maanantai 14. marraskuuta 2016

Synkkää aikaa

Olin yhden yön sairaalassa. Tutkimuksia tehtiin. Piikeillä pisteltiin, verta imettiin.

Ei ollut mukavaa. Nukkuminen ei  onnistunut. Niinpä nousin jo aamuneljältä ja avasin viihdykkeeksi mukaan ottamani tabletin. Juuri sinä aamuyönä oli luvassa jännittävää ohjelmaa Yhdysvalloista asti.

Ei ollut mukavaa sekään. Ohjelmasta tuli vain äkäiseksi. Kun hoitajat ja lääkäri aamulla tulivat, tuntui kuin yöllä olisi kaikkialla koettu kollektiivinen voimakas yhteinen kokemus, sellainen josta kaikki keskustelevat ja joka jää pysyviin muistoihin. Ei sellaisia usein tule: New Yorkin kaksoistornien tuho, Estonia, Dianan ja Kennedyn kuolema...

"Totisesti minä elän synkkää aikaa", siteerasi lääkäri.  Miten se jatkuikaan? Minä tietysti kiirehdin täyttämään pätemisentarvettani ja jatkoin runoa. Kyllä minä Brechtin osaan.

Mitä aikaa on tämä
jolloin puhe puista on melkein rikos
koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.
Se joka levollisena ylittää kadun,
tuskin enää muistaa ystäviään
jotka ovat hädässä.
Minä olisin kernaasti viisas.
Vanhoissa kirjoissa kerrotaan mitä on viisaus.
Vetäydy maailman taisteluista
ja vietä lyhyt aikasi vailla pelkoa.
Tule toimeen ilman väkivaltaa.
Maksa paha hyvällä, luovu toiveistasi, unohda ne!"

Totisesti, minä elän synkkää aikaa."

Kun lisää verta oli imetty, pääsin kotiin.  Siellä tuli vielä yksi paha tieto. Vanha kaverini oli kuollut tapaturmassa. Vain kaksi kuukautta sitten tapasin hänet viimeksi.

Onneksi odottamassa oli miellyttävä konserttikokemus. Ikiaikainen suosikkini Procol Harum esiintyi Finlandia-talossa. Suhde alkoi jo 1967 kappaleesta A Whiter Shade of Pale. Konserteissa olen käynyt vuosien varrella kymmenkunta kertaa.

Jostain kummallisesta syystä nyt konsertin äänen voimakkuus oli liian kova. Miksaus ei ollut aina kohdallaan. Rummut erityisesti korostuivat liikaa. Laatuorkesterin parhaat nyanssit jäivät melun sekaan. Vahinko.

Helsingin Sanomien arvioinnissa  sunnuntaina Arto Pajukallio oli huomannut saman. Kehut tulevat laadukkaasta hittikokonaisuudesta. Kotona olen jatkanut tunnelmointia kuuntelemalla LP-levyiltä niitä tärkeimpiä:  A Salty Dog, Pandora´s Box, Conquistador, Shine on Brightly jne.

Valokuvassa ei ole kehumista, soittajat jäävät jonnekin sinne valonvälkkeen sekaan. Konsertissa oli valokuvauskielto, mutta sen verran kansalaistottelemattomuutta pitää miehen osoittaa, että kyllä yksi kuva otetaan vaikka vartija kurkisteli vähän väliä. Ei salamaa, vastavalo, pimeä sali, ilman säätöjä Lumian älykäs kuvaus -asetuksella. Kuin rosvo yössä, kamera salaa esiin taskusta, sekunnin tähtäys ja laukaisu, ja heti kamera takaisin taskuun piiloon. Tässä rikoksen tulos.





3 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

Tuohan on ihan taidekuva! Sopii erinomaisesti tekstiisi, jossa kerrot käyneesi kymmenisen kertaa tuon poppoon konserteissa. Kuva antaa taustaa kokemuksesi ainutlaatuisuudelle, joka täältä itäiseltä Suomelta katsottuna näyttäytyy hämmästyttävänä. Konserttisali on sitä paitsi täynnä kuulijoita, joista varmaan moni muukin on kokenut samoja esiintymisiä kuin sinä. Se että esiintyjiä on mahdoton tunnistaa, että he ovat vain valoisa pilvi näyttämöllä, tuo omaan syvyytensä kuvaan, samoin kuin valonheitinten ylhäältä esiintyjiin suuntautuvat valokiilat.

Kari Rydman kirjoitti...

Annoit hyvän kuvauksen rikollisesta mielestä, parahin Raskolnikov! Kun on tarpeeksi kärsinyt masentavista asioista, haluaa tehdä jotain ennen kuulumatonta, olla tottelematon ja ylittää sopivaisuuden rajat. Murha mielessä menit konserttiin, ja tarkoin suunniteltuna hetkenä teit sen rikoksen. Ja kun kukaan ei edes huomannut kylmän viileätä tekoasi, tulit tänne blogosfääriin tunnustamaan sen, ja kaikki siihen vääjäämättömästi johtaneet pakottavat syyt.

Roope Dessutom kirjoitti...

Hmm, kaksi tuoretta näkökulmaa. Radikalisoitumiskehitys ja taidevalokuva. Tarkemmin ajatellen ja katsoen ei taidakaan olla ihan pötypuhetta. Täytyy totutella ajatukseen, että osaan katsoa itseäni uudessa valossa.



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...