Nostalginen mieli

Tulin maininneeksi vanhalle tuttavalle, että minulla on Helsingin olympialaisten logolla varustettu pullonkorkinavaaja. Sitä piti sitten lähteä katsomaan. Siihen liittyi niin rakkaita muistoja.

Vehje on ilmeisesti jonkinlainen virallinen olympiaesine. Sain kuulla pitkät jutut vieraani omia henkilökohtaisia muistoja olympialaisista, joihin hän oli päässyt pikkupoikana. Muistot olivat hämmentävän voimakkaita ja eläväisiä, kaikki nämä Zatopekit, Hyytiäiset ja rauhanenkelit. Kisafanfaarinkin sain kuulla suulla soitettuna.

Voiko ihmisen lapsuudessa tapahtua mitään suurempaa kuin olympialaiset kotinurkilla? Ei kai, mikäli vierastani voi uskoa. Minun lapsuuteni Jyväskylässä ei tapahtunut mitään erityisen muistiin jäävää. Pesäpallokilpailuja Harjulla ja rallin suurajoja vain.

Ei onnellisempaa miestä voi olla kuin vieraani, kun lupasin korkinavaajan hänelle. Mitä minä sillä enää tekisin. Sellaisia korkkeja ei taida enää olla ainoassakaan pullossa. Eikä enää ole juuri pullojakaan, tölkkejä vain.

Lahjoitukseni pääsee täydentämään vieraani olympiatavarakokoelmaa. Siinä kuuluu olympiaraha, viiri, pääsylippuja, postikortteja ja ties mitä. Sain kutsun tulla katsomaan.

=  =  =  =

Minun nostalgiani liittyvät aivan toisenlaiseen maailmaan, joka aukesi vasta 60-luvun jälkipuoliskolla. Siltä kaudelta minulla on myös muistoesineitä. Äskettäin on televisiosta tullut kaksi elokuvaa nostamaan muistoja niistä nuoruuskokemuksista.

Tuli elokuva "Anna mulle lovee - Love Records" (Aleksi Mäkelä 2016). Mielestäni kovin vaatimaton elokuva herkullisesta aiheesta. Tuskinpa mikään firma oli aikakautensa muokkaajana tärkeämpi kuin Love. Minulle myös. Olisi ansainnut paremman elokuvan.

Minulla on tallella huomattava määrä Loven tuottamia äänilevyjä, rokkia, maailmanmusiikkia, poliittista laululiikettä, laulelmia, undergroundia... Tekijöinä suuri joukko aikakauden isoja ja pieniä tähtiä  - myös kaupallisesti marginaalista musiikkia.

Myöhemmin tuli myös Love-kirjat. Se tuotti upean kokonaisuuden maailmankirjallisuuden merkkiteoksia, sellaisia jotka olivat jääneet isoilta kustantajilta kääntämättä. Aivan upea oivallus oli sarjan aloitus, Balzacin yksi pääteoksista nimeltä Kadonneet illuusiot. Valinnan ironia oli siinä, että kirja kertoi laatukirjallisuuden kustantajan konkurssista.

Niinhän siinä sitten kävi Lovellekin. Epäkaupallisuus ei pärjännyt markkinoilla. Mutta siitä jäi eloon aikakauden optimistinen henki. Keräilytavaraa niin Loven tuotannosta kuin aikakaudesta yleisemminkin minulla on karttuva kokoelma. Viimeksi ostin kirjamessuilta Love-logolla varustettuja T-paitoja. On se kyllä hieman tuhma kuva, paitaa ei voi käyttää aivan missä tahansa.

Toinen nostalgiaelokuva on "Rakkautta ennen aamua" (Richard Linklater 1995). Se kertoo ranskalaisesta tytöstä ja amerikkalaisesta pojasta, jotka tapaavat sattumalta junassa ja ihastuvat toisiinsa ja jäävät vaeltelemaan yhdeksi yöksi pitkin Wieniä odottaessaan matkustamista kotimaihinsa. Erotessaan rautatieasemalla junan lähtiessä he päättävät palata samaan paikkaan tasan kuuden kuukauden kuluttua.

Silkkaa romantiikkaa, silkkaa nostalgiaa. Tätä katsoessa ei voi välttää omien muistojensa palaamista 70-luvun alun liftaus- ja interrail-seikkailuihin pitkin Eurooppaa. Kuinka elokuvan nuorille sitten kävikään kuuden kuukauden kuluttua, sen saamme katsoa elokuvassa "Rakkautta ennen auringonlaskua" (Richard Linklater 2004), joka tulee Yle-Teemalta tämän viikon perjantaina (12.5)

Suuren urheilujuhlan tuntua

Muutama päivä sitten kirjoitin tällä palstalla outoja. Väitin olevani menossa Lahteen katsomaan hiihtokilpailuja. Osa lukijoista varmaankin otaksui, että tämä oli kirjoituksissani niin tavanomaista "vaihtoehtoista totuutta".

Nyt olen käynyt. Itse en tietenkään maksanut pääsylippua, kaveri maksoi kun kutsui.

Viimeksi kävin urheilukilpailussa joskus vuosituhannen alussa. Se oli jääkiekkoa, ja silloinkin kaveri maksoi. Se oli kamalaa. Väkivaltaa kaukalossa, siivotonta huutelua katsomossa. Päätin, että ikinä enää en suostu mukaan semmoisen.

Nyt oli toisin. Tunnelma oli hyvä, katsomo oli hyvällä mielellä ja selvin päin. Jotenkin vaikeasti kuvattavalla tavalla vanhanaikainen tunnelma. Voin kuvitella, että suunnilleen tällaista oli vuonna 1956, kun vanhempani lähtivät enoni Ifalla Jyväskylästä Lahteen katsomaan kisoja. Voitiin lähteä, kun ei tarvinnut lähteä töihin. Yleislakko oli juuri alkanut.

Lapsen muisti on tarkka. Muistan, että näistä kisoista puhuttiin kotona paljon. Suomalaiset pärjäsivät hyvin. Muutama nimi jäi muistiin.  Kolehmainen voitti hiihdon, Silvennoinen mäkihypyn. Hakulinenkin oli kärkipäässä.

Harmin paikkakin oli. Naisten hiihtoa oli odotettu. Äitee Rantasen piti voittaa mutta ei, jotain tapahtui. Tämä Siiri-äitee oli jotenkin suosikki numero yksi meidän perheessä. Ehkä se johtui lempinimestä. Isä oli kotoisin Etelä-Pohjanmaalta, jonka murteessa äiti on äitee. Tämä sana oli tässä muodossa meilläkin käytössä.

Ja nyt tämä sama äitee hiihti siellä taas, 61 vuotta myöhemmin. Ikää on 92, mutta hyvin sujui hiihto kunniakierroksella. Voitelukin näytti onnistuneen, ei lipsunut. Täytyy myöntää, että tunnelma oli liikuttunut. Hieno oivallus järjestäjiltä.

Oli siellä muutakin hiihtoa, mutta en minä niistä niin. Vilu iski. Ravintopuoli ei ollut kaikkein terveellisintä, mutta kai sitä joskus voi.

Silloin yleislakkovuoden kisoissa isän muistoissa oli vielä yksi kohokohta. Hän kertoi päässeensä vaihtamaan muutaman sanan itsensä Pekka Tiilikaisen kanssa. 

Pekka on jo poissa. Legendaarisen radioselostajan kuvan liitän tähän vanhojen kunnon urheiluaikojen muistoksi. Kuva on vuotta myöhemmältä ajalta (1957) ja se on peräisin elokuvasta Kuriton sukupolvi (ohj. Matti Kassila)

Tästä alkaa tulla tapa

En ole näissä puuhissa ensikertalainen.

Edellinen kerta oli joskus 1960-luvun puolivälin paikkeilla. Ja nyt sitten taas olen menossa katsomaan hiihtokilpailua. Tästähän alkaa tulla tapa.

Edellinen kerta oli Jyväskylässä Tuomiojärven takana Laajavuoressa. Ei siellä vielä silloin hyppyrimäkeä ollut, mutta hiihtämiseen se oli sopivaa maastoa. Olin itsekin kierrellyt niitä latuja. Siihen aikaan jopa teini-ikäisillä koululaisilla oli tapana hiihdellä ihan vapaaehtoisesti.

Kilpailuun osallistui yksi supertähti, Eero Mäntyranta, moninkertainen olympiavoittaja. Lähdin katsomaan kilpailua nimikirjoitusvihko taskussani. Olin kerännyt vihkoon kuuluisien urheilijoiden nimikirjoituksia. Nyt oli mahdollista hankkia tärkeä täydennys.

Meitä oli pitkä jono nimikirjoituksen metsästäjiä ja Eero valitti, että käsi vähän vapisee. Ei se ihmekään ollut. Hän oli hikinen ja läähättävä kireässä pakkasessa heti kilpailun jälkeen. Varmaankin hän olisi mieluummin tehnyt jotain muuta kuin kirjoittanut nimeään pikkupoikien vihkoihin.

On minulla itsellänikin kilpailukokemusta hiihdossa. Minulla on palkintokin. Se on alpakkalusikka kansakoulun hiihtokilpailusta (perinteisellä tyylillä eli "pertsalla, ei vapaalla!). Kilpailupaikka oli Hippoksen raviradan paikkeilla, vuosi oli ehkä 1960. En minä kärkipäätä ollut mutta en ihan viimeinenkään. Peräahon Paavali jäi viimeiseksi. Hän kaatui mäessä ja katkaisi suksensa ja joutui kahlaamaan metrisessä hangessa pari kilometriä maaliin.

Mutta nyt olen siis menossa taas hiihtokilpailuun. Menen katsomaan, en kilpailemaan. Kilpailut pidetään Lahdessa.

Vähän kyllä olen nyrpeä. Minut houkuteltiin tähän viekkaudella ja vääryydellä.

Lahdessa asuva kaveri kysyi joulun aikoihin, voisinko tulla pariksi päiväksi kyläilemään. Lupasin tulla, ja päivämäärät katsottiin saman tien.

Mistään hiihtokilpailuista ei ollut puhetta eikä tietoa. Kaveri lupasi kyllä katsoa, olisiko mitään kiinnostavaa tapahtumaa, johon hän tilaisi meille liput. Ajattelin, että se tarkoittaisi Teatteri Vanhaa Jukoa, yhtä suosikkiteatteriani, jossa olen monta kertaa ennenkin käynyt. Siellä kun on tuttuja tekijöitäkin.

Mutta ei, se tarkoitti hiihtokilpailuja. Lahdessa pidetään isot kisat.

Suomen suurmenestystä tässä tietysti toivotaan, mutta yllätyksiä voi sattua. (Kuva: Pulttibois, MTV3 / P-P. Petelius, Aake Kalliala, Reiska Laine)

Vielä kerran

Katsoin Areenasta kaksi jaksoa huippusuosituksi kaikkialla kasvanutta norjalaissarjaa "Skam". Sitä luonnehditaan nuorisosarjaksi, mutta lehdestä luin, että nyt se on myös aikuisten suosiossa. Minähän jos kuka tunnen olevani nuorekas ja aatoksiltani notkea.

En kuitenkaan innostunut. En oikein jaksa enää teiniangstia.

Sitten katsoin televisiosta Suomisen perhettä. Siinäkin oli teiniangstia, mutta jotenkin aivan toisenlaista. Suomisen Olli ihastui "hoilamaikkaansa", ja siitä tietysti tuli sekasotkua ja pettymyksiä. Lopussa saavutettiin kuitenkin perheen vahva yhteisymmärrys ja harmonia. Tarinan tyylilajiin kuuluu moraalinen opettavaisuus.

Tällaisia vanhoja kotimaisia katsoo väistämättä vähän camp-hengessä, sillä ne ovat nykypäivän näkökulmasta kovin yliampuvia ja siksi tahattoman koomisia. Mutta on niillä kulttuurihistoriallinen puolensakin. Suomisen perhe -sarja kuvaa oikeastaan minun vanhempieni sukupolven nuoruudenkokemuksia (valmistuneet 1941 - 45 + myöhäinen jatko-osa 1959), mutta kyllä sarja minullekin tuli tutuksi jo lapsuusiässä. Siksi katson niitä arvostavalla camp-asenteella. Ja on niihin löydetty poikkeuksellisen hyvät lapsinäyttelijät (Lasse Pöysit ja Maire Suvanto, Olli ja Pipsa).

Pienen lisänyanssin Suomisen perheen kiinnostavuuteen luo se, että perhe asui tässä ihan naapurissani Töölöntorin kulmalla. Ulkokuvista tunnistaa moneen kertaan, että talo johon mennään, on Topeliuksenkatu 2, aivan kuuluisan ununu-talon vieressä. Minulla on suora näköyhteys yhdestä ikkunastani tähän taloon.

*   *   *

Olen aiemmissa kirjoituksissani moneen kertaan maininnut käynneistäni vanhojen 60-luvun huippubändien konserteissa. Niitä toimii vielä: Rolling Stones, Procol Harum, Jethro Tull, Hollies. Kokoonpano on ehkä hieman muuttunut mutta soundi on kaikilla entinen.

Tämmöiset ovat vähän kuin rock-musiikin Suomisen perheitä. Sedät jaksavat heilua vaikka ovat jo yli 70. Mutta he tuovat nostalgisen olon. Voi kun olisi vielä Beatles. Lähtisin vaikka maan ääriin. Paul McCartneyta kävin kuuntelemassa.

Minulle 60-luku oli rockin kulta-aikaa. 70-luvulla hieman hiipui, 80-luvulla ei ollut enää oikein mitään.

Jotain kuitenkin tuli vielä + Eppu Normaali kelpasi silloin ja kelpaa edelleen.

Tänään tuli iso uutinen.

Joskus 90-luvun puolivälissä nuori muusikkoystäväni toi minulle cd-levyn ja pyysi kuuntelemaan. Siinä soitti hänen bändinsä.Vähän myöhemmin hän toi minulle lipun bändinsä konserttiin Tavastialle.

Minusta tuli tämän bändin ihailija. Se on (toistaiseksi?) viimeisin bändi, jonka tuotannon tunnen ja jota arvostan. Hienon musiikin lisäksi tekstit kykenevät välttämään alalle tyypilliset banaliteetit.

Nyt luin lehdestä, että Ultra Bra tekee paluun. Taidan lähteä kesällä Ruisrockiin.

(Kuvissa Suomisen perheen Väinö-isä ja Olli sekä Ultra Bran kaikkien 12 jäsenen omistuskirjoitus varttuneessa iässä olevalle fanille)

Ohutta yläpilveä

Säätilassa riittää päivittelemistä. Toisaalta se on ihan turvallinen keskustelunaihe. Siinä yleensä sopu säilyy eikä joudu vihapuheen tai muun kiihkoilun kohteeksi, kunhan malttaa olla kääntämättä keskustelua ilmastonmuutokseen. Pitää vaan pysyä sellaisella "onpa ilmoja pidellyt" -tasolla.

Äskeinen uudenvuoden yö oli lämpöisempi kuin toissa kesän juhannusyö. Eroa noin 6 astetta.

Helsingissä näyttää vakiintuneen sellainen talvi, että jos tänään sataa lunta, huomenna on suojaa. Sen päälle tulee pikku pakkanen. Niinpä ylihuomenna on kadulla liukasta. Se on inhottavaa.

Pelkään kaatumista. Tänä talvena olen kaatunut kerran, viime talvena kaksi kertaa. Kaikki ovat olleet liukkauskaatumisia. Alkoholilla tms. ole ollut osuutta asiaan, kuten joku alhaismielinen lukija luultavasti epäilee. Mitään vahinkoa ei ole sattunut, ihme kyllä, sillä kaikki ovat olleet täydellisiä kokovartaloheittoja ilman pehmennyksiä. Se tuntuu häijyltä, kun pahaa-aavistamaton askel ei kohtaakaan kadun pintaa vaan yhtäkkiä tajuaa, että nyt lähdettiin lentoon. Kahdesti silmälasitkin ovat lähteneet lentoon mutta säilyneet suunnilleen ehjinä. Sanka vähän vääntyi.

Kesällä satoi melkein joka päivä. Se ei minua sinänsä häirinnyt, sillä kesäkodissani on ehjä katto eikä Toyota Yarikseni ole avokattomallia. Pihatöitä se kyllä vähensi mutta liiteritöitä vastaavasti lisäsi. Öisiä saunataukojen uintiretkiäkään se ei haitannut, sillä sateessa on ihana uida. Laiturilla istuskelua sade kyllä haittasi, tai enemmänkin sateen tuoma kylmyys. Kesäyön laiturilla istuskeluun saunatauoilla minulla liittyy paljon miellyttäviä elämyksiä.

Vastapainoksi syksyllä ei satanut. Ei sekään minua haitannut, vaikka sateenvarjovarastoni osoittautui tarpeettomaksi, kun kuljeskelin kaupungilla. Joskus niitäkin ehkä tarvitaan.

Ylen päivittäisohjelmaa nimeltä "Sää maa-asemilla tänään kello - -"  olen tottunut kuuntelemaan tarkoin korvin. Kaupallisilta kanavilta tällaista herkkua on turha toivoa. Siinä on taas yksi syy suosia Yleä ja maksaa mielellään pieni lupavero.

Jo opiskeluvuosina opin huomaamaan, että tässä ohjelmassa lueteltujen paikkojen nimissä on jotain erityisen runollista. Ajatelkaa nyt: Kotka Rankki ohutta yläpilveä, Rauma Kuuskajaskari näkyvyys yli kymmenen kilometriä, Kalajoki Ulkokalla vähitellen selkenevää..

Joitakin maa-asemakohteita oppinut tarkkailemaan. Yksi sellainen on Vihti Maasoja. Olen jo vuosikausia kiinnittänyt huomiota, että paikassa nimeltä Vihti Maasoja on aina kesäisin viileämpää kuin muualla.

Olen suunnitellut jo pitkään, että joskus vielä menen käymään tässä paikassa, jotta ymmärtäisin, miksi siellä lämpötila on poikkeava. Onko siellä jotain outoa? Joskus vielä ajan sinne katsomaan.

Suku on rakas

Tuttava sanoi, että "vävypuoli" teki sitä ja sitä. Piti hetki miettiä, mikä se sellainen sukulainen on.

Sukulaisten nimitykset voivat olla vaikeita, vielä vaikeampia kuin sukulaiset itse. Olen kiitollisena muistanut isäni aikoinaan lausumaa suurta viisautta, että ei sukulaisista tarvitse pitää vain sen vuoksi, että he ovat sukulaisia. Tätä hän noudatti itse, ja minä olen jatkanut samalla linjalla.

Yhdestä veljestään isä piti. Vierailimme joka kesä Etelä-Pohjanmaalla tätä veljeä ja hänen perhettään tapamassa. Siksi minulla on vieläkin kolme serkkukontaktia tallella.

Toisesta veljestään isä ei pitänyt. Syy oli käkikello.

Olin alle kouluikäinen, kun käkikellokriisi eskaloitui.  Yövyimme tämän veljen kodin olohuoneessa, isä ja äiti levitettävällä sohvalla ja minä ilmapatjalla lattialla. Seinällä oli käkikello, joka kiekui vähän väliä. Huonouninen isä säikähti jokaista kiekumista eikä saanut nukutuksi koko yönä.

Sen koommin siihen taloon ei yöksi jääty. Pikaisesti saatettiin päivällä poiketa. Boikottiin joutunut veli huomasi, että jotain on vialla. Siitä alkoi lopullinen välirikko, joka ei korjaantunut koskaan. Siksi minulla on vain kolme serkkukontaktia tallella, ei seitsemää.

Nimitys "serkku" on helposti ymmärrettävä ja ongelmaton. Vai voiko olla serkkupuolia? Pikkuserkkupuolia? Näitä jäin miettimään siitä vävypuolesta selviydyttyäni. "Setä" ja "täti" aiheuttivat samanlaista pohdintaa. Sitten "anoppi" ja "appi".

Vielä vaikeammaksi menee, kun puhe on sellaisista sukulaisista kuin käly, lanko, kyty ja nato (tuo viimeinen ei tarkoita tässä sitä kuuluisaa "rauhanjärjestöä", johon joillakin on vimmaliittyä). Onko näille kaikille olemassa sellainenkin uusperhe-sukulaismuoto, jonka jälkiosaksi voidaan panna "-puoli"? Lankopuoli? Natopuoli?

Valoa pimeyteen

On taas aika, jolloin on syytä pysyä kaukana tavarataloista ja muista joulun olennaisimmista ilmenemistavoista. Jos sellaiseen vahingossa eksyy, menettää taatusti mielenrauhansa.

Nyt on syytä pysyä kotona sisällä ja vetää verhot eteen. Jopa perinteisesti arvokkaana näyttäytyvä Töölöntori tulee näinä päivinä hulluksi. Se alkaa jo itsenäisyyspäivänä, jolloin natsit ovat jo parin vuoden ajan ottaneet tavaksi vallata torin marssiakseen Hietaniemen hautausmaalle. On kummallista, että tiedotusvälineet eivät tästä mainittavasti menetä mielenrauhaansa. Isomman tyrmistyksen niissä aiheuttaa, jos joltakin näkyvät nännit. Natseilta ei näy.

Niin paha nihilisti en sentään vielä ole, ettenkö joistakin joulun odotuksen perinteistä suorastaan nauttisi. Yksi sellainen on Sylvian joululaulu (Sylvias hälsning från Sicilien). Topeliuksen sanoittamalla laululla on jännittävä yhtymäkohta (Sylvia atricapilla) Kesäpäivä Kangasalla -lauluun, siihen jossa mainitaan Längelmävesi, kesäkotini sijaintiseutu.

On niitä mieluisia lauluja muistakin, niitä jo 50-luvun kansakoulussa laulettuja. Sen sijaan tyylilaji Hupsis pupsis pimpeli pompeli ei saa suosiotani. Kuitenkin juuri niitä siellä tavaratalossa soitetaan.

Toisen mieluisan perinteen sain taas kokea kahteen kertaan, eilen ja tänään. Eilen olin sitä katsomassa Senaatintorilla Tuomiokirkon portailla, tänään entisen työpaikkani eläkeläisten joululounaalla. Se on Lucia-kulkue.

Se on leimallisesti suomenruotsalainen perinne. Hbl  järjestää vuosittain lukijaäänestyksen Lucia-neidon valinnasta. Kulkue on kaunista katseltavaa ja kuunneltavaa. Siinä tuodaan valoa pimeyteen. Lucia tuo tärkeän viestin. Siitä viestistä puuttuu kaikki kyynisyys ja ironia. Siksi se on tärkeä. Se viesti on tarkoitettu kaikille, uskonnosta, kielestä, kulttuurista ja muusta riippumatta. Se on viesti, jossa kannustetaan pitämään huolta toisistamme, kaikista. Se on hyvyyden viesti.

Työpaikan joululounaalla esiintyivät pienet lapset, alakouluikäiset. He antoivat kuulijoille itse leipomansa piparkakut.

Nämä ovat minun joulunodotusaikani kohokohdat.

Löytö historian hämäryydestä

Löysin kyläpaikan ullakon laatikosta tutun näköisen pikku esineen.

Ihan luvallisilla asioilla siellä ullakolla olin penkomassa. Löysin kyllä myös sen esineen, jota minut oli lähetetty ullakolle etsimään, mutta se ei ole nyt tässä kirjoituksessa tärkeä. Tämä pienikokoinen yllätyslöytö on kiinnostava, sillä siihen liittyy muistoja. Olen itsekin punonut tällaisen, muistaakseni montakin. Niitä tehtiin tietojeni mukaan jopa koulun käsityötunneilla.

Toin löytämäni esineen pois ullakon laatikosta. Sain luvan pitää sen omanani. Talon iäkäs asukas ei halunnut esinettä omaan käyttöönsä.

Näitä askarreltiin aikoinaan omaan käyttöön mutta myös lahjaksi, vaikkapa tyttö- / poikaystävälle. Olen muistavinani, että eräs teini-ikäinen tuttavani kertoi valmistaneensa tällaiset joululahjaksi isälleen, äidilleen ja isovanhemmilleen. Herttainen ja halpa lahjaidea! Taskurahat säästyivät hyödyllisempään.

Nuorempi sukupolvi en varmaankaan tunnista, mikä tämä hyötyesine on. Näitä ei ole tietääkseni enää ainakaan kolmeen vuosikymmeneen ollut käytössä. Ehkä joku blogiani lukeva valistunut henkilö tunnistaa.

Minä harkitsen, ottaisinko tämän käyttöön. Se saattaisi olla retrolla tavalla muodikasta.

Synkkää aikaa

Olin yhden yön sairaalassa. Tutkimuksia tehtiin. Piikeillä pisteltiin, verta imettiin.

Ei ollut mukavaa. Nukkuminen ei  onnistunut. Niinpä nousin jo aamuneljältä ja avasin viihdykkeeksi mukaan ottamani tabletin. Juuri sinä aamuyönä oli luvassa jännittävää ohjelmaa Yhdysvalloista asti.

Ei ollut mukavaa sekään. Ohjelmasta tuli vain äkäiseksi. Kun hoitajat ja lääkäri aamulla tulivat, tuntui kuin yöllä olisi kaikkialla koettu kollektiivinen voimakas yhteinen kokemus, sellainen josta kaikki keskustelevat ja joka jää pysyviin muistoihin. Ei sellaisia usein tule: New Yorkin kaksoistornien tuho, Estonia, Dianan ja Kennedyn kuolema...

"Totisesti minä elän synkkää aikaa", siteerasi lääkäri.  Miten se jatkuikaan? Minä tietysti kiirehdin täyttämään pätemisentarvettani ja jatkoin runoa. Kyllä minä Brechtin osaan.

Mitä aikaa on tämä
jolloin puhe puista on melkein rikos
koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.
Se joka levollisena ylittää kadun,
tuskin enää muistaa ystäviään
jotka ovat hädässä.
Minä olisin kernaasti viisas.
Vanhoissa kirjoissa kerrotaan mitä on viisaus.
Vetäydy maailman taisteluista
ja vietä lyhyt aikasi vailla pelkoa.
Tule toimeen ilman väkivaltaa.
Maksa paha hyvällä, luovu toiveistasi, unohda ne!"
Totisesti, minä elän synkkää aikaa."

Kun lisää verta oli imetty, pääsin kotiin.  Siellä tuli vielä yksi paha tieto. Vanha kaverini oli kuollut tapaturmassa. Vain kaksi kuukautta sitten tapasin hänet viimeksi.

Onneksi odottamassa oli miellyttävä konserttikokemus. Ikiaikainen suosikkini Procol Harum esiintyi Finlandia-talossa. Suhde alkoi jo 1967 kappaleesta A Whiter Shade of Pale. Konserteissa olen käynyt vuosien varrella kymmenkunta kertaa.

Jostain kummallisesta syystä nyt konsertin äänen voimakkuus oli liian kova. Miksaus ei ollut aina kohdallaan. Rummut erityisesti korostuivat liikaa. Laatuorkesterin parhaat nyanssit jäivät melun sekaan. Vahinko.

Helsingin Sanomien arvioinnissa  sunnuntaina Arto Pajukallio oli huomannut saman. Kehut tulevat laadukkaasta hittikokonaisuudesta. Kotona olen jatkanut tunnelmointia kuuntelemalla LP-levyiltä niitä tärkeimpiä:  A Salty Dog, Pandora´s Box, Conquistador, Shine on Brightly jne.

Valokuvassa ei ole kehumista, soittajat jäävät jonnekin sinne valonvälkkeen sekaan. Konsertissa oli valokuvauskielto, mutta sen verran kansalaistottelemattomuutta pitää miehen osoittaa, että kyllä yksi kuva otetaan vaikka vartija kurkisteli vähän väliä. Ei salamaa, vastavalo, pimeä sali, ilman säätöjä Lumian älykäs kuvaus -asetuksella. Kuin rosvo yössä, kamera salaa esiin taskusta, sekunnin tähtäys ja laukaisu, ja heti kamera takaisin taskuun piiloon. Tässä rikoksen tulos.

Tieto ja tiedon puute

Katsoin televisiosta tietokilpailua. Eipä sitä voi katsomatta jättää, kun isäntäväki kyläpaikassa avaa television ja pitää itsestään selvänä, että tietokilpailu katsotaan koko porukalla.

Omin päin minulta jäävät tällaiset katsomatta. Katson elokuvia. Toisin oli ennen, lapsuudessani 1960-luvulla. Silloin katsoin paljonkin tietokilpailuja. Ne olivat valtakunnallisia merkkitapauksia.

Tälle kyläpaikassa näkemälleni ohjelmalle kunnioittava nimitys "tietokilpailu" on harhaanjohtava. Kyseessä on pikemminkin ajan henkeen paremmin istuva "tietämättömyyskilpailu".

Kilpailijalle esitettiin rahanarvoinen kysymys Kuka on kirjoittanut kirjan nimeltä Seitsemän veljestä. Ruutuun ilmestyi neljä vaihtoehtoa, joista tuli valita yksi. Alkoi melkoinen veivaus, vastaaminen kesti ja kesti ja lopulta meni väärin. Raha jäi voittamatta.

Tällaista ne siis nykyisin kutsuvat tietokilpailuksi ja näyttävät sitä kaupallisella (!) kanavalla lauantaisin parhaaseen katseluaikaan. Kanava kuuluu samaan konserniin joka julkaisee maan suurinta sanomalehteä ja suurinta iltapäivälehteä ja joka puliveivasi maan vanhimman ja arvostetuimman kirjankustannusosakeyhtiön pilalle ja joka kaiken seurauksena kärsii suurista talousvaikeuksista. Ja joka omistaa Helsingin keskustassa rautatieaseman vieressä valtavan lasiseinäisen toimitustalon, jonka läpi minä melkein joka päivä kävelen matkallani Töölöstä keskustaan. Viimeksi tänään. Ja usein poikkean lounaalle talon kiinalaiseen ravintolaan toisessa kerroksessa.

Seitsemän veljeksen kirjoittajaa tuumatessa aloin ymmärtää, että ei tämän ohjelman syvin idea ole tietää vaan olla tietämättä. Ehkä kotikatsomoissa siellä ja täällä pitkin Suomea oli katselijoita, jotka olivat selvillä mainitun kirjan kirjoittajasta. Heille (meille) kasvoi sisäinen pätevyyden tunne: minä tiedän mutta tuo pöljäke ei.

Siitä itsetunto kasvaa. Miksi tuo hölmöläinen on päässyt televisioon? Minunhan siellä pitäisi olla, näyttäisin fiksulta ja voittaisin rahat.

Tämmöinen trendi on nyt vallalla kaikkialla. Varsinkin politiikassa. Ei pidä antaa faktatiedon pilata hyvää ennakkoluuloa. Tällä asenteella voi edetä vaikkapa suurvallan presidentiksi, puhumattakaan pienvallan kansanedustajasta.

1960-luvun tietokilpailuissa oli toisenlainen asenne. Suomen menestynein kilpailuja Esko Kivikoski tiesi (muisti) vaikka mitä, historiaa, maantietoa, taiteita, urheilua, luonnontieteitä, nimiä, vuosilukuja. Triviatietoa toki monilta osin, mutta yksilösuorituksena kunnioitettava, sillä kysymykset eivät olleet helppoja.

Oli "maaotteluita" naapurikansoja vastaan. Aina Suomi voitti, näin ainakin luulen. Ratkaisija oli Kivikoski. Eikä hän edes ollut mikään rikkiviisaan professorin perikuva vaan jotenkin tavallisen suomalaisen työmiehen oloinen, vähän kankea, hidas, jäyhä ja ujo.

Tällä ohjelmatyypillä saavutettiin suuri menestys. Kivikoskesta tuli jopa "suosituin suomalainen" Viikko-Sanomien järjestämässä kansanäänestyksessä (kuva). Se oli merkittävä saavutus, kun vastassa oli koko ajan erilaisia suurtekoihin yltäneitä urheilijoita ja supersuosittu presidentti.

En usko, että kylässä näkemäni tietokilpailun sankareilla olisi luvassa suosiota. Pikemminkin päin vastoin.

(Hiukan piiloon jäävä otsikko kuvalle kuuluu näin: "Suosituimmat suomalaiset 1953 - 64) . Lehti: Viikko-Sanomat)

"Nuori, kauniskin - - "

Olen viime aikoina kaivellut menneitä. Ei kai pitäisi, siitä vakavasti varoitellaan. Joka menneitä muistelee, sitä - - -.

On siinä ollut mukavatkin puolensa. Harvoin olen löytänyt yhtä kiinnostavaa lukemista kuin omat päiväkirjani ja kalenterini noin neljänkymmenen vuoden takaa. Olenpa minä ollut aika veitikka. Oikein hiveli itsetuntoa.

Pitäisi oikeastaan antaa ne luettavaksi ex-sihteerilleni neiti B:lle, joka aina jaksaa huomautella  pysähtyneisyydestäni. Hänen mielestään suhtaudun nurjamieleisesti kaikkeen uuteen ja kivaan. En edes suostu opettelemaan skeittilautailua, vaikka hän itse ryhtyisi valmentajakseni.

Päiväkirjoista neiti saisi ehkä uutta näkökulmaa, että on sitä sentään joskus oltu aika vitaalisia.

Valokuviakin kaivelin kenkälaatikoista ja skannasin. Lähes 200 löytyi. Kaiken tämän tein esitystäni varten. Yleisönä oli joukko ihmisiä, jotka olivat koolla ensimmäistä kertaa noin kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen.

Paljon oli muuttunut siitä kun kuvat otettiin. Niin heissä kuin minussa.

Minä en epäonnistu valokuvissa koskaan. Osaan kuulemma poseerata, näin väittää neiti B, jonka mielestä olen aina kuvissa komeampi kuin luonnossa.

Niinpä uusia valokuvia katsoessani kiinnitän huomiota siihen, näytänkö kuvissa nuoremmalta ja laihemmalta vai vanhemmalta ja lihavammalta kuin mikä on nykyinen mielikuva omasta olomuodostani. Toiveena on havainto, että ehkä en sittenkään ole muiden silmissä niin vanhan ja syrjäytyneen näköinen kuin luulen.

Tässä mielessä neljänkymmenen vuoden takaiset valokuvat lisäsivät ahdistusta. Kun katsojat näkivät screeniltä minut ennen ja screenin viereltä minut nyt, vertailu ei ollut minulle eduksi.

Tosin samaa voi sanoa niistä siellä katsomon puolella.

(Kuvassa minä silloin nuorempana, Aiheeseen sopiva kirjoituksen otsikko on sitaatti J. L. Runebergiltä, suom. Paavo Cajander)

Muisti pätkii

"Me olemme hitaasti oppiva ja hitaasti unohtava kansa", irvisteli joskus luennolla professori Matti Kuusi. Vai oliko sittenkin tosissaan? Hänestä ei aina tiennyt. Ilme oli ainakin sellainen pikkuisen velmu, kuten vanhalla kansanrunouden ja sananlaskuviisauden tutkijalla kuuluukin.

Minä olen aina pitänyt itseäni kelvollisen nopeana oppijana. Muistiani olen pitänyt suorastaan erinomaisena, erityisesti pitkävihaisuutta korostavissa asioissa, joista sihteerini muistaa huomautella. Ja muutenkin: minulta tultiin töissä aina kysymään, että muistatkos sen tai tämän vuosikausien takaisen asian. Ja minä muistin ja löysin nopeasti asiaan liittyvät paperit ja pöytäkirjat mapeista.

Nyt tuli kuitenkin epäily.

Käynnissä olevaa projektiani varten jouduin hakemaan kellarikomeron laatikosta vanhat kalenterini vuosilta 1975 - 82. Siellä ne olivat hyvässä järjestyksessä. Nuo vuodet olivat siirtymäkautta opiskelusta virkauralle.

Kalentereihin olen merkinnyt tarkasti päiväohjelmani opiskelussa, työssä ja vapaa-ajalla. On luennot, seminaarit, tentit, kokoukset, tapaamiset, matkat ja kaikki muu. Vapaa-ajalta löytyvät tiedot luetuista kirjoista, nähdyistä elokuvista, teattereista, näyttelyistä ym. Löytyvät jopa kapakkakäynnit, kyläilyt ja tavatut ihmiset, varsinkin naispuoliset.

Tässä iski epäily. Olenko alkanut unohtaa?

Olen merkinnyt kalenteriin mm. seuraavat asiat. Muististani ei löydy vähäisintäkään merkintää, mistä oli kysymys. Näitä olisi paljon lisääkin.

·        Inkoon saaristossa

·        Tanssikeskuksen juhla Suomalaisessa yhteiskoulussa

·        Lolou (Ohj. Pialat)

·        Bergenstråhle: Lakeuden laulu

·        Radiohaastattelussa (Hiltunen - Miettunen)

·        Kustkanaljen (Wasa teatern Sonck - Snickars)

·        Richards: Menevän miehen makuun

·        Orpojen juna

·        Familjen Zikov

·        French: Vertavuotava sydän

·        Sirkka Elite 20.5.

·        Sirkka Bulevardia 22.5.

·        Sirkka Kaivopuisto 23.5.

·        Tanner: Hetki naisen elämässä

Miten voi unohtua. Kalenterissa mainitut kirjat kyllä tunnistin, mutta nämä muut. Tällainen Sirkka jopa kolmeen kertaan. Villiä poikamiesaikaa toki, mutta silti.

Dementian alkuoireita?

Kesäyön hymyilyä

Parasta on elokuun lopun pimeä yö. Silloin pitää mennä saunaan ja uimaan.

Laiturilta on Sileällekivelle matkaa noin sata metriä. Pimeässä sen löytäminen on vaikeaa, vaikka laskee uintivedot. Usein kuitenkin onnistun. Kiven ympärillä kasvava kaislikko auttaa löytämään.

Saunasta lähtiessä vien myrskylyhdyn laiturille. Ilman sitä en löytäisi takaisin, sillä mitään muuta valonpilkahdusta ei ole näkyvissä. Täysin mustassa pimeydessä suuntavaisto katoaa. Voisin lähteä uimaan kotimatkalle väärään suuntaan. Längelmävesi on iso järvi.

Menomatkan uin sammakkoa. Perillä käännyn selälleni ja kellun pitkään paikallani katsellen mustaa yötä. Sitten, jos olen löytänyt Sileänkiven, kiipeän sille loikoilemaan. Viivyn niin kauan kuin suinkin. Melkein joka kesä on ollut muutama trooppinen elokuun yö, sellainen kunnon kiplingiläinen. Silloin kivellä voi mennä tuntikin, välillä ehkä vedessä uudestaan kelluen. Joskus sellaisina öinä on myös ollut uintiseuraa. Kyllä sille kivelle kaksikin mahtuu.

Paluumatkan uin tasapuolisuuden nimissä koiraa. Lähtiessä on ollut tärkeää muistaa pistää saunan pesä täyteen klapeja, että löylyä vielä riittää. Polttopuita minulla on valmiiksi pilkottuina ja pinottuina liiteriin kymmeneksi vuodeksi, joten nuukailla ei tarvitse.

Tämä on suomalaisen kesäyön luksusta. Siksi minä sinne maalle joka kesä niin hanakasti muutan. Töölöntorilla ei tällaista ole.

Nautinnon täydentää kylmä vaahtoava saunajuoma. Kaiken huipentaa, kun kuivatellessa pistän sormenpäällä pisaran Kolinaa korvan taakse.

Eskapisti

Joka vuosi se iskee näihin samoihin aikoihin.

Sille voisi oikeastaan määritellä tarkan tapahtumahetken.  Se alkaa kyllä kyteä pikkuhiljaa huhtikuussa, mutta lopullinen käänne tapahtuu aina toukokuun toisena lauantaina iltahämärissä.

Siis Euroviisujen finaalia kuunnellessa. En juurikaan katsele Euroviisuja mutta kuuntelen luurit korvilla puuhatessani muuta. Yleensä kirjoitan siihen aikaan joka ilta, ja aina minulla on luurit korvilla. Vilkaisen olkapään yli televisioon, jos kuuluu jotain kiinnostava. Kovin usein ei kuulu.

Se on hetki, jolloin tuntee voimakkaasti halun muuttaa kesäksi maalle. Siitä kasvaa nopeasti vimma, joka syrjäyttää muut ajatukset ja mielihalut.

Kielteistä ilmaisua käyttäen asenteen nimi on "kaupunkielämään tympääntyminen". Myönteinen ilmaisu voisi olla Shakespearea mukaillen "Kesäyön unelmointi".

Niin impulsiivinen en harmikseni osaa vieläkään olla, että lähtisin liikkeelle siitä paikasta. Pitää valmistella lähtöä. Valmisteluihin kuluu monta päivää.

Ensin pitää välttämättä kiertää sellaiset näyttelyt, jotka ovat loppuneet ennen kuin syksyllä palaan. Niitä olen nyt urakoinut. Seppo Fräntin kokoelma Lapinlahden sairaalassa, "Särkyneiden suhteiden muistonäyttely" uudessa Kaupunginmuseossa, Tom of Finland Taidehallissa.

Toiseksi: pitää pakata auto täyteen tavaraa. Kirjoja, elokuvia, vaatteita. Lukemisen painopisteeksi olen valinnut uuden kotimaisen kaunokirjallisuuden. Dekkareita on kesäkodin kirjahyllyssä odottamassa satamäärin. Ja aitan ullakko täynnä vanhoja aikakauslehtiä. Lepotuoli ulkona terijoensalavan alla odottaa lukijaa. Dvd-elokuvat ovat jälleen kerran klassikkoja: Bergmania, Hitchcockia, Truffaut`ta, Wilderia, Felliniä. Niitä katsotaan sateella. Toivottavasti ei katsota. Matkalaukkuun tulee myös kesävaatteita: Lyhythihaisia paitoja, t-paitoja, shortsit, sandaalit & valkoiset tennissukat.. Vanha Hankkijan lippalakki odottaa perillä.

Kolmanneksi pitää suorittaa pari tervehdyskäyntiä.

Aamupäivällä ajoin metrolla Kampista Herttoniemeen tervehdyskäynnille. Tuli ikävä olo.

Vaunussa oli lauma lukioikäisiä nuoria. Heillä tuntui olevan hauskaa, mikä ilmeni hieman meluisasti. Paikalle ilmestyi viisikymppinen pukuherra. Hän alkoi rähjätä nuorille.

Ei hän melusta valittanut, kuten ensin luulin. Hänen rähjäämisensä kohdistui nuorisoporukan kahteen tyttöön, jotka erosivat ihonväriltään muusta joukosta.

Siinä äijä mouhusi käsi pystyssä räävittömyyksiä. Siltä osin hän olisi soveltunut vaikkapa amerikkalaisten konservatiivien presidenttiehdokkaaksi. Mutta nuorissa ei viesti saanut aikaan samanlaista innostusta kuin Amerikassa. Yllättäen vaunun takaosasta ilmestyi kaksi reipasta nuorta miestä, jotka nappasivat äijän molemmilta puolilta kohteliaasti käsikoukkuun ja taluttivat hänet takaperin ulos junasta Kulosaaren asemalle. Vaunullinen matkustajia antoi raikuvat aplodit.

Paluumatkalla Keskuskadulla jaettiin lehteä. Nappasin sen laukkuun mutta luin vasta illalla kotona. Jätän lehden nimen harmeja välttääkseni tässä mainitsematta. Sisältö oli sitä itseään. Pakolaisten rikoksia, sionistien salaliittoja, valtamedian valehtelua, parasiittien valtapyrkimyksiä.

Tähän on tultu. On se kummallista, että vieläkään kaikki eivät näe vaaraa. Minä pahoin pelkään, että tästä tulee vielä ongelmia, hyvin pahoja ongelmia.

Tunnen olevani mökillä eskapisti, ihan samankaltaisessa merkityksessä kuin maisteri Raunio Pentti Haanpään romaanissa Noitaympyrä. 

Maalla on hiljaista, mitä nyt naapurin Paavo traktorilla ajelee ja Lehtolan kukko järven takana laulaa. Lintuja en laske meluajiin, en edes räkättirastasta. Heinäsirkkoja en enää kuule. En myöskään lepakkojen tutkaääniä. Niitä on mökilläni paljon.

Maalla muutun harrastelijaviljelijäksi. Painopistealueena ovat yrtit, kesäkukat ja perennat. Tärkein valintaperuste on se, että perhoset ja pörriäiset kiinnostuvat. Maa odottaa muokkaajaa, minua. Kädet likaiset mullasta.

Kesäyö on odotuksen ydin. Yölaulajat ja lepakot vievät minut yöretkille. Sauna on lämmin melkein joka yö, ja jäähdyttely ja uinti on elämyksen ydin. Laiturilla istuskelu pimeässä tuo muistoja. Parhaimmillaan se on, jos taas toteutuu elokuun täysikuun aikainen trooppinen lämpöaalto.

Tietokone ei ole kesällä mukana. Pieni periksi anto on tabletti. Se tuli mukaan viime kesänä ja osoittautui hyödylliseksi. Sanomalehdet eivät nimittäin ehdi jakeluun aamukahviin mennessä. Tabletti auttaa siihen vaivaan.

Lähden viikonloppuna, viimeistään sunnuntaina. Säätiedotus lupaa hyvää. Blogi jää tauolle. Luen kyllä välillä tuttuja blogeja mutta tuskin kirjoitan itse.

Kiitän lukijoita mielenkiinnosta. Lukijoita on edelleen ollut runsaasti. Erityiskiitos kommentoijille. Pahoittelen, että en ole ollut kovinkaan tehokas vastaamaan kommentteihin. Palaan syksyn saapuessa, viimeistään sitten kun Längelmävesi alkaa jäätyä.

Kesällä liikun ahkerasti pitkin Pirkanmaata, Hämettä ja Keski-Suomea, ehkä kauempanakin. Taidenäyttelyt, konsertit, kesäteatterit ja muut tapahtumat kiinnostavat. Vieraita mökillä tulee ja menee, mutta aikaa jää kyllä lukemiseen ja kulkemiseenikin.

Kuva (vanha kansakoulun opetustaulu)  ja runositaatti antavat näkymän kesäiseen olotilaani. Toivotan hyvää kesää kaikille, tasapuolisesti.

POUTAPÄIVÄ  (Aaro Hellaakoski - 1921)

Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.

Pihjajanoksan varjo aitan seinällä.

Ruskettuneet lapset marjaropeineen.

Niityllä torkkuva hevonen,

takanaan säihkyvä ulappa.

Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.

Tuntee olevansa kyllin pieni

ollakseen varma

ja levollinen.

Tuntee olevansa tarpeeton

tarpeettomassa maailmassa,

jota aurinko paistaa.

Tuntee elämän

niin lapsekkaan avuttomana

haparoivan,

kompastelevan,

kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.

Oi aurinko, kuinka se paistaa!

Maa heilimöi,

pääskyt livertävät,

meri säihkyy,

pihlajanoksan varjo

keinuu

edestakaisin

aitan harmajassa seinässä.

Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää,

ei kauniimpaa.

Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.

Vanhat halvat ajat

Auton keväthuolto merkkikorjaamossa maksoi  331 euroa.

Hammaslääkärissä käynti yksityisellä asemalla (40 min) maksoi 380 euroa.

Marimekon Jokapoika-paita maksoi 89 euroa.

Elokuvalippu arki-iltana maksoi 13 euroa.

Keskiolut Elitessä maksoi 7.60 euroa, Kämpissä peräti 11,80 euroa.

Hotellihuone Vaasassa yhdeksi yöksi maksoi 152 euroa.

Kupillinen tavallista kahvia Ekbergillä maksoi 3, 90.

Kaikki nämä ovat siis euroja, eivät markkoja.

Kuvan hinnat sen sijaan ovat markkoja. Kuva on peräisin Helsingin kaupunginmuseon näyttelystä, joka avattiin juuri Senaatintorin laidalla. Se on alkuperäinen hinnasto jostain helsinkiläisestä kuppilasta 1960 - 70-lukujen vaihteesta.

Kuka vielä väittää, ettei elämä ennen ollut halvempaa.

Nuoremmalle sukupolvelle tiedoksi markan ja euron suhde:  muutoksen tapahtuessa vuonna 2002 yksi euro oli arvoltaan aika tarkasti kuusi markkaa. Nykyinen kurssi taitaa hinnoista päätellen olla aika tasan ellei enemmänkin.

Perinteitä rikkoen

Joskus nuorena kävin vappuaamuna piknikillä Ullanlinnanmäellä, mutta yhteen kertaan se muistaakseni jäi. Ravintolan vappulounaistakin luovuin vuosikymmeniä sitten. Ne olivat silkkaa rahastusta. Ylikalliit hinnat jokseenkin yhdentekevistä annoksista.

Havis Amandaa en ole käynyt lakittamassa sitten opiskeluvuosien. Sellainen kansanpaljous on pelottava paikka.

Omaa ylioppilaslakkiani en ole tainnut käyttää kuin kerran lakkiaisten jälkeen. Tallella se kyllä on, kellarivarastossa alkuperäisessä laatikossa. Ihan siistissä kunnossa.

Vappumaljoja olen kyllä käynyt nostelemassa. Erityisesti muistoissa on ravintola Salve Hietalahdenrannassa. Se, joka on nyt ollut paljon julkisuudessa lakkautusuhan vuoksi.  Myös ravintola Kannas Eerikinkadulla on keskeinen paikka vappumuistoissa. Kannas saa lisänostetta kuuluisasta asukkaasta samassa talossa. Kirjailija Bertolt Brecht asui talossa ollessaan Suomessa natseja paossa.

Valkolakkien lisäksi vappuna ovat juhlineet vasemmistopuolueet. Paikkana on ollut Hakaniemen tori. Olen ollut paikalla, mutta siitäkin on kauan. Nyt luin lehdestä, että paikka vaihtuu. Uusi juhlapaikka on Kansalaistori. Syytä perinteisen paikan hylkäämiseen ei kerrottu.

Lehdestä luin myös, että poliittisten vappujuhlijoiden seuraan liittyy uusi tekijä. Tekeillä on Jeesusmarssi Senaatintorille. Pääpuhujana on itse ulkoministeri Soini. Ohjelmasta luen, että rukousten lisäksi tarjolla on aasilla ratsastamista. Todella hyvä ajatus, niinhän Raamatussakin tehtiin.

Harmillisesti ilmoitus on informaatioltaan puutteellinen. Ei käy ilmi, ratsastaako itse ulkoministeri. Jos ratsastaisi, pitäisi vakavasti harkita paikalla pistäytymistä. Ehkä onnistuisin ottamaan kuvan ja pistämään sen Facebookiin. Voisi tulla kansainvälinen skuuppi: näin Suomessa ulkopolitiikka.

Idealle voisi ehdottaa myös jatkokehittelyä. Siinä kun on meri vieressä, voisivat vaikka Pohjoisrannan laiturista kokeilla vetten päällä kävelyä.

Päivän lehdestä luin vielä sellaisenkin uutisen, että Helsingissä katuturvallisuutta valvovassa Soldiers of Odin -porukassa on nyt mukana ulkomaalaisvahvistusta Virosta. Olen itsekin törmännyt tällaiseen joukkoon. Pelotti niin että piti vaihtaa toiselle puolelle katua. Olen jyrkästi vastaan, mutta olen huomannut että kannattajiakin on runsaasti. Nyt heille varmaankin aukeaa entistäkin turvallisempi visio ulkomaalaisvahvistusten myötä. Esimerkiksi Venäjältä on varmasti helposti saatavissa suuretkin määrät riskejä miehiä katuturvallisuuttamme valvomaan.

Minun muutenkin vähäinen perinnevappuni sai lisähäiriön, kun lääkäri määräsi antibioottikuurin. Rohto on sellaista sorttia, että lääkäri moneen kertaan korosti, että alkoholi ei käy nyt ollenkaan. Samaa korostettiin tuoteselosteessa. Vaikutus olisi samantapainen kuin antabuksella.

Ei sitten käytetä. Ostin kyllä jo kuohujuomat, mutta vieraat saavat nauttia kaiken.

Minun perinnevappuni sisältää nyt pelkän vappuviuhkan. Se on onneksi hyvin vanha. Espalla saatan käydä kävelemässä viuhka kädessä. Vappulauluista kuuntelen ainakin sitä kauneinta, melankolisinta.  Tätä. 

Missä olit, kun - -

Missä olit, kun - - 

Taas sain vastata tuttuun kysymykseen. Tällä kerralla se jatkui näin:  " - - kun kuulit Olof Palmen murhasta?"

Se on hyvä ja tarpeellinen kysymys. Vastauksen miettiminen jäsentää hyvin ajan kulumista. Maailman näkee omituisella tavalla erilaisesta näkökulmasta kuin tavallisesti. Oli aika ennen sitä, on aika jälkeen sen. Tulee kiintopiste, jossa maailma muuttui.

Minun oli helppo vastata esitettyyn kysymykseen. Muistan hetken tarkasti.

Olin juuri herännyt, oli vapaapäivän aamu, lauantai tai sunnuntai. Aamukahvi oli keittimessä. Hain sanomalehden postiluukusta, avasin radion, ja silloin sen kuulin.

Se oli tyrmistyttävä uutinen. Kaiken lisäksi olin juuri samana iltana lähdössä laivalla Tukholmaan työmatkalle.

Olin jopa päässyt kättelemään Palmea, kun kymmenkunta vuotta aikaisemmin asuin Tukholmassa ja huomasin ohi kulkiessani, että hän esiintyy jossakin vaalitilaisuudessa. Siis vähän kuin tuttu mies. Ja tuttu murhapaikka, sitä katua olin vuosikaudet kulkenut. Tuttu elokuvateatterikin, siellä olin istunut lukemattomat kerrat.

Olen kai erikoisen paikallaan pysyvää sorttia oleva ihminen, sillä samassa työhuoneessa olen saanut tiedon myös monista muista tyrmistyttävistä tapahtumista:

·          Kun Estonia upposi. Taas aamukahvi jäi juomatta, kun uutisvyöry vei huomion. Töihin lähtemien meinasi unohtua.

·          Kun kaksoistornit romahtivat. Olin lataamassa jotain elokuvaa dvd:ltä katsottavaksi, kun television suora lähetys vei huomion. Ensin ihmettelin, mikä fiktio on menossa.

·          Kun John Lennon murhattiin. Silloin en heti päässyt järkyttymään, kun oli muuta kiireellistä menoa. Vasta myöhään yöllä repesi.

·          Kun Kekkonen kuoli. Lähdin siitä paikasta aamukävelylle kohti Tamminiemeä. Halusin muistoksi valokuvan suurmiehen kodista surupäivänä. Siellä oli paljon väkeä samanlaisissa tunnelmissa. Mestarivalokuvaaja Kalle Kultala teki työtään vieressä, kun kuviani otin. Liitteenä yksi. Kun tarkkaan katsoo, näkyy yksinäinen kynttilä ikkunalla.

Presidentti Kennedyn murhan aikaan olin 13-vuotias. Muistikuva ei ole kirkas, mutta väittäisin, että kuuntelin huoneessani matkaradiosta Kaleidoskooppi-nimistä pop-musiikkiohjelmaa, kun se keskeytettiin suuren uutisen vuoksi.

Prinsessa Dianan kuolemasta sain tiedon kesäasuntoni radiosta. Taas oli aamukahvin kanssa ongelmia. Tuli muisto, että vuosisadan rakkaustarinan alkua eli Charlesin ja Dianan häitä seurasin niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Neuvostoliitossa. Olin Gruusian (nyk. Georgia) pääkaupungissa Tbilisissä istumassa iltaa valuuttabaarissa, ja siellähän tuli baarimikon televisiosta suora lähetys Lontoosta.

Todistettavasti tehokasta

Kun kaivaa kotihyllystään esiin sellaisen mestariteoksen kuin minä eilen, sitä ei voi heti kädestään laskea. Vaikka se on vanhastaan tuttu, se on pakko lukea uudestaan.

Blogikirjoitukseni kommentaattori tunsi kirjan ja osui oikeaan moittiessaan valitsemaani kohtaa löperöksi. Kekkopää Mikko on todellakin kertomus löperöimmästä päästä. Jörö-Jukan kasvatusohjeet edustavat monessa kohdassa paljon tehokkaampaa linjaa.

Minulla on käsitys, että blogini lukijakunta on suurelta osin varttuneessa iässä olevaa väkeä, joka on itse tullut kasvatetuksi Jörö-Jukan viitoittamalla menetelmällä. Meillähän oli kansakoulu ja kaikki muu tarpeellinen. Me tunnemme ja muistamme kyllä aikakauden kasvatusmenetelmät. Nuoremmille sukupolville ne saattavat tuntua hieman poliittisesti epäkorrekteilta.

Mutta kukaan ei varmaankaan voi kiistää menetelmien tehokkuutta. Lopputulos oli hyvä, eikö totta?

Siltä varalta, että blogia lukee joku nuorempikin, joka ei tunne Jörö-Jukka-teoksen kasvatusfilosofiaa, liitän tähän eilisen löperön kohdan täydentäjäksi hieman tiukempaa kamaa. Ehkä se auttaa nuorta sukupolvea ymmärtämään menneisyyttä.