Rukkaset naulasta

Lähestyvä kesä sekoittaa ajatuksia. Eilen kirjoittelin uutta tarinaa blogiin. Aiheena oli äskeinen käyntini Tukholmassa. Olin hääjuhlassa, kävin museoissa, vaeltelin kaupungilla. Kirjoituksesta tuli kuitenkin sen verran sekava sepustus, että en kehdannut sitä lähettää. Ajatukset karkailivat, en osannut keskittyä.  

Lähestyvä kesä tarjoaa mahdollisuuden muuttaa elämäntyyliä. Olen vuosikymmenet viettänyt suuren osan kesästä kesäkodissani Längelmäveden rannalla. Muutos kaupunkielämään on valtava. On hiljaisuutta, on rauhaa. Toisaalta on myös paljon vieraita - sekä kotimaasta että ulkomailta, tänä kesänä ainakin Ruotsista, Belgiasta, Saksasta, Italiasta ja Espanjasta.   

Suurin muutos on kuitenkin tavallisen arkipäivän sisällössä. Töölöntorilla minulla ei ole mahdollisuutta fyysiseen työhön. Längelmävedellä on. Minulla on puutarha, kasvimaa, kukkapenkkejä, yrttipenkki,  rantapajukkoa, metsääkin. Niissä on käyttöä lapiolle, rautakangelle, sahalle, moottorisahalle, raivaussahalle, trimmerille, silppurille, kirveelle, ruohonleikkurille, puhumattakaan rakentamisessa tarvittavista työkaluista. Minullahan on suunnitteilla uusi käymälä, kuten aiemmin kerroin.   

Viihde-elektroniikkaa välttelen, vaikka on sitäkin mukana. Tietokoneeseen minulla syntyy talven mittaan jonkinasteinen addiktio. Siitä yritän rimpuilla kesällä irti. Läppäri on kyllä mukana, sillä joudun tekemään alkukesästä erään työhön liittyvän tekstin, etätyönä. Mutta nettiin en helposti pääse, yhteys on huono. Pitää ajaa lähemmäksi lähikaupunkia, jos aikoo saada yhteyden sujuvaksi. Siihen en ihan joka päivä viitsi ryhtyä. 

Kesäperinteisiini kuuluu kierrellä lähialueen tapahtumissa. Tampereen näyttelyt ja museot, Vanhan kirjallisuuden päivät, lähipitäjien kesäteatterit ja konsertit, Mäntän taidenäyttelyt, Oriveden opiston yleisötilaisuudet ja monet muut, kaikki tällaiset kuuluvat kesäohjelmaani. 

Suurin ilo on kuitenkin lukeminen. Se jakautuu kahteen osaan. Toisaalta ovat kirjat, joita luen nojatuolissa suuren ulkona puun varjossa. Minulla on jo hankittuna pino kirjoja ja lisäksi pitkä vihjelista. Paikallinen kirjasto pääsee taas keskeiseen asemaan, kuten joka kesä. Toisaalta minulla on mökin ullakolla ja aitassa melkoinen määrä vanhoja lehtiä menneiltä vuosikymmeniltä, aina 1920-luvulta saakka. Ne ovat uskomattoman kiinnostavaa luettavaa. Olen aikeissa ottaa skannerin mukaan voisakseni ottaa talteen kiinnostavia juttuja. Sellaisista on kertynyt jonkin verran näytteitä tämän blogin menneissä postauksissa. Sivun vasemmasta reunasta löytyy tunnistetyyppi "Vanhoista lehdistä löytynyttä".  

Päättyneen talvikauden illat ja pitkälle yöhön olen yleensä istunut sormet tietokoneen näppäimistöllä. Nyt on aika katkaista tämä riippuvuus ja vetää rukkaset käteen. (Harmikseni en löytänyt kuvavarastostani kuvaa kunnon rukkasista. Pitää tyytyä näppylähanskoihin.)  

Katko tekee hyvää, suosittelen. Kirjoittamisen sijaan vietän myöhäisillat kuljeskelemalla pitkin rantoja, istuskelemalla laiturilla, soutelemalla, saunomalla, kuuntelemalla kesäyön ääniä. Puolieläkeläisenä olen ensimmäistä kertaa puolijoutilas alkukesän ajan. Ainoastaan yksi virkamatka on tiedossa: Berliini kesäkuun puolivälissä. Loppukesästä ei ole mitään. Helsingissä tuskin käyn muutoin kuin vieraita hakemassa / viemässä satamissa ja lentokentällä.  

Kiitän lukijoitani ja toivotan hyvää kesää. Erityisesti kiitän Teitä, jotka olette vilkkaasti kommentoineet juttujani. Kiitos myös Teille, jotka olette kommentoineet sähköpostitse. Lähipäivinä katoan maisemista. Jos kesästä hengissä selviän, palaan tänne syksyllä hyvissä ajoin ennen joulumarkkinoiden avautumista.

Harva meistä on rautaa

Takana leppoisa viikko maaseudun rauhassa Längelmäveden rannalla. 

Ensimmäinen päivä meni seisoskellessa ja katsellessa. Ei heti pidä rynnätä töiden kimppuun. Pitää tuumailla, tutkiskella, suunnitella. Illalla saunaan.  

Toinenkin päivä meinasi mennä seisoskellessa, mutta sitten kuitenkin panin töpinäksi. Vuoden kiertokulussa uusi kesä alkaa siitä, että poistaa näkyvistä edellisen kesän jäänteet. Se tarkoittaa pihamaalla lojuvien lehtien ja risujen korjaamista. Tontillani on paljon lehtipuita, koivua, vaahteraa, tammea, salavaa, haapaa, leppää, omenapuita. Siivottavaa on paljon.  

Olen liian laiska haravoimaan niin suurta pinta-alaa. Ruohonleikkuri, joka puhaltaa imemänsä silpun keräyskoteloon, on helpompi tapa. Mutta ruohonleikkuri ei suostunut heräämään talviunestaan. Vaikka kuinka tempaisin narusta, se ei käynnistynyt.  

Siispä työkalut esiin ja korjaamaan vikaa. En minä oikeasti sellaista osaa, mutta toivoa voi, että sattumalta onnistuisi. Muistista nousi muuan hiljattain näkemäni filmi, jossa naisvirkailija korjasi konttorin oikuttelevan automaatin suuntaamalla napakan potkun vehkeen kylkeen. Se vaikutti rutiinitoimenpiteeltä ja tepsi heti. En minä kuitenkaan potkaissut leikkuria, sen sijaan vääntelin ruuveja, joita oli monta.  

Jotenkin lipsahti. Pikkusormi osui johonkin terävään. Tuli haava, verta valui. Onneksi tuvasta löytyi viimekesäisiä laastareita. Korjaustyö keskeytyi. Illalla naapurin isäntä poikkesi. Kun valitin oikullista ruohonleikkuria, hän kokeili. Ensimmäisellä tempauksella se käynnistyi. Olin siis osannut korjata koneen! Sitten lämmitimme saunan.  

Seuraavana päivänä päätin korjata kuistin repsottavan rännin. Tikapuiden asettelu oli hankalaa, sillä siinä on jyrkkä penger. Kun olin kiivennyt kaksi askelmaa, tikapuut lähtivät kallistumaan ja jouduin hyppäämään maahan.  

Alastulo ei onnistunut aivan ihanteiden mukaisesti, telemark jäi hieman vajaaksi. Pyörähdin kyljelläni pengertä alas. Laastarilla paikkasin nilkan ja kämmenen ruttuun mennyttä ihoa.  

Seuraavana päivänä pilkoin klapeja. Nyt lukija taatusti ennakoi, että iskin kirveellä polveeni. En iskenyt. Käänsin myös kasvimaata. En katkonut lapiolla varpaitani. Siivosin myös mökkiä, sillä hiiret olivat taas juhlineet. En saanut siitäkään vammoja.  

Mutta ristiselkä on nyt niin kipeä, että hyvä jos pääsen sängystä ylös. Reisilihakset ovat yhtä arat kuin lukiovuosina, kun jumppamaikka oli pistänyt pojille rangaistukseksi sata kyykkyhyppyä. Hartioita ja niskaa särkee niin, että kerrankin tunsin tyytyväisyyttä siitä, että suuri osa paluumatkasta Helsinkiin sujuu moottoritietä pitkin. Ei nimittäin tarvitse paljon pyöritellä auton rattia.  

*   *   *   

Lähtiessä poikkesin naapurissa sopimassa muutamista korjaustöistä. Siellä yhdeksääkymppiä lähestyvä vanhaisäntä esitteli liiteriä. Hän oli pilkkonut ison liiterin kattoa myöten täyteen koivuklapeja. Tuvassa minulle näytettiin naapuripitäjän paikallislehteä. Siellä oli kuva ja juttu 86-vuotiaasta sukulaismiehestä, joka oli osallistunut voimistelukisaan ja heittänyt voltin eteen ja taakse.  

*   *   *    

Huomenna lähden työmatkalle Tallinnaan - jos sängystä ylös pääsen. Aamulla pitää vielä muistaa vaihtaa laastarit käsiin. Sihteerini neiti B. on luvannut kantaa puolestani matkalaukkuni laivaan. (Kuvassa se kirves, jolla en lyönyt polveeni)

Mestarismies

Olen loppuviikolla aikeissa aloittaa laidunkauden. Se tapahtuu tänä vuonna jostakin kummallisesta syystä myöhässä, vaikka nyt olen puolijoutilas. Yleensä olen päässyt alkuun jo huhtikuun puolivälin paikkeilla.  

Vakituiset lukijat tietävät, että kesäkotini sijaitsee Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla. Se on vanha torppa, jonka ympärillä on sauna, liiteri. useita aittoja, venevaja ja muita talousrakennuksia.  

Joulupäivän hirmumyrsky kohteli kaltoin Pirkanmaata. Minäkin sain naapurilta hälytyksen, että puu oli kaatunut mökkini kuistille. Menin katsomaan. Vahinko oli vähäinen ja se korjattiin. Jäin samalla viettämään muutaman pimeän talvipäivän täydellisessä hermolevossa.  

Kävi ilmi, että toinenkin vahinko oli tapahtunut. Kaatunut puu oli osunut käymälän seinään ja tönäissyt sen vinoon. Se vahinko odottaa korjaajaansa. Nyt on sen aika.  

Olen talven mittaan miettinyt, että en korjaakaan vanhaa vaan rakennan viereen kokonaan uuden käymälän. Sellaisen entistä paremman ja perinnetietoisemman.  

Ongelma on siinä, että en ole mikään rakennusmies. En ole elämässäni rakentanut omin päin mitään muuta kuin sen vinoon pudonneen käymälän. Siitä tuli sinänsä käyttökelpoinen ja tarkoituksensa täyttävä, mutta siinä on muutamia kiusallisia vikoja. En kehtaa niitä tässä tarkemmin kuvailla, sillä siitä voisin menettää arvovaltaisen profiilini osaavampien lukijoiden mielikuvissa. Olen nyt päättänyt rakentaa kokonaan uuden ja paremman ja purkaa sitten vanhan pois, kun uusi on valmis. Vanhasta siirrän sitten uuteen seinillä olevat vanhat filmitähtien kuvat.  

Suunnittelutyön pohjaksi olen lueskellut alan teoksia. Kuvia olen katsellut Käymäläseura Huussin nettisivuilta (täältä). Siellä on kuvia, ohjeita ja aiheeseen liittyviä runojakin. Sellaisen seuran olemassaolosta en tiennyt aikaisemmin mitään. Seura näyttää pitävän kotia Tampereella. Siellä on vaikka mitä, ilmankos tänään Hesari kirjoitti, että Tampereella haluaisivat asua melkein kaikki. Asuin minäkin joskus - tai jos en ihan asunut niin oleskelin pitkiä aikoja.  

Käymälän rakentaminen vaatii oikeanlaista asennetta. Sitä ei pidä rakentaa pelkällä järjellä vaan mukana pitää olla tunnetta. Oikeanlaisen asenteen löytymistä on suuresti edesauttanut pieni kirja nimeltä Mestarismies (Specialist - Charles Sale 1930, suom. Ville Repo 1954), josta oheiset Rolf Sandqvistin piirtämät kuvat. Kirjan alaotsikkona on osuvasti "Puuseen rakentamisen ja onnellisuuden oppikirja".  

Sitaatti kirjan takakannesta: 

"Kukaan lukija tuskin voi olla mieltymättä tähän kirjaan ja kunnioittamatta sitä ammattitaitoa ja alansa kaikinpuolista hallitsemista, mitä kirjan päähenkilö Lem Putt osoittaa. Lem Putt, puuseppä, on oivaltanut erikoistumisen tärkeyden nykyajassa, hän on erikoistunut ja todella kehittänyt taitonsa suorastaan taiteen asteelle. Tässä kirjassa hän selostaa eräälle asiakkaalleen näkökohdat, jotka on otettava varteen ennen kuin tietty terveydellinen pikkurakennus voidaan pystyttää niin, että se kussakin erikoistapauksessa on mahdollisimman käyttökelpoinen ja tarjoaa toivotun nautinnon."

Kaupalliset katastrofit

Katastrofielokuva ei ole minulle mieluinen lajityyppi. Enimmäkseen välttelen niitä ja muitakin isoja Hollywood-revityksiä. Kaikkein vastenmielisin laji on lentokonekatastrofielokuva. Minulla on tarpeeksi vaivaa hillitä lentoinhoni ilman elokuvan lisäämiä pelkoja. Koko aikuisikäni olen matkustellut työasioissa ympäri maailmaa, mutta koskaan ei vastenmielisyyteni lentämiseen ole kaikonnut.  

Katastrofi- ja Hollywood-asenteestani huolimatta katsoin äsken Titanic-elokuvan (James Cameron - 1997). Olen sen nähnyt uutena ja muistikuvissani se oli katastrofielokuvaksi kohtalaisen siedettävä. Mielikuva vahvistui nyt. Se ei ollut pelkkää revittelyä. Siihen oli onnistuttu saamaan uskottavalla tavalla hivenen verran inhimillisyyttäkin. Sankari ei ollut tyypillinen kovanaama.  

Muutama päivä aikaisemmin tuli elokuva Titanicin kohtalonyö (A Night to Remember - Roy Ward Baker - 1958). Se oli kelpo Brittiläistä tyylitajuista laatutyötä. Se soveltui hyvin Ylen laatutietoisen Teema-kanavan ohjelmistoon.  

Toinen vältettävä  asia katastrofielokuvien lisäksi minulle ovat mainoskanavat. Niitä pyrin välttämään ihan pelkästään mielen tasapainon vuoksi. Huippulaadukkaita ohjelmia niiltä kanavilta on jokseenkin turha odottaa, mutta keskinkertainenkin ohjelma - varsinkin elokuva - menee pilalle mainoskatkojen vuoksi.  

Niin tämäniltainen Titanickin.  

Traagisimmalla hetkellä, silloin kun epätoivoinen ihmisjoukko kamppaili henkiin jäämisestään, saimme mainoskatkon, jossa meille kaupattiin jäätelöä ja kissanruokaa. Lisäksi tuli tyrkkykatkelmia saman kanavan ohjelmista, joita ovat jääkiekko-ottelut ja Duudsonit.   

Tarkemmin ajatellen, taitavat nämä mainitut ohjelmat oikeastaan soveltuvan Titanic-katastrofin aihepiiriin. Olisikohan siinä jokin kätketty viisaus?  

(Kuvassa on katastrofielokuvista ensimmäinen, hauskin ja paras: Tappajahai. Sen jälkeen pelotti mennä uimaan mökkirannassakin Längelmävedellä.)

Liberaali vai konservatiivi?

[eilinen sipulijuttu jatkuu]

Eilen kirjoitin poliittisesta ”eriseuralaisuudesta” joka leppyi yhteisen herkun ansiosta. Se herkku on sipuli, jota sain kesäkotini naapurilta ison kassillisen tuliaisiksi. Vänkäämisessä kohtasivat liberaali ja konservatiivi. Sama asetelma taitaa olla juuri nyt ajankohtainen muuallakin.

* * * 

Lapsuudenmuistoni on, että äitini inhosi sipulia, vaikka maalaistyttö olikin. Sipulia ei sopinut laittaa mihinkään ruokaan, ei murustakaan. Isälleni sipuli olisi kyllä kelvannut, mutta vaimo perheessä päättää. Niinpä minäkin jäin lapsena vaille kokemusta sipulin mausta. En osannut kaivata.

Ensitutustumiseni tuli joskus 16-vuotiaana. Oli maisteltu poikien kanssa kaljaa. Kiersimme yöllä nakkikioskin kautta kotiin. Kaverit tiesivät, että sipuli peittää hengityksen hajun. Kotiin saapuminen henki tuoksahtaen sisälsi katastrofin mahdollisuuden. Lihapiirakan väliin pyydettiin iso annos sipulisilppua. 

Tämäkin ekakerta jäi mieleeni elämyksenä, jota en ikinä unohda. Siitä hetkestä ymmärsin, että sipuli on herkkua. Minusta tuli Jyväskylän Kirkkopuiston laidalla sijaitsevan nakkikioskin viikonloppujen vakioasiakas.

Ensimmäinen tutustumiseni pizzaan tapahtui joskus 70-luvun alussa Tukholmassa. Lähelle Odenplania oli perustettu ravintola, joka erikoistui tähän eksoottiseen ruokaan. Sinne oli ainainen tungos.

Siinä ravintolassa sain kokea seuraavan ekakerran. En muista, minkä niminen pizza se ensimmäinen oli, mutta sen muistan, että siinä oli runsaasti valkosipulia. Siitä hetkestä ymmärsin, että valkosipuli se vasta herkkua onkin. 

Opiskeluvuosina minusta tuli melkein kasvissyöjä. Se ei ollut ideologia vaan käytännöllinen ratkaisu. Asuin opiskelijakommuunissa Kruununhaassa, ja yksi asukkaista oli kokkiopiskelija, joka johti ruokataloutta. Kasvisravinto osoittautui ammattilaisen tekemänä erinomaiseksi. Se sopi myös opiskelijan laihalle kukkarolle. Ehdottomia emme olleet - välillä teimme kokeiluja liharuokien puolelle, mutta ne jäivät vähiin.

Tältä kokilta opin paljon ruoanlaittotaitoja, ja eri sipulilajit olivat siinä kunnia-asemassa. Sitä olen jatkanut vuosikymmenet. 

En tiedä, onko sipulinhimoni peräisin sen puutteesta 16-vuotiaaksi asti. Ehkä on. Himo ei ole hellittänyt vuosien myötä. Lisään sipulia kaikkeen mihin voin. Valitsen usein ravintolassa ruokalajin tällä perusteella. 

Nyt kuitenkin vaara uhkaa. Olen ymmärtänyt, että sipulinkasvatuksen tulevaisuus suuntautuu geenimanipulaation suuntaan, jos amerikkalaiset aikeet toteutuvat. Uuden ajan sipuli tulee ennakkotietojen mukaan olemaan sellainen, että sen kuoriminen ja pilkkominen ei enää aiheuta kuorijalle kyyneleitä.

Sen verran konservatiivi minä olen, että tällaista uudistusta vastustan jyrkästi. Oikean sipulin tulee itkettää.

* * *  

Minulla on toinenkin samanlainen himon kohde. Se on ruisleipä. Sitäkin on ”uudistettu” huonoon suuntaan, tosin ei geenimanipulaation keinoin. Elanto teki aikoinaan parasta, mutta sitä ei enää ole. 

Kuvassa emme ole minä ja kesänaapurini, mutta vaikuttaa siltä, että samankaltaista poliittissävyistä näkemyseroa kuvan henkilöilläkin on. Ehkä tässä ovat 1960-luvun vastineet Haaviston ja Niinistön kannattajille? - (Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.)

Epäilyttävä helsinkiläinen vouhottaja

Kesänaapuri poikkesi Helsingin-reissullaan tervehtimässä. Hän on oikein mukava mies vaikka irvaileekin aina meitä helsinkiläisiä kummallisista vouhotuksista. Nytkin hän piti itsestään selvänä, että minä olen yksi niistä kelvottomista, jotka äänestivät Haaviston jatkoon. Hän kun tuntee minut ja omituiset kotkotukseni ja melkein 40 vuoden takaa. Osui kyllä oikeaan. Itse hän oli Väyrysen miehiä.

Tuliaisiksi hän toi ison kassillisen Längelmäveden rannalla kasvattamiaan sipuleita. Niiden maun suhteen mielipiteemme ja intohimomme osuvat paremmin yhteen. Sipuli-intonikin hän tuntee vuosikymmenien ajalta, joten hän on kohtuullisen vakuuttunut, että jopa helsinkiläiset vouhottajat ymmärtävät hyvän maun päälle.

Tuliaisten tuottama mielihyvä lievensi poliittista kiistaamme. Minä lepytin häntä vakuuttamalla, että voisinhan minä toki Väyrystäkin äänestää, ainakin sellaisessa tapauksessa, että toisella kierroksella olisivat olleet vastakkain Väyrynen ja Soini. Hän taas lepytti minua vakuuttamalla, että voisi toki Haavistoa äänestää, ainakin sellaisessa tapauksessa, että toisella kierroksella olisivat olleet vastakkain Haavisto ja se Essaja tai se Pidee.

Leppymisen rohkaisemana hän pyysi minua kuskiksi, kun hän itse on tottumaton ajamaan Helsingissä. Autonsa hän oli jättänyt olympiastadionin parkkipaikalle ja kävellyt siitä ylämäkeen Töölöntorille. Tavoite oli päästä autolla Jätkäsaaren satamaan ottamaan vastaan Tallinnan-reissulta palaavia sukulaisia.

Näin tapahtui. Ajoin Länsisatamaan ja takaisin ja vein matkalaiset vielä Hämeenlinnan moottoritien alkuun, josta heidän oli helppo lähteä jatkamaan matkaa kohti Pirkanmaata. Minä palasin Töölöön bussilla.

Sain Tallinnan-tuliaisiksi vielä ison suklaalevyn. En kehdannut kieltäytyä, mutta sitä en syö. Annan sen vaikka eteenpäin jollekin. Syy jyrkkään asenteeseeni ei ole mikään helsinkiläinen kotkotus eikä edes presidentinvaali. Lukija ymmärtää kielteisen asenteeni, jos viitsii kelata blogiani taaksepäin kaksi pykälää ja lukea sieltä postauksen nimeltä ”Kohtalaisen komea mies”. Sieelä on koko surkea totuus.

[sipulitarina jatkuu]

Laiskotteluterapiaa

Joulun hirmumyrsky oli raadellut kesäasuntoani. Sain asiasta viestin naapurin isännältä. Ei auttanut muu kuin lähteä Längelmävedelle katsomaan, vaikka kuinka Belgian-matkan jälkeen laiskotti.

Pääsin perille iltapimeällä. Taskulampun valossa vahingot eivät kovin pahoilta näyttäneet. Iso mänty oli kaatunut niin ovelasti, että sen latva oli vanhan päärakennuksen kuistilla. Räystäs oli nurkasta vääntynyt ja vesiränni irronnut. Latva tukki täysin mahdollisuuden päästä sisälle rakennukseen. 

Aikomukseni oli jäädä yöksi. Onneksi olin taas kerran ollut kaukaa viisas ja jättänyt myrskylyhdyn, lamppuöljyn ja sytyttimen helposti löydettävään ja kuivaan piiloon. Kun mökkiin en päässyt, piti lämmittää sauna. Kylpemisen jälkeen patja porstuasta lauteille ja makuupussi kaapista esiin. Käy se niinkin, vaikka vähän kapeaa oli. Eksoottinen kokemus.

Aamulla naapurin Tarmo tuli moottorisahan kanssa ja avasi väylän kuistille ja sisään mökkiin. Sähkö ihme kyllä toimi, syynä varmaankin se, että sähkön toimittaja oli se V:llä alkava ruotsalaisfirma eikä se suomalaisfirma, jonka päätoimiala on optioiden jakelu. Sain siis lamppuun valon ja patterin lämpiämään.

Mökillä ei talvella voi oikein tehdä mitään. Siinä vähän kuljeskelin pihalla ja seisoskelin ja katselin. Sitten antauduin laiskuudelle. Kävin tuvan sängylle selälleni ja annoin unen viedä. Herätessä ulkona oli taas pimeää. Kävin hakemassa vintiltä luettavaa. Olisi siellä kirjojakin, mutta tunnelmaan sopivat paremmin vanhat lehdet. Niitä siellä on vaikka kuinka paljon.

Luin Urheilun Kuva-aittoja vuodelta 1960. Niissä selostettiin Rooman olympiakisoja. Eugen Ekman voitti kultaa. Eeles Landström voitti pronssia, ja muutenkin meni hyvin.

Luin 60-luvun puolivälin Suosikkeja. Niissä intoiltiin Liverpoolin nuorista karvapäistä, Beatleseista. Oli myös kotimaisia uusia tähtiä, sellaisia kuin Danny, Johnny, Irwin, Hector ja Folk-Fredi. Lehtien välissä oli lakanankokoisia kuvia tähdistä. Oli sadan myydyimmän levyn listoja. Melkein kaikki kappaleet muistin. Pientä pilkkaa esitettiin sellaisille listan kärkipään lauluille kuin Iltatuulen viesti, Häävalssi ja Rakastan elämää. Edustivat mennyttä maailmaa.

Vanhan hirsiseinäisen torpan tuvan lämpimässä sängyssä lukiessa iski uni helposti, vaikka kuinka jännittäviä juttuja luki. Piti hakea ullakolta vielä jännittävämpää lukemista. Muistin, että siellä on isot pinot Pekka Lipposen ja Kalle-Kustaa Korkin seikkailuja. Pirskatti, ne olivat tosi makeita.

*   *   *

Saunan lämmitin joka ilta, mitään muuta työtä en tehnyt. Ravintoni oli vähän yksipuolista. Oriveden S-kaupasta mukaan oli tarttunut lähinnä sellaista ruokaa, jonka sai valmistetuksi tikun nokassa saunan kiukaalla. Juoma oli Iisalmessa purkitettua.

Myrskyvahinkoja paljastui vähitellen enemmänkin. Niistä vakavin oli kohdistunut tyylipuhtaaseen käymälääni, sellaiseen perinnepikkulaan, punamullalla maalattuun, jossa on sydämenkuva ovessa ja sisäseinillä vanhojen filmitähtien kuvia. Olen rakennuksesta ylpeä, sillä olen itse sekä sen arkkitehti että rakennusmestari. Sitä paitsi se on kestävän kehityksen mukaisesti kompostoivaa mallia.

Nyt myrsky oli kaatanut puun sen seinään niin, että rakennus oli osittain pudonnut nurkkakiviltään. Se oli taaksepäin vinossa. Rakennuksen käyttöä varsinaiseen tarkoitukseensa vinous ei estänyt, mutta istuminen tuntui huteralta. Tuntui, että nyt ei sovi nojata peräseinään. Jos nojaan, koko pytinki keikahtaa selälleen, ja kuinkas minun silloin käy.

Neljä päivää vietin hiljaiseloa mökin yksinäisyydessä, sitten kyllästyin. 

Muistin, että ryhmä työpaikkani naisia oli käynyt äskettäin luostarissa harjoittamassa retriittiä. Oli ollut hieno kokemus. Mitenkähän tämä minun kokemukseni? Lukemisto ja ravinto eivät minulla tainneet olla aivan ihanteen mukaisia mutta hyvää silti teki. 

Ihan kuin uusi mies olisi palannut kaupunkiin: virkistynyt, energisempi, sosiaalisempi. Jaksoi taas kuunnella muita.

Elämä pelkkää juhlaa

Joku viisas kirjoitti joskus, että aika on luonnon keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa. Taisi olla näsäviisas.

Määritelmän totuusarvo tuli empiirisesti testatuksi viimeksi kuluneen viikon aikana. Määritelmä osoittautui virheelliseksi. Aikaahan olisi vaikka kuinka paljon - miksi siis kaikki juhlat järjestetään peräkkäisinä päivinä? Siis kaikki sellaiset juhlat, joihin minä joudun menemään.

Ensin oli ystävän tohtorinväitös ja siihen liittyvä karonkka. Sitten Vuoronvarausviraston pikkujoulu sidosryhmille. Sitten tuttavaperheen nuoren neidin ylioppilasjuhla ja samana iltana kaverin 60-vuotisjuhla. Sitten itsenäisyyspäivän juhla ja vielä jatkot.

Maljoja nosteltiin kaiken aikaa. Joka paikassa oli tarjolla kuohujuomaa ja boolia, useimmissa myös väkevämpiä. Mutta minä kun en ole erityisemmin kuohujuomien ja makeiden sekoitusten ystävä, enkä varsinkaan väkevien. Kiusallisen huomion välttämiseksi ei niistä kuitenkaan voi sosiaalisessa tilanteessa kieltäytyä. Minun mielijuomani olisi olut, mieluiten nautittuna saunan jäähdyttelytauolla kesäkotini laiturilla Längelmäveden rannalla. Olut kelpaa myös hyvässä kaveriseurassa ravintola Elitessä tai Kosmoksessa.

Ruokapuoli kaikissa kemuissa oli vähän niin ja näin. Oli monenlaista naposteltavaa pikkupalaa, täytekakkua, tuulihattua ja piirakkaa, joissakin jopa salaattia. Näin pitkässä putkessa ne kuitenkin tuntuivat riittämättömiltä. Kahtena yönä kotiin palatessa piti hakea hätäapua nakkikioskilta.

Onneksi oli tarpeeksi valkoisia paitoja ja tumma pukukin jotenkuten mahtui. Frakki oli säilynyt kunnossa pukupussissa, vaikka edellisestä käytöstä oli kolme vuotta. Nyt paidat ovat menossa pesuun ja pukupussi pitää pakata odottamaan, tulisiko sen sisällölle joskus taas käyttöä.

Nyt ei ole juhlia tiedossa. On aika yrittää kuntoutua kohmelosta. Vuorokausirytmi on tavallistakin sekaisemmassa tilassa. Se on saatava kuntoon. Eliteen tai Kosmokseen en poikkea. Ruokalassa valitsen kasvispainotteista ruokaa. Käyn pitkillä iltakävelyillä. En notku yökausia netissä.

Kansallistunne sydämessäni

Matkan aikana ilmestyneitä lehtiä selatessani löysin yllättävän tiedon. Oli äänestetty maakuntien nimikkojärviä (lista vieressä). Pirkanmaan järveksi oli valittu Längelmävesi. Kesäkotini sijaitsee sen rannalla.

Tunsinpa tyytyväistä ylpeyttä.

Mitenkähän tuohon tulokseen on päädytty? Olisihan siellä tunnetumpiakin, vaikkapa Näsijärvi, Vesijärvi ja Roine. Onkohan siellä huseerannut joku oriveteläisten ja längelmäkeläisten nettijuntta, joka on äänestänyt yötä päivää oman järvensä puolesta? Ihan kuin Euroviisuissa.

Tai sitten Topeliuksen laulu (”Kas Längelmävesi tuolla / vöin hopeisin hohtelee…”) on tepsinyt.

Järvilistalla oli muitakin yllätyksiä. Pohjois-Savossa ei voittanutkaan Kallavesi vaan Juojärvi. Enpä usko sen nimisessä koskaan edes uimassa käyneeni, vaikka tyttärentyttäreni kanssa minulla on ollut vuosikausia kestänyt projekti, että Suomen jokaisessa järvessä on käytävä pulahtamassa.

* * * 

Suomen kansallislinnuksi on joskus äänestetty laulujoutsen. Hieno lintu kieltämättä, mutta mielestäni jotenkin outo ja eksoottinen suomalaisessa maalaismaisemassa. Kuin veistos, kuin taruolento. Ymmärrän hyvin kirjailija Riku Korhosta, joka HS:n kolumnissaan mietti aihetta:

”Katselin varpusta pimeässä. Tuntui tyylivirheeltä, että kansallislintumme on kopea ja kiukkuinen laulujoutsen, kevään valossa keikaroiva aristokraatti, symbolisesti ylivirittynyt tuonpuoleisen trumpetisti. Osuvampi vertauskuva olisi lokakuinen varpunen, sateessa kastunut kaupunkilintu, joka rakentaa pesänsä piiloon ja sirkuttelee joka aidalla arkivaatteissa.”

Olenko liian arkisesti tunteva, kun olen taipuvainen ajattelemaan, että äänestäisin varpusta. Toinen hyvä vaihtoehto olisi varis, sekin suomalaiseen maisemaan ja elämäntyyliin täydellisesti mukautunut jäsen.

Suomen kansallismaisemaksi muistan mainitun Kolin näkymiä. Se on peräisin kansallisromantiikan ja karelianismin kaudelta. Vikipedia näyttää antavan pitkän listan   kansallismaisemia.

Varpusen ja variksen hengessä Dessu tarjoaa kansallismaisemaksi jotain helposti löydettävää. Vaikkapa oheisen kuvan esittämää pirkanmaalaista suloisesti kumpuilevaa järvimaisemaa, joka pisti autoilevan matkamiehen pysähtymään ja avaamaan ikkunan ja tallettamaan kamerallaan tämän uuden vuosituhannen suomalaismaiseman (kuvat saa klikkaamalla isommiksi).

Mitä hyötyä?

Dessu on kerännyt kesäkotinsa kirjahyllyyn lasten- ja nuorten kirjoja. Tyttärentyttäreni Sohvi löysi sieltä Muumi-kirjat lomaillessaan kesällä Längelmäveden rannalla.

Sohvi löysi heti Muumi-filosofian ytimen lueskellessaan riippumatossa maaten. Kun Dessu-vaari sai joutilaana hellepäivänä siivousimpulssin ja komensi Sohvin mukaan auttamaan, Sohvi luki kirjasta:

" Kyllä te vietätte elämää. Korjaatte, puuhaatte ja hypitte aamusta iltaan. Mokoma hosuminen voi olla vaarallista. Johan sitä masentuu kun vain ajatteleekin kaikkia niitä jotka tekevät työtä ja raatavat. Ja mitä hyötyä siitä on? Eräs sukulainen luki trigonometriaa tuntokarvansa lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa. Joopa joo. Mörön vatsassa hän sitten lojui niin erinomaisen viisaana!  "

*  *  * 

Eipä sitten siivottu vaan jätettiin sikseen. Vieraita tuli, mutta kaikki ilmeisesti viihtyivät. Eivät ainakaan valittaneet.Sohvin repliikki jäi kuitenkin sen verran vahvana mieleen, että otin Muumi-kirjat mukaan Helsinkiin. Olen niitä kyllä ennenkin lukenut, mutta taidan lukea uudestaan.

Luen sitten kun ehdin, viitsin ja tulen sille päälle.


Kuvissa Tove Janssonin koti-ateljee Ullanlinnankatu 1 Helsinki (talon tornissa).

Se on taas ohi

Dessu järjesti viekkaudella ja vääryydellä itselleen pitkän vapaan viikonlopun. Oikeasti tarkoituksena oli käydä Längelmäveden kesäkodissa heittämässä hyvästit laidunkaudelle, joka meni jo. Viralliseen työpäiväkirjaan merkitsin kuitenkin nimikkeen ”etätyöjakso xx-muistion kirjoittamiseksi”.

Sitä en tullut työpäiväkirjaan merkinneeksi, että olin sen muistion kirjoittanut valmiiksi jo ennen reissua. Olin koko viime ja toissa viikon niin ahkera, että jätin iltapäivätorkut torkkumatta ja kirjoitin muistiota.

Näin se käy, kun eliittiin kuuluu ja osaa hyvin hämätä. Muistion luovutin tänään aamulla, merkitsin sen diariin ja panin mappiin. Siinä on 16 sivua + sisällysluettelo + kaksisivuinen lähdeluettelo. Tekstin sekaan puslasin kaksi taulukkoa (sellaisen tekeminen on minulle vastenmielistä, sillä en ole koskaan tullut opetelleeksi kunnolla exeliä).

Olin siis neljä yötä kesäasunnollani. Yksin, ei vieraita! Sellainen on toisaalta luksusta, toisaalta pelottavaa. Pistelin paikkaa talvikuntoon. Nostelin kesäkalusteet suojaan, haravoin pudonneita lehtiä kompostiin ja kasvimaan katteeksi, tyhjensin huussin, pilkoin saunapuita, kaadoin yhden koivun, joka on kasvanut sähköjohtoon asti, keräsin kasvimaalta yrttejä ja kesäkurpitsoita, leikkasin vähän omenapuita ja marjapensaita, irrotin ja tyhjensin järvestä saunaan vettä imevän pumpun, siivosin linnunpöntöt ja ripustin kaksi uutta, käänsin veneen ja imuroin kaikki asuintilat.

Ruokaa minulla ei enää ole kesäkodissani, kaikki varastot tyhjensin jo elokuussa. Jotta syöminen ei menisi aivan käristemakkaraksi, piti ajaa ulos syömään. Oriveden hotellin noutopöytä on tullut tutuksi.

Tämä siis päivisin. Pimeään aikaan ei oikein voi tehdä mitään. Saunominen kuuluu pimeyteen. Yhtenä iltana tuli naapurin Tarmo mukaan. Jäähdyttelytauoilla työnsimme niityn laidassa kilpaa kuulaa, kuten aina. Alkuerät, välierät, finaali. Kuula kuitenkin ennen finaalin viimeistä kierrosta pyöri pöheikköön eikä myrskylyhdyn vähäisessä valossa löytynyt. - Dopingtestejä ei onneksi järjestetty.

Yksinäiset saunaillat jäähdyttelin istumalla laiturin penkillä. Pimeys oli niin täydellistä, että varpaitaan ei nähnyt. Siinä kun istuu, kuuntelee hiljaisuutta ja antaa ajatusten vapaasti virrata, ollaan lähellä eksistenssin peruskysymyksiä. 

Sinne jäi kesä ja kesäkoti. Seuraavaan käyntiin on arviolta seitsemän kuukautta. Jos hengissä pysytään.

* * * 

Huomenna tiistaina Dessu nousee taas junaan ja matkustaa Turkuun. Nyt varmaankin pitkäaikainen blogin lukija arvelee, että olen menossa vilkuttamaan Ruotsin kruununprinsessalle ja Länsi-Göötanmaan herttualle, kuten äskettäin tein täällä Helsingborgissa.

Ei, näin ei ole. Työasiat vievät Turkuun. Aikataulu ei kuitenkaan taida asettaa estettä prinsessalle vilkuttamisellekaan. Yritän myös lähipäivinä päästä kärryille siitä, mitä tarkoittaa ”kulttuuripääkaupunki”-nimitys, joka on Turkuun liitetty.

(Kuvassa kesäkotini suuntaan osoittelevia tienviittoja).

Lapsuuden runoja

Yksi Dessun ikiaikaisia päähänpinttymiä on juosta kirjallisuuteen liittyvien tapahtumien ja paikkojen perässä. Niin tänäkin kesänä.

Runebergiin liittyvästä harmillisesta takaiskusta  kirjoitin jo. Muita tänä kesänä etsittyjä ja löydettyjä ovat mm. Volter Kilpi, F. E. Sillanpää ja Olavi Paavolainen. Yksi sen sijaan osui eteen etsimättä, aivan sattumalta.

Eräänä loppukesän kauniina päivänä Dessu ajeli autollaan kesäkotiaan kohti Keski-Suomen ja pohjoisen Pirkanmaan syrjäisiä teitä. Dessu etsiytyy mielellään pienille sivuteille jos näin voi välttää ajamasta valtateitä, jotka ovat tuhanteen kertaan tuttuja. Matka kulki Jyväskylästä kohti Längelmäkeä Kuoreveden kautta. Poikkesin katsomaan kaunista kyläkirkkoa. Se sijaitsee syrjäisessä niemennokassa järvimaiseman keskellä.

Pihassa oli väkeä enemmän kuin voisi olettaa niin syrjäisessä paikassa. Eikä mitään teininuorisoa luuhaamassa vaan varttuneessa iässä olevia, enimmäkseen naisia, pyhäpuvuissa. Olivat selvästi ryhmä, ei mikään hajanainen porukka.

Mikähän siellä oli menossa? Piti käydä ottamassa selvää. Selvisi, että oli alkamassa Immi Hellén -seuran järjestämä kesäjuhla runoilijan syntymän juhlavuonna.

Nyt moni taitaa kysyä, kuka kumma on Immi Hellén.

Nuoremmalle sukupolvelle varmaankin vieraampi mutta Dessun ikäisille hyvinkin tuttu runoilija kansakoulun lukukirjoista ja laulukirjoista. Sen koommin en ole kuitenkaan tainnut Immin runojen pariin hakeutua. Ne ovat jotenkin niin mennyttä maailmaa.

Immi Hellén (1861 - 1937) oli Kuoreveden kirkon kanttorin tytär. Siksi juhla järjestettiin täällä. Immin runot muistuvat mieleen herttaisina lastenvärssyinä, sellaisina, joissa vielä oli voimissaan suomalainen maalaisidylli. Kansakoulun kirjoissa niitä kuvittivat usein Rudolf Koivu ja Raul Roine. Runoissa oli ihanteellisuutta, opettavaisuutta, tervettä elämää, luonnon ihanuutta, uskonnollisuutta, isänmaanrakkautta, vanhanaikaisuutta. Samalla niissä on kuitenkin usein vastaaansanomatonta lystikkyyttä, varsinkin eläimiin liittyen.

Tässä muutamia runonalkuja tutuimmasta päästä.

Kas, kuusen latvassa oksien alla on pesä pienoinen oravalla
Katsoppas kummaa, virkkoi Miiri, tuopa on oikein lystikäs hiiri
Kello löi jo viisi, lapset herätkää
Koivun oksaan korkealle teki peippo pesän
Hyvää huomenta punahilkka, miltäs se maistuu kahvitilkka
Peltohiiri silkkiturkit yllä oli uutterasti kävelyllä

Muistan alakansakoulussa joutuneeni lukemaan näitä ulkoa. ”Katsopas kummaa" -runon olen myös esittänyt lausuntanumerona koulun ”Henkisissä kilpailuissa” ja voittaneeni sillä kunniakirjan, jossa kehuttiin "ilmeikkäästä" lausuntaesityksestä. Kunniakirja on vieläkin tallella, joskaan ei enää seinälle ripustettuna. Jyväskylässä lapsuudenkodissani se oli pitkään kehystettynä seinällä..


Tässä nettiosoite  , josta kiinnostunut lukija löytää suuren määrän Immin runotekstejä. Jos kaipaatte nostalgiamatkaa menneisyyteen, lukekaa!

(Valokuvissa Kuoreveden kirkko ja kirkon lähellä oleva Imminpolku)

Lyhyt kuuma kesä

Kesä jotenkin humahti ohi ja Dessu joutui palaamaan Helsinkiin. Kaupunki näytti toisenlaiselta kuin ennen. Töölöntorillakin vietettiin uudenlaista elämää.

Melkein kolme kuukautta kestänyt oleskelu Längelmäveden rantamaisemissa kadotti kosketuksen urbaaniin elämänmenoon. Näin siitäkin huolimatta, että kävin kesän mittaan useita kertoja Helsingissä, tai oikeammin Helsinki - Vantaan lentoasemalla hakemassa ja palauttamassa vieraitani. Kertaalleen vein sinne itsenikin, sillä työmatka Saksaan piti tehdä juhannuksen alla.

Jokin olennainen kaupunkilaistaito katoaa, kun olen pitkään poissa. Tuntuu kuin pitäisi opetella alusta itsestään selviä taitoja. Kadulla kävelemisen rytmi on yksi sellainen. Tulee kömpelöksi, on vähällä törmäillä, kompastella, olla muiden tiellä.

Ihan niin ränsistynyt en kuitenkaan ollut kuin viime vuonna  samaan aikaan. Siivouteen vaikutti varmaankin se, että jouduin trimmaamaan partani kesken kaiken, kun jouduin matkustamaan Berliiniin ja sieltä edelleen Müncheniin. Elämäntapaintiaanin ulkomuoto ei eräiden tulkintojen mukaan ole eduksi hoidettaessa tärkeitä ulkomaansuhteita.

Ensimmäinen ryhtymykseni Helsinkiin saavuttuani oli meno Flow-festivaaleille Sörnäisten Voimala-alueelle. Valpas sihteerini oli suuressa fiksuudessaan tilannut minulle lipun, jotta karistaisin kerralla maalaisromanttiset harhaluulot sielustani ja alkaisin elää asiallisesti. Kaupunkifestivaalin kontrasti hiljaiseen maalaiselämään olikin mahdollisimman suuri, äänenvoimakkuus oli melkoinen ja väkeä valtavasti kuin Ike Kanervan syntymäpäivillä, ei kuitenkaan kravattipukumiehiä eikä jakkupukutätejä.

Kaksi kuukautta pysyin irti tietokoneen näppäimiltä. Se on hyvä kokemus kerran vuodessa koettavaksi. Suosittelen. Uusi alkuun pääsy tuntuu kyllä kankealta, tuntuu, ettei tästä enää mitään tule. Voi olla ettei tulekaan. Mitä välii!

Uudensävyinen aloitus työvuodelle aiheutuu siitä, että tästä ei välttämättä ala kokonainen työvuosi. Se voi jäädä vajaaksi. Jos tahdon, voin jäädä eläkkeelle maaliskuussa.

En tiedä, haluanko. Voin toki jatkaakin, pakkoa ei ole. Päätös pitäisi tehdä ennen vuodenvaihdetta. Siihen asti jatkan jo vuoden kestänyttä äitiyslomasijaisuutta, johon kuuluu vastuu viraston eurooppalaisista kontakteista, joten reissaamista riittää. Eläkepäätöksestä olen aika ymmälläni. En osaa tehdä päätöstä, en tiedä mitä tahdon. Tieto ja kokemus tällaisesta puuttuu, sillä en ole koskaan ennen jäänyt eläkkeelle. Miten voi tehdä päätöksiä ilman tietoa ja kokemusta?

Kuvassa uusi ihastukseni, Mustasilmäsusanna.

Hiljaisuus ympärilläni

Dessu vietti viikon kesäkodissaan Längelmäveden rannalla. Lomaa se ei ollut vaan työtä - rankkaakin työtä, sillä kirjoittamalla nyt mahdollisimman valmiiksi erilaiset tilauksessa olevat tekstit ansaitsen itselleni lisää vapaapäiviä kesäkuukausiksi.

Valmista ja melkein valmista tulikin. Olen tyytyväinen suoritukseeni. Motivaatio ylityöhön on vahva, kun siitä koituva hyöty on näin suora. Samalla tavalla olen ansainnut vapaat kesäkuukaudet jo toistakymmentä vuotta, joten kokemusta on. Muutaman päivän kuluttua tarkoitus on mennä jatkamaan ylityöurakkaa.

Työtilani maalla on vanha saunakamari. Siinä on pieni sininen pöytä. Sillä pöydällä ja tuolilla olen kirjoittanut paljon, aina opiskeluaikojeni gradusta alkaen. Vieressä on vanha heteka, sekin siniseksi maalattu. Siihen voi heittäytyä pitkäkseen inspiraatiota etsimään. Oven takana on sauna. Löylyyn poikkeaminen on myös oivallinen inspiraation tuottaja. Paras on kuitenkin istuskelu laiturin penkillä laineita katsellen ja lintuja kuunnellen.

Tähän aikaan vuodesta lintujen laulua riittää. Olen aika huono tunnistamaan lajeja äänestä, mutta väliäkö sillä. Täyden hiljaisuuden katkaiseva linnunlaulu on luonnon tarjoamista nautinnoista suurimpia.

Saunakamarini pienestä ikkunasta avautuu näkymä pellolle. Siinä kasvatetaan kauraa. Vielä ei oraita näy, on vain kumpuileva, niskavuorelainen maisema, Hämeessä kun ollaan. Sellaista maisemaa on hyvä tuijottaa ajatuksissaan. Se on parempi kuin kaupunkimaisemani, joka avautuu Töölöntorille.

Ajoin kaupunkiin sunnuntaina alkuillasta. Myöhemmin lähdin käymään työpaikallani Kruununhaassa. Kotiin päin kävellessäni kaupungin tunnelma oli ihmeellinen. Kaupunki oli nimittäin tyhjä. Senaatintorilla oli muutama turisti, varmaankin japanilaisia, valokuvaamassa kirkkoa. Muuten ei ketään. Aleksanterinkatu oli tyhjä. Kolmen sedän patsaan aukio oli tyhjä. Mannerheimintiellä sentään meni raitiovaunu ja muutama auto.

Jokainen suomalainen olisi osannut sanoa syyn, miksi kaupunki oli tyhjä sunnuntaina 15. toukokuuta illalla kymmenen paikkeilla. Japanilaiset turistit tuskin tiesivät - taisivat saada kiistattoman vahvistuksen ennakkokäsitykselleen eksoottisesta maasta ja sen omalaatuisesta kansasta.

Yritin Forumin kohdalla tarkkailla lintuja. Sen katolla nimittäin pesii kolme huuhkajanpoikasta. Niistä on kirjoitettu lehdissä paljon. En kuitenkaan saanut havaintoa. Ne ovat jo lentokykyisiä. 

Töölöntoria lähestyessäni poikkesin kantaravintolaani Eliteen. Sielläkin oli epätavallisen hiljaista, vaikka se ei mikään melupaikka olekaan. Syyhiljaisuuteen oli varmaankin se, että Elitessä ei ole jättikokoista screeniä.

Ihanan hiljaista kaikkialla, maalla ja kaupungissa.
[jatkuu]

Kesäkauden aloitus

Äitienpäivän käytin pakkaamiseen. On aika muuttaa maalle, sillä lämmintä luvataan. Kesäkoti pohjoisella Pirkanmaalla odottaa.

Vielä ei ole lomalle siirtymisen aika. Nyt on etätyöhön siirtymisen aika. Siinä työni joustaa. Ei ole väliä, missä mies fyysisesti sijaitsee, kunhan hän hengentuotteillaan toimii virkansa odotusten suuntaisesti eli tuottaa tekstiä. Tekstilajin nimi on muistio eli promemoria.

Huomenna maanantaina siis ajan täyteen pakatulla Toyota Yariksellani kolmostitetä pohjoiseen. Lounaalla poikkean varmaankin Pirkanhovissa tai vaihtoehtoisesti Aapiskukossa, jos satun saamaan impulssin poistua tylsältä moottoritieltä ja ajan Pälkäneen kautta.

Lämmintä on luvassa, mutta harmikseni en voi istua auringossa ihanassa lepotuolissani, sillä jouduin antibioottikuurille kuukauden kestäneen yskän vuoksi. Lääkäri sanoi, että kestoyskää on liikkeellä. Kuurin aikana ei saa altistua auringonvalolle. Harmi, siinä tuntisi kesän alkaneen. Symbolinen aloitusrituaali on tehtävä, mutta varovasti, vain muutaman minuutin pituisena.

Jos sää pysyy hyvänä, voin viipyä Längelmäveden rannalla viikon verran, ylikin. Jos ei pysy, palaan Töölöntorille. Kaikki on avointa - elämä on hyvällä mallilla kun ei etukäteen tiedä, teenkö noin tai näin vai ehkä ihan toisin.

Maalla periaatteisiini kuuluu, että en käytä aikaani sellaisiin sivistyneen maailman kotkotuksiin kuin blogin kirjoitteluun. Saatan lipsua sen verran periaatteestani, että lueskelen muiden kirjoituksia.

Piti tunnelman tavoittamiseksi kaivaa arkistosta esiin teksti, jonka kirjoitin syksyllä  lopettaessani edellisen laidunkauden. Se oli täynnä harmoniaa. Kunpa sellaisen tavoittaisi taas alkavanakin kautena.

Kuvassa Helsingin kevättä. Muualla asuvat eivät taida uskoa, että valkovuokkojakin on kivikaupungissa. On niiitä, kuvauspaikasta on pari kolme kilometriä ydinkeskustaan, rautatieasemalle. Keskuspuisto on täynnä tällaista. Längelmäveden rannoilla on sinivuokkoakin. Ja minun yrttimaallani kasvaa vaikka mitä eksoottisia lajeja.

Pöljä mies I

Otsikko ei tarkoita ketään vaaleissa valittua eikä edes valitsematta jäänyttä. Se tarkoittaa Dessua itseään.

On se kumma että iso mies ei opi. Vuodesta toiseen Dessun himo kasvaa pidättelemättömäksi näin keväällä. Hän ei malta odottaa kesän alkamista kesään asti vaan yrittää aloittaa sen silloin kun kesää ei vielä ole.

Ei ollut kesää vielä Längelmäveden kesäkodissa, niin kuin kuvittelin. Tai oli, mutta vain ulkona auringon puolella iltapäivisin. Ei varjon puolella eikä etenkään yöllä sisällä pirtissä.

Toki sekin jotain on, että sain istua aurinkotuolissani shortsit jalassa pellon laidassa iltapäivän auringossa. Tuolin patja oli kylläkin kärsinyt hiirivahingoista talven aikana. Kankaan rei´istä valui jotain pehmusterouhetta ulos. Lumipenkkoja oli vielä läheisissä ojissa ja varjopaikoissa. Mutta yöllä vanhassa hirsituvassa oli kylmää vaikka kuinka peittoja kasasin. Sähköpatteri ei kylmillään talven viettänyttä asumusta äkkiä saanut riittävän lämpimäksi. Sauna oli ensimmäisenä yönä pelastus. Vein patjan ja peitteet ylimmälle lauteelle ja nukuin siinä. Mutta laude on epämukavan kapea ja lyhyt. 

Saunomisen nautintokin jäi vajaaksi, sillä uiminen rajoittui polvien alapuoliseen vartalonosaan. Saunakaljan nauttimisessa sen sijaan ei ollut vaikeuksia.

Asuintilojen siivous oli ainoa aikaansaannokseni. Pihassa keräilin risuja ja haravoin lehtiä. Niitä riittää, sillä pihamaa on koivujen ja vaahteroiden ja pihlajien ympäröimä. Yrttimaitten muokkaukseen en vielä päässyt. Valmista kompostia on hyvin runsaasti odottamassa, mutta se jäi vielä odottamaan. Liian aikaista oli arvioida talven vahinkoja. Omenapuut ja maittavimmat pensaat olen yrittänyt suojata kanaverkoin ja suojuksin, mutta se ei takaa mitään. Myyrien tuhoja ei voi estää, siitä on kokemusta. 

Näkyviä vaurioitakin oli. Vanha koivu oli katkennut ja kaatunut pihatien yli ja särkenyt aitaa. Lähistöllä asuva kaverini Tarmo Y oli kuitenkin havainnut vahingon ja käynyt sahaamassa puun pois edestä niin että pääsin ajamaan pihaan. Katolta pudonnut lumi oli repinyt liiterin vesirännin irti. Liiterissä reunimmainen klapupino oli kaatunut. Yksi linnunpöntöistä, tuo kuvassa näkyvä, kiikkui vinossa, sillä toisen puolen ripustusnaula oli irronnut. Nämä vauriot tulivat jo korjatuksi. 

Hyödyllistä pikkupuuhaa sain siis tehdyksi, mutta asumisen epämukavuus jäi päällimmäiseksi. Nuorena tuollainen ei haitannut mutta näin pöljän miehen iässä mukavuusodotus on suurempi. Tähän samaan tyssää myös muutama muu kiinnostava asia. Voisinko vielä lähteä liftausreissulle Eurooppaan teltta mukanani? Voisinko vielä lähteä jollekin musiikkifestarille teltta asumuksenani, kuten 1970 legendaarisille ensimmäisille Ruisrock-juhlille? Voisinko vielä lähteä Urjalan kirjallisuuspäiville asumaan suuressa seurassa koulun luokan lattialla, kuten joskus? 

Pistää mietteliääksi. Tämä on kai sitä elämäntavan porvarillistumista.
[jatkuu]

Metsään menossa

Dessu kävi tänään joutessaan Hakaniemen hallissa kiertelemässä ja katselemassa. Mitään en vielä ostanut, sillä vasta huomenna tiedän, pysynkö pääsiäisen Helsingissä vai lähdenkö maalle.

Illan mittaan varmistui, että lähden maalle. Säätila näyttää lupaavalta ja on aika käydä katsastamassa, onko kesäkoti Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla pysynyt ehjänä. Vanha torppa on talvet kylmillään ja iso siivous odottaa. Kävely rannalla ja lähimetsässä on perinteinen laidunkauden avaukseni.

Matkalla poikkean kaverin luokse Tampereelle. Edellisestä tapaamisesta on jo monta kuukautta ja sauna virvokkeineen odottaa Näsijärven rannalla. Perinteisiimme on vuosikaudet kuulunut myös poikkeaminen lounaalla Tillikassa. Siihen ravintolaan liittyy nuoruuden nostalgiaa.

* * * 
Koko päivä on mennyt vaalitulosta taivastellessa, mihin tahansa olenkin mennyt tai keitä tahansa tavannut. Tuttavapiirissäni ei taida olla ainuttakaan, joka olisi tulokseen tyytyväinen (ellei sitten kesäkotini naapuri Tarmo Y., jota hieman epäilen, vaikka mukava ja viisas mies onkin). Kaikki ovat enemmän tai vielä enemmän hämmentyneitä. Outo ilmapiiri, Suomessa ennen kokematon. Protesti sinänsä oli ymmärrettävä ja aiheellinen, mutta että juuri tällainen protesti… Parempiakin protesteja olisi ollut oleemassa.

Syytä onkin olla hämmentynyt. Niin on Dessukin. Ajatukset kulkevat siihen suuntaan, että tästä ei hyvä seuraa. Metsään mennään, kuten oheiset tienviitatkin näyttävät (kuvien tienviitat pistivät pysähtymään, kun olin viime kesänä reissussa tyttärentyttäreni Sohvin ( = Sofia) kanssa. Niistä jännittävistä hellepäivistä kirjoitin kertomuksen täällä.

Dessu hieman hämmentyi, että hänen äänestämänsä ehdokas meni vaaleissa läpi, vaikka oli ensikertalainen. Niin ei yleensä ole käynyt, paitsi presidentinvaaleissa. Nuorehko, räväkkä nainen, toimittaja ammatiltaan, pikkuisen Dessulle tuttu. Hieman tuli Dessulle tänään epävarma olo äänestyslipun kohtalosta, kun luin lehdestä, että numero 1 on epäselvä tapaus, jos siihen pistää ylös väkäsen. Voidaan sekoittaa seiskaan. Kuutonen alkuun kyllä onnistui hyvin, mutta Dessun käsialaan kuuluu väkänen ykköseen. Mahtoikohan ääni mennä hylätyksi?

Dessu lähtee reissuun heti keskiviikkona. Toivotan iloista pääsiäistä!

Saunomista ja tanssimista

Jatkoa vielä eiliseen ja toissapäiväiseen teemaan - siis suomalaisuuden olemuksesta ja vieraista vaikutteista kuten postmodernismista.

Sauna on melkein kuin hiihto, yhtä suomalainen. Dessu kävisi mielellään saunassa useamminkin jos voisi. Kaupunki on kuitenkin ongelmallinen paikka. Taloyhtiössäni ei ole saunaa, ja kaupungin kellarihin joissakin taloyhtiöissä rakennetut saunat ovat likimain kelvottomia nautinnon kannalta. Uimahalleissa joskus käyn - Yrjönkadulla, Topeliuksenkadulla, Pirkkolassa. Eivät niidenkään saunat mitään mainittavia ole.

Niinpä ainoaksi kunnon saunanautinnokseni jää Längelmäveden kesäkotini rantasauna. Se on erinomainen, mutta käytössä se on vain kesäkuukaudet, suunnilleen vapusta syyskuulle. Muina aikoina olen ilman, poikkeuksena kutsut kyläilemään maalla asuvien kavereiden luokse.

Tällaisia kutsuja osui useampikin hiihtolomaviikolleni, joten juuri nyt en kärsi mainittavasta puutostilasta. Talvinen saunominen ei tosin aivan yllä kesäisen rantasaunan tasolle. Lumihangessa vilvoittelu on sinänsä nautinnollinen mutta lyhytkestoinen hetki, eikä tuoretta vihtaakaan ole. Parasta on saunominen lempeässä kesäyössä, pitkä viivyttelevä jäähdyttely, istuskelu rantalaiturilla, puhumattomuus, hiljaisuuden kuuntelu. Sitä minä tarkoitan meditaatiolla, suunnilleen samassa merkityksessä kuin toissapäivänä kirjoitin hiihtelystä metsässä.

Luulen, että Persu-puolueellinen etsii juuri tällaista kokemusta julistaessaan ohjelmassaan suomalaiskansallisia arvoja ja vastustaessaan postmodernismia. OK, tässä olemme samaa mieltä, juuri muussa emme sitten olekaan.

* * * 
Käsittämättömäksi kansallinen elämä ja peruskokemus on monessa kohdassa päässyt menemään. Yksi sellainen on löylykilpailu, sellainen, jossa viime kesänä Heinolassa tapahtui onnettomuus. Mitä helevettiä semmoisella touhulla on tekemistä saunakulttuurin kanssa? Se on silkkaa bisnestä. Uudensorttinen kärsimysnäytelmä. Yleisö nauttii kun yhdet kärsivät. Postmodernia saunomista?

Mutta en tarkoita pelkkää saunomista. Dessu on ensi viikonloppuna lähdössä Lahteen kaverinsa kutsumana. Saunomistakin on luvassa, mutta reissun päätarkoitus on käydä teatterissa. Lahdessa sijaitsee ikiaikainen suosikkiteatterini Vanha Juko. Nyt olemme menossa katsomaan Raija-Sinikka Rantalan ohjaamaa ”Ampuuhan ne hevosiakin”. 

Se on puistattava tarina Amerikan 1930-luvun lamavuosilta. Kirjailija on Horace McCoy. Aihe sopii täydellisesti nykyajan talouskriisien maailmaan, Suomeen siinä kuin Yhdysvaltoihinkin. Näytelmässä ei saunota kilpaa vaan tanssitaan kilpaa, ja julkisuutta haetaan alistumalla rääkkäykseen. Rahaa, palkintoa haetaan äärimmäisin keinoin, hyväksikäyttöä on monella tasolla. Ihmisarvosta ei niin väliä, kunhan julkisuutta ja sen myötä rahaa on saatavissa, mutta vain voittajalle. Tanssipareja pudotetaan välillä pois. Näytelmässä on siis käynnissä maratontanssit, ja laman ja työttömyyden uhrit hakevat tähteyttä, glamouria riittää, suosikki-iskelmät soivat, katsoja kokee mielihyvää. Vuorokausikaupalla kestävän tanssirääkin lopussa tolpillaan on enää yksi pari, muut ovat uupuneet tai heidät on hylätty. Sekaan tulee hilpeitä mainoskatkoja.

Dessu on aikaisemmin nähnyt tämän näytelmän kerran 80-luvulla, ja sen perusteella kuvailin yllä esityksen sisältöä. Silloin sen nimi oli Maratontannsit. Teatteri oli KOM ja paikka Vallilan näyttämö Hämeentien ja Mäkelänkadun kulmassa. Jäi pysyvästi muistiin.

Löytyisikö mitään yhteyttä muutamiin nyky-television ohjelmiin? Löytyisikö mitään yhteyttä nyky-yhteiskuntaan?

Postmoderni maailma ja Suomi? Ei suomalaisuuden pitäisi tällaiselta näyttää.

Kuvassa me tulemme saunasta ulos jäähdyttelemään. Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi. Jos olet häveliäs, älä klikkaa.

Epämiehekästä

Kesänaapurini Tarmo Y.  Längelmävedeltä kävi messureissulla Helsingissä ja poikkesi ohimennen Töölöntorin nurkalla. Toi tuliaisiksi kimpaleen hirvenlihaa. Itse väitti kaataneensa syksyn jahdeissa.

Joskus vuosia sitten Tarmo kyseli, eikö Dessu haluaisi liittyä hirviseurueeseen. En halunnut. Syykin tuli sanotuksi: minulla ei ole pyssyä eikä edes lupaa. Tarmo sanoi, että ei hän pyssyhommiin minua kysykään vaan kulkemaan mukana metsässä, katselemaan, auttamaan vaikkapa kahvinuotion hoitamisessa, nauttimaan syksyisen luonnon tunnelmasta.

En innostunut, mutta syytä en Tarmolle kehdannut sanoa. Kaikkein perimmäisin ja noloin syy on, että minusta ei olisi edes katselemaan hirvien tappamista. Minusta ne ovat niin söpöjä.

Tiedän, tiedän. Hirviä on paljon ja niitä pitää vähentää. Ei siinä mitään, hyväksyn sen ja olen allekirjoittanut Tarmon metsästysseurueelle lupalapun, että saavat metsästää minunkin maillani, jos hirvi sinne juoksee. Ja juokseehan se, olen usein nähnyt hirven kesäkotini pellon reunalla.

Mutta minä, sentimentaalinen hölmö, en pysty olemaan mukana metsästyspaikalla. Varmaankin yrittäisin jollakin konstilla varoitella hirviä vaarasta. ”Unohtaisin” vaikkapa kännykän pirisemään, että ymmärtäisivät juosta pois.

En tällaiselle helläsieluisuudelle osaa oikein järkiperusteita esittää. Pystyn laittamaan madon koukkuun ja onkiman kalan - olen jopa opettanut tämän taidon tyttärentyttärelleni Sofialle. Pystyn käyttämään häikäilemättä jopa niin järeää asetta kuin kärpäslätkää.

Ei se ole kiinni edes herttaisesta ulkonäöstä, mikä yleensä tarkoittaa eläimen karvaisuutta. Pystyn virittämään hiirenloukun kesäkotini kellariin. Olen pikkupoikana jopa surmannut ritsalla räkättirastaista naapurin mansikkamaalta - vieläpä ansaintatarkoituksessa, sillä hän maksoi markan jokaisesta vainajasta.

Mutta suunnilleen siihen se sitten loppuukin. Muutama kesä sitten Tarmon kissa teki pennut minun torppani tallin vintille. Tarmo lupasi hoitaa niiden lopetuksen kunhan ehtii. Minulla heräsi epäily, että osaakohan Tarmo tehdä sen laupiaalla tavalla - puhui jostakin seinään heittämisestä. Minä keräsin pennut koriin ja vein heidät paikkakunnan eläinlääkärin piikitettäviksi. Ei ollut edes halpaa.

Tarmo ihmetteli, mihin pennut ovat kadonneet. En kehdannut tunnustaa.

En kuitenkaan osaa tuntea noloutta, vaikka minulta tällainen maskuliininen tappajanvaisto puuttuukin. Ja kyllä siitä hirvenlihasta tulee herkullinen keitto. Ei sen syömisessä mitään ongelmaa ole.

" ne talot ovat tyhjentyneet..."

Pakkasella tulee kaipuu kesään. Muistoihin nousee tapauksia niiltä päiviltä, jotka olivat täysin toisenlaisia kuin pimeä ja hyytävä nykyhetki.

¤ ¤ ¤ 

Viime kesänä Dessu ajoi Kuopiosta Jyväskylän kautta Längelmävedelle. Kesän kuumimmat päivät olivat juuri silloin laskeutuneet yllemme. Kyydissä oli Dessun kahdeksanvuotias tyttärentytär Sohvi, joka oli saapunut Brysselin-kodistaan isoisiensä luo kesänviettoon. Tästä ajomatkasta kirjoitin äskettäin.
(ks. 16. syyskuuta julkaisemani kirjoitus ”Aarretta etsimässä”).

Olennainen yksityiskohta matkanteossa oli sopimus, että pysähdymme uimaan jokaisessa tien varrella näkyvässä järvessä. Niitä riittikin.

Vähän Jyväskylän jälkeen poikkesimme reitiltä syrjään. Se oli minun ideani, sillä halusin näyttää Sohville erään vanhan syrjäisen talon, jossa vietin monta kesäistä viikkoa pikkupoikana. Vanha sukulaistalo on nyt ollut jo neljännesvuosisadan asumattomana ja asukkaat kymmenkunta vuotta haudassa. Talo on vielä jotenkuten pystyssä mutta se on surullinen näky. Pihamaa ja pellot ovat pöheköityneet, paikat repsottavat, ihmiselämän merkit ovat poissa. 

Pihakivellä istuen Dessu kertoi Sohville muistojaan.

Talossa asui Esko, viisikymppinen vanhapoika, äitini sukulainen. Hänellä oli muutama lehmä, hevonen, lampaita, kanoja, koira ja kissa. Hänellä oli myös piika, Hilja. Kotona muistan puhutun, että Hilja on jotenkin ”elää synnissä”.. En oikein ymmärtänyt vaikka sanan merkitys olikin alakoulun uskonnontunneilla tullut hämärästi selvitetyksi.

Muistan hetken, kun minut tuotiin kesänviettoon. Oli ilta, Hilja teki voileipiä. Hän halkaisi ruisleivän ja levitti paksulti voita palasten päälle. Maidon hän haki ulkokellarista, ”kuopasta”. Sitten Hilja sanoi hiljaisella äänellään: ”Siunaa Jeesus ruokamme”, vaikkei itse syönytkään. Hilja katseli vierestä kun minä ja Esko söimme leipiä. Hilja oli nimensä mukaan lähes puhumaton ihminen - luulin nimen tulleen siitä. Leipä ja maito maistuivat niin että muistan maun vieläkin. Kaupungin kauppamaito ei vetänyt vertoja.

Tuvassa oli hirsiseinät, ja sitä kiersi leveä hirsipenkki. Yhdellä seinustalla oli leivinuuni. Seinällä riippuivat vierekkäin enkelitaulu ja mandoliini ja iso kehystetty taulu, jossa oli vanha partainen mies, vähän kuin joulupukki. Piirongin päällä oli pienempiä kuvia, yhdessä minä vanhempieni kanssa.

Esko-setää ei paljon näkynyt. Hiljainen hänkin oli ja touhusi enimmäkseen ulkotöissä. Hilja hoiti sisätyöt ja eläimet. Hilja opetti minut lypsämään. Ei siihen sanoja juurikaan tarvittu. Sain sanattoman mallin ja kärsivällisen opastuksen. Opin sen taidon ihan oikeasti, uskoisin osaavani vieläkin, vaikka en ole vuosikymmeniin päässyt kokeilemaan. Tuvassa oli myös veivattava vekotin nimeltä separaattori. Hilja näytti, mitä sillä tehdään. Oli myös kirnu. Sillä tehtiin se leivän päälle levitetty herkullinen voi.

Eskon kanssa pääsin kalastamaan. Lähellä oli järvi ja saunarannassa oli hyvältä tuoksuva soutuvene - siinä oli sama tuoksu kuin Jyväskylän rautatieasemalla. Vuorotellen soudimme, vuorotellen vedimme pitkääsiimaa tai nostimme katiskat. Rannalla oli pöytä, jolla Esko perkasi kalat, ja kissa istui vieressä odottamassa syötävää. Perkaamistaitokin olisi ollut hyvä oppia, mutta niin ei käynyt. Eskosta ei ollut opastajaksi - hän teki itse.

Kissan nimi oli Nallikka ja se oli jotenkin äkäistä sorttia. Syliin sitä ei saanut, se tappeli vastaan ja pakeni aitan alle. Kerran se raapaisi minua pahasti kädensyrjään. Siinä näkyy vieläkin arpi yli puolen vuosisadan takaa.
Totuin elämään ja kulkemaan talossa, sain vapaasti mennä mihin tahdoin. Navetta ja talli olivat mieluisia, aitat ja riihi olivat jännittäviä tutkimuskohteita. Vain yksi paikka oli suljettu, sinne oli ovi kiinni. Se oli tuvan viereinen huone. Ovenraosta näin, että siellä oli vaaleat tapetit ja leveä sänky, sinne Esko ja Hilja menivät nukkumaan. Minä asuin vinttikamarissa. Sinne mentiin eteisestä jyrkkiä portaita. Ne olivat niin jyrkät, että Hiljan oli niitä paha nousta. Ylhäällä oli vaikka mitä vanhaa tavaraa. Siellä minä makoilin pienen ikkunan ääressä ja luin Pekka Lipposia.

Ruoaksi Hilja laittoi yleensä perunaa ja soosia. Se maistui. Iltapäivällä pidettiin kahvipaussi, mutta minulle ei kahvi maittanut, Hiljan leipoma pulla kyllä maittoi. Kahvin tilalle minulle kaadettiin isosta lihavasta pullosta vaarinkaljaa. Se vaahtosi ja maku jäi mieleen. Esko tarjosi välillä askista vanhanpojanpastilleja - tai ”-pastillereita” niin kuin hän itse sanoi. Hän kun oli sellainen vanhapoika. Ne olivat valkoisia soikeita, eivät kovin hyviä, mutta kyllä niitä söi. Hilja tarjoili joskus herkuksi sokeripalan.

Ainoa kerta, kun Esko innostui puhumaan, oli silloin kun kysyin, kuka se joulupukin näköinen setä siinä taulussa on. Hilja meni pois mutta Esko alkoi kertoa, että ei se ollut sukulainen vaan ulkomaalainen mies, joka on köyhien ihmisten puolella kaikkia ilkeitä herroja vastaan. Hyvä mies, joka on kirjoittanut paljon viisaita kirjoja. Se mies lupaa antaa valtaa työmiehille. Ja myös naisille, sitä muistan Eskon erityisesti painottaneen.

¤ ¤ ¤
Muistelin Sohville oloani tässä talossa, kun istuskelimme siinä pihakivellä. Sisälle emme päässeet, sillä ovi ja ikkunat oli laudoitettu kiinni, mutta osoitin kellarikuopan, josta Hilja haki maitoa, osoitin aitanalusen, johon Nallikka meni karkuun, näytin haavan arven kädenreunassani. Näytin vintin ikkunan, jonka ääressä luin Lipposia. Näytin, missä ennen oli riihi ja aitta. Sitten menimme rantaan. Saunaa ja venettä ei enää ollut mutta järvi on. Kävimme uimassa ja sitten jatkoimme matkaa kohti nykyaikaa.