perjantai 30. huhtikuuta 2010

Röhönaureskelua

Dessutom on suhteellisen totinen mies. Vain harvoin hienoinen hymy valaisee hänen karuja kasvojaan. Nauruun hän puhkeaa korkeintaan silloin kun joku tulee ja kutittaa.

Huumori on vaikea laji, lähes mahdoton. Siksi sitä ei pitäisi jättää pelkästään koomikoiden tehtäväksi. Siihen tarvitaan huippuluokan taiteilijaa.

Aristoteles selittää Runousopissa, että ”Komedia on - - moraalisesti alempiarvoisten ihmisten jäljittelyä, ei kuitenkaan niin, että he olisivat kerta kaikkiaan pahoja; naurettava on pikemminkin eräs rumuuden laji. Se johtuu jostakin puutoksesta, rumuudesta joka ei aiheuta tuskaa eikä vahinkoa. Havainnollinen esimerkki on koominen naamio, joka on ruma ja muodoton mutta ei tuota tuskaa.” (suom. Pentti Saarikoski).

Olisi ollut kiinnostavaa lukea Runousopin kakkososa, jossa Aristoteles olisi syventänyt ajatuksiaan komediasta ja huumorista, mutta se on lopullisesti kadonnut. Hassu juttu, sattuuhan näitä. Uskoisimmeko Umberto Ecoa, joka Ruusun nimi -kirjassa kuvaa, miten se katosi?

Dessutom on humoristeille hankala kohde. Jo lähtökohtaisesti epäilen tarjolla olevaa tuotetta matalamieliseksi. Vain harvat huumoritaiteilijat ovat saaneet hyväksyntäni. Yksi sellainen on Chaplin.

Chaplinillakin alkutuotanto meni vielä komedialliseen melskaamiseen. Onhan se tietysti hassua, kun pieni mies, joka on huono juoksemaan, joutuu ison poliisin takaa-ajamaksi. Mestaruuteen Chaplin pääsi vasta pitkissä filmeissään. Niissä koominen elementti yhdistyy ainutlaatuisella tavalla traagiseen. Dessutom pitää elokuvahistorian parhaana koomisena kohtauksena ”Parrasvalojen” pianonsoittokohtausta. Siinä kaksi entistä mestariklovnia, joiden ura ja elämä on kääntynyt jyrkkään alamäkeen, yrittää vanhoilla päivillään paluuta loiston päivien yleisönsuosioon. Yritys näyttää ensin onnistuvan, mutta päättyy kuitenkin viime hetkellä katastrofiin. Kun klovneja näyttelevät kaksi vanhenevaa komedian mestaria, Chaplin ja Buster Keaton, katsoja ei voi välttää ajattelemasta roolihahmojen yhteyttä näyttelijöiden omaan elämään. Katsoja nauraa ja itkee yhtä aikaa. - Sellaisen tunnetilan tuottaminen onnistuu vain mestarilta.

Suomessa huumori on verkkaista ja jähmeää, juuri sellaista kuin kansakin. Siksi se on suosittua. Omaperäisyydessään sitä olisi aika mahdotonta siirtää muualle, jos sitä edes voisi kääntää vieraille kielille. Harvoin suomalainenkaan röhönaurua päästää; hyväksynnän merkiksi riittää hymähdys.

Kirjallisuudessa suomalainen huumori menee aika paljon heimopiirteiden mukaan. On savolaista suulasta kieroilua (Lassila, Tulitikkuja lainaamassa), on pohojolaasta isoottelua (Vaasan Jaakkoo ja Ilmari Turja), on Turun pualen kersantti Hietasen viisastelua jne.

Eniten Dessutom on oppinut pitämään sellaisesta salamielisestä virnuilusta, jonka parhaat edustajat ovat Pentti Haanpää ja Erno Paasilinna. Se on lähellä satiiria, ja sellaisesta Dessutom pitää, ilkeä ihminen kun luonteeltaan on. Maailmalla mestareita riittää Nikolai Gogolista Dario Fohon.

Vappu on suomalaisen elämänmenon ainoa karnevaali, ja karnevaali on yksi huumorin lajeista. Sen olemus on suomalaiselle kansanluonteelle vähän vieras, sillä suomalainen ei helposti riehaannu, paitsi joskus humalassa. Humoristi jokainen suomalainen kyllä uskoo olevansa, mutta oikeasti hän on kuitenkin pessimistinen realisti. Mutta tosissaan yrittämällä karnevaalikin kyllä luonnistuu. 


Dessutom siirtyy nyt muutamaksi päiväksi vappuviuhka kädessä hulinoimaan Helsingin karnevaalielämään. Toivotan lukijoille riehakasta vappua.

(Kuva: Terho / Helsingin Sanomat 30.4. 1992)

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Tulis liian pitkä kommentti...



Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...