Mistä tulet, minne menet?

Entinen työkaveri kuoli muutama vuosi sitten. Yksinäiseksi jäänyt mies, hyvin säntillinen, suorastaan pedantti, elämässään jotenkin iloton. Ei mikään erityisen läheinen kaveri mutta sen verran tuttu kuitenkin, että kävin sairaalassa katsomassa.  

Syöpä oli levinnyt ja hoidot lopetettu. Pahinta oli ahdistus, eivät niinkään kivut. Uskonasiat olivat päällimmäisinä. Pappi oli käynyt hellittämässä hätää, mutta ei tuntunut erityisen hyvin tepsineen. Hengenhädässä oli rukoiltu ja ehtoollista annettu.  

Kohtaaminen oli vaikea ja kiusallinen. En kykene osallistumaan lohdullisin sanoin tuonpuoleisiin aatoksiin. Se aihe on pysynyt minulle vieraana. Jotenkin piti yrittää kierrellä ja kaarrella puheissa, ettei ainakaan pahentaisi ahdistusta tai loukkaisi. Tilanne eteni pikemminkin siihen suuntaan, että potilas valisti minua. Että jonain päivänä sinäkin...  

Niin, kuka tietää, miten itse kukin reagoi, kun / jos kohdalle osuu. En mene vannomaan.  

*   *   *    

Nyt näyttää toinen entinen työkaveri olevan menossa kohti tuntematonta. Ei tämäkään mikään paras kaveri minulle ole, mutta hyvä tuttu kuitenkin. Kävin sairaalassa tervehtimässä. Toivottavasti ennakoin tulevaisen väärin, mutta ei kuulemma hyvältä näytä.  

Jos huonosti käy, voi suoraan sanoa, että viina vei. Mies pääsi joitakin vuosia sitten eläkkeelle ja alkoi ryypätä oikein tosissaan, aamiaisesta alkaen. Hän nautti asemastaan juhlien seremoniamestarina, kapakkaseurueiden äänekkäimpänä, pelikasinoiden ja bordellien suosikkivieraana. Rahasta hänellä ei ole koskaan tehnyt tiukkaa.  

Erityisempää ahdistusta ei ollut havaittavissa huonosta diagnoosista huolimatta. Lohdutusta tarvittaisiin silti. Hän kysyi, voisinko tuoda hänelle viinapullon. Hän haluaisi ottaa iltaisin yömyssyt, ihan pienet vain. Yksityissairaalassa kun ei olla turhan kireitä. Mainitsi erään henkilön, joka oli tämän palveluksen hänelle tehnytkin. Siinä sängyn viereisessä yöpöydän laatikossa olisi aivan sopivan kokoinen säilytystila piilopullolle, muutamallekin.  

Tämäkin tuntui kiusalliselta. En aio pulloa viedä, mutta sitä en sanonut. Yritin taas kierrellä ja kaarrella puheissa, etten loukkaisi. Hän ei onneksi alkanut visioida minulle tulevaisuuden kauhukuvaa, että jonain päivänä sinäkin...  

*   *   *    

(Kuvassa on kaksi salamyhkäistä ovea, välissä portaat. Mistä mihin näistä ovista kuljetaan, siitä ei ole tietoa. Tuntemattomasta tuntemattomaan? Mysteerin sijaintipaikka on Lasipalatsi Helsingissä, Bio Rexin seinustalla. Ovia on usein käytetty melko esoteeristen pohdintojen virikkeenä.)

Uusavuton

Olen pikapuoliin lähdössä Tukholmaan. Sinne olen vuosien varrella matkustanut vaikka kuinka monta kertaa, mutta aina työasioissa. Töiden ohessa olen sitten kyllä tapaillut paikallisia tuttaviani ja viipynyt usein muutaman päivän ylimääräistäkin.  

Nyt olen lähdössä aivan yksityishenkilönä, vailla minkäänlaista työhön liittyvää toimeksiantoa. Puolieläkeläinen kun olen, olen joutilas matkustamaan. Olen menossa juhlimaan vanhan ystäväni jälkikasvun häitä.  

Pulma tuli siinä, että nyt minun pitää itse hoitaa matkajärjestelyt. Tähän asti niistä on huolehtinut sihteerini. On ollut valmiit matkaliput, hyttivaraukset, ateriavaraukset, hotellit. Ei ole tarvinnut kuin tulla oikeaan aikaan oikeaan paikkaan - niistäkin on ollut valmis muistilappu kirjoitettuna taskuun pistettäväksi, ettei pääse unohtumaan. Sataman / lentokentän lähtöportilla on sitten annettu tarvittavat dokumentit suoraan kouraan. Enimmäkseen sihteeri ja muuta henkilökuntaa on myös tullut matkalle mukaan.  

Nyt pitää pärjätä itse. Laivalipun tilaaminen oli hankalampaa kuin osasin aavistaa - ensikertalainen kun olen. Oli tutkittava epäselviä aikatauluja ja hyttihinnastoja. Sellaiseksi sitä tulee kun aina passataan.  

Onnistuin sentään, kun aikani touhusin. Tuli itseluottamusta: kyllä minä elämässä pärjään ilman sihteeriäkin.

Liikaa luvattu

Kommentaattori vihjaili äskettäin, että eläkkeellä ne kiireet vasta alkavatkin. Taisi osua oikeaan. Kyläilykutsuja on nyt tullut liian kanssa. Vanhat ja uudemmatkin kaverit ja tuttavat kutsuvat joutomiestä poikkeamaan. Pitää varoa, ettei tule luvatuksi liikoja. Olen enemmänkin kotona viihtyvää sorttia - kahdessa kodissa: Töölöntorilla ja Längelmävedellä. Kylässä nukun aina huonosti.  

Nyt olin kyläreissulla Karjalohjalla. Kuten aina, siellä saunottiin ja nautittiin virvokkeita.  

Saunanautinto on mielestäni täydellinen, kun kolme reunaehtoa täyttyy: kylmä kalja, vihta ja uinti. Ylikuumaa ja pitkää löylyä sen sijaan vierastan. Kohtuullinen riittää.  

Kalja oli kylmää ja sitä oli riittävästi. Uintimahdollisuus oli viereisessä järvessä ja nautin uinnista suuresti, tosin vain vartalonosilla, jotka sijaitsevat polvien alapuolella. Vihta sen sijaan puuttui, ymmärrettävistä syistä.  

Vihdan korvikkeeksi oli järjestetty esine, jonka olemassaolosta olen kauan ollut tietoinen mutta jota en koskaan ennen ole päässyt kokeilemaan (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).  

Täytyy sanoa, että hyvin on vehje tuotteistettu. Pakkauksen (ylempi kuva) kyljessä oleva nimi on nokkela. Sillä nimellä myisi vaikka heinäseipään pätkiä hyvään hintaan. Se tuo vihtomiseen entistäkin miellyttävämpiä mielikuvia. Kuvakin on mitä onnistunein. Kyllä ovat markkinamiehet taas kerran osanneet.  

Mutta se tuote siellä pakkauksen sisällä.  

Yritän ilmaista mielipiteeni hienotunteisesti, koska tämän lukijoina voi olla herkkäsieluisia ihmisiä. Sanon siis vain, että en hirveästi menisi alemmassa kuvassa näkyvää vihdan korviketta kehumaan.

Tilaa ajatella

Menossa on ensimmäinen täysi viikko vapaana työn rasituksista. En ole vuosikausiin ollut näin pitkää aikaa Helsingissä vapaana. Jos olen ollut vapaana, olen aina lähtenyt jonnekin. Tuntuu omituiselta. Totuttelu eläkepäiviin on vielä kesken.  

Lähdin kävelylle ilman päämäärää. Ei tarvitse kauas lähteä kokeakseen meren. Meren rannalla on tilaa ajatella. Kohta keksin kävelylleni päämäärän. Kuusisaaressa Villa Gyllenbergissä on Helene Schjerfbeck -näyttely. Kävelymatka on kohtuullinen, kun oikaisen Seurasaarentietä.  

Matkan varrella on Kekkosen Tamminiemi. Se avataan näinä päivinä pitkän remontin jälkeen. Sinnekin täytyy poiketa, kunhan alkuruuhka hiljenee.   

Rantatietä matka etenee. Kevät on pitkällä, mutta se on vielä rumassa vaiheessa. Lumipenkat ovat likaisia, puiden oksat näyttävät paljailta risuilta. Menee vielä kuukauden verran ennen kuin ne alkavat vihertää. Jostain nousee mieleen muinaisen roomalaisen kirjailijan mietelause, jonka olen joskus kirjoittanut muistivihkooni: "Okainen oksakin on kaunis, jos sen päässä on ruusu" (Publius Syrus). Kunhan nyt ensin pajunkissat.  

Schjerfbeck on aina vaikuttava, mutta ei saa olla kiirettä. Jokaista kuvaa pitää katsoa pitkään. En ole koskaan saanut kunnolla otetta siitä näkemyksestä, joka on taipuvainen näkemään taiteilijassa vain syvästi henkistyneen olennon, likimain pyhimyksen. Esoteerinen näkemys oli tunnetusti Ane ja Signe Gyllenbergille tärkeä peruste, kun he taidekokoelmansa perustivat. Minulle Schjerfbeck on kuitenkin subjektiivisena kokemuksena paljon maallisempi. 

Museossa on upeasti rakennettu videoteos, joka tekee Schjerfbeckin omakuvista liikkuvan sarjan, metamorfoosin, jossa nuori lihallinen nainen muuntuu pelkistetyksi hahmoksi, jossa ihmisyyden hajoaminen on jo melkein valmis. Nopeutettu sarja on omalla tavallaan rankka kokemus. Kaikki yksittäiset kuvat olen nähnyt ennenkin, mutta tällä tavalla yhtenäisenä sarjana katsottuna ne ovat kuin nopeutettu filmi ihmisen elämäkaaresta. Pistää väkisinkin ajattelemaan.  

Kuvassa Schjerfbeckin maalaus Maria (1909). Siinä on oivallettu lukemisen syvempi olemus, sellaisena kuin minäkin sen näen. (Klikkaamalla suuremmaksi!)

Herneitä nenään

Puhelin soi aamulla aikaisin, liian aikaisin. Kello ei tainnut olla kymmentäkään.  

Ei sellainen ole sopivaa, kun tuore puolieläkeläinen aikoo viettää vapaapäivän. Varmaankin siellä on taas teleoperaattorin kauppalopo, joka yrittää myydä entistäkin edullisempaa laajakaistasopimusta. Ehdin jo mielessäni hakea sopivaa ilkeyttä. 

Puhelimen näyttö kuitenkin kertoi, että soittaja on sihteerini, neiti B. Ilkeydet siis pois mielestä!  

- Älä nyt vedä herneitä nenääsi - - , hän aloitti rohkaisevasti.  

Tästä on lyhyessä ajassa tullut muotihokema, ärsyttävä. Aikaisempi, suunnilleen samaa tarkoittava hokema oli "saada hepuli". Vasta ilmestyneessä Kielikello-lehdessäkin on artikkeli herneistä nenässä. Eikö neiti B. keksinyt mitään nokkelampaa näin aamutuiman piristeeksi?   

- - mutta tuli Yläkerrasta uusi käsky - -    

- Käsky, minulleko?  Onko Yläkerta unohtanut, että minua ei enää käsketä? Olen puolieläkkeellä.  

- Ei auta. Tuli käsky, että Tukholman-kokoustamme aikaistetaan päivällä. Pyyntö on tullut sieltä Tukholman puolelta.  

Minulla on pitkään ollut tiedossa Tukholmaan suuntautuva työmatka, jonka tarkoituksena on valmistella erästä myöhempää kokousta. Lähdön piti olla keskiviikkoiltana laivalla. Nyt lähtö onkin keskiviikkoaamuna lentokoneella. Neiti B. ilmoitti jo ehtineensä varata meille liput ja lupasi tuoda tarvittavat paperit ja koukata keskiviikkoaamuna taksilla Töölöntorin kautta lentokentälle.   

Tällaiset äkkikäänteet eivät ole hyväksi melankoliselle luonteenlaadulle. Kai minussa silti on piilevänä ripaus koleerisuuttakin, sillä päästin pahan sanan, kaksikin, mutta herneitä en ottanut käyttöön.

Pientä muutosta havaittavissa

Eilen tuli kuluneeksi tasan kaksi viikkoa siitä, kun jäin virastani osa-aikaeläkkeelle. Ei tunnu vielä missään!  

Täysiä vapaapäiviä on ollut tasan yksi.  Sen vietin pääasiassa katsellen ikkunasta Töölöntorille. Muu aika on mennyt kirjoitusprojektissa, joka on nyt valmis. Ei ala vapaus vielä ensi viikollakaan, sillä olen lähdössä Tukholmaan valmistelemaan erästä kokousta.  

Mutta nyt alkava viikonloppu sisältää huomattavan vapautumisen entisten virkavuosien vaivoista. Jos olisin vielä täydessä virkavastuussa, joutuisin lähtemään viikonlopuksi Raaseporiin Vuoronvarausviraston edustustiloihin pitämään kokousta. Se on vuosikymmenen ajan kuulunut ohjelmaani viikon 11 viikonloppuna. Nyt en lähde.   

Kun luen viimevuotista merkintäni Raaseporin kokouksesta täältä , en tunne menetyksen kaipuuta. Sihteerini neiti B. joutuu pärjäämään ennakkovalmisteluissa ihan omin nokkineen. Hän kyllä pärjää.  

Raaseporin sijasta minä lähden hiihtolomaviikonloppua viettämään kotikaupunkiini Jyväskylään. Tosin hiihto ei kuulu ohjelmaan, mutta ei se mitään, en ole pikkutarkka vähäisistä puutteista. En lähde autolla, vaan legendaarinen valtionyhtiö VR hoitaa kuljetuksen. Osaan nauttia junakyydistä.  

Kuvassa aiheeseen liittyvä hieno mainosjuliste. Se ei ole aivan uusi vaan vuodelta 1937. Klikkaamalla sen saa suuremmaksi.  

Ekakerta

Luultavasti useimmilla on nuoruudenmuistoja, jotka ovat vähän noloja. Sellaisia kuin eka känni tai eka seksi, jotka eivät sujuneet aivan ihanteellisella tavalla. Minulla ainakin on. Molemmissa tuli tunarointia.   

Silloin aikanaan se tuntui pahalta. Nyt paljon jälkeenpäin osaa olla itselleen armollinen ja ottaa muistot huumorilla. Niin kai niiden kuuluikin mennä, se on melkein kuin luonnonlaki.  

*   *   *     

Päteeköhän sama varttuneen iän ekakertoihin? Tuli vaan mieleen, kun minulla oli juuri yksi sellainen.  

Menin museoon. Liian myöhään hoksasin, että olen neljättä päivää eläkkeellä ja minulle kuuluu eläkeläisalennus pääsylipun hinnasta. Tuli sählinkiä, kun piti vaihtaa lippu ja näppäilla muutos kassakoneeseen. Nolotti tällainen ekakerta.   

Museossa sisällä tuntui nololta olla liikkeellä muita halvemmalla. Oli sellainen olo, että kuuluukohan tämä minulle ihan oikeasti vai olenko vilpillisesti liikkeellä, ihan samalla tavalla kuin nuorena opiskelijana tuntui, kun lintsasin Tukholman tunnelbanassa ilman lippua.   

Saa nähdä, meneekö tällainen nolotus joskus ohi vai jääkö se pysyväksi.   

*   *   *    

Joka tapauksessa, kävin alennettuun hintaan yhdessä suosikkimuseoistani, Amos Anderssonissa. Siellä ajan aina hissillä ensimmäiseksi ylimpään kerrokseen, johon tämä upporikas liikemies rakensi itselleen yksityisen kappelin alttareineen ja urkuineen (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi). Siinä paikassa on jotain poikkeuksellisen vaikuttavaa, varsinkin kun tuntee Amoksen omalaatuista henkilöhistoriaa.  

Kuten aina, minulle kävi taas niin, että en ehtinyt katsoa kuin vähän alkua näyttelystä, kun tuli museon sulkemisaika. Juutun aina liian pitkäksi aikaa katsomaan jokaista teosta.   

Pitää siis mennä uudestaan. Onneksi pääsen halvalla. Ehkä en silloin kuitenkaan enää aloita Amoksen kappelista.

Joutilaisuus

Ensimmäinen aamu puolieläkkeellä. Aikomus oli nukkua pitkään vapaan päivän valtuuttamana.  

Ei onnistunut. Heräsin epätavallisen aikaisin. Nukkuminen oli jotenkin levotonta, ja unen läpi oli aavistettavissa tietoisuus alkavan päivän epätavallisesta luonteesta. Piti ikään kuin ryhtyä olemaan tehokkaasti eläkkeellä heti aamusta alkaen. Ettei menisi vaivalla ansaittu ensimmäinen eläkepäivä hukkaan. 

Tunsin tarvetta toimia jotenkin toisin kuin työaamuina. En keksinyt muuta keinoa kuin muuttaa vakiintunutta aamiaistani. Keitin kahvia, kun aina ennen olen keittänyt teetä. Muutos tuntui merkittävältä.

Suihkun jälkeen jäin kylpytakki päällä katselemaan ikkunasta Töölöntorille. Torikauppa ei talvella kukoista. Suurin osa kulkijoista näyttää olevan menossa torin laidalla sijaitsevaan ruotsinkieliseen lukioon. Raitiovaunuja kolistelee Runeberginkatua pitkin. Bussit kääntyvät Runeberginkadulta Topeliuksenkadulle. Topeliuksenkadun ensimmäinen talo on kuuluisa vanhoista Suomi-filmeistä. Siinä asui ”Suomisen perhe”. 

Torin laidalla on ravintola, jossa sai alkunsa Suomen poliittisen lähihistorian suurin skandaali. Siellä syrjäisessä pöydässä käytiin neuvottelu, jonka seurauksena eräs entinen flikka sai pyytämättä ja yllätyksenä faksin. 

Toisella laidalla sijaitsee uudempi ravintola, joka näyttää olevan erityisesti kulttuuriväen suosiossa. Kahvitaukoa siellä näyttää viettävän usein moni tunnettukin, mm. ruotsinkielisen kirjallisuuden professori emerita, jolla on jännittävänmakuinen italialainen sukunimi ja joka on hiljattain julkaissut kirjan rakastumisestaan varttuneessa iässä. Minullekin tuttu luennoitsijana vuosikymmenten takaa. Sitten siellä istuu myös rokkitähtiä. Heitä minä tunnen huonommin, mutta äskettäin istuin siellä kaverin kanssa joka tunsi ja valisti minuakin. 

Monta askelta ei tarvitse ottaa kohti Hesperiankatuja, kun vastaan tulee kolmas ravintola. Se oli pitkään suljettuna, sitten se restauroitiin ja avattiin äskettäin uudestaan. Se oli aikoinaan kuuluisa herkuttelevien herrojen laaturavintola. Kekkonenkin kävi siellä. Minä en ole siellä vielä korjauksen jälkeen ehtinyt poiketa. 

Siitä sitten pari sataa metriä alamäkeen ja Hesperiankatujen yli, niin vastaan tulee minun kantakapakkani Elite. Se on vanha tyylikäs funkkispaikka. Mutta sekään ei ole entisellään. Aikaisemmin se oli rento paikka, jossa kävi paljon opiskelijoita ja taiteilijoita. Siellä on muistolaatalla merkitty Tauno Palon ja Matti Pellonpään kantapöytä. Nyt se on vähän turhan fiini ja kallis ruokaravintola. Ravintolan edessä on Mika Waltarin muistomerkki ”Kuningasajatus” (kuva), joka on muutama päivä sitten kuolleen kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen suunnittelema. Waltari asui muutaman korttelin päässä Tunturikadulla, ja hänet näki usein kuljeskelemassa pienen koiransa kanssa niillä nurkilla. 

*   *   *   

Tällaisia ravintolapitoisia aatteita päässäni vilisti kun seisoin kylpytakki päällä katselemassa ikkunasta Töölöntorille. Nyt blogin lukija tietenkin aavistelee, että lähdin viettämään ensimmäistä vapaata eläkepäivääni johonkin näistä mainitsemistani ravintoloista. 

Väärin aavisteltu, mutta annan anteeksi. Ihminen on sellainen, epäluuloinen. 

Sen sijaan ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia. Uusi kokemus sekin. En ole tainnut koskaan ennen kirjoittaa blogia aamupäivällä. Vuosikymmenet olen kirjoittanut aamupäivisin erilaisia muistioita, raportteja ja suunnitelmia. 

Kyllä on siis elämäni muuttunut puolieläkkeelle siirtyessä. Kyllä on kivaa, kun voin aamulla jäädä kaikessa rauhassa katselemaan ikkunasta. 

Tosin huomenna aloitan puolieläkeläisen työurani ja menen konttoriin hakemaan materiaalia kirjoitustyötäni varten.

Hei hulinaa!

Dessua viedään nyt juhlasta juhlaan - onneksi ei linnasta linnaan. On meitä onneksi muitakin, joita viedään myös, joten en ole yksin huomion keskipisteessä.

Välillä tuntuu, että olisi ollut viisasta mennä viikoksi piiloon vaikkapa konttorimme takahuoneessa sijaitsevan torkkusohvan taakse. Eivät ne sieltä huomaisi etsiä. Eikö se ollut peräti Descartes, joka mietti, että hyvin elää se, joka onnistuu pysymään piilossa. Sopisi tällaiselle melankolikolle. 

Mitä minä tässä nyt juhlimaan, kun en ole vielä jäämässä kokonaiselle eläkkeelle, vain puolikkaalle. Mutta samaan aikaan tapahtuu useita henkilövaihdoksia. Yksi jää kokonaan pois, kaksi vaihtaa työpaikkaa ja sisäisiä vakanssimuutoksia tapahtuu useita. Työyhteisö hajoaa.

Itse asiassa minun kohdallani ei mikään heti muutu. Alan tehdä projektitöitä, ja ensimmäinen projektini alkaa heti seuraavalla viikolla. Se työllistää minut pari kolme viikkoa jokseenkin kokopäiväisesti. Uudenlaista joutilaisuutta pääsen ensimmäisen kerran maistamaan vasta kuukauden lopulla. Kesästä on kyllä tulossa melkein täysin joutilas. 

Bloginpitoa en nyt edes yritä ainakaan viikkoon. Ei ole rauhaa istua miettimään.

Reviirinmerkkausta

Töölöntorin kulmalla sijaitsevan asuintaloni seinään takapihan puolella ilmestyi joskus syksyllä graffiti. Viime viikolla huoltoyhtiö maalasi sen pois näkyvistä. 

Omalla tavallaan graffiti oli taidokas. Tekijä oli selvästi osaava, mutta hänen teoksensa sijaintipaikka oli tietysti väärä. Jos sama kuvio olisi sijainnut vaikkapa jossakin alikulkutunnelin betoniseinässä, se olisi aivan onnistunut koriste, joka kaunistaisi ympäristönsä rumuutta.

Mutta kuinka kävikään? Huoltoyhtiön tuhotyöstä kului pari päivää, ja sitten samaan kohtaan ilmestyi uusi graffiti, jokseenkin samantyylinen kuin edellinen. Selvästi saman tekijän työtä.

Taitaa käydä niin, että huoltoyhtiölle tulee toivoton taistelu. Katujen tuntemattomat taiteilijat ovat mahdottomia voitettavaksi normaalein järjestyksenpitokeinoin. Sprayta riittää.

Kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla olen jo vuosikymmenen verran katsellut, kuinka naapurin koira kiertää joka ikinen ilta samaan kellonaikaan makupalan toivossa minun mökilleni ja nostaa takakoipensa samojen puiden ja rakennusten nurkkien kohdalla. Uudestaan ja uudestaan, aina samat paikat. Mikään huoltoyhtiö ei pystyisi toimitusta toisenlaiseksi muuttamaan. Olen kuullut, että sama meininki koiralla jatkuu talvellakin, vaikka asukkaita mökillä ei ole.

* * * 

Kuten aiemmin olen tarkemmin kertonut, jään maaliskuun alusta puolieläkkeelle, jota näillä näkymin jatkuu vuoden loppuun asti. Muutoksen valmistelu on nyt alkanut.

Työhuoneeni vaihtuu pienemmäksi ja siirtyy ylempään kerrokseen, koska vapaudun osastoni esimiestehtävistä ja toimin pelkästään ulkomaankontaktien erityistehtävissä. Olen tyhjentämässä huonettani. Neiti B. saa pitää tuolini. Aloitin poistamalla tuomani taulut seiniltä. Ne ovat minun omiani, eivät viraston. Oveni nimikylttiä yritin irrottaa, mutta siihen tarvittiin työkalu, joten talonmies joutuu sen tekemään.

Virastossa tapahtuu samaan aikaan useita henkilövaihdoksia, joten nyt viikkoa ennen on käynnistynyt remontti. Useissa huoneissa seiniä maalataan ja tehdään perusteellista suursiivousta. 

Reviirini merkit poistuvat. Aluksi ne siirtyvät kymmeneksi kuukaudeksi kerrosta ylemmäksi. Katoavatko ne sen jälkeen kokonaan vai tuleeko vielä jotain jatkoa, on vielä epäselvää.

Kyllä ihmisellä olisi hyvä olla reviiri, sen myötä tuntee olevansa olemassa. Mitenkähän onnistun sen toteuttamaan sitten kun vien tauluni ja nimikylttini lopullisesti pois Virastosta? Graffiteja en osaa maalata. Kuvassa yksi idea.

(Helmikuun loppupäivät näyttävät olevan sen verran poikkeuksellisia myös iltamenojen osalta, että blogini taitaa jäädä huonolle hoidolle.)

Ei vielä

Joulun alla jouduin kerrankin miettimään. Se oli vaikeaa. Onneksi ei usein tarvitse.

Aiheena oli, jäänkö maaliskuun alusta eläkkeelle. Esimieheni, Vuoronvarausviraston Suuri Päällikkö, oli asettanut päätökseni takarajaksi vuodenvaihteen. Ettei Hän olisi päässyt moittimaan viime tinkaan jättämisestä, ilmoitin päätökseni tekstiviestinä jo jouluaattona puoliltapäivin, noin minuuttia ennen kuin Suomen Turku alkoi julistaa joulurauhaa.

Päätökseni oli, että suostun Päällikön ehdotukseen, jonka mukaan jatkan osapäiväisenä. 

Osapäiväisyys tarkoittaa sitä, että vapaudun kokonaan osastopäällikön tehtävistä mutta hoidan vuoden 2012 loppuun asti sen osan virkatyöstäni, jossa olen sijaisena äitiyslomalla ja hoitovapaalla olevalle viran vakituiselle haltijalle. Tehtävä sisältää kansainvälisistä kontakteista huolehtiminen, käytännössä kuitenkin vain Euroopan osalta.

Tämä on miellyttävä ratkaisu minulle. Osaan homman, olen aikaisemmin hoitanut tehtävää päätoimisesti vuosikaudet ja minulla on laaja kontaktiverkko. Luovuin aikoinaan tehtävästä siksi, että kyllästyin matkustamiseen.

Nytkin matkoja tulee mutta ei niin paljon kuin ennen. Ehtoni suostumiselle oli, että saan edelleen täyden sihteeripalvelun. Niinpä yhteistyöni neiti B:n kanssa jatkuu.

Ratkaiseva seikka päätökselleni oli se, että voin hoitaa merkittävän osan työstä itse valitsemassani paikassa. Minun ei tarvitse päivittäin mennä toimistolle, minun ei tarvitse olla edes Helsingissä. Suuri osa työstä hoituu sähköisesti. Voin entistä vapaammin viettää pitkän kesän kesäkodissani Pirkanmaalla.

Yksi optio päätökseen liittyy. Hoitovapaalla oleva viran vakituinen haltija kertoi minulle, että hänellä on harkinnassa yksityisiä toimenpiteitä, jotka toteutuessaan johtavat uuteen äitiyslomaan. Jos niin käy, sitten edessäni on taas miettimistä.

* * * 

Eläkkeelle ryhtymien toisaalta kiehtoo, toisaalta epäilyttää. Kun omakohtainen kokemus puuttuu, kun en itse ole koskaan jäänyt eläkkeelle, olen tarkkaillut muita, kokeneempia. Yksi eläkkeelle jäänyt tuttavani sairastui ja kuoli puolen vuoden kuluttua. Toinen ryhtyi pelaamaan golfia ja voi ilmeisen hyvin. Kolmas näyttää ruvenneen ryyppäämään ja hän se aivan poikkeuksellisen hyvin voikin. Neljäs muutti Espanjaan eikä hänestä kuulu mitään.

Tähän vielä aiheeseen liittyen muodikas loppukevennys: 

"Minä odotan innolla eläkeikää. En muussa mielessä, mutta siinä mielessä, että silloin pääsen tappelemaan. Minä nimittäin inhosin pannulappujen virkkaamista jo kouluaikana. Ja kun tulee eläkeikään, ne todennäköisesti yrittävät survoa linja-autoon ja viedä jonnekin terapiaan virkkaamaan pannulappuja tai tekemään kävyistä tonttuja tai pelaamaan polttopalloa yhdessä muiden vastahankaisten pirujen kanssa. Mutta minähän en vapaaehtoisesti lähde. Silloinkin kun olisi aikaa lueskella ja olla vain...


Niin silloinkaan ei saisi sitä tehdä, vaan pitäisi vanhana nöyrtyä ja ruveta sosiaaliseksi ja tanssia tiputanssia terapiassa ja kiskoa päälleen sukkahousut ja balettihame ja mennä leikkitädin opastuksella selkä kyyryssä joutsenlampea. …Minä kyllä puren, jos yrittävätkin tulla motivoimaan ja aktivoimaan...”
(Markus Kajo: Kettusen kootut 1996)

Kirjoita joulukortti

Kävin perinteellisellä tervehdyskäynnillä vanhainkodissa iäkkään sukulaiseni luona. Muori huitelee jo yhdeksääkymppiä ja lujaa menee. Uutena harrastuksena oli alkanut discotanssi. Sujuu kuulemma hyvin pyörätuolissa istuenkin.

Perinteinen tuliaiseni oli pullo konjakkia. Edellinen, elokuussa aloitettu pullo, olikin jo vähissä. Kulutus on lusikallinen päivässä, juhlapäivinä kaksi. Oikein hurjissa juhlissa, kuten nimipäivänä, menee kolme tai neljäkin lusikallista, tosin naapurihuoneen mummelin suosiollisella avustuksella. Tavallisina päivinä ryypiskely tapahtuu yksin.

Huono kuulo muoria vaivaa. Radiolla hän ei tee mitään, televisiossa on onneksi tekstitys. Puhelimesta hän luopui jo vuosia sitten, sillä keskustelusta ei apuvälineidenkään avulla tullut mitään. Uusi harmillinen asia oli käden vapina. Siksi hän minut kutsuikin näin hyvissä ajoin ennen joulua, sillä hän tarvitsi apua joulukorttien kirjoittamiseen.

Ensin kirjoitettiin kortti kaikille saman käytävän asukkaille ja hoitajille. Kortteja ei kuitenkaan käydä itse tiputtamassa vastaanottajan postiluukusta vaan niihin liimataan postimerkki ja ne kierrätetään Itellan kautta.

Sitten kirjoitettiin kortti kaikille muille tuttaville, meille jotka olemme käyneet tervehtimässä. Minullekin. Ei meitä monta ollut.

Sitten alkoi mielenkiintoinen vaihe. Muori kaivoi esiin muistikirjansa, joka oli täynnä osoitteita. Heti näki, että kirja oli vanha. Nimet ja osoitteet oli kirjoitettu mustekynällä. Käsialat olivat kauniita, osin lapsekkaita. Tuttavia ja ystäviä vuosien varrelta, nuoruudesta. Näille lähetetään myös joulukortti, niin kuin muori kertoi joka joulu itse tehneensä, ennen kuin käteen tuli vapina.

Ihmettelin vähän, onko hän varma, että osoitteet ovat ajan tasalla, jos kontaktia ei ole jopa vuosikymmeniin ollut. 

Ei huolta! Mihin ihmiset kotoaan muuttaisivat. Jos joku olisi sattunut muuttamaan, kyllä postinkantaja tietää ja osaa viedä kortin perille.

Sain kuulla monta kertomusta muistikirjan nimistä. Yksi oli rippikoulussa tutuksi tullut ja sittemmin Saarijärvellä kätilönä toiminut. Toinen tuli tutuksi konttoriopistossa heti sodan jälkeen. Yksi oli Voltin asemapäällikön rouva, joka tuli tutuksi kirkkokuoropäivillä 50-luvulla. Yksi oli huonetoveri matkustajakodissa jollakin matkalla. Yhden kanssa muori riiusteli ja kulki tansseissa joskus kauan sitten. Yksi oli Karjalan evakoita, oikein iloinen ja mukava ihminen. Yksi oli sotasokean kanssa naimisiin mennyt luokkatoveri, joka muutti Joutsenoon. Yksi poliisin rouva jäi yksi lapsilauman kanssa, kun hulttiomainen mies löysi nuoremman. Ja niin edelleen. Nimiä oli kolmisenkymmentä.

Kaikille näille siis kirjoitin nyt joulukortin.

Osoitteeksi merkittiin se, mikä muistikirjasta löytyi. Postinumeroita ei ollut, katujen nimiä ja numeroita ei kaikissa ollut, sen sijaan oli kaikenlaisia kantopiirejä ja talojen ja kiinteistöjen nimiä.

Laskin mielessäni, että kukaan muistikirjan henkilöistä ei voi olla alle 85-vuotias. Monet ovat yli 100-vuotiaita. Rippikoulukaveri, joka on ollut Saarijärvellä kätilönä, on jäänyt eläkkeelle viimeistään 80-luvulla. Voltissa eivät junat ole vuosiin pysähtyneet, joten tuskin siellä on enää asemapäällikköäkään, saati sitten liki 100-vuotiasta. Kortin osoite on kuitenkin Asemapäällikkö ja rouva XX, Voltti, as.  

Muori valitsi tarkkaan, millainen joulukortti kenellekin lähetetään. Hienonsorttisille ihmisille oli hyvä olla kimaltelevaa. Uskonnolliselle pistettiin enkeleitä, kuten sille kirkkokuororouvalle. Muori myös liimasi itse postimerkit. Minä lupasin viedä kortit punaisessa kuoressa postilaatikkoon.

Nyt minulla on läjä joulukortteja postiin pistettäväksi. Postinumerot löytäisin listasta mutta en kadun nimiä enkä numeroita. Enkä varsinkaan sitä, asuvatko henkilöt niissä ositteissa, onko naisihmisillä ehkä eri sukunimi kuin nuorena enkä edes sitä, onko kukaan edes hengissä.

Minulla on myös moraalinen ongelma. Olisiko iso synti ja petos, jos jättäisin röyhkeän omavaltaisesti muistikirjan kortit lähettämättä. Enkä kertoisi lähettäjälle mitään.

Lyhyt kuuma kesä

Kesä jotenkin humahti ohi ja Dessu joutui palaamaan Helsinkiin. Kaupunki näytti toisenlaiselta kuin ennen. Töölöntorillakin vietettiin uudenlaista elämää.

Melkein kolme kuukautta kestänyt oleskelu Längelmäveden rantamaisemissa kadotti kosketuksen urbaaniin elämänmenoon. Näin siitäkin huolimatta, että kävin kesän mittaan useita kertoja Helsingissä, tai oikeammin Helsinki - Vantaan lentoasemalla hakemassa ja palauttamassa vieraitani. Kertaalleen vein sinne itsenikin, sillä työmatka Saksaan piti tehdä juhannuksen alla.

Jokin olennainen kaupunkilaistaito katoaa, kun olen pitkään poissa. Tuntuu kuin pitäisi opetella alusta itsestään selviä taitoja. Kadulla kävelemisen rytmi on yksi sellainen. Tulee kömpelöksi, on vähällä törmäillä, kompastella, olla muiden tiellä.

Ihan niin ränsistynyt en kuitenkaan ollut kuin viime vuonna  samaan aikaan. Siivouteen vaikutti varmaankin se, että jouduin trimmaamaan partani kesken kaiken, kun jouduin matkustamaan Berliiniin ja sieltä edelleen Müncheniin. Elämäntapaintiaanin ulkomuoto ei eräiden tulkintojen mukaan ole eduksi hoidettaessa tärkeitä ulkomaansuhteita.

Ensimmäinen ryhtymykseni Helsinkiin saavuttuani oli meno Flow-festivaaleille Sörnäisten Voimala-alueelle. Valpas sihteerini oli suuressa fiksuudessaan tilannut minulle lipun, jotta karistaisin kerralla maalaisromanttiset harhaluulot sielustani ja alkaisin elää asiallisesti. Kaupunkifestivaalin kontrasti hiljaiseen maalaiselämään olikin mahdollisimman suuri, äänenvoimakkuus oli melkoinen ja väkeä valtavasti kuin Ike Kanervan syntymäpäivillä, ei kuitenkaan kravattipukumiehiä eikä jakkupukutätejä.

Kaksi kuukautta pysyin irti tietokoneen näppäimiltä. Se on hyvä kokemus kerran vuodessa koettavaksi. Suosittelen. Uusi alkuun pääsy tuntuu kyllä kankealta, tuntuu, ettei tästä enää mitään tule. Voi olla ettei tulekaan. Mitä välii!

Uudensävyinen aloitus työvuodelle aiheutuu siitä, että tästä ei välttämättä ala kokonainen työvuosi. Se voi jäädä vajaaksi. Jos tahdon, voin jäädä eläkkeelle maaliskuussa.

En tiedä, haluanko. Voin toki jatkaakin, pakkoa ei ole. Päätös pitäisi tehdä ennen vuodenvaihdetta. Siihen asti jatkan jo vuoden kestänyttä äitiyslomasijaisuutta, johon kuuluu vastuu viraston eurooppalaisista kontakteista, joten reissaamista riittää. Eläkepäätöksestä olen aika ymmälläni. En osaa tehdä päätöstä, en tiedä mitä tahdon. Tieto ja kokemus tällaisesta puuttuu, sillä en ole koskaan ennen jäänyt eläkkeelle. Miten voi tehdä päätöksiä ilman tietoa ja kokemusta?

Kuvassa uusi ihastukseni, Mustasilmäsusanna.

Työuria pitäisi lyhentää

Dessu on kotiutunut Raaseporin seminaarista, mutta ei yhtään viisaampana kuin lähtiessään. Seminaarin tuloksena perustettiin työryhmiä ja laaditaan selvityksiä ja kirjoitetaan muistioita, niin kuin aina ennenkin. Riittääpä puuhaa vuodeksi. Työttömyys ei uhkaa.

Maailmanmenoa tarkasti seuraavana henkilönä Dessu on havainnut julkisuudessa paljon rymistelyä sen puolesta, että eläkeikää pitäisi korottaa. Tällaista sanomaa ovat julkisuudessa veivanneet ihmiset, joita on totuttu pitämään aivan tolkullisina, viimeksi mm. Etlan toimitusjohtaja Sixten Korkman. Tiedä sitten tuosta tolkullisuudesta… Taloudelliseen kasvuun siinä vain tähdätään. Uudeksi eläkeiäksi on suunniteltu jonkinlaista itse harkittavaa liukuma-aikaa, olikohan se jotain 77 - 81 vuotta tai jotain niillä paikkeilla, numeromuisti ei ole Dessun parhaita kykyjä eikä ole väliäkään. Uskon kuitenkin ehtiväni itse alta pois eläkkeelle ennen kuin päätöksiä ehditään tehdä.

Dessu on äskettäin lukenut teoksen ”Radikaaleinta on arki” (Koivulaakso - Kontula - Peltokoski - Saukkonen 2010) ja suhtautuu myönteisesti siinä esitettyihin näkemyksiin työurien tulevista tarpeista. Hyvinvoinnin ainoa perusta ei enää ole työ. Niinpä työmarkkinoiden järjestöt olisi pistettävä miettimään, miten työuria voitaisiin lyhentää.

Kiireellisintä olisi saada työuriin katko keskeltä, siis siinä vaiheessa kun perheisiin hankitaan lapsia. Jos joskus niin silloin ihmiset tarvitsisivat mahdollisuuden oman elämänsä säätelyyn.

Omituinen moraali ilmenee siinä, että suurta määrää nuoria pidetään työttömänä yhtä aikaa kun vaaditaan työurien pidentämistä loppupäästä. Asian pitäisi olla päinvastoin. Eläkeiän korottaminen johtaisi vain työttömyyden kasvuun toisessa päässä, ja työttömyydellä jos millä on tuhoisa vaikutus nuoren ihmisen syrjäytymiskehityksessä.

Dessu ei ole ollut elämässään päivääkään työttömänä ja hän on tehnyt koko ikänsä niin sanottua kevyttä sisätyötä, jossa ei tule hiki eikä vilu eivätkä kädet likaannu. Hän kuuluu ammattinsa ja akateemisen koulutuksensa perusteella niin sanottuun laiskanpulskeaan ylempään keskiluokkaan. Jos nyt Dessulle ja hänen kaltaisilleen alettaisiin maksaa viimeisiltä, pidennetyiltä työvuosilta eläkkeen superkertymää, se suosisi nimenomaan ylempää keskiluokkaa, joka jaksaa tehdä niitä ylimääräisiä vuosia. Raskasta työtä tekevät eivät superkertymään pääsisi.

Dessun eetos ei tällaista pyrkimystä pidä hyvänä. Tuloerot kasvaisivat. Aikaisin uupuneiden ihmisten pieniin eläkkeisiin niitä superkertymiä pitäisi saada, ei suuriin. Dessu ja hänen kaltaisensa pärjäävät kyllä nykyisilläkin kertymillä.

Pidän viisaana kirjassa esitettyä näkemystä, että valtava osa kansanterveydellisistä ongelmista johtuu palkkatyön aiheuttamasta stressistä ja uupumuksesta. Dessu tuntee monta burn outista ja masennuksesta kärsivää, erityisesti ikäisiään naisia hoito- ja opetusaloilta. Jos ihmiset pääsisivät irti ylenmääräisestä työstressistä, julkisen sektorin palvelutarpeet pienenevät terveydenhuollon ja hoivan alueella. Tilaa jäisi vaikkapa kultuurille ja taiteelle.

* * * 

Dessu itse, vaikka onkin laiskanpulskea siistin sisätyön tekijä, on juuri näinä aikoina varsin stressaantunut. Viikonloppuseminaarin rasitukset ovat vielä alitajunnassa, ja uusia stressinaiheita tunkee jo sieluun. Loppuviikosta olen lähdössä työmatkalle Moskovaan, ja Berliinin-matka on myös näköpiirissä. Moskovaan onneksi pääsee junalla, ja se on minulle nautinnollisempi matkustustapa kuin lentäminen. Venäjän-junissa on omanlaatuisensa tunnelma, toivottavasti vieläkin. Edellisestä kokemuksestani on jo kymmenkunta vuotta.

Dessun blogi jää nyt tauolle.

Maalta olet sinä tullut...

Dessu vietti pitkän joutilaan kesän Längelmäveden rannalla sijaitsevassa kesäkodissaan. Palatessani työhön tiedostin vahvasti, että tämä on viimeinen lomaltapaluu, jolloin edessä on täysi työvuosi. Kun vuoden kuluttua palaan seuraavan kerran lomalta, silloin edessä on vain muutama kuukausi ennen kuin siirryn kykyjäni paremmin vastaaviin tehtäviin - eläkkeelle.

Kaupunkiin sopeutuminen on aina vaikeaa, kun on tottunut maaseudun väljyyteen. Kylätiellä ei juuri ole vastaantulijoita. Mutta kun lähdin Töölöntorilta kävelemään Runeberginkatua alamäkeen kohti Eliteä, tuli heti askelluksen ja väistämisten rytmivaikeuksia. Jo suutariliikkeen kohdalla askel meni sekaisin, kun vastaan tuli kaunis nainen. Siinä sitä tanssattiin muutama tahti hööpakkaa (1) ennen kuin pääsimme toistemme ohi.

Sitten vielä Hesperiankadun suojatiellä Eliten nurkalla olin kupsahtaa nenälleni, kun kenkä tökkäsi jalkakäytävän reunaan. Maalla kadottaa kaupungissa tarpeellisen liikevaiston, ja niinpä sitä löntystää kadulla samanlaisella askeleella kuin olisi viemässä likaämpäriä liiterin taakse kompostiin. Sillä väylällä ei tule vastaan jalkakäytäviä eikä korokkeita, kunhan kukkapenkin huomaa kiertää.

Maalaiselämä kesti nyt tavallistakin pidempään. Ensin oli sairausloma kyynärpääleikkauksen vuoksi, kuten keväällä tällä palstalla murehdin. Sitten tuli varsinainen kesäloma, sitten pitämättä jääneitä vapaapäiviä, sitten ylitöiden korvauksia, sitten hyvänmiehen liukumavara, sitten muut rokulipäivät. Lisäksi pikkuisen lintsasin, mutta sitä en tunnusta. Kaksi ja puoli kuukautta niistä kertyi.

Reissussa rähjääntyy: parta kasvoi ja tukka meni takkuun, kuten kuvasta näkyy. Vaikka puun alla varjossa yritinkin istua, nahka ruskistui silti. Oikean käden kyynärpäässä näkyy vielä kirurgin tekemä arpi ja se saattaa jäädä pysyväksi, mutta tällaisen kauneushaitan lupaan kyllä kestää, sillä vuosikymmenen kestänyt vaiva korjaantui täysin.

Vielä jäikin vapaapäiviä. Kohta menen Längelmävedelle taas, mutta nyt vain viikoksi. Marjat ovat keräämättä, puut pilkkomatta. Ei helteellä paljon jaksanut.

…maalle olet sinä jälleen menevä…

¤  ¤  ¤  ¤

(1) Hööpakka (s.) ”Eräänlainen katutanssi. Henkilöt lähestyvät toisiaan vastakkaisilta suunnilta ja yrittävät kohteliaasti väistää. He astuvat vasemmalle, pyytävät anteeksi, astuvat oikealle, pyytävät jälleen anteeksi, astuvat taas vasemmalle, törmäävät toisiinsa. Voidaan toistaa niin monta kertaa kuin ei ole tarpeen.” Myös: ”mennä hööpakkaa”. (Elimäen tarkoitus. Douglas Adams &; John Lloyd. Suomeksi kirjoittaneet Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen, Tuomas Nevanlinna, Tarja Roinila. Loki-kirjat 1996)

(Kuvaa voi ihailla suuremmassa koossa, jos klikkaa sitä kerran tai kaksi...)

Pääsetkö koskaan eläkkeelle?

Pääministerimme on taas vauhdissa. Hän vaatii suomalaisille neljää työvuotta lisää ennen eläkkeelle pääsyä.

Pääministeri ei siis kerralla uskonut, ettei sellaisesta tule mitään. Suomalaiset eivät suostu, mitä ylhäältä määrätään. Onnistumiseen tarvittaisiin Koskelan karismaa, ei Lammion komentelua.

Pääministeri näyttää käsittävän asian härkätaisteluksi ja oman roolinsa sen mukaiseksi. Optimistina on hyvä elää: ehkä härkä ei tällä kerralla hyökkääkään.

¤

Joku hyväkäs vaati tänään lehdessä lasten kesäloman lyhentämistä yhteen kuukauteen. Sillä keinoin saataisiin kouluvuodet valmiiksi vuotta aikaisemmin ja työelämä käyntiin nuorempana. - Taitaa olla elinkeinoelämän etuja ajavan puolueen idea. Kaikki pitäisi muka alistaa talouden tarpeisiin - koko suomalainen kulttuuri ja elämänmuoto. Silti kansa äänestää vaaleissa sitä puoluetta, sillä se käyttää taitavaa mainostoimistoa.

¤

Dessutom laskee, ettei eläkeiän nosto ehdi koskea häntä itseään, vaikka kuinka meuhkaisivat. Aion jäädä eläkkeelle vuoden 2012 puolivälissä. Silloin ei pääministerinä ole tämä nykyinen vaan luultavasti Väyrynen tai Katainen.

Mitäpä siis asia oikeastaan minulle kuuluu, kun se ei vaikuta minuun. Minun jälkeeni saa tulla vaikka vedenpaisumus.

Silti pistän hanttiin. Ihan periaatteesta. Olenhan vanha radikaali.

¤

Pääministeri sai vuosi sitten aikaan melkoisen mylläkän samassa asiassa. Silloin hän sai Rukan lumilla hiihdellessään idean.

Minkäpä ihminen ideoilleen voi, niitä voi pälkähtää päähän kenellä tahansa. Mutta viisaampi jättäisi ne kertomatta, ettei saisi nenilleen.

Dessutom sattui löytämään hyvän sitaatin:

”Hiihtäminen on verraton harrastus pääministerille. Tunturissa oppii kaatumaan tyylikkäästi.”

Tiedätkö tai osaatko arvata, arvoisa lukijani, kuka kirjoitti näin tarkasti tulevaisuuteen näkevän ilkeyden? Vihje: sitaatti on yli kolmen vuosikymmenen takaa.
Vastaus seuraavassa blogissani.

Kaksi vuotta

Tänään keskiviikkona 3. helmikuuta on tasan kaksi vuotta jäljellä siihen päivään, jolloin Dessutom voi jäädä eläkkeelle. Vielä en tiedä, jäänkö. Pakko ei ole.

Dessutom tuntee olevansa nuori, ainakin mieleltään, aivan kuten Paavo Väyrynen. Varreltaan ei niinkään, sillä kroppa ei taivu spagaatiin eikä kolmois-lutz ole hallinnassa. Mutta liftausreissulle Eurooppaan voisin aivan hyvin lähteä.

Dessutomin notkeus on enemmänkin henkistä laatua. Se vääntyy vaikka minkälaiselle kierteelle. Umpikieroksi on eräs nuorempi kollega Dessutomia kehunut.

Työpanoksen osalta olen osittain jo luopunut rehkimästä, aivan kuin blogissani aiemmin kuvasin. Se ei ole voimattomuuden seurausta vaan periaatteellista. En viitsi.

En ole aivan lintsariksi ryhtynyt, mutta niillä rajoilla mennään. Siinä on jonkinlainen hämärä idea Zen-filosofisesta sikseen jättämisestä. Minkäänlaista protestia työnantajaa vastaan asenteeseen ei liity, pikemminkin päinvastoin: yritän kehittää alaa, jonka perusteellisesti osaan.

Olen yrittänyt opetella sietämään keskeneräisyyttä, tekemään välttämättömiä asioita vain sen verran kuin on pakko tai jättämällä kaiken sikseen, jos siltä tuntuu. Usein tuntuu.

Luopuminen lisäksi on opeteltava tekemään valintoja. Se on itse asiassa asioiden katsomista monesta eri näkökulmasta ja niiden tärkeysjärjestyksen määrittelemistä.

En usko, että työnantaja olisi panokseeni tyytymätön. Pitkä kokemus ja asioiden käytännöllinen ja teoreettinen hallinta painavat. En siirrä työtaakkaa muille, ainoastaan järkeistän sitä karsimalla turhaa, siihen esimiesasema antaa mahdollisuuden.

Ja sitä turhaa on paljon, silkkaa höpsötystä ja byrokratiaa, niin meillä vuoronvarausorganisaatioissa kuin uskoakseni kaikissa muissakin organisaatioissa, erityisesti kaikilla hallinnollisilla aloilla - siitä uskallan tällä kokemuksella olla varma. Kaikesta byrokratiasta ainakin puolet voi jättää omaan arvoonsa. Ei sen tekemättä jättämistä kukaan huomaa, vaikka Suomen pääelinkeino vielä nykyisinkin taitaa olla julkinen hallinto.

¤

Kaksi vuotta eläkkeelle, elleivät pääministeri ja riitaisat työryhmät keksi keinoa kahdessa vuodessa säätää eläkeikään myöhennyksiä. En usko, että ehtivät. Työntekijäpuolen ammattijärjestöt näyttävät olevan tiukkana. Nykynuoret sen sijaan joutuvat takuuvarmasti eläkeasiassa heikoille. Kohti kahdeksaakymmentä eläkkeen alarajaa ollaan säätämässä, eikä heikkenevä poliittinen voima sitä kykene estämään.

Dessutom ihmettelee. Vahvoilla on yksi iso poliittinen puolue, joka haluaa edistää vapaata markkinataloutta. Sitä puoluetta ainakin yritysjohtajat äänestävät.

Nämä yritysjohtajat siirtävät firmansa pois Suomesta Kiinaan. Se jos mikä on vapaata markkinataloutta. Sen seurauksena Suomeen tulee irtisanomisia, työttömyyttä ja valtion verotulot vähenevät. Eläkkeisiin ei riitä rahaa.

Ja toisesta päästä sama puolue haluaa pidentää ihmisten työuria ja myöhentää eläkeikää, jotta eläkemenot pienentyisivät.

Se puolue ei mitenkään tunnu oivaltavan, mistä homma kiikastaa. Ja silti aivan tavallisetkin ihmiset äänestävät sitä puoluetta, kun se on niin dynaaminen ja sillä on niin iso mainosbudjetti ja hyvä mainostoimisto.