maanantai 21. maaliskuuta 2016

Olinhan siellä minäkin



Siinä kuulee aina ihan omalaatuisensa toveruuden, kun kahdelta keskustelijalta löytyy yllättäen vanha yhteinen kokemus, joka muilta puuttuu. Muistan kuulleeni vierestä monta tällaista. On oltu samalla suunnalla sodassa, on oltu paikalla katsomassa Virenin kaatumiskultamitalia, on oltu Paul Ankan konsertissa Linnanmäellä 1959, on oltu katsomossa Tukholmassa voittamassa jääkiekon maailmanmestaruutta.

Sellaisissa riittää innostavaa muisteltavaa. Muut joutuvat kuuntelemaan kateellisina. Tuntuu, että menetys on valtava.

Yksi tällainen elämää suurempi yhteinen kokemus on erityisen ajankohtainen.

Lapualaisoopperan ensi-ilta 1966.

Minulta puuttuvat kaikki edellä luetellut suuret kokemukset. Eniten harmittaa Lapualaisoopperan puuttuminen elämyslistaltani. En tainnut tietää tapahtumasta mitään, sillä olin silloin 15-vuotias. Vasta paljon myöhemmin olen ymmärtänyt menetyksen valtavuuden.

Tunnen aika monta paikalla ollutta henkilöä, sekä katsomon puolella että näyttämöllä olleita. Kaikilla tuntuu olevan yksimielinen muistikuva tilaisuuden hurmiosta. Kateeksi käy.

Olen kyllä onnistunut näkemään jokseenkin kaikki legendaariset teatteriesitykset. Edvin Laineen Tuntematon sotilas Pyynikillä, Reijo Paukun Hair Tampereen pop-teatterissa, Jouko Turkan Siinä näkijä missä tekijä Helsingin kaupunginteatterissa, Kalle Holmbergin Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatterissa, Arto af Hällströmin Nuorallatanssijan kuolema eli kuinka Pete Q sai siivet Koiton salissa ja monta muuta. Mutta Kalle Holmbergin Lapualaisooppera Vanhassa ylioppilastalossa puuttuu.

Tänään vahinko hieman korjaantui. Alkuperäisessä paikassa, Vanhassa ylioppilastalossa, juhlittiin Lapualaisoopperan ensi-illan 50-vuotispäivää. Nuori ohjaajakaksikko Linda Wallgren ja Lauri Maijala oli valmistanut Teatteri Jukon ja Ylioppilasteatterin yhteistuotantona uuden Lapualaisoopperan.



Nyt voin sanoa, että olinhan siellä minäkin. 50 vuotta myöhässä, mutta kuitenkin.

Hieno oli esitys ja yleisö innostunut. Olin arvellut, että yleisö olisi vanhaa kaartia, sitä samaa joka oli paikalla 50 vuotta sitten. Osittain näin olikin, mutta kyllä nuoria oli myös paljon. Ja huomattavan paljon tuttuja.

Vanhasta esiintyjäkaartista nousi vuosien mittaan melkoinen määrä isoja nimiä: Vesa-Matti Loiri, Heikki Kinnunen, Kristiina Halkola, Arja Saijonmaa, Kaisa Korhonen, Aulikki Oksanen, Tuula Nyman, Jukka Sipilä, Pekka Laiho, Ritva Holmberg jne. En yllättyisi, jos uudesta kaartista nousisi mestareita myös. Osaamista ja intoa oli.

Vesa-Matti Loirin esittämästä Kosolan sisääntulolaulusta tuli legendaarinen. Sitä katkelmaa on toistettu televisiossa loputtomasti. Mutta yhtään ei häviä Lauri Maijalankaan tulkinta:  "Jumalauta, näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa".

Näytelmän kirjoittaja Arvo Salo on jo poissa näiltä lakeuksilta. Ohjaaja Kalle Holmberg ei ollut paikalla mutta säveltäjä Kaj Chydenius oli. Esityksen yllätys oli, kun katsomosta nousi näyttämölle pitkä rivi niitä vuoden 1966 veteraaneja vahvistamaan loppulaulua (kuvassa koko eturivi). Siinä oli nostalgia parhaimmillaan.

Yllättävän ajankohtaiselta näytelmä valitettavasti tuntui. Taas on havaittavissa merkkejä Lapuan meiningistä: "Me pistämme järjestykseen tämän maan."  Keinotkin taitavat olla aika lailla samantapaiset, kunhan vauhtiin pääsevät.



4 kommenttia:

ketjukolaaja kirjoitti...

Minulta ovat jääneet kyllä kokematta kaikki luettelemasi esitykset. Ehkä siellä Lahdessa voisi käväistä katsomassa tämän uuden esityksen, jos löytyy tuota budjettia.

Mutta oletko ihan tosissasi sitä mieltä, että nykyään olisi Suomessa nähtävissä jotain samoja piirteitä kuin Lapuan liikeen aikoina? Olen jo pitkään ihmetellyt mikä siinä lienee, että niin moni tuntuu ikäänkuin odottavan jonkinlaista fasisimin nousua, jotta saisi jonkun ryhmittymän, jota saisi selkeästi paheksua ja jopa vihata = yhteisen vihollisen (ja vielä heikon sellaisen).

Dessu kirjoitti...

Näen analogiaa varsinkin siinä, että taas on liikkeellä ideologisesti vauhkoavia katupartioita, jotka ottavat asiakseen "pistää järjestykseeen tämän maan", kun valtiovalta ei siihen kykene eikä halua.

On totta, että touhu on vähäistä. Mutta annas olla, jos nyt jostakin ilmestyisi karismaattinen ja valovoimainen "kansanjohtaja" innostajaksi. Alkaisivat polttopullopartiot kasvaa. Tässä ilmapiirissä näen vaaran mahdollisuuden. Tällaisesta se on ennenkin alkanut.

Kari Rydman kirjoitti...

Roope, analogiasi voisi täsmentyä, jos vertaisit tilanteita jotka johtivat milloin fascismin, milloin kansallissosialismin, milloin Odin-poikien toimintaan. Olisiko yhteiskunnallisissa asetelmissa jotain samaa? Ja jos on, voisiko siinä olla primääri syy liikehdintään?

Dessu kirjoitti...

Kari R, Näen yhteiskunnallisissa asetelmissa sen, että kaikissa noissa taustalla on jonkinlainen talous- ym. katastrofi, joka antaa ihmisille aineksia pelätä oman toimeentulonsa puolesta, ja ihan aiheesta pelkäävätkin. Syrjäytyneitä nytkin riittää. Tällaisten hyväosaisten kuin minä ei pidä väheksyä näitä pelkoja, kun ne eivät koske itseä. Monille ne ovat täyttä todellisuutta. Minulla on kyllä kavereina tätäkin väkeä, lähinnä kesäkotini seuduilta. Niitä syrjäseutujen mukavia perusjuntteja, joiden elämänpiiri ja poliittinen katsomus on täysin erilainen kuin minun, akateemisen pääkaupunkilaisen. Väitän, että arvostava kaveruus on molemmin puolin aivan vilpitöntä.

Syyllisen näkeminen on ongelman ydin. Katastrofin aiheuttajia eivät ole olleet juutalaiset, marxilaiset tai muslimit tai milloin mitkäkin. Heidät kuitenkin syyllistetään. Oikea syyllinen löytyisi aivan toisaalta. Sitä on vaikea yhdellä sanalla määritellä, joten jätän sen tekemättä. Talousrakenteista se löytyy, nykyisin globalisaation eri ilmentymistä, jotka vievät työtpaikat ja hyvinvointiyhteiskunnan.

Kehitystä on mahdoton vastustaa, sillä tälle menolle on Suomessakin innokkaita kannattajia, kokonaisia puolueitakin. Tältä eivät katupartiot meitä suojaa. Syrjäytymisuhan pelossa elävien elämä ei siitä yhtään kohentuisi, vaikka kaikki muslimit ja muut pois häädettäisiin.

Valmiina on siis talouskatastrofi ja epämääräinen kuvitelma syyllisistä. Kun tähän soppaan lisätään annos vihapuheen sävyttämää äärinationalismia sekä muutama tilaisuutensa haistanut valta-asemaa kärkkyvä poliittinen intoilija, niin aineksia on kasassa.

Aika pientä se on vielä, sillä yksi välttämätön tekijä onneksi puuttuu. Pitäisi olla valovoimainen ja innostava "kansanjohtaja" keulakuvaksi.