"Ehkä entinen parempi"

Päivän HS tarjosi huomionarvoisen kolumnin. Sen kirjoittaja oli Anna-Stina Nykänen, kuten usein ennenkin.

Kolumnin otsikko on "Älä ikinä sano nykyään". Tarkasteltavana oli vastakohtapari ennen ja nykyisin. Oliko se tai tämä asia ennen huonommin? Onko oikeasti nykyisin paremmin? Tämä aihe minullakin oli tutkailtavana edellisessä kirjoituksessani (löytyy tämän kirjoituksen alapuolelta). Siinä tuli yksityiskohdan avulla todistetuksi, että kyllä tasan tarkkaan on niin, että ennen oli paremmin.

Monta havainnollista yksityiskohtaa kolumnissa mainittiin. Oliko media siis oikeasti ennen laadukas ja nykyisin viihteellistynyt ja sensaatiohakuinen? Entä Hymy-lehden valtavat painosmäärät? Muistattehan Donnerin rannalla? Minä ainakin muistan. Tai tunkeeko porno vasta nykyisin joka paikkaan, kun on netti? Entä ruotsalaisten ja tanskalaisten pornolehtien tulva 60-luvulla? Ainakaan me pienen keskisuomalaisen kaupungin 15-vuotiaat koulupojat emme mitenkään voineet välttyä siltä. Menimmekö siis pilalle?

Ja monta muuta kyseenalaistavaa esimerkkiä. Onko todellakin niin, että nykyisin kaikki kamalampaa kuin ennen. Kysymys lienee ikuinen ja vastaus aina epämääräinen. Johan sitä mietittiin antiikin aikoinakin.

Ei ongelma Suomessakaan uusi ole. Mieleen nousi vanha kunnon Kaarle Akseli Gottlund (tai ehkä mieluummin Carl Axel?). Kelpo Kaarle oli kirjailija ja yliopiston suomen kielen lehtori ja vähää vaille professorikin. Tunnetuksi hän tuli erityisesti innostuksestaan savolaismurteisiin, joita hän touhusi kirjakielen pohjaksi. Toinen mainetta lisännyt erikoisuus oli hänen rohkea kielenkäyttönsä. Keräämissään kansanrunoissa hän ei sensuroinut "tuhmiakaan" kohtia - ja kirjoitti itse myöhemmin lisää runoja samassa tyylilajissa.

Näytteeksi Gottlundin runo samasta aiheesta kuin Nykäsen kolumni. Runoilijan näkemys on kuitenkin päinvastainen. Runosta näemme, että kaikki maailman asiat olivat kääntyneet huonolle tolalle jo vuonna 1846.

Kielivaikeuksia

Puhuin äskettäin pitkästä aikaa norjan kieltä. Jos ihan tarkkoja ollaan, puhuin vain muutaman sanan norjaa, enimmäkseen puheeni oli ruotsia. Kuuntelin kyllä norjaa kohtalaisen sujuvasti. Minulla on norjan kieleen vanhaa kosketusta, sillä minulla oli joskus kauan sitten yhden kesän verran norjalainen tyttöystävä. Missään ei opi kieltä paremmin kuin nuorella iällä koetussa romanssissa. Hänen yllytyksestään yritin jopa lukea Hermann Hessen Arosusi-kirjaa  norjan kielellä. Tästä olen joskus kirjoittanut tässä blogissa. Löytyy täältä.

Kyllä norjan ymmärtäminen vieläkin kohtalaisen hyvin sujui. Toisaalta taisi olla niin, että keskustelukumppanini yrittivät parhaansa mukaan puhua jonkinlaista skandinaviskaa.

Suurempaan kieliongelmaan törmäsin heti kohta Helsingin rautatieaseman edessä. Minut pysäytti vanhempi pariskunta, joka selvästikin kysyi neuvoa. En vain ymmärtänyt, mitä he kysyivät. Kieli oli minulle vieras. Ainoa tutun tuntuinen sana puheessa oli ´kathedral´.

Yritin vaihtaa kielen englanniksi. Ei onnistunut. Ei myöskään saksa. Ranskaakin tarjosin, vaikka en itse sitä kummoisestikaan osaa. Ei tulosta. Yritin kuulostella heidän puhettaan ja tunnistaa kielen, mutta se pysyi aivan vieraana. Pariskunta oli kyllä aivan eurooppalaisen näköinen, joten kyllä kielenkin olisi pitänyt olla jotenkin tunnistettavaa. Germaaninen tai balttilainen se ei missään tapauksessa ollut.  Romaanisilta kieliltä se ei kuulostanut, ei myöskään slaavilaisilta. Ei kreikka. Mitä jää jäljelle. Albania? Baski? Täytyy myöntää, että eksyksiin jäin.

Jotain katedraalia he kuitenkin kysyivät. Helsingissä turisteja kiinnostaa yleensä kolme ´katedraalia`, Tuomiokirkko, Uspenskin katedraali ja Temppeliaukion kirkko. Kun rautatieaseman edessä oltiin, päätin neuvoa heidät Tuomiokirkkoon, jonne on vain muutaman korttelin matka. Kupoli melkein näkyy Ateneumin takaa.

Siihen suuntaan he lähtivät, kun sormella osoitin suunnan. Toivottavasti osui oikeaan.

Näinä ´pakkoruotsin´  hemmettiinhäätämisen aikoina ei kai muuta enää saa toivoa kuin että tulevaisuuden turistit opettelisivat suomea. Kyllä se onnistuu, tunnen useita muualta muuttaneita, jotka puhuvat suomea sujuvasti. Intonaatiossa saattaa olla pieniä puutteita mutta ei se haittaa. Kyllä suomalainen silti ymmärtää.

Vanhana naistenlehtien ystävänä löysin Eeva-lehdestä marraskuulta 1956 onnistuneen johdatuksen suomea puhuvan vierasmaalaisen ymmärtämiseen. Epätarkka intonaatio on ymmärrettävissä seuraavien ohjeiden avulla. Tarkastelussa ovat ruotsin, tanskan, englannin ja ranskan puhujat.

Oppikaa tästä. Vierasmaalaiset yrittävät kukin parhaansa mukaan sanoa tärkeitä asioita. Näin ne ovat selkeällä suomen kielellä.

1.  Minä tilaan ennakolta liput.

2. Menkäämme illalla ulos tanssimaan.

3. Haluaisin mielelläni hiukan tanssia.

4. Tanssikaamme enemmän.

5. Onko Teillä halua lähteä kanssani kävelylle?

6. Sallitteko että teen teille seuraa?

7. Sallitteko että saatan teidät kotiin?

8. Onko teillä halua mennä minun kanssani elokuviin?

9. Kiitos, mielelläni.

10. Päivän johdosta monet onnittelut.

11. Suotteko minulle kunnian viedä Teidät Kalastajatorpalle?

12. Olen viettänyt Teidän seurassanne monta hauskaa tuntia.

Veitikka nuori

Kirjoitin kirjeen. Pistin siihen hymiön, sellaisen vilkkusilmäisen hymysuun.

Ei ole kuulunut tapoihin pistää hymiöitä kirjoituksiini, ei irviöitä myöskään. Taidan olla sillä tavalla vanhan liiton kirjoittaja, että vierastan sellaisia tehokeinoja. Tunnen, että minun pitää osata ilmaista sävyt ja tunnetilat ilmankin. Ellen onnistu, olen kirjoittanut huonosti.

Olen vierastanut muitakin tehokeinoja. En suostu ihan helposti käyttämään huutomerkkiä. Sen välimerkin varaan teinitytöille. He tarvitsevat sitä esim. koulun ainekirjoituksessa, välillä pitkän rivin huutomerkkejä, jotta opettaja varmasti kuulee.

Mutta nyt - varmaankin uuden vuoden aiheuttamassa elämäntapojen uudistamispaineessa - muutin asennettani ja pistin kirjeeseen sen vilkkusilmäisen hymysuun.

Heti  tuli moderni ja nuorekas olo. Olenpa minä aika veitikka.

Tällaisen terapeuttisen kokemuksen jälkeen saattaa monenlaisia hymiöitä ilmestyä näihin blogikirjoituksiinkin. Huutomerkeistä en vielä menisi takuuseen.

Kuva: Hbl 04.01.2015

Lopultakin ilmaiseksi

En ole pitänyt tapana mainostaa blogissani mitään. Nyt teen poikkeuksen. Ehkä oikeampi nimitys olisi ´suositella´, sillä tämä ei maksa mitään.

Blogimaailma on täynnä ihmisiä, jotka kirjoittavat, kuka ammatikseen, kuka harrastuksekseen. Nyt nettiin on ilmestynyt kaikille kielenkäyttäjille hyödyllinen asia nimeltä Kielitoimiston sanakirja.

Tämän edeltäjiä ovat vanha Nykysuomen sanakirja ja Suomen kielen perussanakirja. Ne ovat olleet jokaisen kirjoitetun kielen ammattilaisen välttämätön apuväline. Perussanakirjaa myytiin vuosituhannen alussa CD-rom-muodossa ja myöhemmin nettiversiona. Nyt tämä on ajantasaistettuna jokaisen vapaasti käytettävissä. Siis ilmaiseksi.

Aivan erityisesti suosittelen tätä seuraaville ryhmille:

Kielivirheiden välttelijöille. Voit katsoa, kuuluuko kirjoittaa päin vastoin vai päinvastoin, talvisota vai Talvisota. naivi vai naiivi,  tiedottaa vai tiedoittaa, minullekin vai minullekkin, enää vai enään,  olueen vai olueeseen jne.

Samamerkityksisen sanan etsijöille, vaikkapa toiston välttämiseksi.  Sanakirja antaa avun. Tarkennettu haku tarjoaa sanoa-verbille vaihtoehdoiksi vaikkapa lausua, mainita, puuskahtaa, virkkaa, todeta, selittää, höläyttää jne. Mikä sopii, mikä ei, sitä voi  arvioida sanakirjan antamien tyylimerkintöjen avulla.

Vierassanojen kanssa hapuileville. Ostitko makaroonia vai makaronia, osallistutko promotioon vai promootioon,  oletko lukenut Camusin vai Camus´n kirjan, matkustatko Thaimaahan vai Thaimaaseen, onko ruokalistalla file vai filee.

Runoilijalle avuksi, kun loppusointu tuottaa vaikeuksia: Jos riimisanasi on rakkaus ja tarvitset sille loppusointuparin, sanakirja antaa avun. Ota käyttöön yleismerkki [*], joka vastaa mitä tahansa kirjainjonoa. Haku  *kkaus antaa 217 vaihtoehtoa loppusoinnuksi. Täsä muutama näytteeksi: aivoleikkaus, alipalkkaus, alkuperäispakkaus, alueloukkaus, breikkaus, ensiapupakkaus, isyyspakkaus, kaihileikkaus, kaksoisklikkaus, kunnianloukkaus, kuplapakkaus, kauneusleikkaus, vakioveikkaus, äitiyspakkaus jne. Luulisi löytyvän.

Jos runoilija tarvitsee myös rakkaus-sanan taivutusmuodoille riimipareja, sanakirja antaa avun. Sanakirja räyttää, miten sana taipuu. Se noudattaa taivutusindeksiä numero 40. Sen avulla löytyy riimejä myös muodoille rakkauden, rakkautta, rakkaudessa, rakkauteen jne.

Sanaristikoiden ratkaisijalle avuksi:  Kun tulee eteen sellainen tavallinen pulma, että jotain tietää ja jotain puuttuu. Jos etsit viisikirjaimista sanaa, joka alkaa h.lla ja päättyy s-kirjaimeen (h???s), sanakirja antaa avun, sillä kysymysmerkki vastaa mitä tahansa kirjainta.  Tulos: valitse näistä: harus, hasis, hauis, havas, hidas, humus, hyvis.

Fraasiainesten tunnistuksesta kiinnostuneille. Jos katsot hakusanaa silmä, esimerkeistä löytyy mm. sanonnat ahmia jotakuta silmillään, avata jonkun silmät näkemään. katsella jotakin avoimin silmin, haukkua suut ja silmät täyteen, seurata silmä kovana, pelata voiton kiilto silmissä jne.

Kieleen tulleiden uusien sanojen etsijöille. Sanakirja antaa avun, sillä koko ajan tulee uutta. Edellisen version jälkeen listalle on otettu noin 500 uutta sanaa, mm. seuraavat: tviitti (tai twiitti) some, moderaattori, postaus, peukuttaja, pilvipalvelu, kyberhyökkäys, 3D-tulostus, energiasyöppö, kansalaisaloite, jalkapanta, raippavero, hipsteri, hifistellä, nillittää, stalkkeri,

Mistä tämä aarre löytyy?

Täältä. Suosittelen lisättäväksi nettiselainen välilehdelle, niin siitä se avautuu yhdellä klikkauksella aina tarvittaessa.

http://www.kielitoimistonsanakirja.fi/

(Tässä kirjoituksessa olen käyttänyt hyväksi Kielikello 4/2014 -lehdessä julkaistua esimerkkiaineistoa)

Elämyksiä etsimässä

Helsingin Sanomien varsin tasokkaassa Lauantaiessee-sarjassa ilmestyi viimeksi kulttuuritoimittaja Kaisa Viljasen kirjoitus "Taas itkettää". Pidin lukemastani.

Taiteella on tunnetusti mahdollisuus tuottaa vahvoja tunne-elämyksiä. Ne ovat hyvin henkilökohtaisia kokemuksia. Katarsis-elämystä kuvataan jopa parantavaksi voimaksi. Äärimmillään puhutaan ns. Stendhal-syndroomasta, jonka tämä ranskalainen kirjailija koki Firenzen taideaarteiden äärellä. "Syndroomaa poteva ihmispolo kokee taiteen niin vahvasti, että se aiheuttaa pahoinvointia ja huimausta."

Näin vahvaa taide-elämystä harva on kokenut - minä en ainakaan. Sen sijaan useimmat meistä ovat kokeneet liikutuksen kokemuksia, sellaisia jossa itkettää. Tavallisinta se lienee kunnon melodraamaa katsoessa, siis elokuvissa. Tällaisista kokemuksista Viljasen essee puhuu. Hän mainitsee nimeltä useita teoksia, joista hän itse on alkanut kyynelehtiä. Huomasin yllättyväni, sillä hänen luettelossaan oli useita sellaisia, joissa minäkin olen ainakin yrittänyt nieleskellä kyyneleitä. Meillä on siis samansuuntainen taidemaku. Tällaisen toimittajan kirjoituksia täytyy siis ruveta seuraamaan entistäkin tarkemmin.

Olen taas kesän mittaan kiertänyt monenlaisissa taidetilaisuuksissa pitkin Pirkanmaata. Suurimman huomion sai taas kerran Mänttä, tuo merkillinen kuvataidekeskus keskellä ei-mitään. Kävin peräti neljään kertaan katsomassa samat näyttelyt - joka kerralla minulla oli kyydissä eri vieraat. Serlachius-museo Göstan uusi paviljonki kiinnosti vieraitani. Se avattiin alkukesästä, ja sitä sanottiin Helsingin Kiasma-museon ykköshaastajaksi.

Etukäteen pelättiin, miten uusi, huomattavan isokokoinen lisärakennus soveltuu vanhan hienon kartanomuseon puistoon. Kyllä se soveltui, herkkä miljöö ei mennyt pilalle. Uusi osa oli täynnä nykytaidetta, vanha puoli jatkoi Suomen taiteen kultakauden aarteilla.

Jos etsin vahvoja elämyksiä, kyllä ne löytyivät edelleen vanhalta puolelta. "Porilaisten marssi", Symposium" ja monet muut ovat ikiaikaisia suorikkejani. Kartanossa on myös kaksi järisyttävän vaikuttavaa huonetilaa, kirjasto kattomaalauksineen ja viinikellari kustavilaisine seinä- ja lasimaalauksineen. Eläytyminen etenee sitä kautta, kun miettii, millaisia juhlia siinä holvissa isoon tammipöydän ympärillä on vuosien mittaan pidetty. Kartanon vieraina on ollut vaikka ketä, Mannerheimista ja Kekkosesta alkaen.

Uuden paviljongin puolella vaikuttavin oli Eeva-Liisa Ahtilan pitkä filosofinen videoteos Draaman ekologiasta. Siinä kuva tulee yhtä aikaa neljälle ympäröivälle seinälle. Kati Outinen kulkee ympäri seiniä ja puhuu syvällisiä mietteitä.

Salin puolella on mm. Andy Warholia, kaikki Marilynit ja Maot ja Säilyketölkit. Näillä oli 60-luvun lopulta alkaen valtava merkitys pop-taiteen suunnannäyttäjänä, mutta en minä enää oikein jaksa innostua. Ei tule katharsista.

Mäntän toinen tärkeä näyttely on Pekilossa suomalaisen nykytaiteen katselmus, kuraattorina tällä kerralla runoraadin Minna Joenniemi. Pekilo on entinen tehdas, jonka kerroksissa viihtuu ja viipyy mielellään. Mutta kovasti vierastan sitä, että tällaisesta näyttelystä käytetään samaa sanaa kuin niistä Firenzen taideaarteista. Taide. Se on samaa sanaperhettä kuin taitava, taituruus. Klassiseen taiteeseen tämä sana sopii hyvin, nykytaiteeseen ei. Ei siinä taitavuus ole ollenkaan esillä.

Väärä sana, väärä nimi. Tämä antaa kaikenlaisille pilkkakirveille ainekset irvailuun. Tympeimmät poliitikot pääsevät huseeraamaan, kun nykytaiteesta ei löydy taituruutta. Ei tule Stendhal-syndroomaa. Idea on ihan toisaalla. Mistä löytyisi parempi nimi?

(Kuvat Pekilosta 2014)

Tuli vaan mieleen

Tuli vaan mieleen mainostaa, että tekee hyvää pysytellä irti tietokoneista ja televisiosta aina välillä. Minä pysyin pari kuukautta kesällä. Se oli vähän kuin tipaton tammikuu juopolle tai paasto laihduttajalle.

Keväällä kirjoitin, mitä dvd-elokuvia valitsin mukaan sadeiltojen viihteeksi, kun ei voi olla ulkona. Yhtään niistä elokuvista en katsonut. Levyt palasivat matkalaukussa takaisin tehtyään hukkareissun kauas pohjoiselle Pirkanmaalle.

Ihan pimennossa en elänyt. Iteljooni kantoi postilaatikkoon Hesarin ja Hbl:n. Lehtien lukeminen saa maalla aika toisenlaisen roolin kuin kaupungissa, jossa lehti on tipahtanut postilaatikosta joskus aamuyöllä. Maalla se tuli klo 13 - 14 välillä. Ei siinä vaiheessa päivää ole samanlaista intoa lehdenlukuun kuin aamuteellä.

Ihan kokonaan en silti ollut irti teknisistä vempeleistä. Lumia oli käytössä, mutta vain puhelimen ja sähköpostin osalta. Myös säätiedotukset olivat kiinnostavia.

Mutta mikään ei ole poikkeuksetonta. Kävi vieras, joka halusi katsoa jalkapalloa. Brasiliassa pidettiin kilpailut, ja vieras ei millään suostunut istumaan iltaa muualla kuin television edessä. Minä kohteliaana isäntänä istuin siinä myös.

Kouluaikana lajista käytettiin nimitystä potkupallo, mutta koska pyrin johdonmukaisesti poliittisesti korrektiin kielenkäyttöön, olkoon siis jalkapallo. Minä en ole erityisen innostunut lajista ja jätin kisat väliin. Se yksi ottelu, jonka jouduin kohteliaisuuttani katsomaan, ei antanut aihetta innostuksen kasvamiseen. Lauma ukkoja juoksenteli edestakaisin pallon perässä, eikä mitään tapahtunut. Väliaika tuli ja peli oli nollilla. Toivoin jo, että vieraskin olisi pitkästynyt, mutta mitä vielä. Hän halusi katsoa toisenkin jakson. Senkin loputtua oltiin nollilla, ja peliä jatkettiin. Eikä mitään tapahtunut. Vasta kun ruvettiin potkimaan palloa maaliin yksi mies kerrallaan, alkoi syntyä tulosta. Jompikumpi joukkue taisi voittaa.

Peliä seuratessani tuli vaan mieleen, miten peliin saataisiin lisää draamaa. Aristotelisen draamateorian keinoja tarvittaisiin, lähinnä tragedian osalta, koska jompikumpi joukkue kokee lopussa tuhon kaltaisen tunnetilan ja saa yleisöltä sääliä.  Aristoteles puhuu tragedian rakentelussa "sommittelusta", peripetiasta ja tunnistamisesta, joihin tragedian lumousvoima perustuu.

Mikä jalkapallossa voisi edistää tätä? Mielestäni se, että kentällä olisi enemmän kuin yksi pallo. Vaikkapa kolme. Pelaaja joutuisi tunnistamaan, minkä pallon perässä hänestä olisi milläkin hetkellä eniten hyötyä tai minkä pallon huomiotta jättäminen aiheuttaisi vähiten vahinkoa. Siinä tulisi näitä Aristotelen kaipaamia draamallisia äkkikäännöksiä.

No, voi olla että puhun asiasta jota en riittävästi tunne. Tuli vaan mieleen.

V-tyyli

Mestariohjaaja Orson Welles teki 1973 elokuvan V niin kuin väärennös. Odotukset olivat suuret, olihan Wellesillä mainetta. Hänen ansiolistallaan oli Citzen Kane (1941), maailman kaikkien aikojen parhaaksi valittu elokuva, ja lisäksi sellaisia mestariteoksia kuin Pahan kosketus ja Mahtavat Ambersonit.

V-elokuvasta tuli aivan toisenlainen kuin oli odotettu. Se oli dokumentin ja fiktion rajamailla ja etenee satunnaisten mielleyhtymien virtana. Se kertoi taiteen valheista, petkutuksista ja huijauksista. Tarinan kertoo aivan oikea taiteen mestariväärentäjä. Elokuvasta ei tullut menestystä.

-   -   -

Wellesin huijauselokuvan aikoihin urheilu oli vielä ihanteellista, puhdasta ja kaunista - tai ainakin se näytti sellaiselta. Mäkihypyssäkin - se oli suosikkilajini - lennettiin kauniisti sukset yhdessä. Korostan sanaa "kauniisti". Tuntui kovin rumalta, kun 80-luvulla yhtäkkiä ilmestyi mäkihyppääjä, joka lensi jalat levällään.

Kaiken lisäksi ruotsalainen hyppääjä. Ruotsalaisethan olivat perinteisesti huonoja hyppääjiä. Oli vaikea hyväksyä, että niin rumalla tyylillä tuli menestystä. Mutta niin vaan kävi - ruma tyyli mutta pitkät hypyt. Kohta kaikki hyppäsivät jalat levällään. Pakko oli katsojan sopeutua ja hyväksyä. Äkkiä silmä tottuikin.

-   -  - 

Puheessa ja kirjoituksessa v-sana on aina tuntunut minusta vastenmieliseltä. En ole käyttänyt. Se on rankasti alatyylinen, sivistymätön, moukkamainen. Sen käyttö on kuitenkin lisääntynyt valtavasti. On ihmisiä, varsinkin nuoria, joiden puheessa se toistuu taajaan, ikään kuin jonkinlainen semanttinen hikka.

Sittemmin sana on tullut hyväksytymmäksi. Arvovaltainen lehtikään ei kokonaan kaihda sitä. Eilen se ilmestyi pitkän pohdinnan jälkeen jopa minun blogikirjoitukseeni, yhdyssanan osana.

Heti tuli ihmettelevä kommentti, aivan syystä.

Silmä tai pikemminkin kielikorva on alkanut tottua niin kuin mäkihypyn rumaan tyyliin tai Wellesin omituiseen elokuvaan. Jouduin taannoin muussa yhteydessä keskustelemaan tämän sanan käytöstä ja mahdollisuuksista korvata se muilla ilmauksilla. Keskustelujen tulos oli, että perusmuodossaan sana on asiatekstissä tyylitön ja vältettävä. Se pysyköön nuorison katukielenä. Haistatteluja ei kaivata.

Sen sijaan johdokset voivat olla vaikeasti korvattavissa, varsinkin verbijohdokset. Miettikääpä, miten korvattaisiin "Katsastusmies hylkäsi autoni ihan vaan vittuillakseen". Ei ihan helposti ole korvattavissa niin että ilmaisun merkitysvivahteet säilyvät. Tämän keskustelukokemuksen perusteella olen hyväksynyt sanan omaankin käyttööni, tosin hyvin säännöstellysti, kuten eilen ilmaisemaan kansallista tunnetilaa, kun Ruotsi voittaa euroviisut ja jääkiekon maailmanmestaruuden.

Mihin menisin?

Kesä puskee silmille niin että hirvittää. Talven vegetatiivinen uneliaisuus kaikkoaa ja stressi iskee. Häivyn kesäksi taas perinteiseen tapaan pois Töölöntorilta kesäkotiini pohjoiselle Pirkanmaalle. Nyt alkavat olla käsillä viimeiset hetket käyttää hyväksi Helsingin runsasta kulttuuritarjontaa. Pitää olla tarkka, että ehtii käydä katsomassa ne esitykset, näyttelyt ja tapahtumat, joita ei enää kesän jälkeen ole tarjolla.

Tätä tarkoitusta varten selasin tarkasti tänään ilmestyneen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen. Kädessäni oli punakynä. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut merkitä virheitä niin kuin opettaja, vaan merkitä huomiovärillä kiinnostavat kohteet.

Nyt-liite on aika kattava. Sen toimitus näyttää aikuistuneen, artikkelit eivät enää ole yhtä puberteettisia kuin ennen. Ainoastaan televisioelokuville tähtiä antavaa toimittajaa vastaan esitän kritiikkiä. Toivoisin vähän aikuisempaa makua, niin että elokuvan historian suuret klassikotkin pääsisivät kunnon tähtimäärille, eivät ainoastaan vampyyri- ja ufojutut.

Nyt pitäisi ruveta tilaamaan lippuja teattereihin. Tarjolla olisi ainakin Kaspar Hauser (Q-teatteri), Europaeus (Kansallisteatteri, Luolasto (Kansallisteatteri), Vadelmavenepakolainen (Kom-teatteri) ja ennen kaikkea Sormet hunajapurkissa (Ryhmäteatteri - sillä tämä on hyvästijättö Pengerkadun näyttämölle, joka on kolme vuosikymmentä ollut kaupungin ehkä tärkein teatterifoorumi).

Musiikin tarjonnasta en voi ohittaa juuri alkavaa Kirkko soikoon -sarjaa. Nyt-liite esittelee kaupungin kirkkoja akustiikan näkökulmasta. En vielä osaa päättää, mihin kirkkoon menisin, sillä tarjontaa on paljon.

Pienimuotoisempaa ja kertaluonteista musiikkitarjontaa on myös. Birgitta Ulfsson kunnioittaa Tove Jansson 100 vuotta -vuotta lauluillallaan nimeltä Den avslöjande tröstaren. Bisse on jo 85-vuotias. Hienon taiteilijan konserttiin on pakko päästä. Nuorempaa sukupolvea edustaa Arja Saijonmaa. Hänen konserttinsa nimi on Den hemliga stranden. Molemmat Espoossa.

Taidemuseoiden tarjonnasta merkitsin etusijalle Ateneumin Tove Jansson -näyttelyn ja Tennispalatsin Chaplin-näyttelyn. Molemmat kyllä jatkuvat vielä syksylläkin, joten paniikkikiirettä ei ole.

Minulla on harmillinen taipumus sivuuttaa esitelmät ja tieteelliset seminaarit. Niin ei pitäisi tehdä, sillä paljon kiinnostavaa tapahtuu. Viimeksi osallistuin pari viikkoa sitten kielitieteilijä E. N. Setälän syntymän 150-vuotisseminaariin. Minulla on erityisintressi aiheeseen. Hyvin mielenkiintoinen ja antoisa seminaari. Kuva (Saša Tkalčan) on peräisin Kotimaisten kielten keskuksen nettisivuilta. Huomaan itsekin päässeeni mukaan kuvaan, mutta kiusallakaan en kerro, missä.

Kaikki muuttuu

Valtakunnassa on käyty kinastelua kieliasioista. Kantaa on otettu jyrkästi, jopa netin keskustelupalstoilla. Se on yllättävää, sillä jos seuraa netin keskustelupalstoja, tulee väistämättä vaikutelma, että hyvin harvalla keskustelijalla on taipumusta käyttää korrektia kieltä.

Riemastuksen sai aikaan Kotimaisten kielten keskus (Kotus), joka päätti luopua mahdottomasta yrityksestä. Alkaa-verbin rektioksi hyväksytään nyt sekä ensimmäinen että kolmas infinitiivi (alkaa tehdä ja alkaa tekemään). Aiemmin jälkimmäinen luokiteltiin pahaksi virheeksi.

Minä en tästä päätöksestä ota näppylöitä puoleen enkä toiseen. Jonkin verran alaa tuntevana hyväksyn uudistuksen ja ymmärrän sen syyt. Tiukalle linjalle on ollut vaikea keksiä pitäviä kielitieteellisiä perusteluja. Joskus E. N. Setälän aikaan tai jopa ennen oli vain tullut tehdyksi tällainen päätös, jota on sitten lakina noudatettu. Yhtä hyvin olisi voinut tulla tehdyksi päinvastainen päätös, jota olisi sitten lakina noudatettu. Kyse oli siitä, kumpi maistui päättäjälle  paremmalta, länsimurteinen vai itämurteinen malli.

Vaikka hyväksyn päätöksen, en itse aio ruveta noudattamaan sitä. Sitoudun vanhaan sääntöön. Kotuksen päätös ei vaadi minua muuttamaan käytöstäni, se vain poistaa äidinkielen lehtoreilta pakon käyttää punakynää yksityiskohdassa, joka ei vuosikymmenien yrityksestä huolimatta ole edennyt.

Päätöksen moittijoille tämä näyttää olevan jonkinlainen vastakohta-asetelma sivistyneistö - moukat. Kyllä siinä kieltämällä sitä on minunkin mielestäni ollut. Mutta nyt on asenne yritettävä häivyttää mielestä.

On toinenkin mielenkiintoinen uudistuspyrkimys, tosin ei kieleen vaan numeroon liittyvä. Aloite on Opetushallituksen. Numeroon seitsemän (7) ehdotetaan palautettavaksi se pieni väkänen varteen.

Tätä kannatan. Minun sukupolvelleni seitsemäinen opetettiin niin, että siinä pitää olla väkänen. Tämän olen säilyttänyt, vaikka uudemmissa malleissa väkänen on poistettu. Perusteista en ole selvillä. Olisiko digitaalisella kuviolla jotain osuutta? Virheitä taitaa tulla. Ykkönen ja seiska ovat menneet sekaisin, jopa vaalien ääntenlaskijat ovat olleet vaikeuksissa tämän vuoksi.

Viereisissä kuvissa on nähtävillä asiaan liittyvää holtittomuutta. Mitä kaikkea onkaan keksitty numeron varteen koristeeksi. Kunnon väkänen siinä pitää olla, ei mitään pyssyjä tai tähtiä.

On näissä opettajille urakkaa. Yhtenä vuonna ei saa tehdä niin eikä näin, seuraavana vuonna pitää tehdä juuri niin kuin edellisenä kiellettiin. Opetushallituskin (ent. Kouluhallitus) siinä joutuu ohjeistamisensa kanssa mahdottoman urakan eteen, kuten kuvasta näkyy. Mahdoton tehtävä?

Parpaarimaista

- Sinä se aina jaksan natkuttaa. Näin minulle sanoi hyvä ystäväni ja kollegani, kun kahvihuoneessa kerroin kuulleeni radiosta, kun kuuluttaja juonsi alkavan musiikkinumeron. Se oli "Karl Maikl Belmänin" tuotantoa.

Ystäväni sanoi kommenttinsa kaikessa lempeydessä. Hänen mielestään ei ole mitenkään kummallista, että ihmiset ääntävät vierasperäisiä nimiä ja sanoja miten sattuu. Ei joutavasta kannata nipottaa, jos ääntäminen on sen verran kohdallaan, että asia tulee ymmärretyksi.

Niinpä. Kai asian voi niinkin nähdä. Ehkä minä olen nipottaja. Ja hyvähän minun on sivusta huudella, mun en itse joudu ääntämiseni vuoksi enää kriittisen arvioinnin kohteeksi. Joskus kun aikoinaan jouduin, minun erityinen heikko kohtani oli ranskan kieli. Kun tekstissäni oli ranskankielisiä nimiä, hankin ajoissa kieltä osaavan henkilön ääntämistä opastamaan.

Mutta tuollainen toisen kotimaisen kielen kääntyminen englantilaiseksi - tai pikemminkin amerikkalaiseksi - ääntämykseksi  ärsyttää, varsinkin jos se tapahtuu niin julkisella foorumilla kuin radiossa. Ei kai ruotsin kielen osaaminen vielä voi niin heikoissa kantimissa olla? Toisaalta huonoja merkkejä on näkyvissä. Jopa YLEn uutisissa on joskus käynyt niin, että toimittaja on haastatellut ruotsalaista henkilöä englanniksi. Minusta se on noloa.

Suomalaisten ääntäminen on sinänsä jännittävä juttu, kun vastaan tulee sanoja, joissa on g, b tai d. Soinnillisten ja soinnittomien konsonanttien erillään pitäminen on suomalaiselle vaikeaa. Kenen suusta tahansa voi aivan luontevasti tulla näitä pelkialaisia parpaareita kolkatalla. Se on osa suomalaisuutta. Nuo soinnilliset vaan sattuvat olemaan vieraampia kuin vastaavat soinnittomat. D:kin, joka on astetta tutumpi, on alkuperältään kirjakielessä aikamoinen erehdys. Muistattehan Agricolan soinnillisen dentaalispirantin alkuperäisen tavoitteen?

Taitaa tätä soinnillisen ja soinnittoman ongelmaa olla kyllä joskus ulkomaillakin. Kuva on muistaakseni Roomasta, vuosien takaa. Mihin me pojat olimmekaan menossa?

Toinen ääntämisongelma suomalaiselle on vokaalisointu, tai pikemminkin sen puute. Miten olenkaan ollut huomaavinani, että sattuneesta syystä vokaalisoinnussa on viime aikoina esiintynyt tiedotusvälineissä erästä hyvin tuttua häiriötä. En ryhdy kuvailemaan sitä tässä, sillä olen esitellyt sen aikaisemmin, aika tarkalleen neljä vuotta sitten. Vanha postaukseni löytyy  täältä . Vanha mutta hyvin säilynyt teksti. Klassikko.

Lagom

 

Tämänpäiväisessä Hufvudstadsbladetissa joku suomenkielinen on valinnut ruotsinkieliseksi suosikkisanakseen "lagom". Siihen sisältyy hänen mielestään kokonainen elämänideologia.

Pidän valintaa osuvana ja ymmärrän ajatuksen.   

Toinen suomenkielinen valitsi sanan "junigryningen". Hän kertoi löytäneensä sen jostakin Bo Carpelanin runosta. Kolmannen valinta oli "bamse", neljännen "fredagsmys". Ymmärrettäviä valintoja nuokin.  

Vietin tänään Svenska dagenia poikkeamalla Sanomatalon alakerrassa järjestetyssä tilaisuudessa, jossa kuultiin ruotsinkielistä räppiä. Helsingin Sanomat sai toimittaja Saska Saarikosken aloitteesta alkusyksystä loistoidean nostaa ruotsin kielen arvostusta antamalla lehdessä tilaa ruotsin kielelle ja kulttuurille Ruotsalaisuuden päivän tienoilla. Tästä saisi tulla perinne.  

Viime vuosina on päästetty irti ikävä poliittinen kiihkoilu kaksikielisyyttä vastaan. Muodollisesti se keskittyy ruotsinkielen opetukseen koulussa, mutta taustalla häämöttää kyllä eräiden piirien pahantahtoisuus koko kielivähemmistöämme vastaan.   

Minulla on sisäsuomessa lapsuutensa viettäneeksi ollut poikkeuksellisen paljon ruotsinkielisiä kontakteja sekä työssä että vapaa-aikana. Isoäitini oli Pohjanmaan ruotsinkielinen ja häneltä opin jonkin verran kieltä jo pienenä. Nuorena olen asunut muutaman vuoden Tukholmassa. Äidinkielen tasolla ruotsin taitoni ei ole mutta aika hyvä kuitenkin.  

On hämmästyttävää, miten paljon huippulaatuista kirjallisuutta pieni kielivähemmistömme tuottaa. Minun suuriin suosikkeihini kuuluvat mm. Kjell Westö, Monica Fagerholm, Ulla-Lena Lundberg, Claes Andersson, Lars Sund, Bo Carpelan, Christer Kihlman, Tove Jansson, Henrik Tikkanen, Märta Tikkanen, Elmer Diktonius, Edit Södergran, vanhemmista mestareista nyt puhumattakaan. Muut taiteet sitten vielä kirjallisuuden lisäksi.   

Keskiverto suomenkielinen osaa huonosti ruotsia. Englanti jyrää muut kieliopinnot alleen. Ruotsin kieltä ei edes kuule kovin usein, ja suuri osa suomenruotsalaisista on kaksikielisiä ja he vaihtavat kieltä heti kohdatessaan suomenkielisen. Ei tule tilanteita, joissa joutuisi treenaamaan taitoaan. Siksi taito ei kehity.  

Huonolle ruotsin kielen taidolle on suomalaisilla ikivanhat perinteet. Katsokaa vaikka kuvaa. Se on kirjasta Lasten Aarre-Aitta. Lähde on Kanteletar, runo 233. Tätä kohtaa Topelius lainasi Välskärin kertomuksissa. Ei kovin hääviä kieltä mutta yritys ihan hyvä, lagom.

 

 

 

 

Aivovoimistelua

 

Iäkäs sukulaismummo, jota silloin tällöin poikkean tervehtimässä palvelutalossa, muistutti taas minua tuomaan tullessani ristisanatehtäviä. Niiden ratkominen kun pitää hänen aivonsa kunnossa.  

Voi pitää paikkansa - ainakin mummo on harvinaisen vetreä yläpäästään ollakseen kohta 95-vuotias. Jaloista ei voi sanoa samaa. Koko ikänsä mummo sanoo ratkoneensa ristisanoja. Rutiini on kova.  

Niinpä minä toimeksi saaneena poikkesin markettiin ja menin lehtihyllyille. Ristikkolehtiä on valtavasti, ja tuntuu että niitä on vuosi vuodelta enemmän. Ratkomisen täytyy olla laajalti suosittu kansanhuvi, ei sellaiselle määrälle lehtiä ole muuta selitystä. Ostin parikymmentä lehteä, niistä tuli kassi täyteen. Yhden jätin itselleni, muut vein mummolle.

Minulle ristisanat eivät ole koskaan olleet erityisen innostavaa ajankulua. Varmaankin pitäisi innostua, kun noista omista aivoistakaan ei koskaan tiedä. Mutta kärsivällisyys ei riitä, aina ristikot jäävät kesken. Mummolla tulee valmista. Hänelle kelpaavat kaikki lajityypit, myös kryptot. Minusta ne ovat erityisen yksitoikkoisia. Sudokun ideaa mummo sen sijaan ei ollut ymmärtänyt. Yritin taas seltittää hänelle.  

Varmaankin mummo nyt ratkaisee sudokut siinä missä muutkin. Minulle ne ovat erityisen mahdottomia. Olen kokeillut mutta aina epäonnistunut kaikissa muissa paitsi Hufvudstadbladetin sudokussa, mutta se onkin tarkoitettu lapsille. Siinä on käytössä numerot 1 - 6, ei 1 - 9, kuten kuuluisi. Olen numeroasioissa lapsen tasolla, en jaksa paneutua. Ongelma todettiin jo lukion matematiikantunneilla, tosin ihan muussa kuin sudokun ratkaisemisessa.  

*   *   *     

Kuvaksi skannaan blogin lukijoiden iloksi tavallista kieromman ristisanatehtävän. Kirjailija Juhani Peltonen (1941 - 1998) julkaisi aikoinaan Ylioppilaslehdessä ja Helsingin Sanomissa monella eri pseudonyymilla tarinoita, tehtäviä, jakeita, ylivertaisia viisauksia, aatosten soihtuja, valioaineita ja muuta mielenkiintoista. Hän julkaisi myös itse laatimiaan ristisanatehtäviä, joista hän käytti nimitystä "sanakalteri". Ne vaativat ratkaisijaltaan asennetta.  

Peltosen salanimiä olivat mm. J. U. Mala, Felix Navita, Arvid Klevö sekä Enokonda.  Oheinen näyteristikko on julkaistu HS:n lauantaisivuilla joskus vuonna 1984. Yleisessä tiedossa ei ollut, kuka mainittujen nimimerkkien takana on, ellei lukija sattunut olemaan ns. valistunut arvaaja. (Näyteristikon olen skannaanut kirjasta "Lähes täydellisiä käsityksiä kaikesta", WSOY 2007 toim. Harri Haanpää.)  

Kokeilkaapa, arvoisat lukijat, ratkaisutaitoanne. Jos vaikeuksia ilmenee, ei silti ole syytä hätääntyä. Ratkaisut löytyvät kuvan alareunasta. - Kuvan saa suuremmaksi hiirellä klikkaamalla. (P.S. tätä tehtävää en vienyt mummolle.)

 

 

Februarius

 

Istuin ravintolassa: oli taas kerran sellainen työhön liittyvä asiakasilta, johon pitää laittaa kravatti kaulaan. En mainitse tässä ravintolan nimeä, mutta se ei ollut mikään halpa kuppila. Ei tosin mikään huippukalliskaan. Perinteinen suomalainen, ei etninen.  

Painoin mieleen ruokalistalla ja baarissa olleita nimikkeitä. Tarjolla oli mm. seuraavia: seafood, beef, sallads, start, specials, vege, chiken, hotsauce, dip, drinks.  

Nämä siis suomenkielisellä listalla. Turisteille oli omat listat monella vieraalla kielellä.  

*   *   *    

Tällaisten äärellä nousee väistämättä mieleen, että suomen kieli on syrjäytymisuhan alainen. Yliopistoissakin väitöskirjat ja tutkimukset pitää enimmäkseen tehdä englanniksi. Käyköhän tässä lopuksi niin, että Agricolan ja muiden työ suomen kielen rakentamiseksi valuu hukkaan. Se oli julmettu työ. Hänellä ei ollut sanoja uusien asioiden ilmaisemiseen. Ne sanat piti keksiä itse. Piti luoda uusia sanoja. Ja niitä syntyi. Kirjoitusasu jäi nykynäkökulmasta katsoen horjuvaksi, mutta sanan idean ajatus oli useimmiten kirkas.  

Vierasta vaikutusta tunkee myös suomenkielisten sanojen sisälle. Helsingin Sanomat julkaisi äskettäin listan ärsyttävistä sanoista  . Hyvin pärjäsi mm. "jaxuhali". Aiheesta on keskusteltu vilkkaasti blogeissa, mm. blogiystäväni Heidin kirjoituksessa ja kommenteissa .  

Minulla on tietokoneellani tallessa vähän samansuuntaisen lista vajaan kymmenen vuoden takaa. Se oli jossakin Ylen ohjelmassa, talteen ei jäänyt, minkä nimisessä ohjelmassa. Liitän listan tähän. 

Kaunein sana
aamu  /  aamuauer  /  aamukaste  /  aamu-usva  /  Alko  /  autereinen  /  enkeli  /  haave  /  herttainen  /  homosapiens  /  hopeapaju  /  hopialanka  /  häilyvä  /  illalla  /  illallinen  /  ilta  /  iltahämärä  /  kaarisilta  /  kaisla  /  kauris  /  kesäheinä   /  koivu  /  koriste  /  kuulas   /  kuutamo  /  kylkimyyry  /  kyynel   /  lammaspaimen  /  lupaus  /  lämpö  /  maalainen  /  maalaus  /  maitohorsma  /  mattopiiska  /  melankolia  /  omena  /  parantunut  /  paratiisi  /  rakkaus   /  sauna  /  silta  /  solina  /  Suomi   /  syysmyrsky  /  talvi-ilta  /  tihkusade  /  tyven  /  usko   /  utu  /  vaahtera  /  viulunkieli  /  äidinkieli
äiti

Rumin sana  
aikuisten oikeesti  /  artisokka  /  aspiraatio  /  emätin  /  haihatella  /  harmaasuolattu joulukinkku  /  horsma  /  huomiotalous  /  huora  /  hårologi  /  iilimato  /  jenkkakahvat  /  kirottu  /  klitoris  /  kunnallistekniikka  /  kyrpä  /  kärttyisä  /  kökkö  /  loppupeleissä  /  läiskä  /  löllö  /  mörkö  /  nussia  /  paituli  /  paska  /  perkele  /  persereikä  /  pieru  /  pitkässä juoksussa  /  pultti  /  pötköttää  /  rakastaa  /  rakkaudellinen  /  rakkaus  /  ruisrääkkä  /  rutto  /  rytöläjä  /  räkä  /  räkäimu  /  räkälimppi  /   rätti  /  rönttönen  /  röyhkeä  /  rööki  /  saatana  /  synnytyksen käynnistäminen  /  tuore rasvasilli  /  turska  /  tyrkky  /  visvasyylä  /  vittu  /  ylikiva  /  yrjö  /  ällöttävä  /  ämmä  /  ämpäri  /  änkytys  /  öykkäröidä  /  öylätti

Nostalgisin sana
aitanpolku  /  alus ja maine  /  dinosaurus  /  Hankkija  /  hetekka  /  hookoon blöö  /  humppi  /  immenkalvo  /  jouluilta   /  juhannuskokko  /  kaiho  /  kannel  /  kansakoulu   /  klupuriihi  /  koivuhaka  /  kuunsilta   /  kyläily  /  kylätie  /  laidunmaa  /  lanttulaatikko   /  lappapuuro  /  lastentarha  /  lehmihaka   /  liekuttaa  /  lypsyjakkara  /  maalaisromantiikka  /  maitolaituri  /  maksalaatikko  /  mennään ehtoolla saunaan  /  muisto  /  mummu  /  myllyoja   /  männikkömetsä  /  mökki  /  nintendo  /  onkiminen  /  pappatunturi  /  potkukelekka  /  pulkkamäki  /  pyhäaatto  /  riihi   /  rättisitikka  /  savusauna  /  solidaarisuus   /  stadi  /  Suomi   /  synnyinmaa  /  vanhemmat  /  viljapelto  /  yhteisvastuu   /  yleisdemokraattinen  /  zetor  /  äiti 

Vaikein sana
anteeksi  /  epäjärjestelmällistyttämättömyydelläänsäkään   /  epäjärjestelmällisyyssysteeminhallintajärjestelmät  /  hääyöaie  /  iktyonomi  /  joustopiikkiäes  /  kirkua (taivutus)  /  kolmivaihekilowattituntimittari  /  ko'oissa  /  käsipyyherullajärjestelmä  /  maapalloistuminen  /  maksatushakemus  /  merirosvoradio  /  metsästysesteratsastus  /  näyttelijättärittä (monikon abessiivi)   /  olympialaiset  /  onomatopoeettinen  /  osmankäämiyökkönen  /  pateettinen  /  psoriasis  /  pyökkiröykkiötyöryhmä  /  rododendron  /  ruisrääkkä  /  ryhmäperhepäivähoitotoimintakokeilu  /  se  /  Sprinklerkeskus  /  sydämellinen  /  tarjottimellinen  / 
todeta  /  vihje  /  viive - viipe  /  ydinainesanalyysi  /  yhteismitaton  /  änkyrä  /  äyskäröinti  

*  *  * 

Agricolaan palatakseni. Hän kirjoitti hyödyllisiä ohjeita kansan sivistykseksi. Liitän tähän ajankohtaan sopivan nimellä Februarius. Suositellaan kansalaisille noudatettavaksi:

 

Kieliopin viehätys

 

Tuli tarve katsoa neuvoa kieliopista. Minulla niitä on hyllyssäni paljon, vanhoja ja uusia.  

Otin esiin vanhan Setälän Suomen kielen oppikirjan (1935, neljästoista painos). Se on niin herkullinen, siihen aina juuttuu. Niin nytkin.   

Keskikoulussa minulla oli vuoden verran äikkämaikka, jolla oli tapana esittää opettajainhuoneen tapahtumat ja juorut kieliopin esimerkkilauseina. Niistä oppi asiat. Kettusen - Vaulan kielioppikirjassa oli paljon tylsempiä esimerkkilauseita. Maikka joutui kuitenkin koevuoden jälkeen lähtemään. Syytä en tiedä.  

Vanhassa Setälän kirjassa ei ole juoruja. Siellä on kuria ja nuhdetta ja jumalisuutta. Ja on jotakin nykynäkökulmasta kovin absurdilta maistuvaa. Ennakkoluulojakin. Ei ole ollut tarvetta virkistää oppilaita eikä antaa heille turhanpäiväisiä myönteisen ajattelun virikkeitä.   

Kirjan alkuperäinen omistaja on sentään rohjennut liimata etuaukeamalle kiiltokuvan. Voi helposti kuvitella pientä tyttöä katselemassa kaunista kiiltokuvaansa tiukan opiskelun keskellä.   

Lehtien yleisönosastoissa on taas viime aikoina ollut kirjoituksia, joissa ihmetellään, miksi koko ajan tarvitaan uusia koulukirjoja. Eivätkö vanhat kelpaisi?   

Mietitäänpä, kelpaisiko Setälä. Keräsin muutamia näytteitä.  

 

• Hevonen polkaisi lapsen kuoliaaksi.
• Tuolta mieheltä ovat kädet ja jalat poikki.
• Ei ole kehumista ketään onnelliseksi ennen hänen kuolemaansa.
• Vaimo, kuultuaan miehensä sairastuneen, juoksi lääkäriä hakemaan.
• Kuka se maannee tuolla ojassa?
• Älkööt ihmiset onnen päivinä ylvästelkö, sillä murheen päivät tulevat.
• Ojat olisi kaivettu, jos olisi terveinä oltu. Renki teki eilen reen.
• Älköön kukaan lähtekö synnyinmaastaan!
• Luulen hänen kansalaisena katsovan velvollisuudekseen lähteä sotaan.
• Suomeen muuttaneet tämän maan ruotsinkieliset asukkaat asuvat meren rantamilla ja saarissa.
• Jumalalle kiitos olkoon siitä, että hän on antanut köyhälle Suomellemme oppineita miehiä, jotka rakastavat pienimpiäkin kansan lapsista.
• Seppä käski hänen vain tunnustaa kaikki syntinsä, niin armo tulee aikanaan.
• Meillä on koulu, jossa meitä opetetaan tuntemaan yhteistä suurta kotiamme, rakasta isänmaatamme, ja parempaa kotiamme, taivasta, johon pääsemistä kaikki työmme tarkoittaa. 
• Minä olen toisinaan syönyt sokeripalan, jonka äiti on antanut lintua varten.
• Kaupungissa naisilla oli paljon kaulassa kannettavia koristuksia.
• He juoksivat eteenpäin kaulat kenossa ja katseet kohdistettuina ylös taivaisiin.