Tärkeysjärjestys 2

[jatkoa edellisestä]

Alussa oli ilmapatja lattialla. Matkalaukussa vaatteita ja kirjoituskone ja muutama kirja ja julisteita ja Ruotsin-laivan tax free -tuotteita. Ei muuta. Tyhjä yksiö Vallilassa.

Pari päivää myöhemmin tuli huonekalukaupan tyttö mukanaan kaksi juomalasia ja tuhkakuppi ja Coca.Cola-pullo. Tehtiin Cuba Libre –drinkkejä ja tupakoitiin.

Siitä muutama päivä, ja alkoi tulla tavaraa:   kirjoituspöytä  ja tuoli  /  levysoitin ja Hectorin Herra Mirandos –LP,

Kun vähän yli kaksikymppisen miehen ensiasunnossa on kaikki tämä, luulisi hänen pärjäävän. Tarvitaanko vielä jotakin muuta?

Yksi tärkeä puuttui. Sinitarra. Ilman sitä julisteita ei saa seinälle.

Julisteista suuri osa on vuosien mittaan kadonnut, joten kuvaa niistä ei ole. Netistä etsin tähän kuvia. Ainakin nämä sinitarralla seinille ripustettiin. Saattoi olla muutakin – ehkä poliittisempaa.

Jossan vaiheessa aloin ymmärtää, että omat ruokailuvälineet voisivat olla hyödylliset. Niitä en kuitenkaan ostanut. Matkustin lapsuudenkotiini Jyväskylään. Äiti antoi kattilan, paistinpannun, lautasia ja muuta tarpeellista.

Suunnilleen samaan aikaan aloin kyllästyä ilmapatjaan. Jostain löytyi levitettävä laverisänky ja siihen kirkkaanpunainen vakosamettipatja. Taitettava selkänoja muuttui päivällä sohvan selkänojaksi ja yöllä patjaksi, jos sattui tulemaan yöseuraa, Lakanatkin tulivat äidiltä, filtin ostin itse. Niitä varten sängyn alla oli pyörillä vedettävä laatikko.

Kevättalvella äiti tuli käymään. Hän kauhistui kun näki huushollini. Kolme elintärkeää puuttui: ikkunaverhot, matto ja lampunvarjostin. Julisteiden tilalle hän ehdotti ryijyä. Kotoa olisi löytynyt - en huolinut.

Hankintoihin kuului myös pöytälamppu kirjoituspöydälle, pieni pöytä sohvan eteen ja kirjahylly. Sen valinta osoittautui pahasti alimitoitetuksi. Lattialla seisova kolmihyllyinen lastulevytekele täyttyi nopeasti ja hyllyt painuivat notkolle.

Huonekalukaupan tyttö katosi näkyvistä heti alkuvaiheiden jälkeen. Kävin joskus kaupassa etsimässä mutta ei löytynyt. Varmaankin hän keskittyi latinan kielen opiskeluunsa ja valmistautui kesällä pyrkimään oikeustieteelliseen. – Jännittävä aineyhdistelmä, täytyy myöntää!

Vaan annapas olla! Etsivä löytää, jos ei muuten niin sattumalta. Muutama vuosi myöhemmin tämä Ellu osui kohdalle eräällä kesäyliopiston kurssilla. Siitä alkoi hieman pidempään kestänyt yhdessäolo.  jota olen täällä blogissakin muistellut. Vapaamielisille lukijoille on linkki muistoihin   TÄÄLLÄ 1 ja  TÄÄLLÄ 2  . (Kristillissiveellisiä ja puritaanisia lukijoita varoitan näitä linkkejä klikkaamasta, sillä niissä on hieman arveluttavaa sisältöä. + vilkasta kommentointia)

Vallilan kohtaamista Ellu hädin tuskin muisti, sillä siitä oli jo vuosia. Enkä minä enää asunut Vallilassa. Olin muuttanut keskelle kauneinta Rööperiä, Merimiehenkadulle.

 

                                                     Kuva: Google Maps)

Tärkeysjärjestys

 

Viime viikolla tuli puoli vuosisataa siitä kun muutin Helsinkiin.

Tuntuu jotenkin liioittelevalta käyttää noin dramaattiselta maistuvaa sanaa niin lyhyeltä tuntuvasta ajasta. Jäin miettimään, löytyisikö mitään kepeämpää ilmaisutapaa.

En ollut junantuoma niin kuin useimmat maalta Helsinkiin muuttaneet. Laiva minut toi Tukholmasta, jossa olin asunut nelisen vuotta. Omaisuus mahtui jenkkiarmeijan olkalaukkuun ja matkalaukkuun. Siellä oli vaatteita, muutama kirja, rullalle käärittyjä julisteita ja kirjoituskone. Laivasta kantamus lisääntyi muovikassillisella tax free –tuotteita.

Olin ollut aikaisemmin syksyllä kolme viikkoa Helsingissä tutustumassa erääseen toimipaikkaan, jonka alaan minulla oli Tukholmassa koulutusta. Tutustumisen päätteeksi sain työtarjouksen syksyllä vapautuvaan virkaan. Otin tarjouksen epäröiden vastaan.

Siinä työssä jatkoin eläkeikään asti. Virka-asema vaihtui välillä, mutta työpaikka pysyi samana. Koskaan elämässäni en siis ole hakenut työtä.

Ensiasunnoksi löytyi vuokrayksiö Vallilasta Sturenkadun ja Kangasalantien risteyksestä. Se oli aika surkea paikka – vuoden siinä viivyin. Ei suihkua tai kylpyä, ahtaassa vessassa vain pieni lavuaari. Helsinginkadun uimahalli ja sauna tuli ahkeraan käyttöön. Viides kerros, ei hissiä. (Kuva: Google Maps)

Suurin ongelma oli huonekalujen puute. Siellä ei ollut mitään. Tuleva kollega lahjoitti minulle ensihätään ilmapatjan. Puhalsin sen täyteen ja otin talvitakin peitoksi. Minulla ei myöskään ollut astioita. Kämpässä oi kyllä kaasuhella, mutta sillä en tehnyt mitään kuin ei ollut kattilaa tai pannua. Onneksi nakkikioski löytyi. Vieressä oli Valintatalo. Sieltä valitsin ruokia, jotka voi syödä sellaisenaan ilman laittamista.

Huonekaluja piti saada. Jostain Hakaniemen torin läheltä huomasin käytettyjen huonekalujen kaupan. Näyteikkunassa oli tyylikäs vanha kirjoituspöytä.  Menin sisään. Siellä ei ollut ketään. Kiertelin aikani, ja jostain takahuoneesta ilmestyi nuori nainen, joka oli selvästi ärtynyt tuottamastani häiriöstä. Kirjoituspöydän hinta oli 100 mk, samantyylinen tuoli 20 mk. Sopivaa sänkyä ei löytynyt – oli vain puusohva, mutta en minä sellaista.

Tehtiin kaupat kirjoituspöydästä ja tuolista. Kuljetus tarvittiin myös, mutta se ei ehtisi ennen joulua. Koko homman hinta oli pikkuisen vaille 150 mk.

Siinä tuli kuitenkin ongelma. Kassassa ei ollut kolikoita vaihtorahaksi. Firman omistaja oli jo käynyt tyhjentämässä kassan.

Nokkela myyjätyttö keksi ratkaisun. Sopiko, että hän tarjoaa minulle kaljan vaihtorahan korvikkeeksi? Takahuoneen jääkaapista löytyy.

No mikä ettei.  Kalja oli kylmää ja hyvää. Muistaakseni hän tarjosi toisenkin. Jossain vaiheessa hän pisti putiikin kiinni ja mentiin ottamaan vielä yhdet lähikuppilaan. Illan mittaan tuli puheeksi, että minulla on tyhjässä Vallilan-kämpässä laivan tax free –tuotteita, mm. Bacardia. Kioskilta Coca-Colaa mukaan, ja Cuba Libren ainekset olivat kasassa. Juomalasit hän haki myymälänsä takahuoneesta. Kuppilasta kähvellettiin sininen peltinen tuhkakuppi.

Kirjoituspöytä tuli odotettua nopeammin. Myymälätyttö oli itse mukana katsomassa, että muuttomiehet varmasti löytävät perille.

Ilmapatjasta, juomalaseista ja tuhkakupista alkoi asettuminen Helsinkiin. Vähitellen kirjoituspöydälle piti saada muutakin tavaraa – kirjoituskone minulla oli siis jo tullessani. Seuraava ostos oli levysoitin, sellainen jonka kansi toimi kaiuttimena. Ensimmäiseksi äänilevykseni löytyi asematunnelin myymälästä oli Hectorin Herra Mirandos –LP.

Hankinnat pitää asettaa tärkeysjärjestykseen.

Tuo Billnäsin tamminen kirjoituspöytä on edelleen täydessä käytössä  Sen päällä olen puoli vuosisataa kirjoitustyöni tehnyt, kaikki blogitekstitkin kirjoittanut. Tuoli on aika epämukava, joten se on siirtynyt olohuoneen nurkkaan vierasvaraksi.

 [jatkuu]

 

Ilkimyksiä

Kuvassa on kirjoja itselleni. Lukeminen maittaa, kun ei ole mitään tähdellisempääkään puuhaa.

Kirjavalikoima painottuu elämäkertoihin. Vieläpä sellaisiin henkilöiden, joiden toiminta ja elämä on minulle perin juurin tuttua ilman tätä uutta kirjaakin. Aika sattumalta kävi nyt näin, ei se mitenkään tavoitteena ollut.

Aikamoisia ilkimyksiä sattuikin tulemaan.

Jörn Donnerin tietävät kaikki. Luin taannoin tuhatsivuisen Mammutin. Tai tarkemmin sanoen selailin, ei sitä kaikkea lukea jaksanut. Melkoinen määrä ihmisiä siinä tuli sätityksi, joukossa yksi läheinen tuttukin. Ja aivan väärin perustein. (Donnerista kirjoitin mm. täällä:  klik ).

Vähän epäröin ottaa tätä Donnerin rouvan löytöihin perustuvaa kirjaa luettavaksi. Olenkohan populistisella asenteella skandaalipaljastuksia hakemassa? Olen huomannut, että eräät lehdet ovat jo tehneet ”paljastuksia” kirjan herkullisimmista kohdista. Jääköhän mitään kiinnostavaa jäljelle?

Helvi Hämäläisen kirjat paljastivat aikoinaan tunnistettavien kulttuurielämän merkkihenkilöiden yksityisasioita. (Tästä kirjoitin täällä: klik ).Skandaali niistä nousi ja kirjailija joutui epäsuosioon. Ikäihmisenä kohdalle osui paluu menestykseen. Olen ollut monta kertaa kuuntelemassa Hämäläisen esiintymisiä, pari kertaa lyhyesti keskustelemassakin. Katkeruus vanhoista kokemuksista paistoi edelleen läpi.

Jukka Kajava tunnettiin teräväkynäisenä teatteri- ja televisiokriitikkona. Moni sai aihetta pahoittaa mielensä hänen tölväisyistään. Jake Nyman tunnetaan taidostaan luoda lämmintä nostalgiaa muistojen musiikin kautta. Kirjan arvosteluista olen lukenut, että ei hänelläkään ole pelkkää hyvää sanottavaa kaikista kollegoistaan ja tuttavistaan. Pirkko Saisio suututti joitakin vanhoja kavereitaan muuttamalla liikaa mielipiteitään.

Alarivissä olevat kirjat eivät ole itselleni. Minulla sattuu olemaan  lapsituttavia, kahdella eri kielellä. Kirjat ovat menossa heille joululahjaksi.

Uuttakin lastenkirjallisuutta on mukana, mutta pääpaino on vanhoissa tutuissa klassikoissa. Erityisen iloinen olen divareiden klassikkolöydöistä.

Ilkimyksiä täältäkin löytyy, tosin aika lieviä tapauksia. Eemelin ilkeydet ovat enemmänkin metkuja. Susi on kyllä oikeasti ilkeä ja hänelle käy huonosti. Ja vielä Max ja Moritz, saksalainen kuvakirja vuodelta 1865 kahdesta pojasta, jotka eivät lakkaa tekemästä kolttosia. Heille vasta huonosti käykin!

 

 

  

Uhkarohkea kokeilu

 

Ostin kumiset liukuestekalossit. Liukastumispelko iski muutama talvi sitten, kun keikahdin kolme kertaa nurin. Oli ihme, että selvisin vähäisin vaurioin. Aineksia oli pahaankin loukkaantumiseen.

Ostin silloin heti piikkipohjaiset talvisaappaat. Käytössä on ollut myös kuminen kengänpohjan piikkiremmi. Molemmat ovat epämukavia kävellessä, eikä niillä voi mennä sisälle. Kaupan muovilattialla piikkipohjakengät vasta liukkaita ovatkin.

Kalossimainoksessa luvattiin, että niillä voi kävellä sisälläkin. Eivät ole liukkaat eivätkä riko lattiaa. Niissä kun ei ole piikkejä vaan pohjan sisällä on liukuesterakeita, jotka liukkailla pinnoilla kävellessä työntyvät esiin.

Uteliaisuus heräsi, vaikka epäilyttävältä tuntui. Mahtavatkohan olla turvalliset? Pahanhajuiset ne ainakin ovat. Ei voi jättää eteisen kenkähyllyyn. Suljetussa pussissa on säilytettävä.

Ensikokemus kalosseista oli myönteinen. Tavallisilla lenkkitossuilla kävely ei muuttunut epämukavaksi. Turvalliseltakin tuntui, kunhan ensin oppi luottamaan eikä liikaa arastellut.

Kävelin Esplanadin päähän Runebergin patsaalle. Väkeä oli paljon liikkeellä. Piti pitää varansa, ettei ajautunut ihmisvirran viemänä mihinkään tavarataloon tai markkinoille.

Onnistuin pysymään syrjässä kauppojen hulluilta päiviltä ja helkkyviltä soitoilta. Hupsis pupsis pimpeli pompeli –tyyppinen joulumusiikki saattaa aiheuttaa minussa hallitsemattoman aggressiivisen kohtauksen.

Kotimatka pitkä lie, joten kävelin Stockmannin viereiselle pysäkille ja ajoin raitiovaunulla takaisin Töölöön. Runebergin patsaalla oli juolahtanut mieleen ajatus, että taisi olla Johan Ludvigilla samansuuntaisia asenteita kuin minulla, kun hän Vänrikin markkinamuistoissa kirjoitti kitkeriä ajatuksia markkinahumusta ja ostamisesta. Ja vaunuilla siinäkin lähdetään pois paikalta.

Kaupassa käyminen kalosseilla oli vielä kokeilematta, joten poikkesin Töölöntorin Alkoon ostamaan kolme pulloa viiniä jouluksi. Hyvin toimivat sisälläkin – ei ollenkaan liukasta niin kuin piikkipohjaisilla.

Alkon kassahenkilö toivottaa nykyisin aina hyvää päivänjatkoa. Onkohan se ihan loppuun asti harkittu toimintaohje myyjille? Kun nuori kassaneiti sen sanoi, minulle tuli vähän hämmentynyt ajatus, että hän toivottelee minulle villiä iltaa, kunhan siitä pääsen kotiin viinejäni maistelemaan.

 

Sohvalla selällään

Suomi on maailman onnellisin maa. Sijoitus on pysynyt samana jo vuosikaudet. Ei tapahdu selittämättömiä romahduksia niin kuin koululaisten Pisa-tuloksissa.

Onnellisuus ei tosin näytä jakautuneen tasaisesti joka puolelle Suomea, kuten kartta näyttää. En ole huomannut, onko syytä tutkittu. Arvelen, että kyse on taloudellisen vaurauden epätasaisen jakautumisen vaikutuksista. Nykyhallituksen toimet tulevat sitä lisäämään, joten muutaman vuoden kuluttua onnellisuuskilpailun voitto ei enää taida meille tulla. 

Jotkut kuulemma ihmettelevät, jotkut peräti kieltäytyvät uskomasta tällaista loistavaa tulosta. Suomessahan on valtavasti surkeutta, kuten niin monet runoilijat ja laulajat kertovat.

Minä en onnellisuuskilpailun voittoa ihmettele, minä uskon. Havaintojeni mukaan tulos on itsestään selvä.

Havaintoni tosin ovat aika suppeat ja sen vuoksi ehkä hieman vinoutuneet. Kohderyhmääni kuuluvat itseni lisäksi pari kaveriani. Me kolme olemme mallitapauksia suomalaisesta onnellisuudesta.

                                          (Kaurismäki Mika Tyttökuningas 2015)

Aivan erityisesti onnellisuutemme kukoistaa tällaisena hämäränhyssyn aikana. Sielu lepää, kun valveilla ollessa on koko ajan hämärää. Pienen häiriön tuottaa maassa oleva lumi. Parempi olisi vetinen tihkusade. Sadetakki, huppu päässä ja kumisaappaat jaloissa – siinä onnellisen eläkeläisen ulkoiluhurmion huippu.

Sisällä sen sijaan olisi houkutus kiivetä uuninpankolle talviunille. Tämä houkutus on kuitenkin helppo välttää, sillä Töölöntorin taloissa ei ole uuninpankkoa. Erityisesti nyt on syytä varoa, ettei ulkoillessaan osu ihmisviran viemänä mihinkään tavarataloihin tai joulumarkkinoille. Bling bling -meininki pilaisi koko suloisen tunnelman.

Kyllä tällaisen lepovaiheen antamilla voimilla taas kestää kohta koittavan häikäisyn ja helteen rasitukset.

Kuvassa teemaan liittyvää peruskirjallisuutta. Siihen tutustuminen onnistuu luontevimmin sohvalla selällään.

 

Kuuluuko käsky?

Katsoin Ylen Areenasta tositapahtumiin perustuvan sarjan Viides käsky. Se oli niin intensiivinen kokonaisuus, että neliosainen sarja tuli katsotuksi kerralla alusta loppuun. Niissä täpinöissä pääsi unohtumaan toiselta kanavalta tullut - vähintään yhtä intensiivinen -  uuden tuotantokauden osa pitkässä sarjassa nimeltä Presidentin kättelyjono.

Brittiläisen draaman nimi on siis Viides käsky. Englanninkielinen nimi näytti olevan The Sixth Commandment. 

Heräsi epäily, onko Yle palkannut hieman huolimattoman kääntäjän. Vai onko se nyt niin nokonuukaa näiden käskyjen järjestyksen kanssa? Samalla listalla peräkkäiset numerot kuitenkin.

Koska teologinen koulutukseni on aika niukka – pelkkä rippikoulu – piti kaivaa hyllystä alan perusteos eli Kateksimus ja katsoa, mitä näissä käsketään. (Tuon rippikoulun kepulikonsteista olen kirjoittanut täällä aiemmin, ks. täältä:  CLICK)

Viides käsky: Älä tapa. Kuudes käsky: Älä tee huorin. –On siinä eroa! (Netistä lisäksi huomaan, että jälkimmäisen kieliasua on muutettu: Älä tee aviorikosta.)

Mistä tässä nyt on kysymys? Sarjan aiheena on enemmän tuo viides käsky. Miten nämä järjestysluvut ovat menneet noin sekaisin?

Mieleen nousee vanha kotimainen elokuva Kuudes käsky (ohj. Orvo Saarikivi 1947). Siinä Tapio Rautavaara rakastuu naapurin emäntään.  Syntyy iso sotku, jota selvittelemään tarvitaan vanha emänä ja isäntä ja kaikenlaista Aapelia ja Löppöskää ja muuta ukkoa ja akkaa. Käsikirjoituksen elokuvaan teki niinkin maineikas kirjoittaja kuin Toini Havu – se sama kriitikko, joka laati 1954 Helsingin Sanomiin arvostelun poikkeuksellisen kelvottomasta romanista nimeltä Tuntematon sotilas. – Tässä elokuvassa ei kuitenkaan rikota kuudetta käskyä vastaan mutta sitäkin selvemmin viidettä vastaan.

Numerointisekaannuksen selvitys vaati lisää hakuja. Onneksi on wikipedia. En ryhdy tässä toistamaan, mistä on kysymys. Erinomaisen ymmärrettävä vastaus löytyy hakusanalla wikipedia kymmenen käskyä.

(Kuvassa Charlton Heston Mooseksena Hollywood-elokuvassa Kymmenen käskyä – Ohj . Cecil B. DeMille 1956)

Vielä on aikaa

 

”Aika on universumin keino estää kaikkea tapahtumasta yhtä aikaa,”

Suunnilleen noin meni koulun filosofian tunnilla sanottu sitaatti joskus 1960-luvun lopuilla. Sitaatin alkuperä ei jäänyt muistiin.

Mietelause antoi jollekin minua viisaammalle virikkeen jatkokehittelyille. ”Lukujärjestys on koulun keino estää opettamasta kaikkea yhtä aikaa.”

Mielenkiintoista tuo filosofia – sitä pitäisi lukea lisää.

Ensi vuoden kalenteri tuli postissa. Sinne merkitsin heti kaikki sovitut menot ja tapahtumat. Aikaa on vähän, menoja paljon. Kalenteri on Dessun keino estää, ettei joka paikkaan tarvitse mennä yhtä aikaa.

Mutta kyllä tuli paljon merkintöjä, parissa kohdassa melkein yhtä aikaa.  Miten tuon kaiken ehtii / jaksaa / viitsii? On merkkipäiviä, tapahtumia, lääkärintarkastuksia, hammaslääkäreitä, fysioterapeutteja, tapaamisia, kokouksia.

Ja sitten on aivan erityisen paljon kutsuja, joiden päivämäärän voin itse valita. Minulla kun sattuu olemaan erityisen paljon facebook-kavereita ja tuttavia taiteiden alalta, muusikkoja, näyttelijöitä, ohjaajia, kirjailijoita, kuvataiteilijoita ja muita. Näyttää, että suunnilleen kaikilla on tulossa esityksiä, joihin minäkin olen saanut kutsun.

Suuri osa esityksistä on kiinnostavia, mutta on joukossa sellaisiakin, joihin en tunne erityisempää kutsumusta lähteä. Onko olemassa keinoa selvitä kiusallisesta tilanteesta? Pitäisi keksiä uskottavan tuntuinen tekosyy, miksi aika oli niin tiukoilla, että en ”ehtinyt” tulla, vaikka esityskertoja oli vaikka kuinka paljon.

 

Kerrankin ajan tasalla

Dessu huomaa yllättäen olevansa kerrankin ajan tasalla. Aivan tapahtumien ytimessä. Yleensähän voi huikailematta sanoa, että Dessu on ajastaan jäljessä, kärryiltä pudonnut,  menneissä maailmoissa elävä.

Kun tieto Finlandia-palkinnosta tuli, voittajakirja oli kädessäni ja lukeminen edennyt sivulle 129.

Tiedän, ei pidä arvioida kirjaa, jota ei ole lukenut loppuun. Puoliväliin eteneminen sallii kuitenkin sanoa ensivaikutelmia.

Kirja vetää hyvin. Tämä ei jää kesken. Kirjasta on löytynyt paljon tuttuuden tunnetta, itsekin koetun makuista elämää.

Ihan kuin kirjailija olisi käynyt lapsuudenkodissani Jyväskylässä kuuntelemassa, millaisia sanontoja käytettiin kasvattamistarkoituksessa torumiseen.

Kirjassa maistuu vahvasti vuoden 1918 tapahtumien jättämä katkeruus ja kipu. Sekin on tuttua. sekä omasta kokemuspiiristäni että kirjallisuudesta. Samasta aiheesta on moni ennen tätä kirjoittanut, mutta naiskirjailijan ja naispäähenkilöiden kokemusten kuvauksena tämän sävykkyys on moni-ilmeisempi kuin vaikkapa maskuliinisen katkeruuden mestarikuvaajalla, Hannu Salamalla.

Tämä siis on vaikutelma kirjan alkupuolelta, edellisen sukupolven ajoilta. Merkit viittaavat, että loppupuolella aikakausi vaihtuu. Millainen kuva annetaan uuden sukupolven varttuvista tytöistä ja naisista.

Alkumerkit ovat sellaiset, että aikakauden itse kokenut mieslukija tunnistaa ne omasta kokemuspiiristään oikeiksi ja taitavasti kuvatuiksi.

Puoliväliin edennyt lukija arvioi, että Jorma Uotinen on tehnyt viisaan valinnan. Tämä silläkin varauksella, etten ole lukenut muita tarjolla olleita kirjoja edes puoliväliin.

(Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – väärässä olemisen historia / Siltala 2023)

 

Kadonnut nauru

[jatkoa]

Vitsit loppuivat, totisuus palasi. Tarkemmin ajatellen erityisempää hupia tästä kokonaisuudesta ei irronnut. Puuttumaan vielä jäi lajityyppi nimeltä hupailu, sellainen joita radiosta kuuli menneinä vuosikymmeninä. Esimerkkinä vaikkapa Kankkulan kaivolla.

Harmikseni muistan jälleen kerran, kuinka tärkeä olisi ollut Aristoteleen Runousopin kakkososa.

Ykkösosa käsittelee tragediaa ja epiikkaa. Kakkososa oletettavasti käsittelisi komediaa. Mutta sitä ei ole. Jossain historian vaiheessa se on kadonnut.

Säilynyt ykkösosa on suuresti vaikuttanut maailmankirjallisuuden kehitykseen, samoin vieläkin vaikkapa elokuvien dramaturgiseen rakenteeseen. Jokainen yliopiston kirjallisuustiedettä opiskellut on joutunut tenttimään tämän pienen kirjan. Olisi ollut todella mielenkiintoista tietää, mitä Aristoteles olisi antanut ohjeeksi komedian kirjoittajille.

(Kuva: Aristoteles Rafaelin freskossa Ateenan koulu 1511 - Vatikaanin museo)

Umberto Eco kuvaa romaanissaan Ruusun nimi, miten Aristoteleen kakkososalle kävi. Fiktiivinen jännityskertomus on tyrmäävä. Komedia ja siihen liittyvä nauru oli liian vaarallinen päästettäväksi julkisuuteen. Siinä olisi jopa kristinuskolle käynyt huonosti. Nauroiko itse Kristus?

Näin vaarallinen teksti piti piilottaa. Syrjäisen luostarin kirjasto oli oivallinen kätköpaikka, ja sinne asiaan vihkiytyneet munkit järjestivät tiukan suojauksen tunkeilijoita vastaan.

Keskiaikaiseen benediktiiniläisluostariin sijoittuva rikoskertomus on eurooppalaista sivistyshistoriaa parhaimmillaan. Semiotiikan professori Umberto Ecolla on poikkeuksellinen kompetenssi  upottaa romaaninsa täyteen ovelia kulttuurihistoriallisia viittauksia.

Puuttuvan Aristotelen vuoksi hylkään nyt vitsit ja höpsötykset, joiden parissa olen tuskaillut koko marraskuun. Siirryn takaisin leipälajiini – totiseen, vakavaan ja kiukkuiseen.

 

Hupaisaa

 

”Onnea, iloa, oi!” 4  [jatkoa]

Hupijuttujen keralla tässä mieluisimman vuodenajan kulku edelleen sujuu. Materiaalia riittää, asenne on suunnilleen kohdallaan. Vitsikokoelman yksitoikkoisuus on kuvassa näkyvien kirjojen myötä monipuolistunut. Latteuksiakin edelleen osuu matkalle, mutta välillä hupaisa juttu koristaa kasvot.

Uutta yllättävyyttä löytyi ylärivin keskellä olevasta kirjasta. Se on jostain syystä jäänyt lukematta vaikka on sijainnut hyllyssäni ties kuinka kauan.

Nenänkaivuun nautinnossa on jotain samaa asennetta kuinmuinaisessa Pahkasika-lehdessä. Liikutaan hyvän maun rajamailla, mutta täysin vakavalla naamalla. Kirja käsittelee aihettaan tieteellisen tutkimuksen näköisin menetelmin.

Tutkimuksen muotoseikat ovat kohdallaan. Aihetta käsitellään perinpohjaisesti aloittaen muinaisista Egyptistä edeten kronologisesti kohti nykypäivää – tulevaisuudennäkymiä unohtamatta. Huomiota saavat aiheen moni-ilmeiset esiintymät klassisessa taiteessa. Jopa Nenänkaivajien marssi (March of the Nosepickers) sanoineen ja nuotteineen on mukana.

Voiko loppusyksyn suloisuudesta paremmin nauttia kuin lueskelemalla tällaisia? Ulos ei voi mennä, sillä siellä on liukasta ja talvikengät ovat hukassa. Korvikkeeksi aerobiccaan keskiyöllä tietokoneelta löytyvän mallitanssin tahdissa. Kyllä tämä hirmuhellekesän voittaa! Silloin ei jaksanut mitään, nyt energiataso on taas huipussaan.

Loppuun vähän näytteitä kirjasta. Ohjeeksi ja opastukseksi osaamattomille.

Nenänkaivuun nautinto – tekniikat kautta aikain. (Nosepicking for Pleasure / Roland Flicket, kuvat Jon Higham, suom. Jouni Porio  / Minerva-kustannus 2008)

 [jatkuu]

Leppoisaa

”Onnea, iloa – oi!” 3  [jatkoa]

”Suomalainen nauru on verkkaista ja jähmeää”, sanoi professori Matti Kuusi esitelmässään Pentinkulman päivillä Urjalassa joskus 1980-luvun puolivälissä.

Leppeimmillään se on Hämeessä, leikkisimmillään Savossa, uhoavimmillaan Pohojanmaalla, viisastelevimmillaan Turun puales ja paskantärkeimmillään politiikassa. Viimeksi mainittuun hän mainitsi kaksi nimeäkin, mutta jätän ne tässä toistamatta, sillä toinen on jo edesmennyt ryhdikäs pääministeri ja toinen on yhä vieläkin keskuudessamme sinnikkäästi tyrkyllä kaikissa vaaleissa.

Aito humoristi on pessimistinen realisti. Hän ei usko naurunsa pystyvän muuttamaan maailmaa. Hän hyväksyy sen, että maailma on vajavainen, hassunkurinen paikka. Hän saattaa jopa pikkuisen pitää näistä hassunkurisista Kekkosista ja Trumpeista. Oikea humoristi osaa pitää vinoa peiliä näiden mestareiden edessä, myös oman kansansa, ja oman puolueensa ja oman itsensä edessä.

Tarvittaisiin kunnon satiirikko pilkkaamaan oudoimpia kohteita. Sellainen saattaisi jopa muuttaa maailmaa.

Onko huumori jossain arvokkaampaa kuin muualla? Amerikkalainen hahahaa myy meilläkin hyvin ja saa matkijoita. Sen sijaan on syytä hyväksyä se tosiseikka, että ihmiskunnan enemmistö ei tule koskaan tajuamaan omaleimaisinta suomalaista huumoria, kuten Turhapuroa tai Honkajokea tai rillumareita. M. A. Numminen on tässä harvinainen poikkeus.

Lueskelen ja selailen vanhoja pakinoita, näitä Aapeleita, Ollia, Tiitusta ja Agapetusta. Matti Kuusen luonnehdinta verkkaisesta ja jähmeästä pätee muihin paitsi Olliin. Ei näitä kauan jaksa - mennyttä aikaa, pääosin terävyytensä kadottaneita. Paikoin suorastaan kiusallista. Toisaalta kyllä kiinnostavaa kulttuurihistoriaa ja ajankuvaa.

Poliittisesti ärhäkämpiä olisivat Arijoutsi, Vaasan Jaakkoo ja Sasu Punanen. Modernimpaa meininkiä edustaisivat Nenä, Johnny Walker, Origo ja Bisquit – ei enää ollenkaan verkkaista eikä jähmeää. Näihin en kuitenkaan nyt koske.

Mutta kyllä varmaan takavuosien lukija on onnellisia nautinnon hetkiä kokenut lukiessaan näitä leppoisia Aapelin pipanoita. Onhan siinä kahdeksan (yleispätevää?) ohjetta onnellisuuden saavuttamiseksi. Suomi on nykyisin maailman onnellisin maa - olikohan jo  silloin?

[jatkuu]

Oivaltavaa

”Onnea, iloa – oi!” 2    [jatkoa]

Vitsikirjasta ei pitkäksi aikaa riemua riittänyt. Se siirtyi kirjaston kierrätyshyllyyn.  Ehkä se löytää sijan suvaitsevaisemmasta kodista.

Huomattavasti paremmin maittoi vuodelta 1996 peräisin oleva omaperäistä kekseliäisyyttä osoittava ”sanakirja” Elimäen tarkoitus ja sen jatko-osa Elimäen perimmäinen tarkoitus. Tekijöinä on nimekäs joukko: Silja Hiidenheimo, Kirsti Määttänen, Tuomas Nevanlinna ja Tarja Roinila (Loki-kirjat 1996 ja 1997)

Elimäen tarkoitukset  eivät ole käännöksiä, vaikka lähdeteokseksi mainitaan The Meaning of Liff (Douglas Adams & John Lloyd 1983). Ne ovat alusta loppuun sovituksia suomenkieliseen nimistöön ja sanastoon.

Ideana on tehdä sanakirja, jossa annetaan nimi ihmisen arkipäiväisille kokemuksille, jotka ovat tuttuja kaikille mutta joilla ei ole nimeä. Nämä nimet on etsitty tienviitoista ja paikannimistä, joita löytyy, kun ajellaan pitkin ja poikin Suomen maanteitä. Nämä nimet on siirretty kirjassa tienviitoista ihmisten suuhun.

Tässä työssä on tarvittu luovaa mieltä. Voi kuvitella, että tekijöillä on ollut hauskaa – vähintään yhtä hauskaa kuin lukijalla hänen maistellessaan tienviittojen nimiä uudessa merkityksessä  - vielä nyt yli neljännesvuosisadan jälkeen ensitutustumisesta.

Löysin tietokoneeni varastosta näytteitä Elimäen tarkoituksesta. Keräsin nämä aikoinaan aivan muuhun käyttötarkoitukseen – tietämättä mitään internetistä ja aavistamatta, että listalle löytyy joskus uusintakäyttöä.

[jatkuu]