähän mennessä kahdeksan pistettä.

Mutta sitten numero viisi. Ei harmainta (eikä muunkaan väristä) hajua. Taas nuori kaunis nainen, niin kuin kakkonenkin. Olenko hukannut kiinnostukseni kohteista nuoret naiset?  En kokonaan, sillä tunnistinhan kahdeksikon. Mutta kyllä tässä on heikko kohtani.

Kahdeksan pistettä, ei heru enempää. Aika hyvä yleissivistys.

Vai onko? Tällainenko on Hesarin käsitys yleissivistyksestä? Seitsemän viihdeihmistä, kaksi urheilijaa, yksi poliitikko.

Missä ovat kirjailijat? Elokuvaohjaajat? Kapellimestarit ja säveltäjät? Muut taiteilijat? Filosofit? Tiedeihmiset?

Erityistä huomiota kiinnittää se, että nuorista vastaajista sata prosenttia tunnisti naaman numero 10, nolla prosenttia naaman numero 7. Jotenkin omituinen asetelma, minun mielestäni. Mutta minä en olekaan aivan nuori.

(Helsingin Sanomat 11.01.2015) 

Nähtäväksi jää

Minulla on jo pitkään ollut tunne, että tarvitsen uudet lukulasit. Olen yrittänyt hoitaa ongelman tilapäisesti ostamalla Tiimarista kolmella eurolla lukulasit, itse asiassa useitakin. On ollut kätevää sijoittaa niin halpoja lukulaseja sinne tänne, kaikkiin paikkoihin joissa tiedän joutuvani tekemisiin pienikokoisen tekstin kanssa.

Tiimarin lukulaseja on keittiössä pöydän yläpuolella olevan pienen kaapin päällä. Sieltä otan ne, kun alan aamiaisella lukea sanomalehteä. Toiset lukulasit on työhuoneeni kirjoituspöydällä, ja tätä kirjoittaessanikin juuri ne ovat käytössä. Kirjoituspöydän vieressä on sohva, jossa yleensä istun lukemassa kirjoja. Kolmannet lukulasit on makuuhuoneessani sängyn viereisellä yöpöydällä. Siina luen loikoillessani tai mennessäni nukkumaan. Neljännet lukulasit on kotelossa olkalaukussani, sillä kaupungilla kulkiessa poikkean usein kirjakauppaan tai muuhun paikkaan, jossa on tarpeen nähdä tekstiä. Viidennet lukulasit on kotelossa talvitakkini rintataskussa yllättäviä tilanteita varten, sillä aina ei olkalaukku ole mukana.

Kesäkodissani on lisää lukulaseja, tuvassa, makuuhuoneessa. Yhdet kiikkuvat pihavaahteran oksantyngässä. Siinä puun alla minulla on tapana aurinkoisina päivinä istua lepotuolissa lukemassa. Yhdet lasit vein laiturille ja löin penkin tolppaan naulan, jossa ne kiikkuvat. Kesäyön tapoihini kuuluu saunominen, uiminen ja vilvoittelu laiturilla. Lukulasit olivat tarpeen, sillä siinä tuli tavaksi samalla hoitaa yksityisluonteinen sähköposti.

Olen siis ollut Tiimarin hyvä asiakas. Olen tullut ymmärtämään, että sen firman bisnes sujui silti huonosti.

Tänään kävin optikolla. Tehtiin "kokonaisvaltainen näöntutkimus". En oikein ymmärrä, mitä tuo "kokonaisvaltainen" tarkoittaa. Tyypillistä mainoskieltä. Onko olemassa jotain muitakin näöntutkimuksia? Puolikasvaltainen? Vajaavaltainen?

 No, joka tapauksessa saan kohta uudet lukulasit, oikein optikon kokonaisvaltaisen tutkimuksen perusteella valmistetut. Mutta vain yhdet. Varmaankin Tiimarin laseja jää edelleen käyttöön, ainakin olkalaukkuun ja takin taskuun. Ja varmasti sinne kesäkodin vaahteran oksalle ja varsinkin laiturille, sillä sähköpostia saattaa tulla ja mennä ensi kesänäkin.

Kalliit ne uudet lasit ovat, ei lähelläkään kolmea euroa. Nähtäväksi jää, näkeekö niillä lukea paremmin.

Taas kerran

Ensin tuli kurkku kipeäksi ja nielaiseminen sattui. Sitten alkoi yskä. Sitten alkoi korvassa tuntua vihlaisuja.

Tähän asti asiat tuntuivat olevan vielä suunnilleen hallinnassa. Tällaisia vaan tulee pari kertaa vuodessa ja ne pitää sietää. Yskänlääkettä ja Buranaa. Yötä vasten kuumaa rommitotia hunajan kera. Nostalgista musiikkia tukemaan itsesäälissä rypemistä.

Tilanne kuitenkin kääntyi huonommaksi. Kuume nousi.  Kun silmä alkoi rähmääntyä ja valkoinen muuttui punaiseksi, oli aika tilata aika terveyskeskukseen. Sen sai heti. Silmätulehdus oli heti selvä. Siihen sain antibioottitippoja.

Röntgenkuvassa ei näkynyt mörköjä, joten yskän laantumista jäädään odottelemaan. Yskänlääke on kyllä poikkeuksellisen tymäkkää laatua, sitä en muista ennen saaneeni.

Sovittuja menoja on pitänyt peruuttaa. Kaikki muu kävi helposti, mutta suuri harmi tuli siitä, etten voinut yskivänä mennä Kaj Chydenius 75 vuotta -juhlakonserttiin. Lippu oli tilattu jo keväällä. Onneksi löytyi sijainen menemään puolestani.

Eiköhän tämä tästä, kunhan kärsivällisesti odotan. Lukemiselle silmätipat eivät ole eduksi, joten musiikille jää sitäkin enemmän tilaa. Tulee taas kerran tehdyksi nostalginen aikamatka 1960-luvun loppupuolelle. Se oli se kulta-aika.

Täytyy oikein ihmetellä, kuinka moni sen ajan kappale on säilynyt muistissa ja tuntuu edelleenkin onnistuneelta. Liitteenä Suosikki-lehden lista heinäkuulta 1967, kultakauden ytimestä. Kuinka tuttua, kuinka elävää. Uskon, että blogia lukevat sukupolveni ihmiset löytävät listalta paljon tuttua ja unohtumatonta.

Tsemppiä!

Oli hämmentävää nähdä niinkin leppoisa mies kuin osastopäällikkö Huttunen hermostuneena. Hän ei ehtinyt edes tulla tupakalle ruokatauon lopuksi. Sellaista en muista koskaan ennen sattuneen. Sanoi vielä ruman sanankin - hienotunteisuussyistä jätän kertomatta, minkä.

Kun hän sitten palasi, ihmettelimme, mikä hätä hänellä nyt oli. Ei hänellä itsellään mitään hätää ollut, hätä oli palvelutalossa. Sieltä oli soitettu, että Huttusen isältä on vessapaperi loppunut.

Huttunen siis joutui luopumaan lounastupakastaan ehtiäkseen kauppaan ostamaan säkillisen vessapaperia. Säkin hän veisi palvelutaloon työpäivän päätyttyä.

Huttusen isä makaa kaupungin palvelutalossa vaipoissa kolmiraajahalvaantuneena eikä ole vuosiin päässyt liikkeelle ilman pyörätuolia. Palvelutalon kuukausimaksu on pitkälle yli tuhat euroa. Siihen eivät kuitenkaan sisälly sellaiset tarvikkeet kuin saippua, hammastahna, sampoo, talouspaperi ja roskapussit. Nyt myös vessapaperi. Talous tiukoilla, ja Huttunen osaltaan helpottaa ongelmaa tuomalla tullessaan näitä välttämättömyystarpeita.

Ihmettelimme konttorilla, mitä tapahtuu niille asukkaille, joilla ei ole lähisukulaista hälytettävissä tuomaan puuttuvaa tavaraa. Jääkö pylly pyyhkimättä? Hampaat harjaamatta?

-   -   -  

Uutisissa kerrottiin äsken ajankohtaisista linjanvedoista verotus- ja sote-asioissa. Uusi kokoomuslainen sosiaali- ja terveysministeri näyttää henkilökohtaisesti mallia, miten puolueen vaaliohjelmassa luvattu verotaakan keventäminen on helposti järjestettävissä. Puolueen linjanvedoissa terveyspalvelujen yksityistäminen, turhien menojen karsiminen ja harmaan talouden unohtaminen on perinteisesti esitetty tienä menestykseen. Ministeri on nyt pistänyt töpinäksi tavoitteiden toteuttamiseksi vielä tällä vaalikaudella.

Kyllä kokoomusministerin idealla varmasti palvelutalojen ongelmat ratkeavat. Vanhusten tulevaisuus on valoisa. Dynaaminen pääministerimmekin kuuluu olevan innostunut: "Tsemppiä", hän twiittaa innovatiiviselle ministerille.

Kuva esittää, miten innovatiivisella ja verotaakkaa alentavalla tavalla sosiaalialan rahoitusongelmat voidaan ratkaista. Sopii malliksi sinne Huttusen isän palvelutaloonkin. (Mämmilä /HS-kuukausiliite 6/1995 / Tarmo Koivisto)