tiistai 28. marraskuuta 2023

Kadonnut nauru

[jatkoa]

Vitsit loppuivat, totisuus palasi. Tarkemmin ajatellen erityisempää hupia tästä kokonaisuudesta ei irronnut. Puuttumaan vielä jäi lajityyppi nimeltä hupailu, sellainen joita radiosta kuuli menneinä vuosikymmeninä. Esimerkkinä vaikkapa Kankkulan kaivolla.


Harmikseni muistan jälleen kerran, kuinka tärkeä olisi ollut Aristoteleen Runousopin kakkososa.

Ykkösosa käsittelee tragediaa ja epiikkaa. Kakkososa oletettavasti käsittelisi komediaa. Mutta sitä ei ole. Jossain historian vaiheessa se on kadonnut.

Säilynyt ykkösosa on suuresti vaikuttanut maailmankirjallisuuden kehitykseen, samoin vieläkin vaikkapa elokuvien dramaturgiseen rakenteeseen. Jokainen yliopiston kirjallisuustiedettä opiskellut on joutunut tenttimään tämän pienen kirjan. Olisi ollut todella mielenkiintoista tietää, mitä Aristoteles olisi antanut ohjeeksi komedian kirjoittajille.

(Kuva: Aristoteles Rafaelin freskossa Ateenan koulu 1511 - Vatikaanin museo)

Umberto Eco kuvaa romaanissaan Ruusun nimi, miten Aristoteleen kakkososalle kävi. Fiktiivinen jännityskertomus on tyrmäävä. Komedia ja siihen liittyvä nauru oli liian vaarallinen päästettäväksi julkisuuteen. Siinä olisi jopa kristinuskolle käynyt huonosti. Nauroiko itse Kristus?

Näin vaarallinen teksti piti piilottaa. Syrjäisen luostarin kirjasto oli oivallinen kätköpaikka, ja sinne asiaan vihkiytyneet munkit järjestivät tiukan suojauksen tunkeilijoita vastaan.

Keskiaikaiseen benediktiiniläisluostariin sijoittuva rikoskertomus on eurooppalaista sivistyshistoriaa parhaimmillaan. Semiotiikan professori Umberto Ecolla on poikkeuksellinen kompetenssi  upottaa romaaninsa täyteen ovelia kulttuurihistoriallisia viittauksia.

Puuttuvan Aristotelen vuoksi hylkään nyt vitsit ja höpsötykset, joiden parissa olen tuskaillut koko marraskuun. Siirryn takaisin leipälajiini – totiseen, vakavaan ja kiukkuiseen.



 

4 kommenttia:

meri kirjoitti...

kuuntelin kankkulan kaivoa mummolassa 60-luvun alkupuolella. kankkulahuumori oli osa lauantaisaunan jälkeistä suvi-illan tunnelmaa. rakkain hahmo oli tietysti oke tuurin omintakeisesti personoima yksityisyrittäjä, joka aina jaksoi puhua kirkastetuista lähteistään ja korpikuusen kyyneleistä. ps. vaari oli periaatteessa raittiusmies, mutta niin vain tirautti hänkin joskus tippavaaran isännän lääkettä reumalääkkeeseensä.

Dessu kirjoitti...

Tippavaaran isäntä oli ylivoimaisesti muistettavin hahmo, mutta ei ainoa. Yleismies Jantunen, Ronskilan Hilkka, Holger Lehmänen, Synnöve Pullo ja Neulasen Manta olivat lapselle muistiin jääneitä äänihahmoja. Sketsihahmojen prototyyppejä. - Onkohan näitä äänitteitä vielä josain tallella?

Huomaan, että olen kahteen kertaan blogissani Tippavaaran isäntään kuvan kanssa viitannut (27.8.2012) ja (27.9.2015). Harmikseni en onnistu tähän kommenttiin pistämään klikkausslinkkiä noille sivuille.

meri kirjoitti...

ah, nuo sketsihahmot ovat minunkin muistissani. lisäksi muistan sylfred huilan, jolla oli hulluja lintuhavaintoja. joku sketsihahmo hautoi liikavarpaitaan ja jollakin oli mistäänvastaamaton pesula, joka ei vastannut asiakkaitten pyykeistä.

saisikohan niitä vanhoja jaksoja vielä jostakin esille. kiinnostaisi kuunnella jonkun historian tutkijan korvilla, onko antero alpolan ja aune ala-tuuhosen sanataiturointi kestänyt aikaa. ja miten omat muistoni asettuvat siihen kokonaisuuteen.

mutta jos ihmiskunnan henkisestä tilasta pitäisi tehdä johtopäätös nimenomaan kankkuloiden perusteella, tulkinta olisi ehdottoman optimistinen.

ps. kävin lukemassa molemmat tippavaara-viittaukset, kiitos niistä.

Dessu kirjoitti...

Niinpä, hullumpaa on maailman meininki. Siitä on nauru kaukana, vaikka farssiksi sitä voisi monin kohdin luonnehtia. Ja jostain käsittämättömästä syystä nykyaika ei tuota taitavia satiirikkoja. Aiheista ei olisi pulaa.