Ohi vilahtaneena kesänä opettelin uudestaan ajamaan polkupyörällä.
Ei se tietenkään niin ollut, että taito olisi neljännesvuosisadassa kokonaan kadonnut. Väitetään, että pyörällä ajamisen taito ei katoa, jos sen on kerran oppinut. Tiedä sitten, olisiko kadonnut, jos tauko olisi ollut vielä pidempi, sillä aika hankalaa alkuun pääsy oli. Kömpelyys ja kankeus ovat lisääntyneet ja sen myötä luottamus omaan vartalonhallintaan vähentynyt. Pelotti, varsinkin alamäessä.
Aikoinaan olin aika haka. 1980-luvun alussa ajoimme paljon. Pisin retki oli Helsingistä kesäkotiin Längemäveden rannalle Pohjoiselle Pirkanmaalle ja edelleen Jyväskylään. Ja vieläpä takaisin Helsinkiin muutamaa viikkoa myöhemmin. Kulkuväline oli peräti kolmivaihteinen. Tarakalla iso lasti, teltat, makuupussit ja kaikki leirielämään tarpeelliset varusteet. Muistini mukaan koko matkan oli vastatuuli. Sadevaruste oli hieman puutteellinen: kertakäyttösadetakki. Hyvin silti meni!
Tänä kesänä uusi alku tapahtui maalla kesäkodin lähiseudun hiekkateillä. Matkat pysyivät maltillisina. Hyvin se meni taas, mikä tällä kerralla tarkoittaa, että en kaatunut kertaakaan.
Stadiin palattuani rohkaisin mieleni kokeilemaan kaupunkipyörää. Systeemi on kätevä. Tavallisella liikennelaitoksen kuukausi- tai kertalipulla saa ottaa telineestä käyttöönsä keltaisen kaupunkipyörän ja ajaa sillä mihin haluaa. Palautus tapahtuu mihin tahansa kaupunkipyörien telineeseen, joita on joka puolella pitkin kantakaupunkia. Vähän turvattomalta ajaminen kyllä tuntui vilkkaan liikenteen seassa. Kevyen liikenteen väyliä on kyllä rakennettu mutta ei niiden verkosto ydinkeskustassa vielä kovin tiivis ole.
Tarkalla katseella olen tarkkaillut kaupunkiliikkumisen uutta välinettä, sähköpotkulautaa. Niitä ajelee kaikkialla. Mukavalta menolta se näyttää. Oppisinko? Täytyy miettiä. Ehkä ensi kesänä.
Kotimaisessa kirjallisuudessa on kaksi suurta polkupyöräilijää, Juhani Aho ja Pentti Haanpää. Innostuneet näytteet ovat Ahon teoksista a) Pyöräraivoilija (1898) ja b) Polkupyörällä Reinin rantoja / Mikä mitäkin Tyrolista (1908).
4 kommenttia:
juuri tänään ajattelin sitä, miten paljon polkupyrät lisäävät arkiviihtyvyyttä. ne tuovat elämään väljyyttä, liikkuvuutta, vapautta ja keveyttä. fillaroinnissa on individualistista hohtoa ja se sopii ajan ekologiseen ja säästäväiseen henkeen.
samalla pyöräilijä saa ihan oikeutetusti tuntea sääliä meitä peltilaatikoissa kulmat kurtussa ajavia autoilijoita kohtaan.
muistan sellaisen elokuvakohtauksen, jossa kaunis tumma nainen pyöräilee lumisessa maisemassa sörnäisten teollisuusalueelta hakaniemen torille ja pyörän tarakalla istuu pitkätukkainen mies, joka laulaa pyöräilyaiheista laulua.
Väljyyttä, vapautta, ekologiaa... Kyllä, kaikkea tällaista. Näin juuri muistan vanhat pyöräilytunnelmat. Nyt kuitenkin tuli uusi harmillinen sävy. Puuttui rentous. Tuntui samalta kuin ensimmäisillä ajokerroilla itsenäisesti sen jälkeen kun oli juuri saanut ajokortin 18-vuotiaana. Tuntui kuin olisi menossa SUORITUS. Pyöräkin tuntui liian korkealta. Piti suorittaa pysähtyminen sopivan kohtaan jotta sai jalan maahan. Olisi ollut helpompi, jos jalka olisi ulottunut maahan satulalla istuen. - Elokuvamuisti löytää kuvauksestasi muistijäljen mutta ei saa kiinni sille nimeä.
Tuli mieleen Panu Rajalan romaani I.K. Inhasta - Intoilija - jossa pyöräillään pitkiä matkoja. Olikohan niin, että alla olisi ollut vieläpä sellainen vanhanaikainen polkupyörä, jossa on iso etupyörä ja pikkuinen takapyörä? Sen on täytynyt olla hirveän epämukavaa. Ja millaisia tietkin tuolloin olivat, voi hyvä tavaton! No, mutta jos innostus uudesta keksinnöstä on niin suuri, niin sitten kai kaikki on vain vauhdin hurmaa.
Lukumiehenä varmaan olet Intoilijan lukenut. Oli Finlandia-ehdokkaanakin (2015) ja aiheutti plagiaattikohun, koska Panu Rajala ei ollut tekstissään selkeästi erotellut Inhan tekstiä omastaan. Kohu kannattaa unohtaa, sillä hyvä kokonaisuus se kuitenkin on.
Terv. Räkättirastas Pahanilmanlintu
RP. Kirjan ja kohun muistan mutta lukematta kirja jäi. Syy on varmaankin siinä, että sen kohdehenkilö ei ole ollut kovin tuttu ja siksi ei riittävän kiinnostava kaikenaikaisessa kirjaruuhkassa. Pitääpä korjata tilanne.
Olen muuten joskus vuosikymmeniä sitten päässyt kokeilemaan tuollaista iso etupyörä pieni takapyörä -laitetta. Mahdoton ajettava - pitää olla jokin erityiskyky tasapainon pitämisessä, jotta sellaisella pääsee eteenpäin.
Lähetä kommentti