Puhuttiin
tupakoinnista. Mistäpä muustakaan, sillä entisen työpaikkani tupakkakellarissa
istuttiin.
Outoa
siinä oli, että kukaan meistä ei tupakoinut, vaikka juuri sille paheelle
pyhitetyssä salaisessa piilopaikassa istuttiin. Koko talo on julistettu
savuttomaksi, mutta kyllä siellä syvällä maan alla pitkien portaiden päässä
savuluola on, entinen pannuhuone. Siitä vaan ei kerrota ulkopuolisille.
Savuttomatkin
siellä istuvat, sillä se on firman viihtyisin paikka. Jotenkin rento loukko,
jossa samanhenkiset kokoontuvat. Työpaikan kireämpi väki istuu kahvihuoneessa.
Tupakkakellarissa
minäkin käyn istumassa ja juoruja kuuntelemassa aina, kun firmaan poikkean.
Olen eläkkeellä mutta poikkean välillä lounaalle. Joskus on oikeaakin asiaa.
Kävi
taas vakuuttavasti ilmi, että jotain kulttuurista muutosta tupakoinnissa on
tapahtunut. Me vanhempi väki olimme kaikki tupakoitsijoita, jotka ovat
lopettaneet. Nuoriso-osasto ei ollut koskaan aloittanutkaan.
Minä
olen tupakoinut nuoreta asti. Aluksi poltin piippua, myöhemmin savukkeita.
Lopetin 16 vuotta sitten. Se oli lääkärin tiukka käsky. Ymmärsin ja hyväksyin,
että viisasta oli totella. Ei se lopettaminen minulle mitenkään vaikeaa ollut.
Varttuneessa
iässä oleva naispuolinen entinen kollegani kertoi lopettaneensa tupakoinnin
kahteen kertaan. Ensimmäinen lopettaminen oli tapahtunut nelikymppisenä ja
jatkunut toistakymmentä vuotta. Sitten hän oli antanut itselleen luvan polttaa
yhden pikkusikarin eräässä erityisen juhlallisessa tilaisuudessa kahvin ja
konjakin seuraksi.
Sitten
oli tullut lisää erityisen juhlallisia pikkusikareita ja vähitellen myös
erityisen juhlallisia savukkeita.
Minä
erityisen viisaana miehenä en ole koskaan antanut itselleni lupaa yhteen
ainoaankaan savutteluun näiden 16 vuoden aikana. Tiedän tasan tarkkaan, että se
olisi uusi alku. En silti kiistä, etteikö olisi hetkiä, jolloin tekee mieli.
Tupakkakellarin
nuorisojoukko ilmaisi, että tupakointi on heidän näkökulmastaan yli-ikäisten
luusereiden touhua. Nuorista siihen touhuun eivät innostu muut kuin muutamat
kahjot.
Jotain
outoa on siis tapahtunut. Aikakausi on tässäkin vaihtunut toisenlaiseksi.
Paremmaksi.
Me
varttuneempi väki muistamme asian toisin. Lukioiässä tupakointi oli itsestään
selvä porukkaan kuulumisen merkki. Tupakoimattomat olivat nynnyjä reppanoita,
jotka eivät kuuluneet svengijengiin. Aikuisilla tupakointi oli menevän miehen
merkki.
Ja
naisillakin tupakointi lisäsi eleganssia ja viettelevyyttä.
2 kommenttia:
Minä en pääse piipuista eroon. Työnteko kärsii yrityksistä pahasti, eikä näin mukavaa miestä oikein tekisi mieli kiduttaa...
Niin, en minä ollenkaan yritä kannustaa lopettamaan. Siinä olisi iso riski käydä kärttyisäksi, eikä se ole toivottavaa. En minäkään olisi lopettanut, ellei olisi tullut terveydellinen pakkotilanne. Ihan mielelläni vieläkin tupruttelisin, ellei muuten niin imagosyistä. On siinä piipussa tyyliä, myönnän.
Lähetä kommentti