perjantai 22. lokakuuta 2021

Yritin olla vitsikäs

Passi ja henkilöllisyyskortti olivat päässeet vanhentumaan. Mitäpä minä sellaisilla korona-aikana. Passilla tuskin enää parempinakaan aikoina.

Piti siis mennä ottamaan virallinen valokuva. Musta maski vaan naamalle ja bussilla Kannelmäen kauppakeskukseen, jossa on valokuvaamo. Siellä kävin viimeksikin samalla asialla viisi vuotta sitten.

Valokuvaamon nuori mies ohjasi minut verhon taakse jakkaralle istumaan. Yritin olla vitsikäs ja kysyin, pitääkö maski ottaa pois passikuvaa varten.

Valokuvaajaa ei naurattanut yhtään. Naamasta näki, että tuota hän osasi odottaa. Saman repliikin on tainnut esittää moni ennen minua.

Eikö hyvään asiakaspalveluun pitäisi kuulua, että kauppias teeskentelisi riemastuvansa asiakkaan kuluneistakin oivalluksista? Jäisi asiakkaalle hyvä mieli ja tulisi toistekin vitsailemaan.

Toisaalta ajattelin itseäni. Minullahan ei ole huumorintajua ollenkaan eikä mikään naurata minua, paitsi kutittaminen. Eivät edes kotimaisen viihdeohjelman sketsit. Samojen repliikkien loputonta toistoa nekin ovat, milloin minkinlaisen pölvästihahmon esittäminä.

Onnistuikohan edes valokuva? Sen näkee vasta kun passi valmistuu. Siinä ei saanut hymyillä, huulet oli pidettävä yhdessä. Silmälasit oli riisuttava. Se on minulle paha juttu: en tarvitse muuta kuin lukulaseja, mutta käytän silti muulloinkin, sillä ne parantavat ulkonäköä.

Mikähän siinä on, että passikuvat ovat kuin julman ryövärin etsintäkuulutuskuvia? Minulle on usein sanottu, että osaan poseerata ja näytän valokuvissa paremmalta kuin luonnossa. Olen hieman samaa mieltä, mutta se ei päde passikuviin.

Sain nuorena hieman poseerausopastusta alan ammattilaiselta. Ehkä siitä tarttui jotain pysyvämpääkin taitoa, en ole varma. Sain huomata, että leikkimielinen harjoittelu oli ihan hauskaa, kunhan se ei ole ammatti. Siitä touhusta oli hymy kaukana, paitsi että hymyä piti teeskennellä. - Se olisi ehkä asiakaspalvelussakin hyödyllinen taito?

                                                (Sarjakuva:  Maurinen / Rontticomics.wordpress.com)

5 kommenttia:

meri kirjoitti...

kaipaan entisaikaisia passikuva-automaatteja, sellaisia kuin helsingin rautatiemasemalla oli. samaistun voimakkaasti siihen amélie-elokuvan poikaan, joka keräilee hylättyjä valokuvia passikuva-automaattien läheisyydestä. hänellä on albumi, johon on liimattu näitä revittyjä ja uudelleen koottuja passikuva-automaatin otoksia.

oma passini vanheni tasan vuosi sitten, mutta minulla on kirjanmerkkinä vuosia vanha lentomatkatavaran määränpäälappu. huoh. ehkä vielä jonakin päivänä.

Roope D kirjoitti...

Aika hyvä kirjanmerkki-idea! Ylläpitää optimismia. Tosin juna- tai laivalippu ajaa saman asian, jos ei erityisemmin pidä lentämisestä, niin kuin minä. Sitä jäin miettimään, mikä toimisi samanlaisena optimismin ylläpitäjä -kirjanmerkkinä meille matkustusinnon menettäneille, jotka ensisijaissti unelmoimme lähtemisestä mökille.

Anonyymi kirjoitti...

Jaa-a, enpä tiedä onko kyse huumorintajuttomuudesta. Kai sentään jotkut asiat naurattavat? Itse en myöskään usein välitä huumoriohjelmista. Viimeisin komedia, jota tykkäsin seurata taisi olla brittiläinen Absolutely Fabulous, eli Todella upeeta, jossa kaksi muodin ja julkkisten piireissä hörhöilevää naista sekoili seurapiireissä ja omassa elämässään. Useimmin minut saa nauramaan ujuttamalla jotakin absurdin koomista muuten vakavaan kontekstiin. Sen sijaan esimerkiksi Monty Python ei ole koskaan huvittanut yhtään. Sen sijaan jotkut vanhat Ohukainen ja Paksukainen -filmit ja jopa mykkäkauden mustavalkoiset toilailut ovat yllättäen alkaneet taas ilahduttaa. Mielessäni pyörii kohtaus, jostain Ohukaisen ja Paksukaisen filmistä, jossa he ovat saapuneet ultramoderniin hotelliin, jossa kaikki on automatisoitu. Nappia painamalla vuode ilmestyy seinästä tai pöytä ja tuolit katoavat lattialuukusta ym. Matkalaiset haluavat vain päästä nukkumaan, mutta mistään ei meinaa nappeja painellessa tulla mitään. Tietenkin toinen henkilöistä aina välillä joutuu vahingossa jonkun kalusteen mukana kaappiin piiloon ja muuta vastaavaa. Olen itse kokenut samanlaista voimattomuutta saksalaisessa hotellissa, jossa yritin löytää oikean valonappulan, mutta sen sijaan saattoivat verhot avautua tai sulkeutua tai ilmastointi alkoi hurista tai tv:seen tulla virta. Ja siellä tv:ssä oli saksalaiseen tapaan useita pornokanavia. Kyseessä oli suhteellisen laadukas hotelli, 4 tähteä. Pornokanavat olivat lisämaksullisia, mutta niissä oli houkuttimena(?) 10-20 sekunnin suojaamaton esikatselu. Huh! Nappuloiden kanssa näpelöinti oli niin toivotonta, että odotin Ohukaisen ja Paksukaisen ilmaantuvan paikalle millä hetkellä hyvänsä. Kun mediassa joku innostunut insinööri hehkuttaa älytalojen ihanuudesta, poistan heti varmistimen aseestani. Been there!

Radion puolella Minna Lindgrenin ohjelmista löytyy välillä vitsailua, joka naurattaa minuakin. Ja Antti Holman ooppera-aiheinen sarja oli aivan huippua. Vaikken helposti ratkea nauramaan, niin huomaan huvittuvani kyllä aika helposti. Luin juuri erään entisen poliitikon kolumnista vitsinpoikasen, joka ilahdutti kovasti: "Eduskunnan puhemies ilmoitti kyselytunnin lähestyessä loppuaan, että hän antaa vielä puheenvuoron edustajille Huutola, Karjula, Kiljunen ja Hyssälä."

Tässä linkki Holman ohjelmaan https://areena.yle.fi/audio/1-50525521

Terv. Räkättirastas Pahanilmanlintu

Anonyymi kirjoitti...

Ja lisäisin vielä, että huvitti kovasti tuo sinun sarjakuva. Varsinkin "soittakaan Paranoid" - letkautusta on tullut (ja tulee) käytettyä.

Terv. Räkätti

Roope D kirjoitti...

Täytyy myöntää, että kommentaattori RP saa minut kiinni liioittelusta - se kuuluu luonteeseeni. Ei kutittaminen ole ainoa, mikä minua naurattaa. Välillä nauraminen iskee kohdissa, joissa olisi aivan sopimatonta nauraa, ja silloin sitä purskahdusta on vain henkensä ja maineensa hädässä pidäteltävä, vaikka kipeää tekee.

Esimerkki: Jokunen vuosi sitten osallistuin maalla kyläkunnan perinteiseen juhannusjuhlaan. Vanhan maalaistalon pihaan oli pystytetty esiintymislava ja lippusalko ja kannettu pitkiä lankkuja penkeiksi. Siellä istuin suunnilleen sadan kyläläisen seassa penkillä ja seurasin arvokasta menoa. Seremoniamestarina oli kyläkoulun opettaja, joka oli pukeutunut kalevalaiseeen asuun.

Alkoi lipunnosto. Lapsikuoro odotti valmiina kajauttamaan lippulaulun. Väinämöispipoinen opettaja aloitti lipun noston. Kun hän sai lipun ylös ja sitoi narut, se kuitenkin yllättäen valahti puolitankoon. Opettajalle tuli kiire korjata häiriö. Uusi yritys, uusi valahtaminen. Kolmas yritys, taas sama. Siinä kohdassa opettajalta pääsi ruma sana.

Opettaja sai yleisöstä apuvoimia. Siinä hässäkässä kivien väliin pystytetty salko kääntyi vinoon. Jostain syystä lippu ei enää päässyt nousemaan aivan kärkeen vaan jäi puolisen metriä alemmaksi. Yksi miehistä jäi pitelemään narusta kiinni, jotta opettaja pääsi johtamaan lapsikuoron laulua.

Arvatkaapa, kenellä oli tuskaisia vaikeuksia pidätellä purskahdusta siellä yleisön keskellä. Eikä se ollut mitään vahingoniloa. Se oli kuin mykkäfilmin parasta farssia keskellä juhlalliseksi tarkoitettua tilannetta. Siinä sitten laulettiin yhteislaulut, nähtiin kansallispukuiset tanhut ja lopuksi tanssittiin haitarin soidessa. Salko pysyi vinossa ja lippu väärässä kohdassa, mutta sitä emme olleet huomaavinamme.

Surkuhupaisuus on hyvä huumorin laji. Se on sukua Chaplinin parhaille pitkille filmeille. Ne naurattavat minuakin, elleivät sitten samanaikaisesti itketä. Mieluiten molemmat yhtä aikaa - se menee tunteisiin erityisen voimakkaasti. Tästä olen kirjoittanut täällä ennenkin, ks. tägi Chaplin.

Erityismaininnan minulta saavat myös Marx-veljekset ja Jacques Tati. Häneltäkin löytyy tuollainen ultramoderni talo. Mutta missä lymyävät myöhempien aikojen mestarit?