Sääntöjen orja

Nuorena oli kunnia-asia tehdä kaikenlaista kiellettyä. Erityisen kunniakasta oli rikkoa kaikkia Kielletty-kyltillä varustettuja määräyksiä.

Niinpä voin tunnustaa rikkoneeni vaikkapa seuraavia kieltoja

1. Olen tupakoinut juuri siinä paikassa, jossa on Tupakointi kielletty -kyltti.

2. Olen parkkeerannut polkupyörän juuri siihen kohtaan, jossa on Polkupyörien parkkeeraaminen kielletty.

3. Olen mennyt kapakkaan alaikäisenä

4. Olen käynyt K-16 ja K-18 elokuvissa alaikäisenä.

5. Olen ajanut ilman matkalippua julkisella liikennevälineellä, erityisen usein Tukholman tunnelbanassa.

Ja paljon muuta. Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa, niin kuin Irvin lauloi. Radikaali mielentila kukoisti.

Väitetään, että vanhemmiten ihminen viisastuu. Voi olisiko komeampi termi konsevatiivistuminen? Tai maltillistuminen? Sopeutuminen? Ne ovat kyllä aika ikäviä termejä. En osaa pitää sellaista myönteisenä kehityksenä.

Mikään noista yllä luetelluista kielloista ei enää koske minua. Kaikki on sallittua (tai no, olisihan julkisissa liikennevälineissä vieläkin mahdollisuus lintsata maksusta, mutta sitä en tee. Kuukausilipulla saa ajaa rajattomasti).

Olisi kuitenkin vaikka kuinka paljon uusia kieltokylttejä odottamassa, että rikkoisin niiden määräyksiä. Sellaisia, joissa ei ole ikärajaa. Liitteenä on kuvia muutamasta sellaisesta, joihin olen viime aikoina törmännyt.

Kai se on konservatiivistumista / maltillistumista / sopeutumista, että olen kiltisti noudattanut näitä kieltoja. Ikä on tehnyt tepposet.

  

 
 

Haisevaa harhaa?

- Olet ollut ryyppäämässä, ilmoitti alakerran insinööri, kun kohtasimme hississä.

Ihmettelin, mistä moinen epäily.

- Haiset vanhalle viinalle, hän julisti.

Tiedänhän minä, että insinöörinaapurini osaa olla suorasukainen. Hän ei varsinaisesti ole tunnettu hienotunteisuudesta eikä poliittisesta korrektiudesta

Nyt kuitenkin kävi niin, että hän erehtyi. Minä en ole ollut ryyppäämässä. Minä olen elänyt terveellisesti. Niin terveellisesti, että olen syönyt päivittäin huomattavan paljon valkosipulia.

Olen levittänyt valkosipulisohjoa leivän päälle korvaamaan rasvoja. Se on kuulkaa hyvää!

En ruvennut kuitenkaan selittämään tätä insinöörille. Hän ei uskoisi kuitenkaan, hän on skeptikko, joka ei usko mitään. Ei varsinkaan mitään luonnonmukaisia pehmojuttuja, kuten luonnontuotteiden terveellisyyttä. Hän uskoo ydinvoimaan. Luulen, että hän kannattaa myös Trumpia, mutta siitä en ole varma. Olen vältellyt poliittisia aiheita hänen kanssaan. Tulisi vain riitaa.

Tässä kohdassa kirjoitusta minussa herää epävarmuus, onko se valkosipuli varmasti terveellistä. Olen saanut sellaisen käsityksen, mutta terveysalan lähdekritiikki ei ole vahvoja osaamisalueitani. Käykö niin, että blogia lukeva lääketieteen osaaja huomaa minun sortuneen uskomushoitoihin? Niitä olen kyllä kohdannut entisessä elämässäni mutta olen mielestäni onnistunut välttämään hurahtamisen.

Yhdessä kohdassa insinööri oli kyllä oikeassa. Kyllä se vanhalle viinalle haisee. Sille ei kai voi mitään.

Olen parin viikon päästä menossa arvokkaaseen tilaisuuteen joululounaalle. Nyt olisi syytä selvittää, kuinka pitkään vanha viina haisee. Riittääkö, että lopetan valkosipulin pari päivää ennen vai pitäisikö katkolle mennä nyt heti. Insinöörin erehdys ei saisi toistua.

Kunhan ei tule tavaksi

On syytä olla välillä kyyninen. Kunhan ei tule tavaksi.

On aina syytä lukea rivien välit tarkemmin kuin rivit. Näin opasti aikoinaan jo runoilija P. Mustapää, ja hän varmaankin tiesi.

 "Rivien välit luin.
En rivejä
Hän tulisi jos vois.

Ei voinut, ei siis tullutkaan.
Ei tahtonut, ei voinut siis.
Rivien välit luin. " ( - - )

Rivien väleistä voi löytää salattuja tarkoituksia ja hienovaraisia vihjailuja. Niitä voi sitten yrittää tulkita. Tulkintaa helpottaa kyyninen mielenlaatu.

Olen viime aikoina saanut vastaanottaa muutamia matkatuliaisia. Ensin tuli sykemittari, sellainen oikein hieno ja teknisesti monimutkainen. Se mittaa sykkeen, kuljetut metrit ja kilometrit, kaloreiden kulutuksen ja ties mitä.

Toinen tuliainen oli T-paita. Siinä on rinnan päällä kuva, jossa on Sunny beach of California ja lainelaudalla ajelevia kurvikkaita bikinipimuja.

Sellainen minulta puuttuikin. Kohta lähden näyttäytymään kaupungilla.

Kumpikaan tuliaisen tuoja ei voinut jäädä istumaan pidempään, iskivät vain paketin käteen ja kohta jatkoivat matkaa.

"Ei tahtonut, ei voinut siis."

Mutta kyyniselle vastaanottajalle nousi mieleen epäily, etteivät vaan rivien välissä yrittäneet vihjailla jotakin.

Menestystä etsimässä

Mikähän olisi "innovaation" vastakohta? Sivistyssanakirjasta en löydä kelvollista sanaa.

Etsin siis sanaa, joka ilmaisisi palaamista vanhaan ja turvalliseen, pois kaikista uudistuksista. Sanaa joka ilmaisisi trendikkyyden puutteen.

Ajatus nousi mieleen, kun Lumia-puhelimeni osoittaa huolestuttavia hajoamisen merkkejä. Taitaa olla suomalaisten innovaatioiden viimeisen mohikaanin aikakausi päättymässä. Minulla ei ole koskaan ollut muita kuin Nokian matkapuhelimia.

Jos Lumialleni käy niin kuin nyt näyttää, seuraava puhelimeni on jotain muuta kuin Nokia tai sen myöhempi jälkeläinen. Jokin kotimainen puhelininnovaatio on olemassa, mutta en ole perehtynyt asiaan enkä tiedä, onko se kelvollinen. Oletan, että on aika poistua kotimaisuuden suosimisesta. Tilalle taitaa tulla kaukoitää. Japani? Etelä-Korea?

Mitä tekee nykyisin Nokia, tuo kaikkien aikojen innovaatiotehdas? Se tekee verkkolaitteita. Mitähän ne sellaiset ovat? Minulla ei tietääkseni ole yhtään verkkolaitetta. Tuskin hankinkaan. Onko verkkolaite innovaatio? Onko verkkolaite muka kelvollinen tuote firmalle, joka hukkaisi menestystuotteensa?

Killinkosken tehdasmuseossa Etelä-Pohjanmaalla pääsin palaamaan Nokian juurille. Sieltä kuva.

Juuri tuota tarkoitan innovaation  vastakohdalla. Olisikohan tuossa vekottimessa alkuidea uudelle maailmanmenestykselle? 

Jotain on nyt tehtävä, kun minä yhtenä viimeisistä luotettavista kotimaisen matkapuhelimen käyttäjistä olen pettämässä ikuiseksi luulemani uskollisuusvalan.

Vastakohtien viehätys

Oli aikomus lähteä tänään liikkeelle. Ei onnistunut.

Kun aamulla vilkaisin ikkunasta ulos, tajusin heti pettymyksen: tuonne ei ole tänään menemistä. Satoi vaakasuoraan.

Jälkiviisaana tämä tosiasia tietysti pitää hyväksyä, sillä Ylen Uutisten Kerttu sen jo illalla ennusti. Mutta minä en ole jälkiviisas. Olen etuviisas. Päätin jo illalla, että sää on kelvollinen ja nämä tämmöiset kertut ovat erehtyväisiä. (Poikkeus on Huutosen Matti, joka on luotettavan oloinen mies. Hän osaa katsoa sääkartat niin että siihen voi luottaa. Kerttu on vielä nuori - kyllä hänkin vielä oppii kunhan kokemus karttuu. - No, tämän kerran Kerttu osui kohdalleen.)

Olen syksyn hämärän ja tihkusateen ystävä. En kaatosateen. Piti hylätä aikeet kierrellä kävellen kaupungin rantoja. Olin aikeissa edetä Seurasaareen asti.

Ulkoilu jäi siihen, että livahdin kulman ympäri kauppaan. Leipä ja leikkeleet olivat lopussa. Uskoin selviäväni lyhyestä pyrähdyksestä ilman sateenvarjoa. Niin kävikin: selvisin hengissä mutta en kuivana. Tukka oli aivan litussa kun pääsin kotiin.

Tässä taitaa olla vuoden kiertokulun äärihetki. Mustaa, pimeää, märkää. Tällaisena hetkenä lohtua löytää katselemalla kesän kuvia ja lukemalla valosta kertovia kirjoituksia, mieluisten runoja. Niin tein heti kun sain littuun painuneen tukan taas pörhistymään tyylikkääksi.

Kuvassa on kaunis runo kesän kirkkaudesta. Runoilija on ruotsalainen Nobel-voittaja vuodelta 2011.  Kuva on peräisin Mäntän Serlachius-museon näyttelystä viime kesältä.

Olenhan näköjään minä itsekin näkyvissä varjokuvana. Olen ollut kuvieni kanssa pidättyväinen. Tämä taitaa olla vasta toinen kerta, kun pistän itseni näkyviin profiilikuvan lisäksi. Moni ei tunne blogistin naamataulua, lukijoista tietääkseni vain kaksi. Hyvä niin, ette säikähdä. Kuvan hahmon vartalo näyttää oudolta. Häiriön syy on Marimekon olkalaukku, joka leventää lantiota. Tukka on kyllä tyylikkäästi.

Nuori ja notkea?

Paras urheilusaavutukseni on kansakoulun hiihtokilpailusta voitettu alpakkalusikka. Se on kyllä tallella, mutta en löydä sitä nyt. Aikomus oli valokuvata se tämän kirjoituksen kuvaksi.

En jaksa muistaa, millaisesta kilpailusta palkinto tuli. Lusikka luultavasti jaettiin kaikille osallistujille, sillä kärkipäähän en ole voinut sijoittua.

Siihen lusikkaan urheilumenestykseni sitten loppui. Kuulun sukupolveen, jonka koulu onnistuneesti lannisti kammottavilla liikuntatunneilla. Toinen samanlainen oppiaine oli musiikki. Muut aineet kyllä sujuivat.

Aikuisiällä urheilulajikseni on valikoitunut kaupunkikävely. Sen tuloksia blogin lukijat ovat saaneet nähtäväkseen runsain mitoin. Niitä löytyy, kun avaa tästä oikeasta laidasta alempaa kohdan "Kävelykierros Helsingissä".

Varsinaista kilpaurheiluakin on tullut harrastetuksi kesäkodissani Längelmäveden rannalla saunan jäähdyttelytauoilla naapurin äijien kanssa. Lajeina ovat olleet kuulantyöntö ja keihäänheitto. Dopingtestejä ei onneksi ole järjestetty.

Houkutuksia lajivalinnan laajentamiseen on kyllä ollut. Ex-sihteerini neiti B. viekoitteli minua mukaan kursseilleen opettelemaan itämaisia itsepuolustuslajeja, joissa hän on mestari. Myös viekoittelijana hän on mestari, mutta tässä hän kohtasi parempansa. Olen nähnyt hänen näytöksiään. Tulin vakuuttuneeksi, että siinä touhussa revähtää jokainen lihas ja nivel.

Katsoin televisiosta ohjelman Urheilu-Suomi 100 ykkösosan. Mestareiden harjoitusrääkki oli järkyttävää katsottavaa. Vammoja, kipua, uupumusta, hulluuden rajoille ajautumista, epäonnistumisia, itkua. Katkenneita kinttuja, mustia silmiä naisilla, ruhjeita, verta valuvia haavoja, tajuttomuuteen vaipumisia.

Luin myös Helsingin Sanomien marraskuun kuukausiliitteestä Perhesiteitä-sarjasta kahden veljeksen treenausmeiningeistä. Ei voinut kuin ihmetellä.

Kävin äskettäin erään koulun myyjäisissä. Aina kun joutuu koulun jumppasaliin, menneisyyden traumat aktivoituvat. Ei näkynyt rekkitelineitä, köysiä tai renkaita, mutta luultavasti ne jossain piilossa kyttäävät innostuneen jumppamaikan tunnin alkamista. Jossain komerossa odottavat erilaiset pukit, arkut ja patjat hyppääjiä, jotka minun tavallani eivät pääse yli ja joutuvat yhä uudestaan porukan silmien edessä nöyryytetyksi.

Oli siellä salin reunalla puolapuutkin. Se oli inhimillisempi teline. Selkä kiinni telineeseen ja ote ylimmästä puolasta. Jalkojen nosto eteen suorakulmaan. Siinä 10 sekuntia ja sitten alas. Siinä minäkin pärjäsin.

Jos olisin ollut yksin myyjäisissä, olisin kokeillut, olenko vielä nuori ja notkea.

Vierasta vaikutusta

Olisi mielenkiintoista selvitellä mekanismia, jolla uudet innostumisen kohteet valikoituvat. Innostunko uudesta asiasta ihan tuosta vaan sattumalta? Onko taustalla jotain vanhaa taipumusta tai perimää? Syttyykö uteliaisuus ihan vain sen mukaan, mitä sattumalta eteen tipahtaa?

Olen aina ollut suomalaisen / eurooppalaisen / länsimaalaisen kirjallisuuden ja taiteen suurkuluttaja. Venäjä mahtuu mukaan mutta jo Japani on ollut vaikea muutamaa kirjailijaa ja elokuvaohjaajaa lukuun ottamatta. Afrikka on ollut vieras maanosa.

Torjuvasta asenteesta tämä ei ole johtunut. Jotain on vaan jätettävä pois, kun kaikki ei mahdu mukaan.

Tänä syksynä on tuuli kääntynyt.

Ensin tuli Intia Arundhati Royn kirjojen mukana (Äärimmäisen onnen ministeriö / Joutavuuksien jumala). Sitten kyytiin tuli kiinalaista lyriikkaa Pertti Niemisen käännöksinä. Ja jotta oikein sekavaksi ja sattumanvaraisemmaksi harhailu kävisi, nyt on eteeni tipahtanut afrikkalainen kansatiede.

Kaiken kummallisuuden lisäksi täytyy myöntää, että kiinnostavaa on.

Aikomukseni oli tänä syksynä lukea systemaattisesti läpi kotimaista ja pohjoismaista vanhempaa lyriikkaa, jota perinnönjako haltuuni työnsi suuren kasan. Nyt se kaikki on jäänyt odottamaan parempaa aikaa, kun isäntä onkin innostunut Saharan eteläpuolisesta ajattelusta.

Mikähän tämänkin tielleni toi? Sytykkeenä toimineen kirjan löysin sattumalta vaasalaisesta divarista, kun kiireessä etsin luettavaa junamatkalle. Alkukielestä ja kulttuurista ei ole hajuakaan, mutta samankaltaisesta ihmisten jokapäiväisestä elämästä, arkiaskareista, peloista, unelmista ja toiveista nämä viisaat ajatelmat kertovat kuin meillä kaikilla. Elinympäristö vain on aika lailla toisenlainen kuin minulla täällä Töölöntorin reunalla. Arvot, ihanteet ja odotukset hyvästä elämästä ovat kyllä yhtenevät.

Tässä muutama näyte sananlaskuista: 

"Kun toiselle annetaan, häntä suositaan; kun minulle annetaan, minä ansaitsen sen." 

"Me olemme kuin torakat jotka nahistelevat kauhan ympärillä." 

"Jos puu pudottaa lehtensä, älä sano että se on kuollut pystyyn." 

"Ei tyhmyri ymmärrä, vaikka häntä huhmareessa survoisit." 

"Lyhdyn sytyttäminen sokealle on öljyn tuhlaamista." 

"Hiljaa kulkeva leijona on se, joka saa syödäkseen lihaa."

Savua ilman tulta

Puhuttiin tupakoinnista. Mistäpä muustakaan, sillä entisen työpaikkani tupakkakellarissa istuttiin.

Outoa siinä oli, että kukaan meistä ei tupakoinut, vaikka juuri sille paheelle pyhitetyssä salaisessa piilopaikassa istuttiin. Koko talo on julistettu savuttomaksi, mutta kyllä siellä syvällä maan alla pitkien portaiden päässä savuluola on, entinen pannuhuone. Siitä vaan ei kerrota ulkopuolisille.

Savuttomatkin siellä istuvat, sillä se on firman viihtyisin paikka. Jotenkin rento loukko, jossa samanhenkiset kokoontuvat. Työpaikan kireämpi väki istuu kahvihuoneessa.

Tupakkakellarissa minäkin käyn istumassa ja juoruja kuuntelemassa aina, kun firmaan poikkean. Olen eläkkeellä mutta poikkean välillä lounaalle. Joskus on oikeaakin asiaa.

Kävi taas vakuuttavasti ilmi, että jotain kulttuurista muutosta tupakoinnissa on tapahtunut. Me vanhempi väki olimme kaikki tupakoitsijoita, jotka ovat lopettaneet. Nuoriso-osasto ei ollut koskaan aloittanutkaan.

Minä olen tupakoinut nuoreta asti. Aluksi poltin piippua, myöhemmin savukkeita. Lopetin 16 vuotta sitten. Se oli lääkärin tiukka käsky. Ymmärsin ja hyväksyin, että viisasta oli totella. Ei se lopettaminen minulle mitenkään vaikeaa ollut.

Varttuneessa iässä oleva naispuolinen entinen kollegani kertoi lopettaneensa tupakoinnin kahteen kertaan. Ensimmäinen lopettaminen oli tapahtunut nelikymppisenä ja jatkunut toistakymmentä vuotta. Sitten hän oli antanut itselleen luvan polttaa yhden pikkusikarin eräässä erityisen juhlallisessa tilaisuudessa kahvin ja konjakin seuraksi.

Sitten oli tullut lisää erityisen juhlallisia pikkusikareita ja vähitellen myös erityisen juhlallisia savukkeita.

Minä erityisen viisaana miehenä en ole koskaan antanut itselleni lupaa yhteen ainoaankaan savutteluun näiden 16 vuoden aikana. Tiedän tasan tarkkaan, että se olisi uusi alku. En silti kiistä, etteikö olisi hetkiä, jolloin tekee mieli.

Tupakkakellarin nuorisojoukko ilmaisi, että tupakointi on heidän näkökulmastaan yli-ikäisten luusereiden touhua. Nuorista siihen touhuun eivät innostu muut kuin muutamat kahjot.

Jotain outoa on siis tapahtunut. Aikakausi on tässäkin vaihtunut toisenlaiseksi. Paremmaksi.

Me varttuneempi väki muistamme asian toisin. Lukioiässä tupakointi oli itsestään selvä porukkaan kuulumisen merkki. Tupakoimattomat olivat nynnyjä reppanoita, jotka eivät kuuluneet svengijengiin. Aikuisilla tupakointi oli menevän miehen merkki.

Ja naisillakin tupakointi lisäsi eleganssia ja viettelevyyttä.

Kun lahjan antaa

Komerosta löytyi kirkasvalolamppu. Se on tuliaislahja eräältä vierailijalta parin vuoden takaa. Ei ole tullut käytetyksi. Nyt tuntui, että ehkä voisin kokeilla.

Toisaalta tällainen marraskuinen hämäränhyssy on mieluisin vuodenaikani. Ei siihen mitään virkistystä kaipaa. Antaa olla hämärää ja nuukahtanutta vaan. Erityisen mieluisaa on lähteä pimeässä tihkusateessa ulkoilemaan. Sadetakki päälle, huppu ylös ja kumisaappaat jalkaan ja sitten Taivallahden puistoon meren rannalle seisoskelemaan katulyhdyn valossa. Se on aitosuomalaista elämänmenoa.

Kokeilin silti lamppua aamuherätyksessä. Ei tuntunut mukavalta. Yhteen kertaan jäi se kokeilu. Saattaisi virkistyä liikaa.

Kokeilin lamppua toiseen juttuun. Kotimaiset tomaatit ovat tähän aikaan vuodesta ikävän mauttomia, kun aurinko ei ole päässyt niihin paistamaan. Pistin tomaatit nauttimaan kirkasvalolampun säteistä siinä toivossa, että aromit paranisivat. Toive ei toteutunut. Kelvoton lamppu.

Lahjat ja tuliaiset ovat vähän vaikeita asioita. Käyttäytymisetikettiin kuuluu sellaisia antaa, niin jotain on keksittävä. Minulle kertyy vuoden mittaan lahjoiksi monta pulloa kalliita jaloja juomia, konjakkia, viskiä ja sen sellaisia. Tuttavieni pitäisi tietää, etten käytä sellaisia ollenkaan, mutta silti niitä vaan ilmestyy. Minä sitten lahjoitan pullot eteenpäin, kun jollekin on tarpeen tuliaislahja viedä. Saattaa olla, että ne kiertävät vielä siitäkin eteenpäin.

Lapsuudesta on jäänyt mieleen, kun ostin isälle syntymäpäivälahjaksi auton pölykapselit. Äiti antoi vihjeen ja rahat. Jälkeenpäin on herännyt epäily, että tuskinpa äiti itse oli ideaa keksinyt, sillä hän osasi bensa-aseman myymälässä ilman minkäänlaista epäröintiä näyttää minulle, mitkä valita. Isä ilahtui aidon näköisesti, ja minä olin pitkään ylpeä Opel Rekordin tyylikkäästä ilmeestä.

Isänpäivän ajankohtainen lahjavyöry täyttää nyt mainokset. Perinteisiä lahjoja ovat partavesi ja tohvelit. Kirjakaupat mainostavat miehille sopivia kirjoja. Käsitys on oudosti vino. Minulle saa kyllä antaa kirjoja, mutta toivottavasti ei näitä.

Rahaa kuin rosvopäälliköllä

Rahan tuloa ei voi estää.

Tänään tuli palkkio kesän kirjoitustyöstä. Kohta tulee eläke. Pian sen jälkeen tulee veronpalautus, pari tonnia. Rahaa on kuin rosvopäälliköllä. Mihin minä sijoitan tämän kaiken?

Veroparatiisia en voi käyttää, kun Yle rupesi taas paljastamaan niitä. Harkitsematonta, tulee vain paljon ikävää sotkua. Meno Ylessä alkaa olla kuin Reporadiossa 60-luvulla. Kohta varmaan lauletaan rienaavia lauluja meistä rahamiehistä, jotka haluamme vain rahamme turvaan.

Eikö Ylen toimitusjohtaja muista, miten kävi sille entiselle pääjohtajalle, joka antoi luvan paljastella ohjelmissa liikaa arkaluonteisia tosiasioita? Lähtö tuli, ihan niin kuin äskettäin tuli lähtö sen yhden puolueen päälliköllekin, joka möhli paratiisirahojen piilottamiseen tarkoitetun hallintarekisterin. Intressiryhmät eivät anna anteeksi.

Toinen suuri mediatalo Helsingin Sanomat sen sijaan on aina luotettava. Se paljasti "ideologisen työttömän", joka ei suostu menemään töihin, kirjoittelee vain kirjoja.

Siivotonta, sellaisesta on tehtävä loppu! On kiireesti säädettävä pykälä, jolla moisilta yhteisesti kerättyjen verovarojen väärinkäyttäjiltä saadaan avustukset pois.

Totuuden hujakoilla

Taas valehtelin. Olen nykyisin aika hyvä siinä. Onhan "totuuden jälkeinen" aikakausi, joten sopii tyyliin. Lienenkö aina ollut hyvä?

Sukulainen maalta soitti, kyseli kuulumiset ja kutsui käymään. Niin kuin aina, kuvio on tuttu.

Lupasin palata asiaan myöhemmin, ehkä joulun jälkeen, sillä nyt on käynnissä kiireinen projekti, joka pitää saada valmiiksi.

Siinä oli se valhe. Ei se sen pahempi ollut.

Minulla ei ole mitään erityisen kiireistä projektia. En aio palata asiaan joulun jälkeen. En aio lähteä kyläilemään, sillä sinne pitäisi välttämättä jäädä yöksi, ja sitä en halua.

Otan kyllä yhteyttä myöhemmin keväällä ja sovin käynnin kesäksi. Silloin asun taas maalla kesäkodissani, ja sieltä on helppo ajaa kyläilemään, juoda kahvit, jaaritella ummet ja lammet ja muut kuulumiset. Ja ajaa illaksi kotiin. En silloinkaan voi jäädä yöksi, kun seuraavana päivänä on kiireistä touhua sovittuna.

Näin kuvio on toistunut aina, vuodesta toiseen. Kaikki ovat tyytyväisiä. Varsinkin minä.

Nyt tietysti valheeni herättää moitteita. Mieleen muistuvat kirjailijamestari Friedrich von Schillerin sanat:

Mun suora täytyy olla.

En toista kielellä ja toista sydämessä

ma olla voi - en nähdä, että luulee

mua toinen ystäväks, en viihdytellä

voi omaatuntoani sillä, etten

oo valhetellut, ett on oma syynsä.

  

(Kuva: Leo Jokela elokuvassa Rautatie, kirj. Juhani Aho, ohj. Kari Franck / Yle Televisioteatteri 1973)

Valittamisen aihetta

Valittamisen aihetta aina löytyy, kun hetkeksi kahvipöytään istutaan. Se on aidointa suomalaisuutta.

Virtanen oli kiukkuinen postille. Hän oli ollut Lapissa ja lähettänyt postikortteja, niin kuin vanhanaikaiseen kohteliaaseen tapaan kuuluu. Ei mitään sähköposteja tai instagrammeja.

Mutta posti ei hoitanut osuuttaan tässä perinnepuuhassa. Virtanen oli ehtinyt Lapista kotiin Helsinkiin ennen postikortteja. Meni kohtelias ele pilalle. Syy on postin, joka on "tehostanut" toimintaansa. Osoitteet Virtanen kyllä vakuutti kirjoittaneensa selvällä käsialalla.

Minäkin siinä innostuin julmistelemaan postille. Kerroin tilanneeni pienen erikoisakun Hollannista. Kesti kaksi viikkoa ennen kuin paketti saapui. Siinä ajassahan olisin itse ehtinyt sen hakea. Vaikka laivalla ja junalla matkustaen, ei olisi tarvinnut lentää.

Posti on löytänyt uusia tehtäviä vähenevän kirjepostin tilalle. Näppärät ja reippaat postinkantajat leikkaavat nurmikot ja lapioivat lumet. Posti hoitaa syrjäseutulaisten kauppa- ja apteekkiasiat. Posti hoitaa vanhusten lääke- ja ruokahuollon sekä siivouksen.

Tulevaisuudessa postin toiminnan ennakoidaan laajenevan yhä uusille aloille. Arvailimme, että ennen pitkää posti tehostaa toimintaansa vielä nykyisestäkin ja hoitaa kirjeenkannon ohessa mm. parturi-kampaamotyöt sekä manikyyrin, akupunktion ja hieronnan sekä fysioterapian, taksi- ja sairaankuljetukset, autojen korjauksen ja katsastuksen, siviilivihkimiset ja kastajaiset, maalaus- ja rakennustyöt, viljely- ja puutarhatyöt, perunkirjoitukset, avioerot ja testamentit, vähäisemmät lääketieteelliset toimenpiteet, kuten verenpaineet, rokotukset ja umpisuolet. Ja eutanasiat, lisäsi lopuksi Virtanen, jonka pitää aina saada viimeinen sana.

Toivottavasti myös kirjeenkantoon kehitetään nykyistä tehokkaampia menetelmiä.