Ei meinaa mahtua

Dessun touhuissa on talven mittaan kasvanut näkyviin kaoottinen perusvire, kuten joku lukijakin on huomauttanut. Sen siitä saa kun suostuu ilman itsekritiikkiä milloin mihinkin houkutukseen.

Tulin suostuneeksi vuoden alusta äitiyslomasijaiseksi Vuoronvarausviraston ulkomaankontakteista vastaavalle toimistopäällikölle. Suostumiseen vaikutti se, että olen aikaisemmin hoitanut hommaa vuosikaudet ja osaan sen ja kontaktiverkosto on tallella.

Suostuessani en kuitenkaan osannut arvata, kuinka paljon se juoksuttaa. Ei olisi pitänyt suostua. Alituinen reissaaminen pitkin Eurooppaa ei sovi näin melankoliselle miehelle. 

Nytkin vapun alla tuli pienellä varoitusajalla lähtö Tallinnaan. Se on tietysti rasituksista vähäisimpiä, kun ei tarvitse edes lentokoneeseen nousta. Tallinnassa tapasin vanhoja tuttavia, joiden kanssa oli hauska istua iltaa ja kokeilla, vieläkö pärjään viron kielellä. Olen sitä nuorena jonkin verran opiskellut. Kankeaa oli.

Dessu tunnustautuu romanttiseksi sieluksi ja monarkian leppymättömäksi ihailijaksi. Niinpä ei ole ihme, että hääkuume iski kesken Tallinnan-reissun ja järjestin itseni television ääreen, kun lähetys Lontoosta alkoi. Kaunista oli, kyynelhelmet valuivat pitkin Dessun parransänkisiä poskia sitä onnea ja hurmiota seuratessa. Kuningatarkin oli pirteä ja keltainen kuin kanarialintu.

Mieleen palasi muisto, että Williamin isän ja äidin häitä seurasin aikanaan myös työmatkalla. Istuin silloin hotellin valuuttabaarissa suuren neuvostomaan osavaltiossa, josta käytettiin silloin nimeä Gruusia, kaupungissa nimeltä Tbilisi. Williamin äidin hautajaissaattoa seurasin työmatkalla amsterdamilaisessa hotellissa. 

Yhdessä kohdassa vihkimisseremoniaa Dessulle palasi vielä yksi henkilökohtainen muisto, tosin vain parin vuoden takaa. Olin silloin menossa Jyväskylään vanhan luokkani luokkatapaamiseen. Kutsukirjeessä toivottiin, että laitamme luokkasormuksen sormeen. Dessukin yritti tehdä niin, mutta laittamatta jäi.

Tämä vilahti mieleen sillä hetkellä, kun televisiossa Lontoon ylkämies alkoi pujottaa sormusta morsionsa nimettömään. Eipä meinannut mahtua, niin kuin ei luokkasormus Dessun sormeen. Oliko Kate lihonut? Dessun sormi oli. Vai oliko Kirkossa kuuma ja Katen verenpaine pullistanut sormea. Onneksi William on käytännön mies eikä hätääntynyt vaan osasi pikkuhiljaisella nytkytyksellä ruuvata sormuksen luiskahtamaan nivelen yli paikalleen. Kuvitelkaapa, mikä vaikutus juhlatunnelmaan olisi ollut, jos hän ei olisi onnistunut. Dessun luokkakokouksessa asiasta ei ollut haittaa, mutta Lontoon kuninkaallisissa häissä olisi varmaankin koko juhlayleisö puhjennut itkuun ja monarkian kannatus romahtanut. 

Häiden lisäksi Dessu ei kaivannut muuta vappuhumua. Minulla ei ollut ilmapalloa, serpentiiniä, ylioppilaslakkia, tippaleipää eikä simaa. Ei edes vappuviuhkaa. Töölöntorilla yksi puolue piti kokousta, mutta pistin ikkunan kiinni enkä kuullut meuhkaamista. 

Kuvassa se sormusongelma (kaapattu television lähetyksestä). Klikkaamalla kuva suurenee.

"Opi, kuusikymmenvuotias..."

Dessu kävi Moskovassa työmatkalla ja joutui jälleen kerran harmittelemaan, ettei ole koskaan elämänsä varrella tullut opiskelleeksi venäjää. Toinen samanlainen sivistysaukko on ranskan kieli.

Kuinka paljon enemmän maasta ja kulttuurista ymmärtäisikään, jos siihen pääsisi kiinni kielen kautta. Ei yhtään lohduta, että Venäjälläkin aletaan jo kohtalaisen laajasti osata englantia. Työasiat ja yksityiskontaktit sujuvat kyllä, mutta syvempi taso jää saavuttamatta.

Dessu pärjää hyvin toisella kotimaisella, englannilla ja saksalla. Virokin käy jos ei tarvitse kovin monimutkaisia selittää. Muut kielet ovatkin sitten turistitasoa.

Mietintämyssyssa on suuria aikeita. Dessulla häämöttää vuoden kuluttua eläkkeelle siirtyminen. Päätöstä en ole vielä tehnyt, pakko ei ole. Mitä puuhaan sitten jos siirryn? Olisiko aika opiskella? Vai siirtyisinkö rentoon elämänmuotoon? Oppisinkohan vielä uuden kielen, vaikkapa venäjän tai ranskan? Käytännön tarvetta ei tietenkään ole, mutta ihan omaksi iloksi.

Joskus poikien kanssa tuumailtiin tuopin yli, mitä kaikkea voisi. Houkutusta oli ryhtyä johonkin sellaiseen, mikä olisi totaalisen vierasta ja ennen kokematonta. Uuden kielen opiskelu ei olisi uutta, kun olen kieliä ennenkin opiskellut. Pitäisi olla aivan outoa ja omituista. Suorittaisinko lentolupakirjan? Hyppäisinkö laskuvarjolla? Ryhtyisinkö vuoristokiipeilijäksi? Vaeltaisinko pohjoisnavalle?

Taitavat olla vähän rankkoja tässä iässä ja tällä kunnolla. Ehkä jotain hillitympää. Toteuttaisinko lopultakin nuorena kesken jääneen projektin ja tekisin väitöskirjan? Vai opettelisinko lukemaan nuotteja, sitten soittamaan jotakin instrumenttia, vaikkapa banjoa tai balalaikkaa, ja sitten kun osaisin, lähtisin kiertueelle? Vai opettelisinko pelaamaan Angry birdsiä ja pyrkimään mestaruuskisoihin? Vai liittyisinkö FaceBookiin ja raportoisin jokaisesta kyljenkääntämisestäni?

Tässä on nyt vuosi aikaa miettiä. Innoittajana B. Brechtin Oppimisen ylistys, josta kirjoituksen otsikko on lainaus.
"Johtoon" en kuitenkaan aio siirtyä.

Potkut

Otsikko on tahallisesti harhaan johtava. Ei, en ole saanut / saamassa potkuja virastani. Aihetta saattaisi kyllä olla, monestakin syystä, mutta niitä en kerro. Ties vaikka joku minuakin suurempi päällikkö sattuisi lukemaan.

Olen siis kotiutunut Kööpenhaminan kongressista. Lustia oli. Päivisin piti kyllä kuunnella melko yhdentekeviä jorinoita ja osallistua työryhmiin ja keskusteluihin. Iltaisin piti osallistua puku päällä ja kravatti kaulassa vastaanotoille ja juhlaillallisiin. Mutta niiden jälkeen oli vapaata. Minulle on vuosien varrella kertynyt paljon tuttuja monista maista. Heitä oli hausta tavata. 

Nyt jälkeenpäin pitäisi sitten laatia kongressiraportteja, matkaselvityksiä ja päiväraha-anomuksia. Se on pakollista mutta rasittavaa. Reissun rasitukset haittaavat vielä oloa. Nuorempana tokeni nopeammin kuin näin varttuneessa iässä. Vaivan diagnoosiksi arvelen, että Jet Lag pääsi potkaisemaan.

* * * 
Sunnuntain iltapäiväkävelyllä osuin Auroran sairaalan viereiselle kentälle ja hämmästyin. Valkoinen lumi oli värjäytynyt monin paikoin verenpunaiseksi. Sitä oli niin paljon, että jos Runeberg olisi elossa ja sattunut paikalle, hän olisi saanut Vänrikki Stooliin uutta ainesta ”vainolaisen hurmehella” peittyvästä maasta.

Iltauutisista selvisi, keitä Auroran kentän vainolaiset olivat. Olympiastadionilla oli lauantai-iltana jääkiekko-ottelu HIFK - Jokerit. Kansaa oli katsomon lumisilla penkeillä kymmenintuhansin. Kahden helsinkiläisseuran paikallisottelu kuumensi tunteita niin, että joukkueiden faneja kokoontui tappelemaan. Vertahan siitä hangelle valuu kun lyödään ja potkitan.

Epäilyjen torjumiseksi vakuutan, että en itse ollut stadionilla, vaikka huomasinkin, että jotain siellä on tekeillä. Töölöntorilta kun ei ole sinne matkaa kuin muutamia satoja metrejä. Ja lehdetkin hehkuttivat etukäteen tapahtumaa. Joillekin lukijoille voi myös herätä uteliaisuus, kumpaa näistä kahdesta helsinkiläisjoukkueesta Dessu itse kannattaa. Vastaan, että en kumpaakaan. 

Dessu toivoi salaa, että molemmat häviäisivät.

* * * 
Päivän Hesarissa oli juttu potkukelkoista. Niiden menekki on lisääntynyt, mutta vain Kehä kolmosen ulkopuolella. Seinäjoella sijaitseva firma myy kelkkoja tänä talvena 20000. Se on paljon.

Juolahti mieleen, että minulla on Längelmäveden kesäkotini aitassa kaksikin potkukelkkaa, tosi vanhoja, varmaan jostakin sotaa edeltävältä ajalta. Vankkarakenteisia, ehjiä. En vaan ole koskaan käyttänyt niitä, sillä en oleskele kesäkodissani talvisin.

Tuli mieleen, että miksi minä hölmö en tuonut toista kelkkaa Helsinkiin. Sillä ajaisin nyt työmatkat Töölöntorilta Kruununhakaan, Marilaukku istuimella. Sepä olisi komiaa! 

Reitti kyllä pitäisi harkita uusiksi. Pitäisi etsiä pikkukatuja, joita ei ole hiekoitettu. Jyrkkiä alamäkiä pitäisi välttää. Simonkadun alamäki puistokäytävän puolella olisi vaarallinen. Se päättyy Mannerheimintien liikennevaloihin, eikä kelkassa ole jarruja. Voisi vauhdissa törmätä kadun yli Sokoksen seinään siinä kohdassa, mistä heiluriovi avautuu Metroon johtavaan tunneliin.

(Minulla ei ole edes valokuvaa Längelmäveden kelkoista. Korvaava kuva: Ann Sundholm Vils Schnee. Kaunis sekin).

Hau & heil

Dessu huvittui löytäessään äskettäin joulun aikoihin julkaistun uutisen tamperelaisen apteekkarin Jackie-nimisestä dalmatialaisrotuisesta koirasta, joka joutui natsi-Saksan hallinnon ajojahdin kohteeksi toisen maailmansodan aikana. Tassunsa Hitler-tervehdykseen nostaneesta koirasta oli tullut Saksan hallinnolle ongelma. Jossakin ministeriössä suunniteltiin jopa koiran omistajan yrityksen tuhoamista moisen pilkanteon kostoksi.

Koiran omistaneen apteekkarin rouva oli syntyperältään saksalainen, ja hänellä tiedettiin olevan natsivastaisia mielipiteitä. Kaiken pilkan huipentumaksi rouva oli antanut Jackielle lempinimeksi ”Hitler”, koska se osasi nostaa tassunsa ilmaan kuten saksalaiset karjaistessaan ”Heil Hitler!” -tervehdyksensä.

Saksan konsuli oli jostain saanut tiedon tästä koirasta ja raportoi asiasta kotimaahansa. Seurauksena apteekkari määrättiin saapumaan puhutteluun Saksan suurlähetystöön Helsinkiin ja saksalaiset lääketehtaat asettivat hänen apteekkinsa boikottiin. Oikeuden eteen apteekkaria ei kuitenkaan saatu, vaikka yritystä oli. Todistajia ei rikokselle löytynyt.

* * *

Niinpä. Oli niillä monenlaista huolta ja murhetta.

Dessu muistaa tunteneensa vähän samanlaisen koiran 1970-luvulla. Sen nimi oli Yrjö, ja se suoritti siviilipalvelusta isäntänsä kanssa eräässä hoitolaitoksessa Jyväskylän liepeillä. Yrjönkin tassu nousi, mutta vain silloin kun se halusi ruokakuppiinsa täydennystä. Muutoin se enimmäkseen makoili, vanha, lihava ja väsynyt kun oli. Yrjöllä oli kansainvälistä taustaa, sen sukujuuret olivat peräisin Leipzigistä. Niinpä Yrjön roduksi mainittiin ”Saksan demokraattinen paimenkoira”. Diplomaattisia ongelmia Yrjö ei aiheuttanut. Yrjöstä aika jätti melko pian sen jälkeen kun se oli saanut kansalaisvelvollisuutensa suoritetuksi.

* * *

Dessu itse poistuu maasta viikonlopun aikana. Kyseessä ei ole maanpakoon lähteminen, vaikka siihenkin voisi olla aihetta. Aikomukseni on kuitenkin palata.

Dessun uudet työtehtävät  pistävät liikkeelle. Menen Kööpenhaminassa järjestettävään kongressiin, jonka tarkoitus on ties mikä kansainvälisen yhteistyöverkoston suunnittelu ja kehittäminen. Kaikenlaista sitä joutuu sietämään - mieluummin pysyisin kotona.

Vanhat ja uudet talot

Eilinen käynti Suomen Pankin taidenäyttelyssä vei taas kerran ajatukset arkkitehtuuriin ja siihen, millaisen tunnetilan rakennuksen ulkomuoto (varsinkin sisätila) herättää ihmisessä. Vaikutus tuntuu vieläkin.

Ei tällaisia arvorakennuksia Helsingissä monta ole. Joitakin ehdittiin pahimman vimman aikana tuhota - sellaisia kuin Norrménin talo, Skohan talo ja Heimolan talo. Ihmetellä täytyy. Suuri määrä kansallista kulttuurihistoriaa lyötiin säpäleiksi. Heimolan talossa jopa eduskunta kokoontui parikymmentä vuotta. Sillä kohdalla on nyt ”Stadin Kebab”.

Jää ihmettelemään, mihin laadun taju on nykyrakentamisesta kadotettu. Eikö osata? Eikö haluta? Eikö ymmärretä? Eikö ole varaa? Ihmisen hyvinvoinnille ei ole yhdentekevää, millaisissa tiloissa hän oleskelee. Luulisi, että varsinkin työpaikkojen, koulujen, sairaaloiden ja muiden vastaavien talojen rakentamisessa otettaisiin huomioon sisätilojen terapeuttinen vaikutus. Vai eikö vaikutuksesta ole tieteellisiä tutkimustuloksia? Pidetäänkö sitä vain romanttisten höpsöjen haihatteluna? Dessu muistaa opiskeluvuosiltaan tärkeän oivalluskokemuksen: oli aivan toista istua luennolla tai seminaarissa yliopiston päärakennuksen vanhan puolen tyylikkäässä salissa kuin hallintorakennuksen uudessa kantti kertaa kantti -hallissa.

Dessu ei lainkaan väitä olevansa arkkitehtuurin asiantuntija. Hän katsoo rakennuksia tavallisen kadullakulkijan näkökulmasta. Joistakin hän pitää, muutamista harvoista jopa innostuu. Suurimpaan osaan hän ei tule kiinnittäneeksi minkäänlaista huomiota. Aika monia hän inhoaa. Uskon, että kaltaisiani on paljon.

Vanhoissa tyylikkäissä rakennuksissa, sellaisissa kuin Yliopiston kirjasto, sielu lepää ja tulee hyvä olo. Vanhoissa kirkoissa tämä ominaisuus on yleinen, viimeksi koin sen vakiopysähdyspaikassani Hattulan Pyhän Ristin kirkossa ja Keski-Suomen vanhoissa puukirkoissa Petäjävedellä ja Keuruulla. Mutta toimii se joskus uusissakin. Temppeliaukion kirkko on niistä mieluisin.

Tänään uutisissa kerrottiin, että Helsingissä selvitetään mahdollisuuksia saada tänne Guggenheimin säätiön taidemuseo. Lähtivätpä ajatukset liikkeelle Dessunkin hilseisessä päässä: tässä on ideaa.

Olen käynyt Guggenheimin museossa New Yorkissa ja Espanjassa. Manhattanilla Frank Lloyd Wrightin luomus kaikkine spiraaliramppeineen oli valtava elämys. Bilbaon Frank Gehryn suunnittelema rakennus ylitti mielikuvituksen rajat. Molemmat valtavia yleisömenestyksiä. Että Helsinkiin jotain sellaista?

Viimeksi tänne suunniteltiin huomiota herättävän erikoista hotellia Eteläsatamaan presidentinlinnan naapuriksi. Dessun mielestä paikka oli väärä, hotelli sinänsä oli kiinnostavan näköinen. Olisiko löytynyt sopivampi paikka? 
Helsinki ei ole erityisemmin profiloitunut uusien kulttuurirakennusten ulkonäöllä. Vanhat ovat tyylikkäitä, sellaiset kuin Kansallisteatteri ja vanha ooppera Bulevardilla. Svenska Teatern oli vanhassa ulkoasussaan myös, uusi on vähän rajatapaus. Uudemmista Helsingin kulttuuripalatseista onnistuneimpana pidän Kulttuuritaloa. Se on jollakin tavalla yhtä aikaa sekä arvokas että moderni. Kiasma on myös minun makuuni, se on omaperäinen kokonaisuus, siinä on taiteilijan oivallus. 

Sen sijaan Kaupunginteatteri ja uusi ooppera ovat ulkoapäin katsottuina yhdentekeviä. Uudesta, syksyllä valmiiksi tulevasta musiikkitalosta ei näytä tulevan yhtään kummoisempi. ”Töölön uimahalliksi” sitä pilkkakirveet ovat maininneet. Korostan, että näillä nyrpeillä arvioilla en tarkoita rakennusten tärkeintä ominaisuutta, sisätilojen toimivuutta käyttötarkoituksessaan. Musiikkitalostakin voi tulla vaikka kuinka onnistunut. Ihmettelen vain, eikö rakennuksen ulkonäköönkin olisi voitu satsata enemmän, kun tällaiseen ainutkertaiseen urakkaan ryhdytään.

Nyt pitää kuitenkin ottaa huomioon se mahdollisuus, että kauneus ei ole Dessun silmässä. Tällaista tuli vaan mieleen, kun peräkkäisinä päivinä kohtasin Suomen Pankin ja uutisen Guggenheimista.

Kuvassa tekeillä oleva musiikkitalo joulukuun alussa. Ulkonäkö ei tästä varmaankaan enää paljon muutu. Jos vättämättä haluaa katsoa tarkemmin, kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.

Housut jalkaan

Erkon konsernin jättiläinen julkaisi vuoden alkajaisiksi (2. tammikuuta) kokosivun reportaasin otsikolla ”Housut tekevät kodin”. Sepä vekkulia, jättiläinen unohtaa kerrankin Nato-vyörytyksensä ja keskittyy olennaiseen.
Anteeksi, nyt taisin olla kohtuuton ivassani. Onhan Hesarissa ollut toki muutakin toimituksellista human interest -sisältöä. Emmehän voi unohtaa, että lehti on vuosikaudet lähes jokaisessa henkilöhaastattelussa tehnyt olennaisen kysymyksen: ”Maksalaatikko - rusinoilla vai ilman?”

Kun vielä tarkemmin mietin, Hesarin viikkoliite on oikeastaan huippuhyvä tällä alalla. Kuuluuhan sen ”Kuka Nyt” -palstan haastattelujen kysymyssarjaan jokseenkin säännöllisesti olennainen kysymys ”Kuinka karvainen on takapuolesi?” - Tosin ei aina. Olen miettinyt, miksei tätä kysytä kaikilta. Pintapuolisen havainnoinnin perusteella arvelisin, että jako menee haastateltavan sukupuolen mukaan - miehiltä kysytään, naisilta ei. En kuitenkaan ole varma, päteekö tämä havainto kaikissa tapauksissa. Ehkä on poikkeuksia.

* * * 
Tässä uudessa kotihousujutussa haastatellaan ja valokuvataan ihmisiä siitä, millaisia housuja he kotioloissaan pukevat päälleen.

Yhdelle tärkeintä on housujen löysyys. Hänellä on kahdet mustat ja yhdet punavalkoiset verryttelyhousut. Ne värikkäämmät ovat olleet hänellä käytössä 15 vuotta, ja silloinkin ne tulivat perintönä isoveljeltä. Tämä 28-vuotias tamperelaismies pitää tärkeimpänä housujen ominaisuutena sitä, että ne ovat tosi löysät. Vyötärön kuminauhan kuitenkin pitää pitää housut ylhäällä. ”Koti on housuissa”, hän julistaa. Tämä lausahdus olisi mielestäni syytä ottaa mukaan seuraavaan WSOY:n syvämietteisiä ajatuksia keräävään paksuun aforismikokoelmaan.

Toinen vaihtaa talvella kotiin tullessaan ylle Marimekon kermanväriset villaiset neulehousut. Kesällä käytössä ovat beesit veluurihousut. Jouluna väri on punainen. Kauppareissulle tämä 58-vuotias helsinkiläisnainen ei kuitenkaan housuissa lähde julkisesti näyttäytymään, sillä ne ovat ”sellaiset yksityishousut”.

Kolmannella, 31-vuotiaalla helsinkiläisnaisella, asu vaihtelee. Välillä on pitkä raidallinen mekko, välillä haaremihousut. Mekko on ilmeisesti monikäyttöisempi, sillä hän kehuu sitä mukavaksi puuhatessaan sängyssä läppäri sylissä.

Neljäs, 47-vuotias espoolaisnainen, ei selvästikään ymmärrä mukavuuden luonnetta. Hän oli katsonut Lenita Airiston haastattelun, jossa tämä oli tiptop punaisessa plyysisessä kotiasussa. Niinpä hän oli etsinyt Niken lantiomalliset joustamattomasta tekokuidusta tehdyt housut. Niissä hän voi kuurata lattioita ja ottaa heti vieraita vastaan ja postilaatikolle voi kipaista ilman häpeää polvipusseista naapureiden silmissä. - No, tiedämmehän me Espoon ja espoolaiset…

Entä Dessu itse?

Dessu ei häpeä polvipusseja eikä käytä lantiomallisia. En myöskään Marimekon neulehousuja, vaikka muuten arvostan Marimekkoa suuresti. Arkkitehti-olkalaukku minulla on koko ajan käytössä. Aikoinaan käytin myös Kuski-pukua, sitä vakosamettista, mutta sen valmistus harmikseni lopetettiin.

Dessulla on neljät kotihousut, kaikki samanlaisia, tosin eri värisiä: kahdet mustat ja kahdet harmaat. Ostin ne kymmenisen vuotta sitten ollessani muutaman kuukauden Yhdysvalloissa. Housuissa on reiden päällä erään yliopiston urheiluseuran nimi ja logo (jätän nimen tässä mainitsematta etteivät joudu nolatuksi). Väljät housut, polvipussit, kuluneet, rispaantuneet, mukavat. Uskon, että ne kestävät vielä toiset kymmenen vuotta. Onneksi ostin niin monet.

Kummallisia nämä yliopistojen ja korkeakoulujen käytännöt. Näin kerran tuttavallani Sibelius-Akatemian oppilaskunnan tyylikkään t-paidan. Kysyin, mistä voisin ostaa sellaisen itselleni. Hän sanoi, että en mistään, kun en ole tekemisissä sen laitoksen kanssa.

Sanoin, että onhan minulla amerikkalaisen yliopiston housuja iso pino, vaikka en ole koskaan ollut tekemisissä sen yliopiston kanssa, en ole edes käynyt siellä. Sibelius-Akatemiassa olen sentään käynyt, hyvinkin monta kertaa kuuntelemassa konsertteja.

Ei auttanut.

Työhön lepäämään

Perin voipuneena kaikesta Kristikunnan Suureen Juhlaan liittyvästä menosta ja melskeestä Dessu huomaa lopultakin kotiutuneensa Töölöntorin kulmalle ja ryhtyvänsä huomenna hoitamaan virkatehtäviään omassa työhuoneessaan Kruununhaassa. Uskon, että paluu normaalirytmiin elvyttää minut jo muutamassa päivässä pitkän poikkeustilan aiheuttamasta stressistä.

Joulun alla lupaamani piparkakut onnistuivat hienosti ja ne on syöty. Sen sijaan lupaamani himmelin askarteleminen ei sujunut niin kuin Strömsössä. Tuli hieman niukka, suunnittelin suurempaa.

Vieraita tuli ja meni ja lahjojen määrästä päätellen olen onnistunut hämäämään kaikki luulemaan, että olen kiltti. No, ihmisiä on helppo hämätä. Sitten alkoi reissaaminen. Olen käynyt Brysselissä, Jyväskylässä ja Tampereella. Vähän pelotti lähteä Brysseliin, ettei joudu päiväkausiksi paikalliselle lentokentälle lumen saartamaksi, kuten tuhannet muut juuri niinä päivinä. Niin ei kuitenkaan käynyt, olivat kai löytäneet lumilapioita.

* * * 
Uutenavuotena Dessu ei ampunut ainuttakaan rakettia, kuten ei koskaan ennenkään, sillä uskon, että pahat henget kaikkoavat ilmankin. Tinan valanta sen sijaan lupaili alkavalle vuodelleni suurta menestystä ja paljon matkoja. En itse osaa häävistikään lukea tinaviestejä, ja niinpä tehtävän suoritti seurueen mystikkotohtori. Epäilen kuitenkin hänen vilpittömyyttään, sillä hän tiesi ilman tinaakin, että työtehtäväni muuttuvat vuodenvaihteesta alkaen. 

Muutoksen syynä on nainen, kuinkas muutenkaan. En ole iloinen muutoksesta mutta minkäs naisille voi. Vuoronvarausviraston ulkomaansuhteista viime vuodet vastannut toimistopäällikkö jäi nimittäin äitiyslomalle Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautan painokkaasti, että minulla, Dessulla, ei ole mitään osuutta äitiyslomaan johtaneiden tapahtumien kanssa!  Mutta sen seurauksista joudun kuitenkin vastaamaan. Minusta nimittäin tuli ulkomaan suhteista vastaava sijainen - tosin vain Euroopan osalta, ei koko maailman.

Se tietää matkustamista, aivan niin kuin tinatohtori klöntistä väitti näkevänsä.

Uusi tehtävä on kyllä minulle vanhastaan tuttu, hoidin sitä vuosikaudet ennen kuin rimpuilin siitä irti nelisen vuotta sitten. Kontaktiverkosto on siis valmiina, joten palaan tuttuun ympäristöön. Olisin silti mieluummin pysynyt siitä irti, sillä tunnen matkustaneeni elämässäni jo aivan tarpeeksi, liikaakin. Pysyisin mielelläni kotimaan kamaralla. Onneksi tehtävä jää lyhytkestoiseksi.

* * * 
Vuoden ensimmäinen työtehtäväni ei kuitenkaan vienyt ulkomaille. Se johti Turkuun. 

Turku on paha paikka. Sitä olisi syytä välttää, ja niin olen tehnytkin. Toisaalta on sen kaupungin pitkässä historiassa jotakin hyvääkin, kuten Holmbergin & Långbackan luotsaama teatteri 70-luvulla. Ja erityisesti ensimmäinen Ruisrock 1970.

Miksi moitin? Ei, arvaatte väärin, syynä ei ole Matti ja Teppo eikä edes Kanervan Ike vaan se, että silloin 1970 rock-juhlan jälkeen sain ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni ns. turpiini.

Se tapahtui Pinellan nurkalla. Olimme istuneet iltaa Foijassa ja kävelimme kohti majapaikkaa, ylioppilaskylää. Siinä Pinellan nurkalla oli kaksi kaunista tyttöä. Yritimme tehdä tuttavuutta. Ulkoasumme oli sellaista hippivoittoista, kuten ajankohtaan sopi.

Nurkan takaa ilmestyi kaksi isoa rumaa korstoa. Ne eivät selvästikään olleet mitään love and peace -miehiä vaan luultavasti jotain Tepsiläisiä. Nenä veressä siitä jouduimme vetäytymään kohti Ikituuria ja neidit jäivät.

* * * 
Siitä on jo yli 40 vuotta. Pysähdyin viettämään hiljaisen hetken muistojen täyttämällä paikalla Pinellan nurkalla.  Vilkuilin kyllä ensin ympärilleni. Nyky-turkulaiset vaikuttavat leppoisalta väeltä, toisaalta minullakaan ei ole enää hippikuteita.

Onneksi Turusta pääsee myös helposti pois. Niin nytkin. Työtehtävien tultua hoidetuksi nousin laivaan ja ajoin Tukholmaan loppiaisviikonlopuksi. En ulkomaankontakteja hoitamaan vaan vanhoja kavereita tapaamaan.

Ongelma vai ei?

Dessu luki lehdestä uutisen, että Italiaan tulee nyt kuri ja järjestys. Jo on aikakin.

Uutisen mukaan toimeen ryhdytään ensin kaupungissa nimeltä Castellammare

di Stabia, ja sieltä sen on tarkoitus valtakunnan kaikkiin osiin. Tositoimiin ryhtyy aluksi konservatiivinen kaupunginjohtaja Luigi Bobbio. Dessutom toivottaa hänelle onnea ja menestystä.

Nyt nimittäin kielletään ”erittäin lyhyiden vaatteiden” käyttö julkisilla paikoilla. Kiellon rikkomisesta mätkäistään 500 euron sakko. Oikein!  Tonnikaan ei olisi liikaa.

Sakonuhka koskee tulkintojen mukaan erityisesti minihameita, napapaitoja, korkokenkiä ja paljastavia farkkuja ja muita ”provokatiivisia” vaatekappaleita. 

Virallisen päätöksen lisäksi kaupunginjohtaja on päättänyt kieltää jumalanpilkan ja jalkapallon, jälkimmäisen tosin vain yleisissä puistoissa.

¤ ¤ ¤ 

Dessu kävi Roomassa pari viikkoa sitten ja havaitsi henkilökohtaisesti ongelman. Kaupungin kulttuuriaarteet tahtoivat jäädä vähälle huomiolle, kun katse eksyi harharetkille. Erityisesti haitta korostui Espanjalaisilla portailla, mutta Piazza Navona oli myös paha. Puhumattakaan Vatikaanista - edes paavia ei olisi huomannut jos olisi vastaan tullut.

Dessu on tullut ymmärtämään, että Italiassa kaikki, pääministeriä myöten, ovat joutuneet vaikeuksiin niukkojen vaatekappaleiden vuoksi. Lehdissä on kerrottu ikävistä pääministeriä kohdanneista mielenhäiriöistä.

Jalkapallo-ongelman Dessu olettaa korostuneen erityisesti Milanon seudulla. Eiköhän elämä yleensä ja pääministeri erityisesti rauhoitu, kun pannaan kielto päälle, mahdollisimman laajasti.

¤ ¤ ¤ 

Entä Suomi? Pitäisikö täällä seurata vanhan kulttuurimaan esimerkkiä?

Dessu kulki Aleksanterinkatua ja sattui poikkeamaan sisään siitä ovesta, josta ennen mentiin Kansallis-Osake-Pankin pääkonttorin suureen saliin. Siellä ei enää ole pankkitoimintaa vaan vaatekauppa. Siellä myytiin napapaitoja. Asiakkaat olivat ilmeisesti niitä kuuluisia pissiksiä. Niin katoaa maallisen mammonan kunnia (vaikka ei Dessu sitä pankkimeininkiäkään erityisemmin kunnioittanut.

Kyllä ne lyhyet vaatteet tännekin ovat tulleet, tulivat jo 60-luvulla, Dessu muistaa kyllä lukioaikansa kaunottaret minihameissaan. Miten voisinkaan unohtaa. Mutta ei niitä täällä tarvitse kieltää, sillä pääministerikin on vaihtunut. Ei ongelmaa.

Pömpelit

Dessu katseli tarkasti Ylen Teema-kanavalta sunnuntai-iltana Taloraati-ohjelmaa. Se on jatko-osa oivalliselle Runoraati-ohjelmasarjalle. Taloraadissa kolme taiteilijaa kierteli Shanghain Expo-maailmannäyttelyssä muutamien maiden näyttelypaviljongeissa niitä arvioiden ja pisteitä antaen.

Dessun kiinnostus pohjautuu siihen, että hän oli kesällä aikeissa lähteä itse tutustumaan näyttelyyn. Muutamien yhteensattumien vuoksi aie kuitenkin jäi toteutumatta. Olen kuitenkin jälkeenpäin lukenut näyttelystä kaiken materiaalin, mitä olen käsiini saanut.

Ohjelmassa paikalla olivat toimittaja Minna Joenniemen kanssa koreografi Tero Saarinen, kuvataiteilija Jaana Partanen ja arkkitehti Tuomas Toivonen. Ison-Britannian paviljonki sai raadilta voittopisteet, Espanja jäi viimeiseksi. Suomen osastolle ei menty.

Yle yritti kyllä parhaan taitonsa mukaan kuvata paviljonkeja, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Arkkitehtuuri ei taipunut televisiokuvaan, katsojalle ei välittynyt kokonaisuus. Ulkokuva vielä onnistui mutta sisätilojen hahmottaminen oli mahdotonta.

Runoraati toimii televisiossa paremmin kuin Taloraati. Runojen esittely ja pisteytys on ollut onnistunut keino popularisoida suuren yleisön vieroksumaa taiteen lajia.

Expon rakennuksista sai omituisen käsityksen. Sisältö oli monessa tapauksessa täyttä performanssia. Joku raatilainen ilmaisi tunnelmansa osuvasti: ”On tehty pömpeli isolla rahalla.”

Pariisin maailmannäyttelyssä oli aikanaan liikkuvat jalkakäytävät, mutta myös pysyväksi osoittautuneita taideteoksia. Shanghaista en tiedä. Oli valtavia screenejä, valtavaa kuvavyörytystä, valtavaa äänimassaa. Jääköhän siitä mitään?

 Dessun mieleen nousee lastenkirja Babar Selestenkylän juhlissa (Laurent de Brunhoff 1954). Dessu-pappa luki aikoinaan tätä kirjaa (ja koko Babar-sarjaa) tyttärelleen, kun tämä oli pieni. Siitä tuli molemmille mieluinen kirja, johon palattiin usein. Siinäkin oli ihmeellisiä paviljonkeja, joihin pikku Babar-norsu ystävineen kävi tutustumassa. Niissäkin oli ihmeellistä nähtävää. Muistoissa eläväksi jälkivaikutelmaksi nousee, että lastenkirjailija tekstissään ja piirroksissaan onnistui tavoittamaan näyttelypaviljonkien ihmeellisen tunnelman paremmin. Niissä oli enemmän konkretiaa, vähemmän showmeininkiä. Mutta ei ole Ylen vika, että mahdottomasta ei saa syntymään kelvollista kuvaa. 

Maailman keskipisteessä

Dessu kävi työmatkalla Roomassa. Edellisestä käynnistä ehti kulua 18 vuotta. Nuorempana siellä tuli käydyksi monta kertaa, joten ei kaupunki aivan vieras ole.

Pitkästä poissaolosta huolimatta kaupungissa ei ollut havaittavissa merkittäviä uudistuksia. Paikat olivat pysyneet entisellään. Rakennuskanta on vanhahtavaa. Ilmeisesti siellä ei ole kaupunkisuunnitteluvirastoa Helsingin malliin, joten uusille parkkihalleille tai wow-arkkitehtuurin tyylisille hotellihankkeille ei ole järjestynyt sijaa. En tiedä, eikö edes mafia toimi paikallisena grynderinä tai eikö maasta löydy liikemiehiä, jotka suunnittelisivat marketteja, bensa-asemia, ideaparkeja tai pilvenpiirtäjiä. Vai onko Rooman kaupunginhallitus muuten vaan penseä innovaatioille? Vatikaanista nyt puhumattakaan.

¤ ¤ ¤ 

Neljässä päivässä ei paljon ehdi, kun työtapaamiset veivät suurimman osan ajasta. Jotain sentään.

Pietarinkirkon torni. Sinne on joka kerta pakotettava itsensä kiipeämään, ilman sitä Roomassa käynti ei tunnu todelliselta. Pitkät ahtaat kierreportaat, kuluneet askelmat. Hengästyneenä tulee miettineeksi, onko porraskäytävä kaventunut vai Dessu turvonnut. Ei se näin ahtaalta ennen tuntunut.

Vatikaanin museoiden lyhyet turistireitit. Enempää en ehtinyt. Sinne pitäisi jäädä kuukaudeksi, vuodeksi tai oikeastaan loppuelämäksi. Ei pitäisi mennä tällaiselle pikajuoksulle, siitä jää vain paha mieli.

Borghesen galleria. Dessun suosikkimuseo Roomassa. Ei pelkkää madonnankuvaa. 

Fontana di Trevi. Sen äärellä malja Ihanalle Elämälle, villille nuoruudelle, naisille ja Anita Ekbergille. Ja vielä toinenkin malja.

Pantheon. Suvaitsevuuden varhainen mestariteos. Jopa Dessun kaltainen puolipakana tuntee aitoa tarvetta hiljentyä isojen asioiden miettimiseen.

 Colosseum. Muurit ovat sortuneet, keisarit kadonneet katsomoista mutta leijonat ovat ikuisia (katso tarkasti kuvassa näkyvää portaikkoa - siellä se menee!) Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi.

Piazza Navona. Illanistujaiset kollegojen ja ystävien kanssa upealla paikalla aukion laidan ravintolassa.

Herrat Ankka, Barks ja Rosa

Matkalaukkua pakatessaan Dessu juoksi vielä kirjakauppaan ostamaan tekijän nimikirjoituksella varustettua kirjaa - tai useampaakin. Joulu on jo ovella ja lahjoja on syytä hankkia.

Kirjojen ja nimikirjoitusten kerääjänä Dessu on ollut tehokas jo vuosikymmeniä. Tällä kertaa haussa oli Don Rosa, Aku Ankan piirtäjä.

Dessu lukee Aku Ankkaa puolisäännöllisesti, vaikka ei erityisemmin osaa arvostaakaan lehden nykytasoa. Toista oli Carl Barksin aikoihin. Niistä ankkareista Dessu kuten huomattava osa Suomen lapsista oppi lukemaan. Parhaat tarinat jäivät koko elämän kestävinä kuvina mieleen. Niitä parhaita tarinoita on paljon.

Dessu muistaa olleensa parikymmentä vuotta sitten Kauppatorin laidalla yleisön seassa tervehtimässä Barksia, joka oli tullut vierailulle. Hän oli jo ikämies, yli 90-vuotias. Muistaakseni hän oli kuitenkin ensimmäistä kertaa ulkomaanmatkalla. Hänet tuotiin hienolla avoautolla kaupungintalon eteen, jossa hänelle oli järjestetty vastaanotto kuin valtiovieraalle.

Nimikirjoituksella varustettu Barks-kirja jäi kuitenkin haaveeksi.

¤

Dessu epäilee usein jääneensä muistojensa vangiksi. Olenko ikääntynyt hapannaama, joka ei suostu hyväksymään, ettei kaikki ole kuin ennen? Eivät Aku Ankatkaan.

Dessu tuntee Don Rosan piirtämiä Ankkoja mutta ei ole erityisen innostunut. Kuitenkin Rosa on laajalti arvostettu ja jo nyt klassikon asemaan nostettu.

 Dessun mielestä Barksin sarjat olivat ja ovat edelleen aivan toista luokkaa. Niissä oli kertomisen iloa, mielikuvitusta ja huumoria, niissä oli lapsenmielistä hassuutta. Kuvat olivat ilmeikkäitä ja sommittelultaan väljiä.
Rosan kuvat ovat kyllä taitavia, mutta niissä häiritsee tavaton ahtaus ja yksityiskohtien runsaus. Näkee, että niitä varten on nähty vaivaa ja tehty paljon taustatutkimusta. Samalla ne ovat kuitenkin muuttuneet jonkinlaisiksi vanhojen myyttien ja maantieteellisten faktojen näyttämöksi, johon on sitten sijoitettu ankkahenkilöitä seikkailemaan supersankareiden elkein. Tarinat ja kuvat ovat kireitä, rentous ja sydämellinen hassuus puuttuu.

Suomalaista lukijaa tietenkin hivelee, että Suomikin on päässyt esille Rosan tuotannossa. ”Sammon tarina” tuo ankat Helsingin kaduille kalevalaiseen aiheeseen väljästi liittyvässä seikkailussa. Mikäpä siinä, tarina on vauhdikas ja melskettä riittää, mutta barksilainen ilmapiiri on siitä kaukana.

Dessu, vanha kääkkä, toivoisi, että ankat pysyisivät Ankkalinnassa Iineksen, Mummon, Hannu Hanhen, Pelle Pelottoman, Karhukoplan ja Teppo Tulpun seurassa Roopen rahasäiliön lähimaisemissa eivätkä rymyäisi ympäri maailmaa seikkailemassa kuin mitkäkin teräsmiehet.

¤ ¤ ¤ 

Dessu on nyt pakannut matkalaukkunsa ja lähtee perjantaina illalla Siljan laivalla Tukholmaan ystäviä tervehtimään ja katsomaan, miten kuningaskunta on toipunut prinsessahäistä ja katastrofivaaleista. Tukholmasta Dessu lentää maanantaina työmatkalle Roomaan yhdessä ruotsalaisen ja norjalaisen kollegansa kanssa. Tavoitteena Italiassa on auttaa paikallista vuoronvarausorganisatiota kehittämään toimintojaan, jotka Berlusconin hallituskaudella ovat auttamattomasti jääneet jälkeen eurooppalaisesta kehityksestä. 

Matkalukemisena ei ole Aku Ankka vaan uusi Harjunpää, jonka myös ostin kirjakaupassa käydessäni. Palaan kyllä Töölöntorille, kunhan ehdin.

Kuva: Carl Barks: Roope-setä, maailman rikkain mies (Aku Ankka 2 / 1953)

"Rantalava, yötön yö..."

Kesän mittaan Dessu ajoi kymmenkunta kertaa Längelmävedeltä etelään, Helsinkiä kohti. Mutta ei ihan Töölöntorille, lähelle kyllä.

Tuntui että Töölöntorille asti eteneminen katkaisisi loman tunnelman tarpeettomasti. Tulisi turha kosketus arkeen. Ei ollut edes mitään tähdellistä asiaa Töölöntorille.

Vantaan lentoasemalle sen sijaan oli tähdellistä asiaa, kerran myös Ruotsin-lautalle. Ajoin hakemaan / palauttamaan vieraitani. Vilkas vieraskesä, kuten aina. Kävi vieraita Tukholmasta, Amsterdamista, Brysselistä, Lontoosta, Barcelonasta. Kesäisellä Pirkanmaalla on vetovoimaa.

 Aivan erityinen vetovoima tuntuu vaikuttavan espanjalaisiin. Kaksi herrahenkilöä tuli jo toisena kesänä peräkkäin. Kongresseissa tutuksi tulleita vuoronvarausalan ammattilaisia, päällikkötasoa.

Mikä heitä vetää? Arvaan, luulen, tiedän: suomalainen tanssilava ja kesäyö.

Minä olen kuskina. Lähiseudulla on muutama rantalava. Ensimmäisenä iltana vien heidät lavalle, jossa esiintyy Markku Aro. Saan toiveen olla huolestumatta, jos heitä ei ilmesty kyytiin paluumatkalle. Kyllä he pärjäävät ja palaavat - jos eivät heti niin huomenna - jos eivät huomenna niin lähipäivinä.

Ymmärrän kyllä. Meillä suomalaisillakin miehillä on ollut ikimuistoinen taipumus eksyä ties minne valoisassa suviyössä. Espanjalaiselle miehelle sen täytyy olla täyttä eksotiikkaa. Arktinen huuma ja suomalainen neito, yhdistelmä on tyrmäävä.

Niin käy kuin aavisteltiin. Herrat tanssivat ahkerasti mutta jossain vaiheessa katosivat kuin Kansallispankki aikoinaan - huomaamatta ja kesken juhlan. Ajelen aamuyöllä yksin hiljalleen torpalleni. Seuraavana iltapäivänä tulee soitto, kaksikin. Voisitko tulla hakemaan? Toisen osoite on helppo, lähikaupungin keskusta. Toisen sijainti on vaikea: ”dzoy-ppae-juu-kei….” tai jotain sellaista. Onneksi puhelimeen löytyy tulkki, nuoren tuntuinen naisääni selventää: ”Juupajoki”. No haenhan minä, vieraitteni isäntä. En turhia kysele, ei turhia selittelyjä - hienotunteisuutta pitää olla. Miten lienevätkään matkansa kulkeneet? Ehkä kävellen rantoja pitkin valoisassa kesäyössä…

Toisenkin kerran lähdetään tanssireissulle, tällä kerralla kauemmaksi. Lava järven rannalla, laulajana Topi Sorsakoski, täydellinen idylli. Ja taas eksytään ja aamulla haetaan. Eikä kysellä eikä vastailla.

Jet lag

Dessutom on palannut matkoiltaan Töölöntorin laidalle.

Ensin olin monta hellepäivää Längelmäveden rannalla. Siellä kirjoitin päivät ja saunoin illat. Kirjoitustyö paahteessa (auringon, ei saunan) oli tuskaista, sillä Dessutom ei ole erityisempi auringonpalvoja. Sortsit kuitenkin löytyivät lipaston laatikosta. Kesäkodin hellepäivän sijaintini on lepotuolissa suuren Terijoensalavan varjossa. Nyt kuitenkin puusta puuttuivat lehdet, joten varjoa piti hakea vanhan hirsituvan seinustalta. Siinä naputtelin läppäriin parisenkymmentä sivua tekstiä, jota työselosteessa kutsutaan nimellä Muistio (promemoria). Sen loppusijoituspaikaksi tuli klassinen Mercantil-mappi Vuoronvarausliiton arkistossa.

Pysyvämpi muisto työstä jää Nordea-pankin minulle lähettämään tiliotteeseen. Se ei ole vielä tullut, mutta kun se tulee, sen sijoituspaikaksi tulee mappi, jonka kannessa on oravan kuva ja teksti ”Kansallispankki”. Mappi sijaitsee alahyllyllä Töölöntorin huoneiston kirjastossa Runeberginkadun puoleisella seinällä.

Varotoimista huolimatta paistetta pääsi osumaan valkeaan nahkaani sen verran, että Dessu olisi ihon punotuksen osalta voinut tuntea rantaleijonan itsetuntoista ylemmyyttä, elleivät eräät vartalon muut - pysyvämmät - ominaispiirteet vaikuttaisi päinvastaiseen suuntaan.

¤ 

Sitten matkustin virkamatkalle Amsterdamiin. En ole koskaan suostunut pitämään lentomatkustamisesta. Ei se pelkoa ole vaan yleistä vastenmielisyyttä. Lentäminen on matkustamiselle samaa kuin hampurilaisen syöminen kulinarismille.

Olen nuorempana matkustanut paljon. Mieleen jäävimpiä ovat olleet liftausmatkat. Sillä keinoin matkustimme ystävän kanssa kerran 40 vuotta sitten Amsterdamiinkin. Siitä ei matkustamisen nautinto voi paremmaksi tulla. Amsterdamiin pääsy oli viimeiseen asti epävarmaa, yhtä hyvin olisimme voineet päätyä vaikkapa Berliiniin. Kyllä sekin olisi kelvannut.

Juolahti ohimennen mieleen, että olisinkohan vieläkin voinut mennä Tukholman eteläpuolella E4-moottoritien kiihdytyskaistan laitaan tutulle paikalle peukalo pystyssä. Olisiko näyttänyt omituiselta, jos Suomen edustaja olisi saapunut eurooppalaisten vuoronvarausjärjestöjen yhteistyö- ja suunnittelukokouksen arvovaltaiseen edustajajoukkoon rinkka selässä? Ongelman olisi tuottanut ainakin puvun kuljetus repussa. Liftauskulttuuri on myös muuttunut vuosien varrella. Ei liftareita enää useinkaan näe. Kuuttakymppiä lähestyvä äijä taitaisi jäädä siihen Tukholman moottoritien kiihdytyskaistan laidalle.

Juna on myös Dessun kokemuksessa miellyttävä matkustustapa. Aikoinaan olin muutamana kesänä interrailaamassa. Nuorena sellainen maittoi, enää ei, sillä matkoilla joutui usein yöksi nukkumaan aseman odotushalleissa. Sen sijaan laatumatkustaminen junassa olisi edelleen mukavaa. Muistoissa ovat päällimmäisinä monet yöjunat Moskovaan. Makuuvaunut, teetarjoilut, hilpeät venäläiset seurueet, kohtuulliset yömyssyt… 

Mieliharmi nousee siitä, etten päässyt henkilökohtaisesti kokemaan ”Idän pikajunaa” Pariisista Istanbuliin. Agatha Christie kuvasi sitä unohtumattomasti. Myös Mika Waltari kirjoitti houkuttelevia tekstejä junamatkastaan Istanbuliin.

Tyylikkäin matkustustapa olisi kuitenkin hevosten vetämät vaunut. Tällä en tarkoita sellaisia kyytejä, joita Villin lännen elokuvat esittävät. Niissä intiaanit aina hyökkäävät ilkein aikein matkaajien kimppuun. Ei sellainen meininki sovi Euroopassa. Tarkoitan sellaista matkantekoa, jota Eduard Mörike kuvaa kirjassa ”Mozartin matka Pragiin” (Mozart auf der Reise nach Prag - 1856). Sellainen hyvän matkan pitäisi olla.

Kirjassa Mozart on vuonna 1787 vaimonsa kanssa lähtenyt Wienistä Pragiin johtamaan Don Juanin ensiesityksen. Matkaa tehdään vaunuissa, joita vetää kolme postihevosta.

Elämän huolien ja vaivojen vastapainoksi matkalla pysähdytään viettämään hilpeitä juhlia. Eräänkin kreivin hovissa siro ja koristeellinen hilpeys on päällimmäisenä Mozartin käytöksessä. Hän suutelee daameja kädelle, esittää leikillisiä sutkautuksia ja imartelee laulajatarta, joka esittää hänen säveltämänsä teoksen. Arkipäivää ja huolia ei näy, kaikki on ihanteellista, lähes hurmioitunutta. 
¤ 
Mozartin tavalla matkaa pitäisi nykyisinkin tehdä. Sillä tavalla näkee, kokee ja muistaa matkustaneensa. Lentosuhaaminen ei tuota elämyksiä, tulee vain tympääntyminen.

Väsymys on vaivannut Dessua jo kaksi päivää matkan jälkeen. Sen nimi on kai jet lag?

Sommaren med Sandra

(Seikkailukertomus jatkuu. Lue ensin eilinen ”Ranskan rajalla”)

Dessun toinen kirjeenvaihtotoveri löytyi Ruotsista. Hän oli Sandra Sigtunasta, ruotsalaisesta pikkukaupungista Tukholman vierestä. Tämä kontakti oli käynnissä suunnilleen samaan aikaan kuin ranskalaisen Catherinen kanssa. Aika oli 1960-luvun loppua. Oltiin 17 - 18-vuotiaita.

Kirjeenvaihto oli sen ajan kansainvälisyyttä ja kieliharjoittelua, mutta kyllä siihen siinä sivussa henkilökohtaista flirtti-intressiä sisältyi. Catherinen kanssa kirjeet kulkivat englanniksi, kun ranskaa en osannut. Sandralle kirjoitin ruotsiksi. Sitä opin koulussa, ja kielitaitoa oli tullut myös isomummolta ja hänen sisaruksiltaan, jotka olivat suomenruotsalaisia. Pikkupoikana olin isomummolassa oppinut kaikenlaista hyödyllistä, jopa ruoka- ja iltarukouksen ruotsiksi.

Sandran kanssa en rukouksille kuitenkaan uskonut olevan käyttöä. Pikemminkin snapsilaulut olisivat olleet tarpeen.

Sandra oli toista maata kuin ranskalainen Catherine, fraasin kaikissa merkityksissä. Ruotsista alkoi tulla Jyväskylään kirjeitä, jotka sisälsivät värikkäillä huopakynillä tekstattuja sekalaisia lappuja ja papereita, jotka olivat täyttä ajatuksenvirtaa, viimeistelemättömiä, suttuisia, teksti sikin sokin. Tekstien aiheina olivat enimmäkseen selostukset bailaamisesta ja bändeistä. Svensktoppen-hittilista tuli tutuksi. Valokuvassa Sandralla oli vaalea pitkä pörröinen tukka, silmissä vahvat kajalit, vaaleanpunaisiksi maalatut huulet törröllä ja paidannapit auki napaan asti.

Kyllä Ruotsin neito kiinnostavuudessa ranskalaisen voitti, ainakin jos kuvasta katsoi.
¤ 

Ruotsalainen ”vapaamielisyys” oli siihen maailmanaikaan kaikkialla kuuluisaa. Maine oli kasvanut ennen kaikkea elokuvien myötä. Vilgot Sjöman oli kuuluisin ja sensaatiomaisin ohjaaja. Elokuvat Syskonbädd, 491 ja Jag är nyfiken gul olivat herättäneet huomiota seksuaalisella suoruudellaan. Dessu oli jotain näistä nähnyt, ja siksi Sandran kirjeet ja kuvat saivat lisää merkityksiä nuoren miehen mielessä.

 Kesällä Dessu matkusti Ruotsiin Sandraa tapaamaan. Matka Jyväskylästä Turkuun sujui junalla ja sieltä Bore III -nimisellä laivalla Tukholmaan. Se oli Dessun ensimmäinen yksin suoritettu ulkomaanmatka. Siinä oltiin aika täpinöissä, kun oltiin naisiin menossa. Laivan tax freesta Sandra oli toivonut tuliaisiksi pullon Bacardia ja pullon Cinzanoa. Lisäksi Dessu ostaa umpimähkään jonkun hienonnäköisen hajuvesipullon. Ja nipun paksuja Marabou-suklaalevyjä. Niillä tuliaisilla pitäisi pärjätä.
¤

Dessutom katsoi äskettäin elokuvan ”Kesä Monikan kanssa” (Sommaren med Monika - Ingmar Bergman 1953). Sen alkukohtaus on aina tuonut elämyksellisen muistikuvan Dessun saapumisesta Tukholmaan. Elokuvan nuori mies tumpeloi pahasti kohdatessaan viehättävän naisen, joka pyytää tulta tupakkaan. Mies ei meinaa onnistua: tulitikku sammuu, tulitikku katkeaa, käsi vapisee… 

Dessu tumpeloi Tukholman Skeppsbron satamassa kohdatessaan vastaan tulleen Sandran. Tupakansytytin putoaa vesilammikkoon eikä enää syty, kassi kaatuu ja Cinzano-pullo lähtee pyörimään pitkin mukulakivistä katua. Ei oikein tiedä, olisiko halaus tai kättely paikallaan.

Nuoret miehet ovat sellaisia sählääjiä stressitilanteessa. Vanhat miehet ovat varmempia - hiukan.
¤

Ei Sandra mikään villikissa todellisuudessa ollut, vaikka valokuva ja kirjeet ja Vilgot Sjömanin elokuvat olivat sellaisia odotuksia aiheuttaneet. Hyvinkin asiallinen ja järkevä nuori nainen. Sommaren med Sandra kesti viikon verran ja siinä ajassa kehittyi normaali teiniromanssi. Kotiin Dessu palasi peitellen fritsuja kaulalta. Tai ei niitä kavereilta peitelty, ainoastaan äidiltä. Kavereille leuhkittiin, että tuli käydyksi Ruotsissa…

Lukio-opinnoissa Sandran tuttavuus aiheutti tehostuneen asenteen ruotsin kielen opiskeluun. Opettajakin sen huomasi ja antoi palautetta. Ruotsi alkoi maittaa. Opettajan vakiovitsit alkoivat oikeasti naurattaa. Mieleen jäivät opettajan käännöslohkaisut ”Aikoihinpas on eletty - Till tidernapas har man levat” ja ”Jopas nyt jotakin - Redanpas nu någonting”.

Dessu sai ylioppilaskokeesta laudaturin ruotsin kielestä. Opiskelun motivaatio on pienestä kiinni. Vihjeeksi vaan pedagogeille. 

Ystävyys Sandran kanssa on säilynyt läpi vuosikymmenten, ja olen tavannut hänet usein, viimeksi äskettäin Tukholmassa käydessäni (ks. blogi ”Kotiin kuningaskunnasta” 6. huhtikuuta 2010). Hän työskentelee korkeassa virka-asemassa paikallisessa ministeriössä. 
Aina käydessäni vien tuliaisiksi Bacardi-pullon. Cuba Libre on ystävyytemme drinkki, ja Sandran aviomies skoolaa mukana.

Ranskan rajoilla

”En tiedä mitään seksikkäämpää kuin kaunis nainen tilaamassa ravintolassa ruokaa ranskaksi.”

Näin sanoo Nick Nolten esittämä jalkapallovalmentaja elokuvassa ”Vuorovetten prinssi” (The Prince of Tides). Hän on onnistunut pääsemään hienoon ravintolaan päivälliselle kahden kesken tyylikkään psykiatrinsa kanssa. Barbra Streisandin esittämä psykiatri Susan Lowenstein hoitaa elegantisti tilaukset, ja siihen tarvitaan ranskan kieltä.

Dessutom ymmärtää hyvin Nick Nolten repliikin ajatuksen, sillä ranskan kielessä todellakin on jotakin salaperäistä vetovoimaa. Viimeksi Dessutom oli vappuna samassa tilanteessa kuin Nick Nolte elokuvassa. Oli tasokkaan hotellin ravintola Helsingissä, oli ranskasta tulleita vieraita, oli ruokalista. Taas kerran Dessutom joutui harmittelemaan, ettei ole koskaan ottanut asiakseen opiskella ranskaa. On synti ja häpeä olla kanssakäymisissä ranskalaisten kanssa englannin kielellä. On myös synti ja häpeä, että en osaa lukea ranskalaista kirjallisuutta alkukielellä enkä ymmärrä suuresti arvostamieni ranskalaisen uuden aallon elokuvien dialogia.

¤ 

Ensimmäisen aavistuksen ranskan kielen kvaliteetista Dessu sai lukion äidinkielen tunnilla. Ystäväni ja luokkatoverini Tapio P. oli saanut henkilökohtaiseksi tehtäväkseen lukea Albert Camus´n romaanin ”Rutto” ja pitää siitä esitelmän. Tapio lukea posotti papereistaan esitelmänsä ja äänsi kirjailijan nimen täsmälleen niin kuin se kirjoitetaan. Kamus sanoo sitä ja tätä ja Kamussille annettiin noopelin palkinto…

Opettaja, hentoinen eteerisen oloinen naisihminen, keskeytti jossakin kohdassa posottamisen ja ohjasi ääntämistä. Hän nousi tuoliltaan seisomaan, otti arvokkaan ilmeen, veti ilmaa keuhkoihinsa, avasi suunsa. Ensitavu tuli vielä normaalisti: ”ka-”. Sitten pää kääntyi takakenoon, silmät sulkeutuivat nautinnollisesti, huulet suipistuivat vihellysasentoon: ”-MYYYY”. Kaikki tämä moneen kertaan: ”ka´MYYY”, ka´MYYY”…

Tällaisesta sivistyksen tietoiskusta ei pikkukaupungin finninaamainen nulikka voi muuta kuin tyrmistyä. Tapio P kuitenkin tokeni nopeasti ja matki opettajaa. Siinä YYY muuttui täydeksi vihellykseksi.

Sama kuvio toistui myöhemmin jonkun toisen pitämässä esitelmässä. Siinä kirjailijan nimi Huuko ei kelvannut. Piti olla ”y´GOOO”. 

Jostain käsittämättömästä syystä kolmas ranskalainen kirjailija ohitettiin kokonaan, vaikka hän oli voittanut ”noopelinkin” vuonna 1960 - siis ei mikään turha kirjailija. Saint-John Perse ohitettiin, häntä opettaja ei koskaan maininnut eikä opettanut nimen eleganttia ääntämistä.

¤ 

1960-luvulla lukiolaisilla oli tapana hankkia kirjeenvaihtotovereita ulkomailta. Dessukin löysi ilmoituksia jostakin nuortenlehdestä ja vastasi niihin, tietenkin vain tytöille. Yksi löytyi Ranskasta, Catherine-neiti eräästä pikkukaupungista Pariisin läheltä. Dessulle alkoi tulla Jyväskylään lentoposti-kirjetä. Ne olivat höyhenenkeveitä, kirjekuoren laitoja kiersi värikäs sini-puna-kelta-vihreä laitareunus. 

Sisällä oli silkkistä paperia ja ne olivat keveitä ja lähes läpinäkyviä. Catherine kirjoitti pitkiä englanninkielisiä kirjeitä. Rivit olivat täysin suoria, vaikka apuviivoja ei ollut. Marginaalit olivat puhtaat, kirjoituksessa ei ollut minkäänlaisia suttuja, mikä kertoi, että kyseessä oli muille papereille kirjoitettujen luonnosten puhtaaksikirjoitus. Käsiala oli kuin kalligrafiaa - aivan erilaista kuin Suomessa kouluissa opetettu. Se oli pienikokoista, pystyä, säännöllistä ja jotenkin taiteellista. Siinä oli koristeellisia kiemuroita. Kirjeet oli kirjoitettu mustekynällä.

Sisällöt kertoivat perheestä ja suvusta. Sain pitkiä kuvauksia enoista ja tädeistä ja heidän originelleista piirteistään. Oli kuvauksia koulunkäynnistä ja paikallisen tyttökoulun opettajista. Mitään kosketusta 60-luvun rock-musiikkiin tai nuorisokulttuuriin niissä ei ollut. Valokuvassa hymyili pyhämekossaan nätti, hentoinen, kammattu ja hammasrautainen neiti isänsä, äitinsä ja sisarensa kanssa kodin pihassa.

¤ 

Tapasin Catherinen myöhemmin liftausreissullani. Hammasraudat olivat poissa. Hän esitteli kotikaupunkiaan. Kirkot, museot ja muut nähtävyydet katsottiin, ja kotiinsa hän minut myös vei. Tunsin itseni varsinaiseksi Junttilan Eemeliksi, kun reppureissussa rähjääntyneenä jouduin ranskalaisen eleganssin keskelle. Päivällispöydässä muut olivat tyylikkäästi pukeutuneita, minä rikkinäisissä farkuissa ja lenkkareissa. Vanhemmat eivät osanneet englantia, joten Catherine tulkitsi. Suomesta he eivät tienneet muuta kuin kommunistihallinnon ja pingviinit. Yöksi minulle oli valmisteltu vierashuone yläkertaan. Siellä oli kannussa vettä ja pesuvati, molemmat vanhanaikaista koristeellista emalia. Sängyn alla oli potta.

Vähäisintäkään vihjettä henkilökohtaisempaan tuttavuuteen ei Catherinelta ollut saatavissa. Kaikki pysyi kohteliaan muodollisena. Pitkiä kirjeitä saapui edelleen, mutta vähitellen kontakti hiipui.

Siinä katosi Dessulta Ranska ja ranskattaret. Onneksi samaan aikaan oli toinenkin kirjeenvaihtotoveri.

(Seikkailukertomus jatkuu huomenna)

Paheellista menoa

Dessutom pistäytyi parturiin. Vuoroa odotellessa selailin lehtiä. Korista löytyi Alibi ja 7 päivää.

Nolojen muistojen kätköistä kohosi esiin muinainen parturissa käynti kotipaikkakunnalla Jyväskylässä. Sielläkin korista löytyi lehti, Jallu. Olin suunnilleen 16-vuotias. En ehtinyt sitä selata juuri ollenkaan ennen kuin parturitäti huomasi ja otti lehden pois. Ei sanonut sanaakaan, otti vain pois ja pisti lehden jonnekin omaan talteensa.

Töölöläisparturi ei niin tehnyt vaan antoi minun vapaasti selailla Alibia ja Seiskaa, vaikka niiden sisältöä voisi luonnehtia monin tavoin rankemmaksi kuin 60-luvun Jallua.

Nyt tietysti kannattaisi väittää, että parturin lehtikorissa ei ollut muita lehtiä. Oli siellä. Muistaakseni ainakin Suomen kuvalehti, Eeva ja Aku Ankka, varmaan muitakin. Silti otin nämä kaksi. 

Sivistyneiden blogi-lukijoitteni taholta nauttimani arvostus taitaa nyt olla vaarassa.

Rikos- ja skandaalikehdet myyvät hyvin mutta monikaan ei niitä tunnusta lukevansa. En minäkään tunnusta. Poikkeuksena parturit, ja niissä käyn harvoin. Vain kerran muistan ostaneeni Seiskan irtonumeron, kun siinä oli juttu lähisukulaisestani.

En kuitenkaan ihmettele juorulehtien menestystä. Skandaaleissa on jotain ihmisen alkeellisinta perusviettiä kutittavaa. Erityisesti vahingonilo ruokkii kiinnostusta. Britanniassa näkee todella likaista keltaista lehdistöä, jossa business haisee.
¤ 
Jo englantilainen realismin ajan kirjailija Henry Fielding huomasi jo 1700-luvun puolivälissä, että rikosten ja oikeusjuttujen selostaminen lehdissä kiinnosti lukijoita. Tästä alkoi lehtien into julkaista niitä. Covent Garden-Journal ja The Morning Post aloittivat. Samoihin aikoihin alkoi myös tapa pistää huomionarvoisimmat jutut keltaiselle pohjalle suurin mustin otsikkokirjaimin. Näinhän se menee yhä. Kuvat olivat silloin vielä piirroksia, mutta jutuissa herkuteltiin julmuuksilla, osittain monenkarvaisten senttareiden sepittämillä fiktioilla.

Vanhan virran vietäväksi siis parturissa uskaltauduin. Eteen ilmestyi tasainen virta murhia, ryöstöjä, viinaa, huumeita, sekoiluja, tappeluita, seksiä. Täytyy toivoa, ettei tällaisiin lehtiin tule addiktiota.

¤ 

Ensimmäinen kuvajournalismin skandaalilehti oli London Illustrated News. Sielläkin kerrottiin kauhistuttavista rikoksista ja julmuuksista. Kuvassa 1840-luvun hillitöntä menoa Lontoosta. Siinä hirviömäinen mies ajaa vaimonsa hulluuteen sitomalla kiinni ja kutittamalla jalkapohjia.

Väärin valittu, osa 2

(jatkoa eilisestä)

Äskettäisellä Jyväskylän-reissulla täytin lottokupongin, kun junaa odotellessa poikkesin R-kioskiin. Näin innostun tekemään muutaman kerran vuodessa. Kupongin täytin esteettisin perustein. Rakensin rasteista geometrisia kuvioita: yhteen ruudukkoon neliön, toiseen kolmion, kolmanteen vinoristin, seuraaviin ympyröitä, siksakkia…

Heti tärppäsi. Voitin 59,80€

Se jäi harmittamaan, että kuponkiin rakentamani siksak jäi yhdestä nurkasta vähän vajaaksi. Jos olisin ollut kuvioni kanssa hiukan tinkimättömämpi ja pannut rastin viereiseen ruutuun, olisin voittanut 1937 €. Se jo tuntuisi. Väärä ruudun valinta.

Väärät valinnat ovat jokapäiväisiä ja kaikkialla vastaan tulevia. Yksi huomaa valinneensa väärän puolison, toinen väärän ammatin, kolmas väärän lomakohteen, kuka mitäkin. Minkäs niille tekee, seuraavalla yrityksellä paremmin…

Yhdysvaltain republikaanisen puolueen aivoriihi epäilee nyt tehneensä väärän valinnan nostaessaan hysteriansa kohteeksi Obaman terveysuudistuksen. Näyttääkin yhtäkkiä siltä, että uudistuksesta tulee suosittu.

Eurooppalaisesta - erityisesti pohjoismaisesta - näkökulmasta republikaanien ja tea party -liikkeen puuha on näyttänyt hullun hommalta. Mutta hullultahan amerikkalaisten punaniskakonservatiivien elämöinti on aina täältä Töölöntorin kulmalta katsoen näyttänyt. Taktinen silmä on kuitenkin usein ollut tarkka - siitä todistavat monet voitot vaaleissa, aina Reaganista alkaen.

Pettiköhän silmä nyt tässä terveysreformissa, tuliko väärä valinta? Täytyy toivoa, että petti.

Obama-vaali oli kummallinen amerikkalainen poikkeus. Dessutom ja varmaan moni muukin joutui perumaan monta pahaa puhetta amerikkalaisesta mentaliteetista. Tuli tunne, ettei siellä ihan pimeää olekaan. Toisaalta pimeä oli sitäkin sakeampaa, kun katseli eräitä muita esivaaleissa pitkälle yltäneitä, varsinkin erästä varapresidentiksi ehdolla ollutta.

Politiikka on kuitenkin demokratiaa. Väärienkin voittajien kanssa on elettävä, harmi nieltävä ja tulokset hyväksyttävä. Dessutom ei ole poliitikko eikä sitoutunut mihinkään puolueeseen. Vaaleissa muistan tällä vuosituhannella antaneeni äänen kolmelle eri puolueelle. Yhtä niistä kadun vääränä valintana. Olen milloin mitäkin mieltä. Ennusmerkit viittaavat, että harmistukseni seuraavien vaalien tuloksesta tulee olemaan poikkeuksellisen voimakas.

Älä kehu suomalaista liikaa

Viime päivinä on tullut paljon palautetta, kuten joulun alle kuuluukin. Se on perua kouluajoilta. Joulutodistuksessa annettiin kuulua, miten syyslukukausi oli sujunut. Yleensä huonosti. Pinkomisen aika tuli vasta toukokuussa.

Se riitti, kun ehdoista selvittiin ja arvosanaksi todistukseen tuli viisi. Tuli vapaa kesäloma.
Suomalainen on tottunut, että palautteen ainoa tarkoitus on luetella korjaamista vaativat suoritukset ja haukkua suurta korjaamista vaativat suoritukset. Jos jokin asia on mennyt hyvin, sitä ei tarvitse mainita.

Parasta mitä pomolta voi kuulla on hartioiden kohotus, käsien levitys, naaman leukavenytys ja lausunto ”ihan jees”.

Dessutomilla oli 80-luvun lopulla tilaisuus osallistua Yhdysvalloissa näyttämö- ja puheilmaisun koulutukseen. Mieleen jäi erityisesti kuuluisa naispuolinen pedagogi, jonka erityisala oli äänenmuodostus.

Meitä oli viitisentoista oppilasta, jotka piirissä seisten rakensimme hänen johdollaan tervettä, kuuluvaa ja puhdasta tekniikkaa äänen muodostumiselle. Yksi kerrallaan olimme vuorossa tekemään harjoitukset, jotka hän ns. antoi eteen. Harjoittelukerta oli aina parituntinen, ja se alkoi perusteellisella äänenavauksella.

Temperamenttia piti löytyä. Iso ääni, laajat eleet, suuret tunteet. Jotain perin epäsuomalaista. Niin myös palaute. 

Ei tarvinnut hääppöinen urahdus kuulua Dessutominkaan kurkusta, kun se oli heti ”wonderful” tai jotain muuta ylistävää. Välillä häivähti tunne, että tässäpä taitaa seistä maailmanluokan äänitaiteilija. Useammin tuli kuitenkin epäusko.

Dessutom ystävystyi tämän viehättävän daamin kanssa myös oppituntien ulkopuolella. Iltaa istuttaessa hän kyseli kiinnostuneena Suomesta ja suomalaisuudesta, sillä hänen työlistallaan oli puheilmaisun kansainvälinen kurssi parin vuoden kuluttua suomalaisen pikkukaupungin kesän kulttuuripäivillä.

Dessutom yritti pohdiskella ja selittää suomalaista mentaliteettia. Pätkä Kalevalaakin tuli opetetuksi. Yhtenä luonteenpiirteenä yritin selittää, että suomalainen on luonteeltaan vaatimaton ja välttää ylisanoja. Esimerkkinä mainitsin tämän wonderful-kokemukseni.

Parin vuoden kuluttua hän tuli Suomeen pitämään kesäkurssiaan. Dessutom ei päässyt osallistumaan mutta tapasi hänet ohimennen.

Kurssilla oli opiskelijoita monesta Euroopan maasta. Jälkeenpäin tapasin yhden kurssilla olleen suomalaisisen näyttelijättären. Kysyin vaikutelmia.

- Hieno kurssi muuten, mutta opettaja ei tainnut arvostaa meitä suomalaisia. Harjoituksissa hän kehui ja ylisti kaikkien muiden kansallisuuksien opiskelijat. Mutta vaikka me suomalaiset teimme mitä, opettaja ei sanonut mitään. 

Häivähdys syyllisyyttä.