Piilotetut salaisuudet

Katsoin  Yle-Teemalta Peyton Placen. Olen sen joskus kauan sitten nähnyt mutta en ollenkaan muistanut, että se oli näin tyrmistyttävä melodraama. Muistissa päällimmäisenä oli pitkä TV-sarja, joka tuli 1960-luvun lopulla. Sitä katsoin säännöllisesti, niin kuin ilmeisesti koko kansa. Sen kuvat ja henkilöt jäivät pysyvästi muistiin.

Amerikkalaisessa pikkukaupungissa eletään siivoa elämää, yhteisöllisyys kukoistaa, kirkossa käydään ja paraatejä pidetään. Vallitsee kaiken kattava ihannetila, jonka rikkomista pitää viimeiseen asti välttää. Nuorison kuhertelussakin on oletusarvona puritaaninen siveys. Pikkuisen pussataan ja haaveillaan avioliitosta. Kotibileissä äiti pitää jöötä. Yksi juoppo kaupungissa kyllä on.

Mutta tyynen ja hyveellisen pintatason alla kytevät salaisuudet. Puhkeaa kriisi. Lopussa kuitenkin taas kaikki on hyvin ja ihmiset iloisia. Niin amerikassa.

Ei mennyt monta minuuttia elokuvän päättymisestä, kun alkoi Urheiluruutu. Sillä kohdalla yleensä siirryn jääkaapille, mutta ääni kuului ja jotain outoa uutista siellä kerrottiin.

Kaapista oli tullut esiin huippu-urheilija, joka tunnusti olevansa homo.

Herra anna mun kaikki kestää! Mikä maa, mikä vuosi? Tarkoitan siis sitä, että vielä 2014 Suomessa Yleisradion pääuutisten urheiluosaston ykkösaihe on tällainen. Että urheilija on homo! Ja haastatteluja ja kommentteja päälle. Valmentaja, urheiluministeri, kilpaurheilijakollegoita. Kaikki kehuvat esiin tuloa rohkeaksi teoksi.

Tässäkö on suomalaisen urheiluelämän todellisuus?

Onko urheilumaailma todellakin vielä siinä tilassa, että yhden homourheilijan löytyminen on näin poikkeuksellinen tapaus? Uutisten ykkösaihe, rohkea teko? Taas yksi lisäesimerkki urheilumaailman arvojen vääristyneisyydestä. Kuinkahan paljon näitä onkaan piilossa, ihan niin kuin Peyton Placessa, jotta ihannetila säilyisi rikkumattomana. Tai niin kuin Sotsissa, jossa homoja ei ole yhtään ainutta.

Esiin tullut on uimari. Tuleekohan joskus vielä se päivä, että homo löytyy jääkiekkoilijoistakin? Silloin ollaan jo pitkällä. Kummola saa sydänkohtauksen, Tamin burn out palaa ja Jutin jutunheitto hiljenee.

*  *  * 

P.S. Edellisen postaukseni kommenteissa puheena ollut Facebook on saanut yllättävän paljon lukijoiden huomiota. Kavereideni määrä on yhtäkkiä kasvanut 200 prosenttia. Olen jo hieman innostunut ja aion kokeilla, miltä tuntuu olla aktiivinen sillä foorumilla. Jos sattuisi niin ihmeellisesti, että vieläkin löytyisi joku, joka on kiinnostunut tulemaan kaveriksi, niin ei muuta kuin näpyttelemään Facebookin Etsi kavereita -ruutuun hakusanaksi Roope Dessutom, niin suhtaudun anomukseen suopeasti.

Tavallisesta poikkeavaa

 

Sairauslomalla yritin lukea kirjaa, mutta siitä ei tullut mitään. Pettymys ei johtunut kirjasta vaan kipeästä kädestä. 

Kjell Westön uusi kirja "Hägring 38" (suom. Kangastus 38) aiheutti odotuksia nautinnollisesta lukukokemuksesta, sillä mielestäni Westö on viime vuosien kotimaisen nykykirjallisuuden kärkinimi. "Isän nimeen", "Missä kuljimme kerran" ja "Älä käy yöhön yksin" on vahva kokonaisuus, kirjallisuutta minun mieleeni. Nyt oli luvassa lisää. 

Mutta ei onnistunut. En saanut pidetyksi kirjaa käsissäni, sillä oikea käsi oli poissa pelistä. Minulla on vanha mukava laiskanlinna, jossa luen. Siinä on korkeahkot kädensijat, joilla kirjaa pitelevät kädet lepäävät mukavasti. Mutta nyt oikea käsi ei kivutta suostunut nousemaan kädensijalle. Yritin pidellä kirjaa pelkästään vasemmalla kädellä, mutta siitä ei tullut mitään. Varsinkin sivun kääntäminen osoittautui yhdellä kädellä mahdottomaksi. 

Pistin kirjan pois viiden luetun sivun jälkeen. Avasin sen sijaan television, joka sijaitsee laiskanlinnan edessä. Sen katseluun ei tarvita käsiä eikä kädensijoja. Kaukosäädin toimii yhdellä kädellä. 

Päivät katselin klassikkoelokuvia dvd:ltä. Iltaisin katselin televisiosta tulevia elokuvia.  

Televisiosta tuli yllättävän hyviä elokuvia, sellaisia kuten Anthony Minghellan "Murto ja varkaus", Sam Mendesin "Revolutionary Road", Pedro Almodovarin "Särkyneet syleilyt" ja Micael Haneken "Valkoinen nauha". 

Se ei tietenkään ole yllätys, että Yle-Teema lähettää laatuelokuvia, mutta hämmästyin suuresti, että Minghella ja Mendes tulivat kaupallisilta kanavilta (Fox, Ava). Eikö siellä tiedetty, että nämä ovat tasokkaita ohjaajia, joiden elokuvissa ei ole takaa-ajoja eikä supersankareita?  

Riittävän hyvä elokuva näköjään kestää nippa nappa varttitunnin välein toistuvat kaupalliset tiedotteet pesujauheista ja ryppyrasvoista, mutta kesken tunteellisen kohtauksen kuvan päälle ilmestyvät puffit kanavan seuraavasta ohjelmasta ovat rikollisia. Aivan sama kuin Ateneumissa pistettäisiin Ruokolahden eukkojen otsaan tarralappu Jokereiden seuraavasta ottelusta.  

Nyt oikea käsi on jo sen verran kunnossa, että pysyisin Westön lukemaan laiskanlinnassani, mutta nyt en ehdi. Lukunautinto siirtyy myöhemmäksi. 

*   *   *  

Kuvassa on vielä lisää vasen-oikea-ongelmaan liittyvää aineistoa. Postikortti kuvaa Tornion - Haaparannan rajan järjestelyä joskus ennen syyskuuta 1967. Paikka tuli minulle tutuksi, kun muutamana kesänä istuin auton takapenkillä perheen kesälomamatkalla. Pelotti suorastaan, muistaako isä olla joka hetki riittävän valppaana, ettei vahingossa aja Ruotsissa niin kuin on Suomessa tottunut.

 

 

 

 

 

Pahasti pihalla

 

Televisiossa alkoi uusi neliosainen dokumenttisarja, jonka aiheena on "Amerikkalaiset sarjafilmit". Sellainen ohjelma pitää tietenkin katsoa.  Tuli muistoja mieleen.  

Ensimmäinen näkemäni sarjafilmi oli Rin Tin Tin. Samalla se oli myös ensimmäinen näkemäni televisio-ohjelma. Sitä mentiin kaveriporukalla katsomaan naapuriimme. Parhaan kaverini isä oli kulmakunnan ensimmäinen, joka oli hankkinut uuden ihmevehkeen, ja sitä me lapset kävimme joukolla katsomassa. Varmaankin meistä alkoi vähitellen olla häiriötä, kun meitä oli parhaimmillaan toista kymmentä, ja kiinnostavia ohjelmia alkoi tulla harva se päivä: Musta ori, Felix-kissa, Kiviset ja Soraset, Beaver, Lassie...  

Vähitellen televisioita alkoi olla muillakin. Alkuvuosien ajalta muistan seuranneeni jossain määrin sellaisia amerikkalaisia sarjoja kuin  Ben Casey, Bat Masterson, Kolmas Mies ja Dick van Dyke, mutta ei niistä mitään suuria suosikkeja tullut. Takaa-ajetusta tuli, samoin Perry Masonista ja myöhemmin Ironsidesta - niissä oli sama päänäyttelijä. Monkees yritti ja onnistui hetken verran.   

Sitten tuli Peyton Place. Siitä tuli kaikkien aikojen tarkimmin seuraamani sarja - samalla se jäi viimeiseksi lapsuudenkodissa kokemakseni tv-elämykseksi. Olisi kiinnostavaa kokea, miltä se maistuisi nyt. Ansaitsiko se ylivoimaisen asemansa, onko se kestänyt aikaa?  

Sen jälkeen amerikkalainen sarjafilmi on jäänyt minulta melko vähälle huomiolle. En osaa selittää syytä. Joitakin yksittäisiä poikkeuksia on, kuten Perhe on pahin, Twin Peaks, Sopranos, Mullan alla, West Wing sekä yllättäen Lucy-show myöhäisella uusintakierroksella. Kuluvan talven sarjoita ainoa on ollut Isänmaan puolesta.

Suuri määrä on kuitenkin mennyt kokonaan ohi. Minua eivät ole hipaisseetkaan sellaiset suursuosikin kuin Dallas, Bonanza, Virginialainen, Batman, Lahjomattomat, Cannon,  Charlien enkelit, Kuuma kesä, Zorro, Sinkkuelämää, Mad Men, Frendit ja monta muuta.   

Eurooppalaiset sarjat, varsinkin englantilaiset, ovat menestyneet paremmin suosioni tavoittelussa. Olen kyllä ymmärtänyt olevani pahasti pihalla, kun työpaikan kahvihuoneessa keskustellaan edellisillan amerikkalaisen huippusarjan dramaattisista käänteistä. Elitistiksi leimautumisen välttää vain, kun jättää mainitsematta, että olen juuri samaan aikaan sarjafilmin kanssa katsonut dvd:ltä Bergmanin, Fellinin tai Truffaut´n elokuvan jostakin kaukaa 50-luvulta.

 

 

 

 

 

"Tietä suoraa harva vaeltaa"

 

Katsoin Yle-Teemalta aloitusjakson uudesta Iskelmä-Suomi-sarjasta. Oli koskettava. Tätä sarjaa pitää ruveta seuraamaan.   

Oli jotenkin havahduttavaa huomata, että olen päässyt näkemään ja kuulemaan livenä jokaista tässä jaksossa esiteltyä laulajatähteä: Tapio Rautavaara, Olavi Virta, Irwin, Badding, Topi Sorsakoski, Kari Tapio ja Laila Kinnunen. Sama kokemus taitaa olla aika monella ikäpolveni suomalaisella. Kollektiivista suomalaismentaliteettia, yhtenäiskulttuurin viimeisiä ilmiöitä.  

Oikeastaan on outoa, että olen kaikki nämä artistit käynyt kuuntelemassa, sillä olin nuorena rokkimiehiä. Muistan harmituksen, kun 60-luvun lopulla Suosikin Top-100-listalla kaikkien Beatles-levyjen seassa aivan kärjen tuntumassa oli Tapio Rautavaaran Häävalssi ja Tuopin jäljet. Se tuntui takapajuiselta. Sittemmin mielipiteeni on muuttunut.  

Ohjelmasarjan ykkösjakson teemana oli artistien surullinen kohtalo. Selkosuomella sen nimi on viina. Sekin on suomalaisen mentaliteetin perustarina. Kirjoitukseni nimi tulee Laila Kinnusen koskettavasta laulusta, joka kertoi hienon artistin kohtalon jo etukäteen.  

Parhaiten näistä seitsemästä artistista tulin tuntemaan Baddingin ja Sorsakosken, sillä heidän esiintymisiään pääsin seuraamaan useita kertoja. Molemmat olivat poikkeuksellisen ristiriitaisia ilmiöitä. Ulkoinen hahmo ja laulu olivat ristiriidassa. Ääni tuli vääränlaisesta hahmosta. Ikään kuin olisi tapahtunut jonkinlainen virhekytkentä.  

Hahmo oli luuserin hahmo - kaljakapakan pummin ulkomuoto. Mutta jumalainen ääni. Kaiken tangon ja humpan yllä kuului kuitenkin häivähdys rock-vivahteita. Laulujen sanat olivat kuin meidän kaikkien kollektiivisesta tajunnasta, sieluun ja sydämeen kolahtavaa melankoliaa. Mukana oli myös epämääräinen aavistus parodiaa. - Täyttä paradoksia.  

*  *  *    

Paljon samaa oli näyttelijä Matti Peltsi Pellonpäässä, Kaurismäen luottonäyttelijässä, vaikka hän ei kummoinen laulaja ollutkaan. Karismaattinen näyttelijä jolla oli karismaattiseksi näyttelijäksi poikkeuksellisen epätodennäköinen ulkonäkö. Hänestä ei katsettaan saanut käännetyksi eikä puheelta voinut korviaan sulkea. Ei pelkästään pummin ulkonäkö vaan pummi oikeastikin. Hänellä oli tapana istua ravintola Elitessä, joka sijaitsee aivan Töölöntorin lähellä. Siellä on hänellä kantapöytä, sama kuin Tauno Palolla. Toivottavasti näille hienoille mutta heikoille iskelmäartisteille pystytetään johonkin kapakan tai kuppilan nurkkaan myös muistolaatta. Näköispatsaiksi heistä ei ole. - Kuvassa Peltsi saapuu Eliteen takki liehuen.  

 

Vanha kapinallinen

 

- Perusluonteelleen ei ihminen mitään mahda. Näin sanoi kerran viisas sihteerini neiti B. ja tarkoitti minua.  

Olin silloin taas kerran uhmannut Vuoronvarausvirastossa ylempää tullutta ohjeistusta ja vienyt oman osastoni henkilökunnan koulutuspäiväksi taidenäyttelyyn. Kun kysyin neidiltä perustelua näkemykselleen, hän sanoi että olen ikäisekseni aika anarkistinen ja auktoriteettikammoinen.

 

No, neiti ei ole elänyt 60-luvulla, joten hän ei paljon tiedä. Otin hänen lausuntonsa imarteluna, ja olen kohtuullisessa mitassa yrittänyt toteuttaa samaa myöhemminkin. Kuten tänään.  

*   *   *    

Ilma oli huono ja kadut liukkaita, joten ei ulos pidä mennä. Voi vaikka kaatua. En lähtenyt mökistäni minnekään.  

Kun on pari viikkoa reissannut ympäri Eurooppaa ja Suomea, tuntuu luksukselta pysyä kotona. Oikein uppoutua toimettomuuteen. Luin uudistuneen Hesarin. Ei se kovin pahalta tuntunut, eiköhän sen kanssa voi elää.  

Onneksi on tekniikkaa. Matkoilla ollessani tekniikka on ottanut minulle talteen monta tärkeää elokuvaa, joita on tullut televisiosta. Enimmäkseen vanhoja tuttuja, jotka ansaitsevat tulla katsotuiksi uudestaankin.  

Aloitin "Nuoresta kapinallisesta".  

Huomaan, että siitä on vuosien mittaan tullut tärkeämpi kuin ennen aavistikaan.  Se ei enää ole pelkkä uuden valovoimaisen nuorisotähden (James Dean) syttymisleffa. Siitä on tullut varhainen ja yleispätevä kuva sodanjälkeisen nuorisokulttuurin syntymisestä. Sitä kulttuuria uusin muunnoksin eletään edelleenkin. Siinä näkee klassiset syntyainekset, siinä on ripaus Romeon ja Julian tarinaa takaa ajetuista rakastavaisista yhdistyneenä myöhempään Bonnie ja Clyde -aiheeseen (joka myös on tullut matkani aikana talteen odottamaan katsomistani).  

Arkkityyppisen aiheen lisäksi on kyllä ihailtava James Deanin eksistentiaalista hahmoa. Ainekset ikuiseksi nuorisoikoniksi ovat vahvemmat kuin kenelläkään myöhemmällä näyttelijällä.  

Päivätorkkujen jälkeen siirryin  Kieslowskin Kolme väriä -trilogian osaan Sininen. Se oli tullut jostain syystä mainoskanavalta (Ava). Eikö siellä tiedetty että se on laatuelokuva?  

Oli tyrmäävä synti katkaista niin hienovireinen ja herkkä elokuva vähän väliä mainoksin. Ajattelin tallentaa elokuvan pysyvästi dvd-levylle. Se vielä onnistuu, että pistän talletuksessa tauon päälle sillä sekunnilla kun mainoskatko alkaa. Mutta sille en mahda mitään, että mainoskanava on katsonut tarpeelliseksi kirjoittaa omia puffejaan elokuvan päälle. Kuvitelkaa, miltä näyttää keskellä Kieslowskin intensiivisintä kohtausta kuvaruutuun ilmestyvä "Seuraavaksi Dallas".  

Onneksi mainosmiehet eivät ole vielä (?) päässeet taidemuseoihin ja kirkkoihin tekemään tuhojaan. Olisi varmaan Mona Lisalla paidassa firmojen logoja ja Simbergin Haavoittuneen enkelin kantajapojilla Jokereiden lippis.  

*    *    *   

Ai niin, entä se ikäisekseen anarkistinen ja auktoriteettikammoinen Dessu tänään? No näin: Muuan auktoriteetti on puhunut televisiossa matkani aikana vastustavansa "oleskeluyhteiskuntaa".   

Minä siitä heti otin idean ja ryhdyin oleskelemaan. Makasin, söin, lorvailin, katsoin elokuvia, torkuin taas. En tehnyt mitään hyödyllistä. Ja kaiken huipuksi vietän puolieläkepäiviä, vaikka en ole lähelläkään mitään vaadittua ikärajaa. Niin hyvältä lorvailu tuntui, että aion tehdä saman uudestaan, ihan kiusallakin auktoriteetille, ehkä jo huomenna, jos ulkona on aina vaan liukasta.

======== 

Kiitos kommentaattori Ninnulle, joka osasi neuvoa konstin, jolla kierrän blogiani edelleen vaivaavan kuvansiirto-ongelman. Pienestä oli kiinni. Jotkut osaavat!

 

 

Äijämeininkiä

Katsoin televisiosta elokuvan "Leppymättömät" (Unforgiven - ohj. John Huston 1959). En muista sitä ennen nähneeni.  

Päätös katsoa perustui suuriin tähtiin. Ohjaaja on yksi Hollywoodin kultakauden merkittävimmistä, samoin pääosien näyttelijät  Burt Lancaster ja Audrey Hepburn. Tällaisilta tekijöiltä voi odottaa paljon. Audrey kuuluu ikiaikaisiin suosikkeihini. Kukapa voisi vastustaa sellaisia teoksia kuin Kaunis Sabrina, Loma Roomassa, Nunnan tarina, Aamiainen Tiffanylla, Huhu, Funny Face ja Rakkautta iltapäivällä.  

Katsomispäätökseen liittyi myös epäröintiä. Westernit eivät ole koskaan olleet minulle mieleen. Miten Audrey pärjää Villissä Lännessä? Yksittäisiä poikkeuksia on, mutta genre on pysynyt minulle vieraana. En ole ymmärtänyt niihin liittyvää katsojien intoa. Villi länsi on amerikkalaista folklorea aidoimmillaan ja siitä on tehty valtava määrä kirjallisuutta, elokuvia ja sarjakuvia.  

Lajityypin katsojat ovat ymmärtääkseni valtaosin miehiä. Niinpä kai minunkin pitäisi olla innostunut, mutta kun en ole. Penseyteni syytä ja syntyä en osaa selittää. Karjapaimenet, intiaanisodat, rosvot, ryöstöt, pyssysankarit ja hirttäjäiset muut vakioainekset ovat laadultaan sen verran yksioikoisen totista meininkiä, että en jaksa innostua, sillä vivahteikkaampiakin lajityyppejä tiedän.  

Syntyipä siinä ristiriitaisia mietteitä, kun hentoinen Audrey ammuskeli isolla pyssyllä intiaaneja, latasi ja laukaisi, uudestaan ja uudestaan.  

Ei tämäkään elokuva saanut minua muuttamaan asennoitumistani lajityyppiin. Mieluummin katson Audeyta muissa rooleissa. Myös Huston on ansainnut maineensa kokonaan toisentyyppisillä teoksilla.  

*   *   *    

Tänään jaettiin pelikieltoja muutamille jääkiekkoilijoille, jotka olivat sikailleet. En osaa sanoa, olivatko riittäviä.  

Samoin kuin westerneihin, minulla on aika nurjamielinen asenne jääkiekkoon. Tai ei lajiin sinänsä, se oli ihan kelpo peli sellaisena kuin minä sen koin pikkupoikana Jyväskylän jääkentillä. Ammattilaistasolla se kuitenkin menee aivan liikaa bisnes edellä. Siitä vastenmielisyyteni.  

Olen käynyt jäähallin katsomossa tasan yhden kerran. Siitä on vuosia ja se kerta riitti. Tapahtuma oli kamala. Jäällä tapeltiin verissä päin ja humalainen katsomo mylvi kannustusta.   

Tuli vahva tunne, että tappelu oli parasta mahdollista myynninedistämistä. Seuraavien otteluiden kiinnostusarvo lisääntyi, pääsylippujen myynti kasvoi ja mainostajat riemuitsivat suurista katsojamääristä. Saman mekanismin luulen toimivan edelleen, riippumatta muutamien otteluiden pelikielloista ja muutaman sponsorin vetäytymisestä. Bisnes pyörii ja rahaa tulee.  

*   *   *    

Kuva on luvatta näpätty yksityiskohta Kalervo Palsan taulusta, joka oli kesänäyttelyssä Serlachiuksen Honkahovi-museossa Mäntässä pohjoisella Pirkanmaalla. Heijastuma taulun lasipinnassa vertautukoon erääseen toiseen heijastumaan, joka on viime päivinä herättänyt kohua. Kuvaa ei siis ole näpännyt kuvausryhmä eikä sitä ole näpätty myöskään Lumialla, vaan tavallisella taskukameralla. Heijastumassa näkyy maisema vastapäisestä valtavan kokoisesta salin ikkunasta: honkia kasvaa, niin kuin museon nimi ilmaisee. Kauempana mäenrinteen alapuolella on kaunis järvenranta.                                                                            

Mainiota kuvaa voi tarkastella suuremmassa koossa klikkaamalla sitä hiirellä.

 

 

Kielletyt ja sallitut

Pieni uutinen 50 vuotta vanhassa sanomalehdessä (10. huhtikuuta 1962)  kiinnitti huomion. Otsikkona oli "Neidonlähde kielletty lopullisesti". Mitä hemmettiä! Neidonlähde ei voi tarkoittaa muuta kuin Ingmar Bergmanin elokuvaa (Jungfrukällan 1960). Kielletty lopullisesti? Tätä elokuvaahan pidetään yhtenä eurooppalaisen elokuvan mestariteoksista. Se sai jopa Amerikassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon.  

Uutisen mukaan Suomen Lääkintöhallitus on määritellyt, että "elokuvan ääniefektit ovat pornografisia". Lausunnon perusteella Korkein oikeus on päättänyt sensuroida koko elokuvan. Lieventävänä asianhaarana todetaan, että "Neidonlähdettä ei visuaalisessa mielessä voitane pitää pornografisena". Mutta se ei riitä, sillä "elokuvaan on saatu sitä vastaava selvä piirre kuuloefektin avulla".  

Pitipä kaivaa Neidonlähde esille DVD-hyllystä ja tarkistaa itse sekä kuvat että ääniefektit. Bergmania kun minulla hyllyssä riittää.  

Onhan elokuva rankka. Se perustuu 1200-luvulta peräisin olevaan balladiin, jossa nuori neito raiskataan ja surmataan. Aivan oikein, kuvassa ei näy mitään erityisen pahaa, ainoastaan tapahtumien äänet elävät.   

Mutta että pornografiaa? Kyllä pitää ihmetellä. Lääkintöhallitus ja Korkein oikeus ovat katsoneet Neidonlähteen oudolla asenteella. Elokuvan teema on syyllisyys ja kosto. Se on moraliteetti, jossa on vahvoja uskonnollisia painotuksia. Se on vakava taide-elokuva mitä suurimmassa määrin.  

*   *   *  

Vähemmän vakavasti - jotain vinoa tuli Dessulle itselleen mieleen, kun hän pääsiäispyhinä katseli sukulaispoikien kanssa elokuvia. Pojat (8- ja 10-vuotiaita) reagoivat tirskuen, kun näkivät kohtauksen, josta oheinen kuva on kaapattu (jos haluaa, sen saa suuremmaksikin, pitää vain klikata!).  

Kuva ei ole mistään pornografisesta eikä edes aikuisille tarkoitetusta elokuvasta. Se on elokuvasta nimeltä Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957). Siis yksiselitteisesti lapsille suunnatusta elokuvasta. Menisiköhän nykyaikana läpi Pikku-Kakkosessa tai muussa vastaavassa? Epäilen.

Koukussa?

60-luvun lopulla nuorena poikana juutuin seuraamaan Peyton Place -sarjaa. Sitä katsoivat kaikki. Monta vuotta sitä jatkui, mutta viimeiset vaiheet jäivät minulta näkemättä, sillä muutin pois Jyväskylästä eikä minulla enää ollut televisiota.  

Yksi päähenkilöistä oli Allison MacKenzey (Mia Farrow), lukioikäinenh tyttö, jonka ominaisuuksiin kuului kulkea kaupungilla ison kirjanipun kera. Muistan tunteneeni jonkinlaista etäihastusta. Samansorttisia ihastuttavia runotyttöjä löytyi onneksi Jyväskylästäkin.  

Allisonin äiti oli sitten aivan toista maata, mutta sellaisia räpsysilmiä monet aikuiset naiset taisivat Jyväskylässäkin olla. Tyttärissä ja tytärten äideissä oli osaltaan aineksia sukupolvien ristiriitaan (kuvassa Allison ja äiti)  

Peyton Placen vaikutuksesta ymmärsin, että liiallista sitoutumista pitkiin sarjoihin on syytä välttää. Tässä olen melko hyvin onnistunutkin. Takaa-ajettu oli toinen, johon kiinnyin. Siinä lääkäri Richand Kimble jahtasi epätoivoisesti vaimonsa murhaajaa. Kahdelta muulta tohtorilta, Ben Caseylta ja Kildarelta sen sijaan vältyin.  

Taisi olla Hermann Hesse, joka ivasi matalakulttuurista taipumusta venyttää sarjaksi kaikki, mikä menestyy. Hän tarkoitti kirjallisuutta. On ilmiö sielläkin, mutta elokuva ja televisio ovat kyllä venyttämisen mestarit.  

Myöhempinä vuosina Metsolat taitaa olla ainoa pitkä TV-sarja, johon juutuin. Sitä yleisesti pilkattiin junttien jutuksi. Minusta se oli huomattavasti mainettaan parempi, onnistunut ja oivaltava ajankuva aikakautensa Suomesta. Erikoinen yksityiskohta oli, että Kainuun syrjäkylille sijoittunut sarja oli pääosin suomenruotsalaista tekoa (Carl Mesterton).  

Kauniit ja rohkeat jätin väliin. Sitäkin pilkattiin, minä muiden mukana. Kesäasuntoni naapurin isäntä antoi sonnilleen nimeksi Ridge (ääntäminen "Ritke"). Työpaikallani Vuoronvarausvirastossa sarja hahmottui "akkojen" jutuksi. Ainoa tietämäni mies, joka tunnusti katsovansa sarjaa, oli Johannes Virolainen. Luultavasti Kyllikin määräyksestä.  

Nyt minä olen vaarassa uuteen addiktoitumiseen.  

Monta viikkoa on lööpeissä kohkattu Salaiset elämät -sarjan dramaattisesta jaksosta pitkänäperjantaina. Pitihän se katsoa, vaikka sarjaan en ennen ole koskenut.  

Olihan se dramaattinen, itsemurha keskellä parasta lasten katsomisaikaa. Tosin vain jakkaran keikahdus näkyi, kun Seppo potkaisi tyhjää. Tarina jäi pahaan paikkaan. Lopussa Sepon tuttu mies ja Metsolan pankinjohtajanainen aavistivat pahaa ja lähtivät rynnistämään.  

Melkoista silppua ohjelma oli. Mainoksia tuli suunnilleen viiden minuutin välein. Saimme kaupallista informaatiota tekohampaiden kiinnitysliimasta sekä kanavista, joilla esitetään jääkiekkoa. Seassa oli katkelmia, joissa Vares uhkaili naista raha-asioissa.  

Mutta uteliaisuus jäi. Tänään piti katsoa jatko-osa. Näin se koukuttaminen menee. Mutta tähän lopetan. Kaksi kertaa ei vielä ole koukuttuminen. Kolmas kerta olisi.  

Kuinka sattuikaan. Tarinassa oli jotain tuttua: Seppo kuoli pitkänäperjantaina ja heräsi kolmantena päivänä.

Saunomista ja tanssimista

Jatkoa vielä eiliseen ja toissapäiväiseen teemaan - siis suomalaisuuden olemuksesta ja vieraista vaikutteista kuten postmodernismista.

Sauna on melkein kuin hiihto, yhtä suomalainen. Dessu kävisi mielellään saunassa useamminkin jos voisi. Kaupunki on kuitenkin ongelmallinen paikka. Taloyhtiössäni ei ole saunaa, ja kaupungin kellarihin joissakin taloyhtiöissä rakennetut saunat ovat likimain kelvottomia nautinnon kannalta. Uimahalleissa joskus käyn - Yrjönkadulla, Topeliuksenkadulla, Pirkkolassa. Eivät niidenkään saunat mitään mainittavia ole.

Niinpä ainoaksi kunnon saunanautinnokseni jää Längelmäveden kesäkotini rantasauna. Se on erinomainen, mutta käytössä se on vain kesäkuukaudet, suunnilleen vapusta syyskuulle. Muina aikoina olen ilman, poikkeuksena kutsut kyläilemään maalla asuvien kavereiden luokse.

Tällaisia kutsuja osui useampikin hiihtolomaviikolleni, joten juuri nyt en kärsi mainittavasta puutostilasta. Talvinen saunominen ei tosin aivan yllä kesäisen rantasaunan tasolle. Lumihangessa vilvoittelu on sinänsä nautinnollinen mutta lyhytkestoinen hetki, eikä tuoretta vihtaakaan ole. Parasta on saunominen lempeässä kesäyössä, pitkä viivyttelevä jäähdyttely, istuskelu rantalaiturilla, puhumattomuus, hiljaisuuden kuuntelu. Sitä minä tarkoitan meditaatiolla, suunnilleen samassa merkityksessä kuin toissapäivänä kirjoitin hiihtelystä metsässä.

Luulen, että Persu-puolueellinen etsii juuri tällaista kokemusta julistaessaan ohjelmassaan suomalaiskansallisia arvoja ja vastustaessaan postmodernismia. OK, tässä olemme samaa mieltä, juuri muussa emme sitten olekaan.

* * * 
Käsittämättömäksi kansallinen elämä ja peruskokemus on monessa kohdassa päässyt menemään. Yksi sellainen on löylykilpailu, sellainen, jossa viime kesänä Heinolassa tapahtui onnettomuus. Mitä helevettiä semmoisella touhulla on tekemistä saunakulttuurin kanssa? Se on silkkaa bisnestä. Uudensorttinen kärsimysnäytelmä. Yleisö nauttii kun yhdet kärsivät. Postmodernia saunomista?

Mutta en tarkoita pelkkää saunomista. Dessu on ensi viikonloppuna lähdössä Lahteen kaverinsa kutsumana. Saunomistakin on luvassa, mutta reissun päätarkoitus on käydä teatterissa. Lahdessa sijaitsee ikiaikainen suosikkiteatterini Vanha Juko. Nyt olemme menossa katsomaan Raija-Sinikka Rantalan ohjaamaa ”Ampuuhan ne hevosiakin”. 

Se on puistattava tarina Amerikan 1930-luvun lamavuosilta. Kirjailija on Horace McCoy. Aihe sopii täydellisesti nykyajan talouskriisien maailmaan, Suomeen siinä kuin Yhdysvaltoihinkin. Näytelmässä ei saunota kilpaa vaan tanssitaan kilpaa, ja julkisuutta haetaan alistumalla rääkkäykseen. Rahaa, palkintoa haetaan äärimmäisin keinoin, hyväksikäyttöä on monella tasolla. Ihmisarvosta ei niin väliä, kunhan julkisuutta ja sen myötä rahaa on saatavissa, mutta vain voittajalle. Tanssipareja pudotetaan välillä pois. Näytelmässä on siis käynnissä maratontanssit, ja laman ja työttömyyden uhrit hakevat tähteyttä, glamouria riittää, suosikki-iskelmät soivat, katsoja kokee mielihyvää. Vuorokausikaupalla kestävän tanssirääkin lopussa tolpillaan on enää yksi pari, muut ovat uupuneet tai heidät on hylätty. Sekaan tulee hilpeitä mainoskatkoja.

Dessu on aikaisemmin nähnyt tämän näytelmän kerran 80-luvulla, ja sen perusteella kuvailin yllä esityksen sisältöä. Silloin sen nimi oli Maratontannsit. Teatteri oli KOM ja paikka Vallilan näyttämö Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmassa. Jäi pysyvästi muistiin.

Löytyisikö mitään yhteyttä muutamiin nyky-television ohjelmiin? Löytyisikö mitään yhteyttä nyky-yhteiskuntaan?

Postmoderni maailma ja Suomi? Ei suomalaisuuden pitäisi tällaiselta näyttää.

Kuvassa me tulemme saunasta ulos jäähdyttelemään. Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi. Jos olet häveliäs, älä klikkaa.

Naisten valta

Nuori iltavahtimestarimme kertoi tupakkatauolla:

Olivat poikien kanssa istuneet lauantai-iltapäivää Sport Pubissa. Isolta screeniltä katsottiin Canal Sportin tärkeää NHL-lätkämatsia. Nuoria jannuja, kalja vaahtosi, fiilis korkealla. Sitä reilujen jätkien perusnautintoa.

Astuipa tupaan kolme kaunista naista. Äijien meuhkaaminen vaimeni. Luotiin katseita.


Naiset istuivat pöytäänsä ja tilasivat jotain hienoa drinkkiä. Kohta yksi meni muina naisina screenin luokse ja sanoi: ”Gilmoren tytöt” alkaa. Näppäili toisen kanavan.


Sitten katsottiin joukolla Gilmoren tyttöjä. Luotiin edelleen katseita.


Mutta ohjelman loputtua naiset lähtivätkin pois

.

Pömpelit

Dessu katseli tarkasti Ylen Teema-kanavalta sunnuntai-iltana Taloraati-ohjelmaa. Se on jatko-osa oivalliselle Runoraati-ohjelmasarjalle. Taloraadissa kolme taiteilijaa kierteli Shanghain Expo-maailmannäyttelyssä muutamien maiden näyttelypaviljongeissa niitä arvioiden ja pisteitä antaen.

Dessun kiinnostus pohjautuu siihen, että hän oli kesällä aikeissa lähteä itse tutustumaan näyttelyyn. Muutamien yhteensattumien vuoksi aie kuitenkin jäi toteutumatta. Olen kuitenkin jälkeenpäin lukenut näyttelystä kaiken materiaalin, mitä olen käsiini saanut.

Ohjelmassa paikalla olivat toimittaja Minna Joenniemen kanssa koreografi Tero Saarinen, kuvataiteilija Jaana Partanen ja arkkitehti Tuomas Toivonen. Ison-Britannian paviljonki sai raadilta voittopisteet, Espanja jäi viimeiseksi. Suomen osastolle ei menty.

Yle yritti kyllä parhaan taitonsa mukaan kuvata paviljonkeja, mutta tehtävä osoittautui mahdottomaksi. Arkkitehtuuri ei taipunut televisiokuvaan, katsojalle ei välittynyt kokonaisuus. Ulkokuva vielä onnistui mutta sisätilojen hahmottaminen oli mahdotonta.

Runoraati toimii televisiossa paremmin kuin Taloraati. Runojen esittely ja pisteytys on ollut onnistunut keino popularisoida suuren yleisön vieroksumaa taiteen lajia.

Expon rakennuksista sai omituisen käsityksen. Sisältö oli monessa tapauksessa täyttä performanssia. Joku raatilainen ilmaisi tunnelmansa osuvasti: ”On tehty pömpeli isolla rahalla.”

Pariisin maailmannäyttelyssä oli aikanaan liikkuvat jalkakäytävät, mutta myös pysyväksi osoittautuneita taideteoksia. Shanghaista en tiedä. Oli valtavia screenejä, valtavaa kuvavyörytystä, valtavaa äänimassaa. Jääköhän siitä mitään?

 Dessun mieleen nousee lastenkirja Babar Selestenkylän juhlissa (Laurent de Brunhoff 1954). Dessu-pappa luki aikoinaan tätä kirjaa (ja koko Babar-sarjaa) tyttärelleen, kun tämä oli pieni. Siitä tuli molemmille mieluinen kirja, johon palattiin usein. Siinäkin oli ihmeellisiä paviljonkeja, joihin pikku Babar-norsu ystävineen kävi tutustumassa. Niissäkin oli ihmeellistä nähtävää. Muistoissa eläväksi jälkivaikutelmaksi nousee, että lastenkirjailija tekstissään ja piirroksissaan onnistui tavoittamaan näyttelypaviljonkien ihmeellisen tunnelman paremmin. Niissä oli enemmän konkretiaa, vähemmän showmeininkiä. Mutta ei ole Ylen vika, että mahdottomasta ei saa syntymään kelvollista kuvaa. 

Kulkija luonteeltaan

Dessu on valmistautumassa perjantaina suoritettavaan kyynärpääoperaatioon. Valmistautuminen on viisasta tehdä niin kauan kuin kaksi kättä on käytettävissä. Valmistautuminen tarkoittaa kesätavaran, kuten kirjojen,  pakkaamista laukkuihin ja kantamista autoon. Uimahousutkin on viisasta pakata mökille vietäväksi kirjojen lisäksi, vaikka omassa saunarannassa niitä ei tarvitakaan.

Sairaalasta pääsen ilmeisesti pois samana päivänä, joten matka Längelmäveden rannalle voi alkaa vaikkapa heti. Mitäpä sitä viivyttelemään. Apukuski on valmiustilassa. Minä toimin kartanlukijana.

 Puutarhatyöt eivät taida onnistua niin kauan kuin käpälä on kantositeessä, mutta väliäkö sillä. Vanhat perennat kukoistavat ilman hoitoakin. Ruokapöytään tarkoitettujen kasvien penkit olen möyhentänyt ja kattanut jo syksyllä, joten taimen istuttaminen taitaa onnistua yksikätisenä. Puutarha-asioissa olen saanut paljon hyödyllistä oppia ja asennetta mm. runoilija Väinö Kirstinän mainiosta kirjasta ”Puutarhassa”. Kirstinäkin piti kesäkotia Hämeessä, samoin kuin minä. Kirstinän vanha mäkitupa sijaitsi Luopioisten Puutikkalassa, minun lähellä Hiljaistenmiestenlaaksoa.

¤

Kesät ovat toisaalta paikallaan pysymisen aikaa, toisaalta menemisen aikaa. Olen tottunut kesäisin kiertelemään lähiseutujen kulttuuritapahtumissa. Vakiintuneita kohteita ovat olleet mm. seuraavat:

Tampereen museot ja näyttelyt / Oriveden Purnu / Visavuori / Mäntän nykytaide & Serlachius-museot / Vammalan vanhat kirjat / Urjalan Pentinkulman päivät / Jyväskylän kesä + museot / Valkeakosken työväenmusiikki / Äänekosken Keitele-jazz / Tampereen teatterikesä.

Eivät nämä kaikki joka kesä ole mahtuneet mukaan, mutta aika usein kuitenkin. Hinku olisi taas muutaman vuoden tauon jälkeen lähteä myös Sodankylän Midnight sun -elokuvafestivaaleille. Siellä ilmapiiri on aivan erityisen hyvin Dessun mentaliteettiin sopiva.

Esitteestä olen huomannut muutaman uudenkin kiinnostavan tilaisuuden: Sastamalassa olisi Wanhan musiikin juhlat, Orivedellä Uuden kirjallisuuden päivät ja Ruovedellä kamarimusiikkijuhla. Lisäksi pitäisi lopultakin päästä katsomaan Tyrvään vanhan kirkon uutta taidetta. Aikomus oli jo viime kesänä, mutta jotenkin jäi.

Olen tullut laiskaksi lähtemään kauas, sillä läheltäkin löytyy vaikka mitä. Pirkanmaalta ei tarvitse kauas lähteä kokeakseen suuria. Tilaisuudet ovat viehättävän pienimuotoisia. Suuret spektaakkelit näen televisiosta. Niitä on taas yllin kyllin luvassa, kuten jalkapallon MM-kisat, Ruotsin prinsessahäät ja Kepun puoluekokous.

¤

Päivisin Dessu puuhailee mielellään kotitontillaan. Puutarhatyöt miellyttävät erityisen paljon. Kun talvet asuu kerrostalossa Töölöntorin laidalla, jossa ei pääse edes lumitöihin, kesällä sielu lepää, kun saa upottaa sormet multaan. Aluksi nyt vain vasemman käden sormet, viikon tai parin kuluttua molempien.

Dessu on yöihmisiä. Hän ei mene aikaisin nukkumaan, ei varsinkaan valoisina kesäöinä. Öinen kuljeskelu rantatiellä, seisoskelu pienen joen ylittävällä sillalla, istuskelu laiturilla, sellaisissa kokee keskiyön hurman. Tunnelma on kuin Sillanpään nuoruusnovelleissa. Usein työnnän veneen vesille, soutelen hiljaksiin Kaislalahden rannoilla ja annan veneen ajelehtia vapaasti ja kuuntelen yön ääniä. Nyt yksikätisenä ja yksiairoisena soutelu taitaisi saada uuden luonteen: siinähän vene pyörii ympyrää. Varmaankin on syytä sitoa vene pitkällä narulla laiturin tolppaan, muuten en pääse järveltä kotiin.

¤ 
Dessu lopettaa blogin kirjoittelun tähän. Maalla en käytä tietokonetta muutoin kuin äärimmäisen hädän hetkellä, kuten sateella. Läppäri on matkassa mukana, mutta yritän olla koskematta siihen. Kiitän kaikkia täällä tutuksi tulleita lukijoita, kirjoittajia ja kommentoijia. Toivotan kaikille hyvää kesää.

Jos kesä joskus päättyy ja jos kesän seikkailuista ehjänä selviän, lupaan palata.

Piiput piiloon

Eilinen kahvila-aihe sisälsi lyhyen viitteen aikaan, jolloin jopa kahviloissa sai poltella piippua. Kirjoitukseen tullut lukijan kommentti mietti haikeasti menneitä aikoja, jolloin voitiin olla piippu suussa vaikka missä: opettajainhuoneessa, yliopiston kahvilassa, koulun käytävällä… Piipun tuoksua kehuttiin hyväksi. ”Merkillistä, että moralismi voi ulottua tuoksuihinkin…”

Dessutom kiittää hyvästä kommentista ja saa siitä virikkeen jatkaa aiheesta, sillä Dessutom on itsekin ollut piippumies ja tuntee siksi omakohtaisesti piippuun ja sen tuoksuun liittyvät tunnelmat ja muistelee niitä kohtuullisesti kaihoten.

Ensimmäisen kerran muistan imaisseeni piipun savua suunnilleen viisivuotiaana. Olin isäni ja hänen kavereittensa kanssa saunassa. Jäähdyttelytauolla ukot maistelivat juomiaan ja yhdellä oli piippu. Minä kiinnostuin siitä ja minun annettiin imaista. Saivat ukot hyvät naurut, kun melkein tukehduin.

Piipun poltto oli ennen yleistä. Alakouluajalta jäi muistiin, että muutama miesopettaja tuli joka välitunti polttelemaan pihalle. Se oli kai välituntivalvontaa. Minun opettajani piti tupakkatauon joka oppitunnin puolivälissä. Hän määräsi luokalle ”hiljaisen” tehtävän ja lähti sitten opettajainhuoneeseen. Hänen vaatteistaan opin erottamaan piipun hajun tavallisesta savukkeen hajusta. Kun hän tarvitsi karttakeppiä, hän kaivoi taskustaan piipun siihen tarkoitukseen.

Televisiossa Ylen uutisten lopussa tuli silloinkin säätiedotus. Meteorologina oli piippumies Paavo Salmensuu. Hän imeskeli piippuaan ja osoitteli sen varrella sääkartan aurinkoja ja sadepilviä. Televisiossa tupakointi oli ainakin 1970-luvun taitteeseen asti aivan yleistä. Viime kesänä näytettiin uusintana ”Kuustudio” ensimmäisen kuuhun yltäneen avaruuslennon 40-vuotismuistoksi. Studio oli täynnä tohtoreita ja muita asiantuntijoita, ja tupakka paloi koko ajan, joillakin myös piippu.

¤ 
Ensimmäisen oman piippuni ostin 17-vuotiaana lukiolaisena. Sitä poltellessa tunsi auktoriteettinsa kasvavan, erityisesti neiti-ihmisten seurassa. Se lisäsi uskottavuutta, ja se oli tarpeen erityisesti teinikunnan johtotehtävissä, joita alkoi kertyä. Arkitupakan nimi oli Kilta. Arvokkaimpiin hetkiin tuli jotakin muuta merkkiä, jonka nimeä en muista. Ruotsin-matkoilta ostin jotain vielä hienomman hajuista. Se oli peltipurkissa, mutta senkin nimen olen unohtanut.

Virhe oli polttaa välillä piippua, välillä savukkeita. Savukkeet olivat nopeammin käyttökunnossa, ja kiire kai painoi niskaan jo silloin. Piippuun liittyy hitaus ja vaivalloisuus, ja pesän täyttämiseen, sytyttämiseen ja tyhjentämiseen liittyvästä askartelusta seuraa toisaalta filosofinen tyyli ja hieman ylhäinen imago, toisaalta alituinen tuntemus hidastelusta ja tupakkataukojen loppumisesta kesken. Piipun kanssa ei pidä eikä voi hosua.

Ruisrock 1970 -kansanjuhlaan piti välttämättä ostaa maissipiippu. Se oli puolikelvoton tekele mutta ajan hengen mukainen. Valtavassa telttakylässä Woodstock-hengessä piiput kiersivät ringissä ja sisälsivät myös ties mitä ennen kokemattomia aromeja.

Jatkoin vielä piipun polttelua opiskeluaikoina. Se kävi halvemmaksi kuin savukkeiden polttelu. Helsingin yliopiston päärakennuksen kuppilassa oli pieni takahuone, jossa tupakointi oli sallittua vielä minun opiskeluaikoinani. Ja siellä todellakin tupakointiin. Ilmastointia ei ilmeisesti ollut, ja savu oli luentotauoilla niin sakeaa, ettei pöydän toisella puolella istunutta tahtonut nähdä. Siellä kokoontuneella porukalla oli hyvä yhteishenki yhteisen ”syntisen” kokemuksen ympärillä. Sieltä alkoi monia kaveruuksia ja romansseja. Dessutomillakin yksi pitkään kestänyt.

 Vähitellen tuli siirrytyksi enemmän ja enemmän savukkeisiin, mitä pidin periaatteessa huonona mutta käytännöllisenä. En vain onnistunut pitämään yllä sitä rauhaa ja kiireettömyyttä, mitä piippu vaatii. Savukkeista pääsin eroon kymmenen vuotta sitten. Se oli lääkärin määräämä pakko. Savukkeita en kaipaa. Piipun tuoksu - silloin harvoin kun sitä enää nykyaikana kohtaa - aiheuttaa edelleen nostalgista kaipuuta. Pitäisi joskus poiketa yliopiston kahvilan takahuoneeseen katsomaan, onko tupakkalaki tuhonnut sieltäkin tunnelman ja romanssit.

Kolme vanhaa piippua 60 - 70-luvuilta on pysynyt tallella. Tässä kuva niistä. Maissipiippu on kadonnut.

Kotiin kuningaskunnasta

Dessutom on palannut kotiin Töölöntorille vierailtuaan viisi yötä Ruotsin kuningaskunnassa.

Dessutom viihtyy hyvin kuningaskunnan pääkaupungissa, jonka hän tuntee hyvin jo vuosikymmenien takaa. Se oli joskus nuoruusvuosina hänen kotikaupunkinsa. Ystäviä on jäljellä ja yösija tarjolla useammassakin osoitteessa.

Aivan erityisen suosikkikohde on Södermalmin kaupunginosa. Se on boheemin ja vaihtoehtokulttuurin pesäpaikka, vähän sama kuin Punavuori ja Kallio Helsingissä, mutta rennompi ja kansainvälisempi. Dessutomilla oli ilo asua Mosebacke torgin laidalla vastapäätä Södra Teaternia. Siitä on vain lyhyt matka paikalle, jolta August Strindberg tähysteli lintuperspektiivista kotikaupunkiaan ”Punaisen huoneen” alkusivuilla. Sama perusnäköala siitä on vieläkin, vaikka kaupungin profiili on muuttunut.

Dessutom kuljeskeli päivisin taas kerran nostalgisissa tunnelmissa pitkin kaupunkia. Siellä ja täällä on paikkoja, joihin liittyy muistoja, usein romanttisia mutta myös joitakin ikäviä. Yksi ikävistä oli Södermalmin lounaislaidalla Tantolundenin puistossa sijaitseva kesäkahvila. Siellä Dessutom uurasti riistopalkalla pitkää päivää kesällä 1972. Ammattinimikkeenä oli tarjoilija & tiskinkerääjä. Elämäni kamalin työ. Muistista nousee suorastaan aggressiivisia aikomuksia. Teki mieli potkaista muutamaakin hienostotätiä, joiden jahkailevia paakelssitilauksia piti kohteliaasti seisoa odottamassa, kun samalla hetkellä oli halu rynnätä henkilökunnan taukotilaan katsomaan televisiota. Siellä olisi nähnyt kuvaa Münchenin olympiakisojen kestävyysjuoksuista.

No, mitäpä pienistä. Vuoropäällikkö kertoi kyllä myöhemmin tulokset. Hän muisti voittajan nimenkin, kun se oli ihan täyttä ruotsin kieltä. Mainitsi vielä, että yksi juoksijoista, olisiko ollut se voittaja, kaatua mätkähti mahalleen kesken juoksun.

¤
Nyt kuningaskunnan pääkaupungissa näkee, että tulossa on prinsessahäät. Se ei näy pelkästään naistenlehdissä, se elää jo ilmapiirissä. Prinsessat ovat muotia, on luvassa suuri julkisuus ja paljon arvovieraita. Vallalla on konservatiivisuustrendi: kirkkohäät, prinsessapuvut, ydinperhe, kohta varmaan myös vauvauutiset.

Kai rationaalinen Ruotsi tarvitsee kuningashuoneensa. Maa on kaikessa muussa malliesimerkki järkiperäisyydestä, joka on monin tavoin menemässä yli kohtuuden. Kohta siellä varmaan tulee pakko pitää turvakypärä päässä kotonakin. Kaikki, mistä keskiverto kansalainen pitää, on joko vaarallista, moraalitonta tai epäterveellistä, ja siksi laissa kiellettyä. Sellaisen vastapainoksi kansalle tarjotaan prinsessaunelmia, ja kansa on tyytyväinen.

Dessutom sattui olemaan Tukholmassa myös sinä päivänä syyskuussa 1973, kun vanha kuningas kuoli ja nuori Carl Gustaf Folke Hubertus Bernadotte otti linnan parvekkeella vastaan kansan eläköön-huudot uutena kuninkaana.

Dessutomille jäi tilaisuudesta muistikuvaksi, että tunnelma oli vaisu, innostumaton, tulevaisuudesta huolestunut. Monarkia ei ollut vahvoilla eikä nuori Kalle Kustaa ollut vakuuttava vanhan arvokkaan Gustaf VI Adolfin jälkeen. Kalle Kustaan osaaminen oli vakuuttavaa vain Stureplanin hienoissa yökerhoissa. Poliittiset virtauksetkaan eivät silloin suosineet epädemokraattiseksi koettua monarkiaa.

Nyt on toisin. Kuningas ja hovi näyttävät olevan osa itsetuntoista ruotsalaista identiteettiä. Kalle Kustaa ja varsinkin Silvia ovat onnistuneet saavuttamaan arvostuksen. Britanniassa on syytä olla kateellisia.

Dessutom ei aio kuitenkaan matkustaa häiden aikaan Tukholmaan vaan pysyy kesäkodissaan Längelmäveden rannoilla. Joku roti sentään.

Katso ulos ikkunastasi

Salpausselän hiihtokilpailut jäivät vaille Dessutomin huomiota. Ilman Pekka Tiilikaista selostajakopissa kisat ovat muuttuneet yhdentekeväksi markkinatempaukseksi. Paatos puuttuu, jännitystä ei synny.

Pyhäpäivän ratoksi valitsin hyllystä toisen vanhan mestarin, vähän Tiilikaisen oloisen miehen, joka ei koskaan petä. Jännitys pysyy vaikka lopputulos on tiedossa.

Alfred Hitchcock ja Takaikkuna.

Se on merkillisen kiehtova elokuva, vaikka siinä ei juuri muuta tehdä kuin katsellaan ulos ikkunasta.

Mutta siellä ulkona on paljon katseltavaa. Vastapäisen kerrostalon monenkirjavat asukkaat tulevat tutuiksi kiikarilla tähystelevälle James Stewartille, tirkistelijälle, joka ei pysty liikkumaan. Yhden ikkunan takana näyttäisi tapahtuvan rikos, murha.

Talon osoite on 125 Ninth Street West, New York. Se on Greenwich Villagessa, taiteilijoiden ja boheemien suosimassa kaupunginosassa. Katua ei tosin näy kuin vilahdukselta pieni pätkä talojen välistä.

Dessutom, joka mielellään kiertelee kaupunkeja merkkiteosten jälkiä etsien, löysi taannoin New Yorkissa käydessään tämän(kin) osoitteen, tietäen hyvin, että elokuva on lavastettu. Mutta taas yhdellä ”pyhällä” paikalla tuli käydyksi.

Elokuvan roistoa esittää Raymond Burr, näyttelijä, joka tuli jokaiselle 60-lukulaiselle televisiosta tutuksi rooleistaan Perry Mason ja Ironside. Takaikkunassa hän murhaa vaimonsa ja hävittää ruumiin ja vie tämän tavarat pois asunnosta. Vain käsilaukku jää.

Sankarittarena on suuri tähti Grace Kelly. Hän osallistuu voyerismiin ja käy siinä sivussa urbaania soidinmenoa James Stewartin kanssa. Häneltä tulee naisellisen logiikan loisto-oivallus, joka varmistaa rikoksen tapahtumisen: ”Nainen ei koskaan lähtisi minnekään ilman käsilaukkuaan. Hänet on siis murhattu.”

¤

Hitchcockin elokuviin on helppo eläytyä. Linnut-elokuvan jälkeen teatterista ulos tullessani muistan vaistomaisesti vilkaisseeni taivaalle. Muutama varis puiston puussa aiheutti ajatuksen, että linnut näyttävät kerääntyvän… Takaikkunan jälkeen katson ulos ikkunastani.

Kello on nyt yli keskiyön, kuten aina blogia kirjoittaessani. Töölöntorille näen, kun hieman vinosti kurkotan. Siellä ei ole vilkasta, pari seisoskelijaa kioskin vieressä. Joku - taisi olla Matti Kurjensaari - kirjoitti, että Töölöntori on pariisilaisin kaikista Helsingin toreista. Mielleyhtymä on ymmärrettävä. Kurjensaari asui jossakin näistä torin laidan taloista, en tiedä tarkasti missä. Korkealla kuitenkin, sillä hän kirjoitti katsovansa ikkunastaan Töölönlahden vastapäisellä rannalla Hakaniemessä sijaitsevaa Työväentaloa. Minun viidennen kerroksen ikkunoistani ei sinne asti ole näkymää.

Kiinnostavampaa on vastapäisessä talossa, jonka ikkunat ovat arviolta 30 metrin päässä. Siellä on valo joka yö samoissa kolmessa ikkunassa, siihen olen tottunut.

Viidennestä kerroksesta katson hieman alaviistoon. Yhdessä ikkunassa on verhot edessä, en näe mitä sisällä on tekeillä. Varjot vain liikkuvat. Toisesta ikkunasta näen vanhemman pariskunnan. He katselevat aina öisin televisiota, sen tunnistan huoneen valosävystä, vaikka televisiota en näe. Tämän pariskunnan näen päiväsaikaan usein kadulla.

Kolmannesta ikkunasta olen eniten kiinnostunut. Siellä nuorehko naishenkilö tekee joka yö jotain, mitä en tunnista. Hänellä näyttäisi olevan kuulokkeet korvillaan, ja hän liikehtii, vähän kuin jumppaa, vähän kuin tanssia. Verhoja ei ole, ikkuna on raollaan. Vaatetus on niukkaa, välillä hyvinkin niukkaa. Estottomasti hän liikehtii ikkunan edessä.

Hänen täytyy nähdä minut, jos sattuu vilkaisemaan ulos. En usko, että minun talossani kovin monessa ikkunassa on valo yhden jälkeen yöllä. Mietin, mitähän hän ajattelee minun tekevän. Istun syrjittäin ikkunan edessä, kirjoituspöytäni ei ulos näy. Ajattelee kai, että siinähän äijä istuu tiirailemassa. - Tätä naista en ole koskaan tunnistanut kadulla. Ehkä hän ei tule ulos.

Murhaamista tai muuta rikospuuhaa en ikkunastani havaitse. Mutta ei minulla ole kiikariakaan.

Tampereen tuliaiset

Terveisiä Tampereelta


Dessutom oli matkassa junalla, ei omalla autolla eikä kuumailmapallolla, niin kuin blogin kuva muutama päivä (4. helmikuuta) sitten vihjaisi. VR:lle annan kannustavaa palautetta, jota ahdingossa oleva firma kipeästi kaipaa: kulkuväline pysyi ehjänä, aikataulut pitivät ja menomatkan konduktööri oli lupsakka kuin Lentävä kalakukko -elokuvassa (ei tosin savon murteella).

Kelpasi siinä huristaa läpi hämäläisen maiseman. Ei voi mitään, aina sillä reitillä tulee mieleen, että täällä se Niskavuori sijaitsi. Vanha emäntä lähti elokuvassa Hämeenlinnan asemalta Helsinkiin järjestelemään Aarnen kotiinpaluuta. Hevoskyydillä kuljettiin kotimatka.

¤

Junakyyti on automatkaa parempi mielenrauhalle, sillä siinä voi vaipua mietteisiin ja muistoihin, kun ei tarvitse olla valppaana. Ja junalla välttää näkemästä tienlaidan hirvityksen nimeltä Ideapark.

Vanha kolmostie oli moottoritietä miellyttävämpi. Sääksmäki oli matkan helmi. Siellä poikkesin aina sillanpielen kahvilaan tai ravintolaan. Moottoritien varrella ei ole kuin bensa-asemien karuja kuppiloita. Pirkanhovi on niistä paras mutta ei häävi sekään.

Tampereella kavereiden kanssa oli iltaisin perinteistä äijämeininkiä: saunaa, kaljaa ja avantouintia Näsijärven rannalla. Hyvin se uinti Dessutomiltakin sujui, tosin vain polvien syvyydelle. Virkisti…

¤
Kirjoitin äskettäin (28. tammikuuta) suomalaisista miehistä saunassa. Virikkeenä kirjoitukselle oli DocPoint-festivaaleilla esitetty filmi ”Miesten vuoro”. Ydinajatuksena oli saunan sosiaalinen vaikutus: puhumattomatkin suomalaiset miehenjurrikat avautuvat saunan kuumuudessa puhumaan toisilleen. Ja kuuntelemaan.

Tämä tuli mieleen Näsijärven rannan saunassa. Siellä puhuttiin aroistakin asioista. Illan isäntä, viidenkympin ylittänyt ”jurrikka”, joutui muutama vuosi sitten siirtymään kolmannesvuosisadan jälkeen takaisin poikamiesmeininkiin.

Paluu ei ole tainnut miltään osin olla onnistunut. Hän pohti saunassa, olisiko parisuhde ollut pelastettavissa. Hän myönsi monta vikaa itsessään. Mutta se kriisin lopullisesti laukaissut yksityiskohta vaivaa häntä vieläkin.

Oliko se välttämätöntä, että parisuhteen tilaa käsittelevä vakava keskustelu vaimon kanssa oli aina käytävä toukokuun alussa sunnuntaina alkuillasta. Juuri samaan aikaan kun televisiosta tuli jääkiekon MM- finaali.

Suomalaiset miehet saunassa

Yle 1:n Voimala oli taas ajan tasalla. Maanantai-illan ohjelmassa aiheena oli DocPoint -dokumenttielokuvien festivaalissa Bio Rexissä esitetty ”Miesten vuoro”.

Elokuvan aiheena on miesten saunassa tapahtuva keskustelu - suomalaiselle miehelle yleensä harvinainen avomielinen keskustelu ja kuunteleminen.

Elokuvalla näyttäisi olevan edessään poikkeuksellinen menestys. Rexin ensiesityksessäkin salintäysi yleisö oli antanut seisäältään poikkeuksellisen pitkät aplodit.

Voimalassa oli keskustelemassa muutama elokuvan esiintyjä sekä ohjaajat Joonas Berghäll & Mika Hotakainen. Keskustelua voin luonnehtia kiinnostavaksi ja tasokkaaksi.

Dessutom voi itsekin sanoa ymmärtävänsä aiheesta jotakin, sillä hän on saunamiehiä. Töölöntorin laidan kerrostalon kellarissa on taloyhtiön sauna, mutta valitettavan huonotasoinen. Siksi Dessutom kylpee mieluiten uimahalleissa, enimmäkseen Yrjönkadulla ja Topeliuksenkadulla, joskus myös Brahenkadulla. Kesäisin nautinto on suurin kesäasunnon vanhassa rantasaunassa.

Uimahallien isoissa saunoissa keskustelut eivät ole erityisempiä. Yrjönkatu on hyvä poikkeus - se ei ole liian suuri ja siellä on kiireetön tunnelma. Ei pelkästään vimmaisten kuntoilijoiden suorituspaineita vaan myös meitä varttuneita, joille yleensä hyvin riittää kunhan kroppa altaassa kastuu. Siellä tuntemattomien äijien kiireettömät keskustelut voivat olla hyvinkin syvällisiä, juuri niin kuin elokuvassakin.

Dessu on joskus kuullut joidenkin naisten arvelevan, että äijien jutut pitkissä sauna- ja kaljasessioissa taitavat olla siivottomia.

Näin ei ole kokemukseni mukaan, ei ainakaan löylyssä. Korkeintaan löylyjen jälkeen, jos kaljaa on tarpeeksi ja miehet sopivan nuoria.

Voimalan naistoimittajat tuntuivat harvinaisella tavalla oivaltaneen elokuvassa esitetyn miesten saunakulttuurin syvimmän olemuksen. Naisten oma saunakulttuuri vaikuttaa kokemukseni mukaan olevan olennaisesti erilaista.

Tässä kohdassa Dessu tähdentää, että hän ei yritä väittää, että kaikki miehet ovat saunassa tällaisia ja kaikki naiset tuollaisia. Dessu puhuu vain omasta kokemuspiiristään, eikä se ole suuri. Sitä paitsi hänellä on vain niukasti - joskin mieleenpainuvasti - omakohtaista kokemusta naisten saunasta. Eikä se tietenkään edes ole aito naisten sauna, jos Dessu on siellä. Joten yleistysepäilyt pois!

Dessu pääsi kahtena iltana saunaan myös äskeisellä Tukholman-reissullaan. Ne olivat lähes epämiellyttäviä kokemuksia. Nuoruusvuosien läheisen ystävän omakotitalossa Lidingössä Tukholman itälaidalla on sauna, ja totta kai Suomesta tullut vieras sinne viedään, jotta tulisi häivähdys kotimaata mukaan. Mutta kun ei siellä ole edes kunnolla lämmintä eikä siksi löylyä voi heittää.

Kohteliaan kiitollista pitää kuitenkin esittää, vaikka ruotsalainen Pripps-olutkaan ei suomalaisen suussa hääviltä maistu. Onneksi muu vieraanvaraisuus oli runsasta ja miellyttävää, joten väärin ymmärretty bastu on syytä hienotunteisesti ohittaa.

Suomalaisen miehen mentaliteetti on jollain atavistisen syvällä tasolla yhteydessä saunan pyhään syliin. Se on vertaisterapiaa - siellä kipu lievittyy, kun ahdistus avautuu. Sen olemusta on vaikea ymmärtää. Ei Dessu itsekään siinä parhaita ole.

Sanovat sitä satiiriksi

Dessutom on suurin odotuksin katsonut Ylen uutta lauantaisarjaa ”Ministerin tytär”. Ohjelmatiedoissa ja kuulutuksessa sitä sanottiin poliittiseksi satiiriksi.

Aika paljon luvattu. Pahat ennakkoaavistukset näyttävät toteutuvan, kun muutama osa on tullut nähdyksi. Satiiri on huippuvaikea laji. Dessutomilta itseltään sellaisen kirjoittaminen ei onnistuisi ollenkaan.

Helppo on muita moittia. Ministerin tyttären kirjoittajana näyttää olevan Jyrki Lehtola. Sama mies kirjoitti jo edellistä ”satiiria” nimeltä Presidentin kanslia.

Tunnetuksi Lehtola tuli surullisenkuuluisalla ”Sianhoito-oppaalla” 1980-luvulla. Se oli jonkinlainen uuden polven nuorten vihaisten miesten yritys pilkata edellisten sukupolvien kirjallista perinnettä ja julistaa uusi kirjallinen kulttuurikausi avatuksi. Sen lukeminen tuottaa lähinnä myötähäpeää. Olavi Paavolaisen ”Suursiivous” (1932) teki sen paljon tyylikkäämmin.

Sittemmin Lehtola on herättänyt huomiota tympeillä kolumneillaan iltapäivälehdissä. Niitä voi luonnehtia jonkinlaisiksi gonzo-journalismiksi Mattiesko Hytösen viitoittamalla tiellä. Pääsisältönä tuntuu olevan matalamielinen vittuilu julkisuuden henkilöille.

Eivät erityisempiä suosituksia ykköskanavan lauantai-illan prime time -viihdeohjelman käsikirjoittajaksi.

¤

Ministerin tyttäressä on taas kerran yritystä korvata käsikirjoituksen ideoiden puute kovalla vauhdilla, meuhkaamisella ja käsien heiluttelulla. Eivät ne korvaa.

Vertailukohdaksi tuli sopivasti Yle Teeman arkistoista esiin kaivetut Iltalypsy-sarjan jaksot 15 vuoden takaa. Sitä sarjaa pidän - monien muiden tavoin - parhaana kotimaisena poliittisena satiirina. Se oli ilkeä, mutta antoi kohteen häpäistä itse itsensä Karjakko-tytön haastattelussa. Joskus ilkeily meni kyllä mauttomuuksiin (Ahtisaaren pariskunta), mutta enimmäkseen terävyys oli oikealla tavalla politiikkaa ja poliitikkoja sohivaa.

Hyvässä satiirissa ydinkysymys ei ole pelkkä naurattaminen ja hekottelu. Naurun takaa pitää löytyä jotain muutakin. Pitäisi avautua uusia yhteyksiä ja löytyä oikoteitä oivaltaa ajan kummallisuuksia.

Suomalaisia pidetään vakavana kansana, vaikka toisaalta valtakunta on puolillaan hilpeitä veikkoja. Se hilpeys on kuitenkin yleensä naurua hampaat irvessä. Kovin moni suomalainen ei osaa nauraa iloisesti, sillä tunteiden piilottelu on kansallinen luonneominaisuus. Itkettäminen sujuu helpommin.

Terveydenhuollon viranomaisten kannattaisi kiinnittää huomiota tähän siinä kuin tupakan, rasvan ja suolan käyttöön. Tämä on kansanterveydellinen ongelma. Ettei ilo kääntyisi kokonaan kyynisyyden puolelle.

Kirjallisuudessakaan ei usein törmää yhteiskunnalliseen nauruun, mutta muutamia onnistujia on Suomessakin. Listan kärkeen pistän pakinoitsija Bisquitin. Veikko Huovinen osui heitoissaan välillä tikkataulun keskelle. Molemmilta löytyy anarkistista asennetta vakaviin asioihin.

Erinomainen irvistelijä oli Pentti Haanpää. Hänen ”Juttunsa” olivat aikaansa edellä lapualaisaikana ja sodan kytemisvaiheessa. Saman lajin ja oivalluksen maailmanennätyksen teki Chaplin Diktaatorin maapallotanssissa.

Jari Tervo pitää tässä yhteydessä mainita. Hänen uusinta teostaan ”Koljatti” on nimenomaan luonnehdittu poliittiseksi satiiriksi. Dessutom luki mutta ei innostunut. Parempi luonnehdinta olisi politiikkaan linkitetty äijähuumori. Paikoitellen kyllä nokkelaa verbaaliakrobatiaa mutta ei isompaa oivallusta ajan kummallisuuksista.

Maailmalla satiiri on ollut aina hurjaa Aristofaneesta alkaen. Mieluisimmiksi Dessutomille ovat tulleet Rabelais, Gogol ja Mark Twain. Televisiossa mielisarja on ollut Monty Python.

Suomessa satiirin tila näyttää nyt huonolta - on näyttänyt jo pitkään. Ministerin tytär ei tuo uutta lupausta. Käsikirjoittajasta se on kiinni. Kyllä ohjaaja ja näyttelijät homman hoitaisivat, jos olisi kunnon teksti.

Ruotsalaiset rikokset

Ensimmäisen kerran muistelen kohdanneeni ruotsalaisen dekkarin joskus 1960 - 70-luvun vaihteessa. Se oli jokin Maj Sjöwall & Per Wahlöö -dekkareista, en muista mikä. Se antoi sen verran myönteisen vaikutelman, että kirjailijaparin nimi jäi muistiin. Lisää heidän kirjojaan tuli luetuksi pikkuhiljaa, ei mitenkään yhtämittaisena virtana.

Agatha Christie oli siihen aikaan rikoskirjailijoista luetuin. Minäkin luin niitä mutta en voi väittää ihan taivaaseen asti innostuneeni. Parhaat jäivät kyllä pysyvästi mieleen - 10 pientä neekeripoikaa tietysti, se on ylivoimaisen ovela. Toinen suosikkini oli Ikiyö - hävyttömän ovela sekin.

Parhaiten minulle maittoi silloin kuitenkin Georges Simenonin komisario Maigret. Kirjoja oli vaikka kuinka paljon. En tiedä, kuinka monta luin, tuskinpa kaikkia. Pitkään on tehnyt mieli palata Maigret´n pariin. Olisi mielenkiintoista kokea, maistuvatko ne vielä varttuneemmallakin iällä.

Ruotsalaiset rikoskirjat ovat kuitenkin vallanneet ykköspaikan rikosviettini tyydyttämisessä.

Viehtymys alkoi Mankellin Wallander-kirjoista. Olen sellainen lukija, että en kaipaa action-tyyppistä mellastusta. Ilkka Remes tympäisee, vaikka alkuvaiheet olivatkin kohtalaisen lupaavia.

Wallander on hidas, jahkaileva ja kompleksinen. Siinä on suomalaiselle lukijalle henkilökohtaisia samastumiskohteita, ei pelkästään rikosen selvittelyä. Niitä lukisi, vaikka sitä rikosta ei olisi ollenkaan, sillä rikokset ovat välillä turhankin mittavia. Riittäisi mies ja hänen elämämänsä ns. hyvinvointiyhteiskunnassa.

Sjöwall & Wahlöö siirtyi ensimmäisenä elokuvaksi 1990-luvun alkupuolella. Martin Beckiä esitti Gösta Ekman. Viehätyin kovasti. Heti perään tuli Tv-sarja, jossa Peter Haber esitti Beckiä.

Gunvald Larssonin roolihahmo (Mikael Persbrandt) sai näissä filmeissä huomattavan suuren painoarvon verrattuna aiempiin. Se teki dramaturgisesti hyvän vaikutuksen. Tuli lisää dialogia ja vastakohtaisuutta pääparin kesken. Sama rakenneoivallus kuin esim. Don Quijote & Sancho Panza, Sherlock Holmes &  tohtori Watson, Mikki Hiiri & Hessu, Pekka & Pätkä.

Tällä sarjalla ei enää ole alkuperäisen sarjan kirjoittajien kanssa muuta tekemistä kuin päähenkilöiden nimet. Ihan kelpo sarja kuitenkin. Osia on valmistunut 24, ja lisää on tietääkseni tulossa.

Wallander alkoi siirtyä filmille 1995, pääosassa täydellisesti mielikuvaa vastaava Rolf Lassgård.

En tarkemmin tiedä, miksi pääosan näyttelijää piti vaihtaa televisiosarjaan. En pidä valintaa (Krister Henriksson) erityisen onnistuneena. Luvassa on nyt uusi englantilaisvalmisteinen sarja jo kertaalleen ruotsin kielellä filmatuista aiheista. Tunnustaa täytyy, että muutosvastarintaa on sisimmässäni havaittavissa. Mutta toisaalta: englannissa tehdään yleensä tyylitajuista laatutavaraa.

¤

Äsken tuli Yle FST-kanavalta ruotsalainen rikosfilmi ”Surmanjahti” (Nolltolerans - ohj. Anders Nilsson 1999). Se ei liity mihinkään sarjaan. Pidättäydyn ylenpalttisilta kehuilta. Kelvollinen mutta ei minun makuuni. Hieman liikaa actionia ja verilöylyjä, kelpaisi nippa nappa amerikkalaisen väkivaltasarjan osaksi.

Helsingin Sanomien rokkaava elokuvakriitikko Arto Pajukallio ei harmikseni ymmärrä ruotsalaista laatua. Hän heittää kaikille Wallandereille ja Beckeille kaksi tähteä ja moittii niitä kaavamaisiksi, mutta Surmanjahti sai heti kolme.

¤

Sitten on tietysti Håkan Nesser ja Stieg Larsson ja muut. Niihin palaan tällä palstalla toisella kertaa.

Tyttö ja helmikorvakoru

Yksi vuosikymmenen (siis 00-luvun) parhaista elokuvista tuli Yle-Teemalta. Herkkä ja oivaltava kuvaus 1660-luvun Hollannista, taiteilija Johannes Vermeerin talosta ja yhden tunnetun teoksen syntyvaiheista.

Taloon pestattu piikatyttö on keskeinen. Hierarkian alimmainen joutuu kohtaamaan monenlaista nöyryytystä: kiusantekoa, ahdistelua, julmuutta, komentelua, aiheettomia epäilyjä…

Amerikkalainen Scarlett Johansson tekee pääroolissa poikkeuksellisen vaikuttavan roolityön tytönreppanana, jota muut hyppyyttävät kohtuuttomasti.

Johansson on mielestäni nuorehkojen amerikkalaisten naisnäyttelijöiden taitavin ja monipuolisin. Ulkonäkö on persoonallinen - imago ei ole missi- tai pimutyyppinen eikä seksuaalisuuteen painottunut, kuten joillakin muilla. Sensuelli kuitenkin.

Tällainen roolityö ei monelta onnistuisi - se on vaatinut nuorelta naiselta hyvää itsetuntoa. Kuva, jonka hän rakentaa, ei aina ole pelkästään kaunis. Yksi elämän vähäpätöisimmistä joutuu siinä tahtomattaan tilanteisiin, joihin hän ei ole valmis ja joissa hänellä ei ole edellytyksiä pärjätä.

Johanssonilla on moni-ilmeisyyttä. Hän aloitti lapsitähtenä (Hevoskuiskaaja), mutta onnistui toisin kuin useimmat kehittymään uskottavksi aikusnäyttelijäksi. Hänelle on osunut muutamia huippurooleja, kuten Sofia Coppolan ohjaama Lost in translation, Woody Allenin ohjaama Match Point ja Brian De Palman gangsteri-film noir Musta Dahlia. Ja tietenkin Rakkauslaulu Bobby Longille. Hyvin erityyppisiä roolitöitä - kaikki onnistuneita.

Tyttö ja helmikorvakoru on eurooppalainen kulttuurielokuva. Onneksi sellaisiakin vielä tehdään - tälläkin vuosituhannella, vaikka Ingmar Bergman, François Truffaut ja Luis Buñuel ovat kuolleet.