Kuljeskelija keskustassa

Silkkaa saamattomuutta. En yritä keksiä tekosyitä.

Minun ikiaikainen vapaa-ajan mielipuuhani on ollut kuljeskelu kaupungilla katselemassa milloin mitäkin. Katselua, pysähtelyä, kurkistelua, töllistelyä, istuskelua. Mielelläni eksyisinkin, mutta Helsingissä se ei onnistu, tunnen kaupungin liian hyvin.

Eksyminen kaupungissa on erityisen miellyttävää. Sitä olen tehnyt tahallani vaikka missä. Kun lähtee liikkeelle ilman karttaa ja poikkeaa pääkaduilta pikkukujille, eksyy varmasti. Rooma on eksyjälle erityisen hyvä paikka. Muita koetellusti hyviä ovat Amsterdam ja Moskova.

Mutta Helsingissä tiedän joka paikassa, missä olen ja miten siitä pääsen kotiin. Ei tarvitse kysyä, sillä osaan kielen ja kirjaimet, tunnen julkiset liikennevälineet ja niiden linjat ja minulla on kuukausilippu, jolla pääsen ajamaan kaikilla linjoilla ilman rajoituksia. Hätätilannetta ei voi tulla.

Olen kulkenut paljon. Kamera on aina taskussa, jos huomaan jotain kuvaamisen arvoista. Kuljeskelujeni tuloksena syntyneitä tekstejä ja kuvia blogin lukija voi vilkaista menemällä tämän sivun oikeassa laidassa olevaan kohtaan "Tällaisia Dessu on tuumannut" ja sen alla kohtaan "Kävelykierros Helsingissä".  Se on aivan listan alkupäässä, tätä kirjoitettaessa kuudentena. Suluissa perässä oleva luku (92) tarkoittaa kirjoitusten lukumäärää.

Mutta tänä talvena lukumäärä ei ole mainittavasti lisääntynyt. Tänään yritin aloittaa tehokkaamman elämän.

Lähdin Töölöntorilta raitiovaunulla keskustaan. Tarkoituksena oli toimittaa ensin eräs asia ja sitten kuljeskella jossakin, ehkä Kruununhaassa tai Eirassa tai Katajanokalla. Tai sitten Punavuoressa. Sattuma saa päättää tällaisista.

Se toimitettava asia oli jumiin mennyt eteläkorealaisen valmistajan tekemä tabletti eli suomeksi sormitietokone. Olin aikeissa jättää sen merkkikorjaamoon, joka sijaitsee aivan keskustassa. Korjaus kuulemma kestää parisen viikkoa.

Ensin ehti kuitenkin tapahtua mielenrauhaa järkyttänyt kohtaaminen. Sanomatalon kulmalla vastaan käveli ilmielävä Michael Monroe täydessä tällingissä. En muista häntä ennen kohdanneeni livenä. En hoksannut edes kameraa kaivaa esille taskusta, jotta olisin voinut pyytää kaveriselfietä. Se olisi ollut komea tämän blogitekstin kuvana. Tilanne meni ohi, uutta tuskin tulee.

Sormitietokonekorjaamossa ei ollut jonoa. Jonotuslappu kertoi, että minä olen seuraava, kunhan numero vaihtuu. Mutta ne edelliset olivatkin sitkeitä asiakkaita. Melkein tunti meni ennen kuin tuli minun vuoroni.

Palvelemaan tuli tyttö, jonka ulkonäöstä päätellen olisi pitänyt istua siihen kellonaikaan koulussa oppitunnilla. Hän vilkaisi sormitietokonetta ja määräsi, että joo, istu tohon venaamaan.

Istuin venaamaan. Meni varttitunti ja tyttö tuli. Hän oli pistänyt sormitietokoneeni jumin kuntoon. Ei mennyt paria viikkoa. Taitava tyttö, hyvä että lintsasi koulusta. Eikä maksanut mitään.

En enää jaksanut lähteä Kruununhakaan, Eiraan, Katajanokalle tai Punavuoreen. Nälkä vaivasi. Menin lähellä olevaan kiinalaiseen ravintolaan lounaalle.

Valokuva piti kuitenkin saada, jotta voisin kirjoittaa blogiin kaupunkikävelystäni.

Siinä edessä oli Helsingin rautatieaseman pääovi, Kaivokadun puolelle avautuvat. Olen jostain lukenut, että näistä ovista on kulkenut enemmän suomalaisia kuin mistään muista ovista. Melkein 100 prosenttia suomalaisista on jossain elämänsä vaiheessa käynyt Helsingissä, ja heistä suuri osa on avannut nämä ovet. Siinäpä hyvä kuva blogiin. Löytyisikö yhtään blogin lukijaa, joka ei ole koskaan  tästä mennyt?