Tonttujoukko varpahillaan

Toisin kuin toivoin, aika on rientänyt kiihtyvällä nopeudella. Toisin kuin toivoin, Helsinki on saanut lumipeitteen. Päiväkin alkaa pidentyä. Lehdestä luin, että kaamosmasennus on tavattoman yleistä. Minuun se ei ole iskenyt. Hämärä ja pimeys on mielivuodenaikani. Ei tarvitse olla pirteä, se ei sovi minulle. En käytä kirkasvalolamppuja enkä vitamiinipillereitä.

Varustautuminen jouluun on silti sujunut suotuisasti. Kävin tänään hakemassa savukalkkunan, jonka muistin tällä kerralla tilata ajoissa, joten en jäänyt ilman. Samalla ostin myös porkkana- ja lanttulaatikon ja joululimpun. Lipeäkalan jätin ostamatta. Jälkiruoaksi käpykakku. Huomenna jouluaattona pitää vielä muistaa käydä kaupassa, sillä kynttilä voisi olla hyvä. Ehkä Alepasta löytyy.

Joulukortteja tuli 36. Yksi niistä tuli kansanedustajalta, puolitutulta. Se vähän ärsytti. Luuleeko hän kerran neljässä vuodessa tulevan kortin innostavan äänestämään häntä? Ei innosta. Huono puolue, väärä sukupuoli.

Iäkkään sukulaistädin kortit jäivät tänä vuonna ensimmäistä kertaa kirjoittamatta. Blogin vakituiset lukijat muistanevat vuosittain joulun alla kertomani käynnit tädin luona kirjoittamassa kortteja ihmisille, joiden elossa olemisesta ei ole vuosikymmeniin ollut havaintoja. Nyt tädin itsensä kiinnostus maailman menosta on sammunut.

Lähden joulutauolle. Blogi hiljenee muutamaksi viikoksi. Kiitän lukijoita kiinnostuksesta sekä kirjeistä ja kommenteista. On ollut ilo tulla huomatuksi. Toivotan lukijoille hyvää joulua ja uutta vuotta.

Ensimmäisen kuvan vanha postikortti näyttää, että Esplanadin suunnalla on ennenkin ollut tonttuja. Valtakunnan toisella virallisella kielellä haluan myös toivottaa jouluiloa.

Lopultakin ilmaiseksi

En ole pitänyt tapana mainostaa blogissani mitään. Nyt teen poikkeuksen. Ehkä oikeampi nimitys olisi ´suositella´, sillä tämä ei maksa mitään.

Blogimaailma on täynnä ihmisiä, jotka kirjoittavat, kuka ammatikseen, kuka harrastuksekseen. Nyt nettiin on ilmestynyt kaikille kielenkäyttäjille hyödyllinen asia nimeltä Kielitoimiston sanakirja.

Tämän edeltäjiä ovat vanha Nykysuomen sanakirja ja Suomen kielen perussanakirja. Ne ovat olleet jokaisen kirjoitetun kielen ammattilaisen välttämätön apuväline. Perussanakirjaa myytiin vuosituhannen alussa CD-rom-muodossa ja myöhemmin nettiversiona. Nyt tämä on ajantasaistettuna jokaisen vapaasti käytettävissä. Siis ilmaiseksi.

Aivan erityisesti suosittelen tätä seuraaville ryhmille:

Kielivirheiden välttelijöille. Voit katsoa, kuuluuko kirjoittaa päin vastoin vai päinvastoin, talvisota vai Talvisota. naivi vai naiivi,  tiedottaa vai tiedoittaa, minullekin vai minullekkin, enää vai enään,  olueen vai olueeseen jne.

Samamerkityksisen sanan etsijöille, vaikkapa toiston välttämiseksi.  Sanakirja antaa avun. Tarkennettu haku tarjoaa sanoa-verbille vaihtoehdoiksi vaikkapa lausua, mainita, puuskahtaa, virkkaa, todeta, selittää, höläyttää jne. Mikä sopii, mikä ei, sitä voi  arvioida sanakirjan antamien tyylimerkintöjen avulla.

Vierassanojen kanssa hapuileville. Ostitko makaroonia vai makaronia, osallistutko promotioon vai promootioon,  oletko lukenut Camusin vai Camus´n kirjan, matkustatko Thaimaahan vai Thaimaaseen, onko ruokalistalla file vai filee.

Runoilijalle avuksi, kun loppusointu tuottaa vaikeuksia: Jos riimisanasi on rakkaus ja tarvitset sille loppusointuparin, sanakirja antaa avun. Ota käyttöön yleismerkki [*], joka vastaa mitä tahansa kirjainjonoa. Haku  *kkaus antaa 217 vaihtoehtoa loppusoinnuksi. Täsä muutama näytteeksi: aivoleikkaus, alipalkkaus, alkuperäispakkaus, alueloukkaus, breikkaus, ensiapupakkaus, isyyspakkaus, kaihileikkaus, kaksoisklikkaus, kunnianloukkaus, kuplapakkaus, kauneusleikkaus, vakioveikkaus, äitiyspakkaus jne. Luulisi löytyvän.

Jos runoilija tarvitsee myös rakkaus-sanan taivutusmuodoille riimipareja, sanakirja antaa avun. Sanakirja räyttää, miten sana taipuu. Se noudattaa taivutusindeksiä numero 40. Sen avulla löytyy riimejä myös muodoille rakkauden, rakkautta, rakkaudessa, rakkauteen jne.

Sanaristikoiden ratkaisijalle avuksi:  Kun tulee eteen sellainen tavallinen pulma, että jotain tietää ja jotain puuttuu. Jos etsit viisikirjaimista sanaa, joka alkaa h.lla ja päättyy s-kirjaimeen (h???s), sanakirja antaa avun, sillä kysymysmerkki vastaa mitä tahansa kirjainta.  Tulos: valitse näistä: harus, hasis, hauis, havas, hidas, humus, hyvis.

Fraasiainesten tunnistuksesta kiinnostuneille. Jos katsot hakusanaa silmä, esimerkeistä löytyy mm. sanonnat ahmia jotakuta silmillään, avata jonkun silmät näkemään. katsella jotakin avoimin silmin, haukkua suut ja silmät täyteen, seurata silmä kovana, pelata voiton kiilto silmissä jne.

Kieleen tulleiden uusien sanojen etsijöille. Sanakirja antaa avun, sillä koko ajan tulee uutta. Edellisen version jälkeen listalle on otettu noin 500 uutta sanaa, mm. seuraavat: tviitti (tai twiitti) some, moderaattori, postaus, peukuttaja, pilvipalvelu, kyberhyökkäys, 3D-tulostus, energiasyöppö, kansalaisaloite, jalkapanta, raippavero, hipsteri, hifistellä, nillittää, stalkkeri,

Mistä tämä aarre löytyy?

Täältä. Suosittelen lisättäväksi nettiselainen välilehdelle, niin siitä se avautuu yhdellä klikkauksella aina tarvittaessa.

http://www.kielitoimistonsanakirja.fi/

(Tässä kirjoituksessa olen käyttänyt hyväksi Kielikello 4/2014 -lehdessä julkaistua esimerkkiaineistoa)

Tarpeetonta tietoa?

Muistatteko tällaisen ritirimpsun?

Ruben, Simeon, Leevi, Juuda, Daan, Naftal, Gaad, Asser, Isaskar...  Kolme vielä lisää, mitkä? (Jos ette tiedä, vastaus on kirjoituksen lopussa).

Minä kyllä muistan, sillä olen käynyt vanhaa kelpo kansakoulua neljä vuotta ja sen jälkeen keskikoulua viisi vuotta. Kyllä niissä ritirimpsut oppi ulkoa. Rohkenen epäillä, että nuorempi ikäpolvi on jäänyt vaille tällaisia riemuja.

Sen sijaan muististani on kadonnut, mitä väkeä nämä listalla mainitut ovat. Raamattuun ne kyllä liittyivät, jonkun poikia ja veljiä. Mutta sille haen selitystä, miksi oli niin taivaallisen tärkeää opetella tällaisen väenpaljouden nimet ulkoa. Muistan, että opettaja kuulusteli tarkasti, että jokainen oppilas osasi listan. Jos ei osannut, seurauksena oli laiskanläksyille jäänti oppituntien jälkeen niin pitkäksi aikaa, että varmasti osasi.

Muitakin ulkoa opeteltavia listoja oli vaikka kuinka paljon. Raamatun kirjojen nimistä oli muistisääntö: Room-Ko-Ga-Ef-Fili-Kol-Tes ja jotain lisää. Loppupäätä on saa mieleen. Pohjanmaan joet pohjoisesta etelään: Oulu-, Siika-, Pyhä-, Kala-, Lesti-, Perho-, Teeri-, Ähtävä-, Lapua- ja Kyröjoki. Seitsemän veljeksen nimet. Ruotsin ja Yhdysvaltain suuret järvet ja Tanskan saaret, rinnastus- ja alistuskonjunktiot, sijamuodot ja päätteet, pituus-, paino- ja tilavuusmitat, Suomen presidentit.

Sävellajien rimpsua en saa muististani kaivetuksi. Jotenkin näin se meni: Fiksusta boksista - - Aatami ja Eeva - -.  Tämä oli jo oppikouluaikaa. Siellä tulivat myös kemian alkuaineiden lyhenteet ja jotain numeroita niiden perään, saksan prepositiot ja heikot verbit, ja kaikenlaista muuta.
Aivan erityisesti muistan loputtomalta tuntuvan määrän ulkoa opeteltuja virsiä, maakuntalauluja ja isänmaallisia lauluja.  Ne tuntuvat edelleenkin olevan muistissa, jos sellaisia radiosta kuulee.

Koulun ulkopuolellakin riitti ulkoa muistettavaa. Sukulaisten ja tuttavien puhelinnumerot oli syytä muistaa, sillä lankapuhelimen aikaan ne eivät olleet puhelimen muistissa. Minä muistan vieläkin muutaman kaverini ja erityisesti kolmen kivan tytön puhelinnumerot 60-luvun Jyväskylästä. Äitini tuntui muistavan kaikkien sukulaisten ja tuttavien syntymä-, nimi- ja hääpäivät ulkoa. Hän ei tarvinnut mitään muistikirjoja, onnittelukortti lähti aina ajallaan.

Viime kesänä selailin kesäasuntoni kirjahyllystä löytynyttä alan mestariteosta (kuva). Se on täynnä kaikenlaista kansakoulutyyppistä ulkoa muistettavaa. On kaikkien maiden liput, rahat ja pääkaupungit, kuntien ja kaupunkien vaakunat ja asukasmäärät, loputon määrä erilaisia mittayksiköitä, historiallisia hallitsijoita ja vuosilukuja. Maantietoa, kulttuurihistoriaa, taiteita, filosofiaa.  Ja käytännöllistä sälää: solmuja, merimerkkejä, nokkeluustestejä, ruokaohjeita, kasvien tunnistusohjeita, koneiden rakenteita. Kaiken seassa syvällisiä mietelauseita suurilta ajattelijoilta.

Mielenkiintoinen kirja. En viitsinyt opetella mitään ulkoa, mutta jatkan selailua ensi kesänä, siellä kesäkodin suuren vaahteran alla aurinkotuolissa.

Vastaus alun kysymykseen. Kolme viimeistä nimeä tärkeään listaan ovat  Sebulon, Joosef ja Benjamin. 

Painakaa visusti muistiin!

Tämä Helsingistä puuttuu

Kävin alkusyksystä eräässä tilaisuudessa kirjailijatalo Villa Kivessä Helsingin Linnunlaulussa. Kesällä poikkesin kirjamuseo Pukstaavissa Sastamalassa. Kesällä minulla oli tilaisuus käydä Einari Vuorelan kirjailijakodissa Keuruun Jukojärvellä. Tuttuja paikkoja ovat myös Runebergin kotimuseo Porvoossa, Lauri Viita  -museo Tampereen Pispalassa, Juhani Ahon Ahola Järvenpäässä. Naapurimaista muistuu ensimmäisenä mieleen August Strindbergin ja Astrid Lindgrenin museot Tukholmassa, Hans Christian Andersenin museo Odensessa, Ibsen-museo Oslossa ja Dostojevskin ja Puskinin museot Pietarissa.

Entä Helsinki? Löytyykö täältä kirjallisuudelle omistettuja paikkoja? Villa Kivi on pääasiassa kirjailijoille työtiloja tarjoava paikka, ei museo.

Nyt on tehty mielenkiintoisia aloitteita. Tyhjillään olevaa Lapinlahden sairaalaa on ehdotettu monipuoliseen kulttuurikäyttöön, josta kirjallisuuskin saisi osansa. Idea on hyvin kannatettava. Carl Ludvig Engelin suunnittelema 1840-luvulla valmistunut sairaala oli mielisairaala, kunnes se jostain minulle tuntemattomasta syystä tyhjennettiin. Siellä on moni kirjallisuudenkin mestari ollut toipumassa luomistyön rasituksista, aina Aleksis Kivestä ja J.J. Wecksellistä alkaen. Sijainti on poikkeuksellisen hieno. Johonkin bisneskäyttöön sitä havitellaan, mutta kulttuurikäyttö olisi mielestäni parempi, ellei sitä enää voi sairaalana käyttää.

Tove Janssonin ateljee osoitteessa Ullanlinnankatu 1 olisi hieno kotimuseo kirjailija-taiteilijalle. Minulla ei ole tietoa, miksi asia ei ole edennyt. Ehdotuksia on kyllä tehty.

Uusi mielenkiintoinen ehdotus on Mika Waltarin kotimuseo Helsingissä. Sen sijainti olisi Tunturikatu 13 Töölössä, aivan lähellä asuntoani ja usein käyttämäni kävelyreitin varrella (kuva). 

Waltari jos kuka on helsinkiläinen kirjailija.  Jo esikoismaani Suuri illusioni (1928) kuvasi nuorta vimmaa helsinkiläisessä miljöössä.  Varsinainen syventyminen Helsingin kasvun vaiheisiin oli trilogia Mies ja haave / Sielu ja liekki / Palava nuoruus (1933 - 35). Monet myöhemmätkin teokset ovat leimallisesti Helsinki-keskeisiä, aina Komisario Palmusta alkaen.

Hänen kotinsa Tunturikadulla on entisellään, alkuperäisessä asussa. Kalusteet ja taideteokset ovat niin kuin ne Waltarilta jäivät. Asunto on ollut tyhjillään 35 vuotta, sillä perikunta ei ole hennonut sitä myydä. Siinä on Helsingille ainutlaatuinen mahdollisuus tehdä kulttuuriteko.  Waltari on Suomen kansainvälisesti tunnetuin kirjailija.

Waltari asui Tunturikadulla lähes puoli vuosisataa. Minäkin pääsin nuorena kirjallisuudenopiskelijana ryhmän mukana käymään keskustelemassa hänen kodissaan. Näin hänet myös ikämiehenä monta kertaa kävelemässä pienen koiransa kanssa asuntonsa lähikaduilla. Joskus näin hänet myös ravintola Elitessä, joka sijaitsee parin korttelin päässä Tunturikadulta.

Helsingin poliittiset päättäjät, älkää hukatko tätä tilaisuutta hankkia kaupunkiin uusi kulttuurikohde!

P.S. YLEn ykköskanava lähettää Waltarista ja Tunturikadun kodista ohjelman 28. joulukuuta klo 23.

Valoisa tulevaisuus

Kuten lukijat hyvin tietävät, Dessu on kaiken uuden tekniikan suuri ystävä ja ihailija. Hän ilahtuu aina saadessaan tiedon keksinnöistä, jotka helpottavat elämää ja edesauttavat  ihmiskunnan onnellisuuden lisääntymistä.

Niinpä Dessu suorastaan riemastui lukiessaan insinööritieteen uusimmasta saavutuksesta. Se on lusikka, jonka varsi osaa vaimentaa käden vapinaa.

Jo on näppärää! 

Tiedämmehän kaikki, että käsi saattaa joskus täristä niin että soppa loiskuu lusikasta rinnuksille. Se on vaiva, joka saattaa aiheuttaa kiusallisia hetkiä sosiaalisesti vaativissa tilanteissa, kuten juhlapäivällisillä hienossa ravintolassa. Uusi keksintö vähentää myös pesulalaskuja, kun frakkipaita ei sotkeennu. Uutuus on suureksi hyödyksi myös vanhainkodeissa, sillä käden vapina on erityisen tyypillistä ikääntyneillä.

Keksinnöllä tulee olemaan myös kansantaloudellista merkitystä. Veroja voidaan alentaa. Vanhainkotien henkilökuntaa voidaan entisestään vähentää, kun hoitajaa ei enää tarvita lusikoimaan soppaa vanhuksen suuhun. Vanhus voi lusikoida sopan itse, kun lusikka vaimentaa vapinan. Sama koskee kotiavustajia. Ei tuhraannu veroeuroja turhaan näpertelyyn. Tehokkuus ja tuottavuus paranee. Kokoomuksen tavoite verojen alentamisesta toteutuu ja puolue saa lisää kannatusta. Suomella menee taas hyvin.

Suuret taiteilijat ovat aina kehityksen edelläkävijöitä. Charles Chaplin ennakoi tämän kehitystrendin jo elokuvassaan Nykyaika (Modern Times - 1936). Siinä syömistä helpottavat apuvälineet olivat vielä hieman kehitysvaiheessa, mutta visio oli oikean suuntainen.

Tekniikan ihmeitä

Minulla on tallella muutama hyllymetri vanhoja LP-levyjä. Ne ovat lähinnä 1960-luvun pop-musiikkia, sitä kultakauden Beatlesta ja muuta. Joukossa on lisäksi kohtalaisen paljon klassista musiikkia,  poliittisen laululiikkeen tuotteita sekä suomalaista iskelmämusiikkia. On minulla myös levysoitin, jolla näitä voi kuunnella, tosin aika vanha ja kulunut.

Oli aika, jolloin vieraani ihmettelivät, miksi tuollaisia säilytän, vieläpä keskeisellä paikalla olohuoneen kirjahyllyssä.

Taisi olla viisasta, että säilytin. Olen saanut vaikutelman, että LP-levyt musiikkiformaattina ovat palaamassa suureen arvoon. Onhan niissä jotain suurempaa kuin cd-levyissä. Ne ovat esineenä sympaattisempia. Äänen laatu ja kuuntelunautinto ovat sitten makuasioita.

Minulla on myös tallella melkoinen määrä VHS-elokuvakasetteja. Ne eivät ole olohuoneen kirjahyllyssä vaan kesäasuntoni ullakolla isoissa pahvilaatikoissa. Joukossa on esim. Disneyn klassikkopiirretyt, Lumikit, Aristokatit, Fantasia ja muut. Niiden katseluun minulla ei ole välinettä. Olen joskus sellaista etsinyt kierrätyskeskuksista ja vanhan tavaran kaupoista, mutta ei ole löytynyt.

VHS-formaatti ei taida olla palaamassa. Se on ymmärrettävää, sillä kyllä DVD on kätevämpi. Tosin sekin taitaa olla katoamassa. On uudempaakin tekniikkaa mahdollistamassa elokuvien katselun.

Lehdestä luen, että broadcasting-pohjainen television katselu elää viimeisiä vuosiaan. Ylen Areena-tyyppinen ohjelmien katselu on tulossa tilalle.

Ajatus tällaisesta muutoksesta tuntuu toisaalta epämiellyttävältä, toisaalta fiksulta. Onhan se askel eteenpäin, että television ohjelmia voi katsoa muutoinkin kuin määräaikaan kotisohvalla. Toisaalta laatuelokuvan katsominen älypuhelimen ruudulta tuntuu täysin mahdottomalta. Uutisia siitä voi katsoa mutta ei mitään muuta.

Tällainen kehitys on kyllä lopullinen kuolinisku kansalliselle yhtenäiskulttuurille, jossa koko Suomi katsoo samaa ohjelmaa yhtä aikaa ja keskustelle siitä seuraavana päivänä työpaikan kahvitauolla. Minä koin sen ihmeen ensimmäisen kerran jo lukioikäisenä, kun kaikki olivat katsoneet keskiviikko-iltana Peyton Placen ja keskustelivat siitä koulun pihassa välitunnilla.

Aika muuttuu hitaasti mutta tekniikka nopeasti. Kuvassa on tiedetoimittaja Pertti Jotunin tekstiä Katso-lehdestä 24. tammikuuta 1973. Siinä hän kertoo, että Amerikassa on nyt myytävänä yhdistettyjä kuva- ja äänikasetteja eli videopaketteja, joista voidaan - kunhan tarpeelliset laitteet on hommattu - katsella ja kuunnella jokainen omasta televisiostaan mitä ohjelmaa vaan silloin kun sattuu haluamaan. (Kuvan saa klikkaamalla suurennetuksi lukukelpoiseen kokoon).

Se oli silloin tekniikan suuria ihmeitä. VHS ei ollut vielä Suomessa mutta kurkistus suurenmoiseen tulevaisuuteen tarjottiin tässä 

Urbaani snobi

Lehdessä oli pitkä kirjoitus Kalle Päätalosta. Kirjailijan parikymppinen tyttärentytär on ruvennut lukemaan isoisänsä kirjoja ja kirjoittaa kokemuksistaan blogia.

Päätalo on minulle itselleni hankala aihe. Olen kirjallisuustieteestä maisterinpaperit nuorena hankkinut, joten olen kai jonkinlainen alan asiantuntija. Silti olen lukenut Päätalon isosta tuotannosta vain yhden kirjan ja senkin vain puoliväliin.

En muista, minkä niminen kirja se oli, mutta ei se maittanut. Kesken jäi. Toisaalta se ei ole merkki kirjan huonoudesta, sillä minulta jää kesken aika moni kirja. Väsymys, kiire, muu edelle menevä kirja, matka, mieliala tai muu sellainen seikka saattaa keskeyttää vetävänkin kirjan lukemisen. Joihinkin palaan paremmalla ajalla, joihinkin en palaa. Päätaloon en ole palannut.

Hankalaksi Päätalon tekee se, että Suomen kansa on ollut hänen kirjoistaan poikkeuksellisen innostunut. Väinö Linna taitaa olla edellä, mutta ei juuri muita. Ja tiedän monia fiksuksi tietämiäni henkilöitä, joiden mielestä Päätalo on suuri mestari.

 Kai siis minunkin pitäisi.

Tiedän, että meikäläisiä epäillään urbaaneiksi snobeiksi, poispilatuiksi arroganteiksi, elitisteiksi, jotka halveksivat maalaisproosaa. Ns. kirjallisuuden asiantuntijat, kriitikot, eivät isommin innostuneet Päätalon tuotannosta, muutamin poikkeuksin. Kirjallisuuden historiat ohittavat hänen tuotantonsa vähäisin maininnoin. Ei Päätalo taiteiden hierarkiassa kovin korkealla ole. Mutta painosluvut ovat huippuluokkaa. Kansa tykkää. Tyttärentytärkin on kiinnostunut ja haluaa ymmärtää, miksi isoisä on tällaisessa asemassa.

Minä olen välillä miettinyt, pitäisikö tehdä uusi yritys. Onko minuunkin tarttunut elitismi, arroganssi, snobismi, kun olen ikäni ollut tekemisissä kirjallisuuden ammattilaisten kanssa. Kannattaisi varmasti yrittää. Olenhan taustaltani kuitenkin maalaispoika, pääsin lapsena näkemään hyvinkin läheltä köyhyyttä ja kurjuutta, juuri samanlaista julmaa metsästä tukkitöillä niukan elantonsa hankkivaa monilapsista metsätorpan elämää, josta Päätalokin kirjoittaa.

Muita "korkeakulttuurin" vähälle arvostukselle jättämiä kirjailijoita ovat mm. Arto Paasilinna ja Laila Hietamies (myöh. Hirvisaari). Minä olen lukenut Paasilinnalta yhden kirjan (Jäniksen vuosi) ja jotain toista aloittanut, mutta kesken sekin jäi. Hietamieheltä en ole lukenut mitään. Sen sijaan olen ostanut aika monta Hietamiehen kirjaa, sillä äitini halusi niitä joululahjaksi. Kävin aina pyytämässä kirjailijalta omistuskirjoituksenkin äidilleni. Mutta omalle lukulistalleni yksikään niistä ei päässyt.

Näiden todisteiden valossa minun on kai pakko myöntää, että lukutottumukseni noudattaa aika johdonmukaisesti ns. kirjallisen eliitin arvostuksia. Olen siis osa poispilattua urbaania elitistisnobismia. Vaikea on puolustautua.

Vähän helpompi on puolustautua, kun puheena on uudempi action. Luin aikanaan muutaman Ilkka Remeksen kirjan ja olen myös nähnyt pari Renny Harlinin elokuvaa. Kokemukseni perusteella tiedän varmasti, että näihin en enää ikinä koske. Moista yksioikoista ja taidotonta reuhaamista en halua enää koskaan kokea, olivatpa kuinka suosittuja tahansa. Kansansuosio ei ole tae laadusta.

Mutta se Päätalo täytyy pistää vakavaan harkintaan.

  

(Kuvassa Kalle Päätalon muistomerkki Tampereella, Arja Renell 2014)

Perinteisin menoin

Juhlakauden pääsisältönä minulla olivat kirjat ja elokuvat. Innostuin lukemaan Tšehovin novelleja. Niistä ei pääse koskaan eroon, eikä ole syytä päästäkään. Elokuvatarjonnan ydin olivat Teeman festivaalista vielä katsomattomat This must be the place, Blue Valentine ja Mestari sekä Richard Linklaterin vanhastaan tutut Rakkautta ennen aamua ja Rakkautta ennen auringonlaskua.

Itsenäisyyspäivän perinteisiini kuuluu käydä katsomassa, miten tämä maa voi. Sen näkee parhaiten Hakaniemen torilla. Eipä ole voinnissa kehumista. Muina päivinä saman näkee Helsinginkadulla, jossa Veikko Hurstin Laupeudentyö jakaa ihmisille ruokaa. Nyt Hakaniemen torilla Köyhien linnanjuhlassa ruokalistalla oli hernesoppa, voileipä ja kahvi. Väkeä oli jonoissa paljon. Juhlamielen ylevyydestä en oikein osaa sanoa.

Minulla taas oli kotona päivälliseksi bataattikeittoa, pestolohta lisukkeineen ja mustikkapiirakkaa. Juomana viini. Juhlaan olin kutsunut kaksi vierasta. Juhlamieli oli korkealla.

Illalla sää oli kurja, joten pysyin sisällä. Televisiosta katselin vuoden tärkeintä ja suosituinta ohjelmaa. Onkohan Yle huomannut kaupitella tätä ohjelmaformaattia ulkomaisille tv-yhtiöille? Ja miksi Yle ei esitä uusintoina vanhoja Linnanjuhlia. Juhlia on televisioitu jo yli 50 vuotta, joten uusia jaksoja riittäisi esitettäväksi vaikka joka sunnuntai-ilta vuodet läpeensä. Miljoona katsojaa ellei kaksikin, ja Yle olisi niillä kaikkien katsojamittausten kärjessä pysyvästi.

Linnaan oli kutsuttu erityisen paljon vapaaehtoistyössä kunnostautuneita henkilöitä. Se oli hieno kunnianosoitus tälle tärkeää ilmaista työtä epäitsekkäästi tekevälle joukolle. Lisäksi juhlassa oli mukana valtakunnan poliittisen ja taloudellisen vallan ja päätöksenteon eliitti. Heidän juhlamielensä näytti olevan aivan erityisen korkealla.

Mielenosoittajat häädettiin johonkin etäämmälle, Unioninkadulle. Vanhana 70-luvun mielenosoitusveteraanina katselen asiaa kokenein silmin (tosin ei silloin vastustettu presidentinlinnan juhlia, kohteet olivat aivan muualla). Tämä nykyinen meininki tekee pahaa. Käyttäytyvät kuin humalainen rosvojoukko. Ei sellaisella saada mitään hyödyllistä aikaan. Näin vain aiheutetaan vahinkoa ja lisätään yleistä antipatiaa tavoitteita vastaan.

Mitä syytä mielenosoituksille voisi olla?

Yksi iso syy oli siellä Hakaniemen torilla. On aivan perusteltua muistutella poliittisen ja taloudellisen päätöksenteon eliittiä siitä, että valtakunnassa suuren ihmisjoukon elinolot ovat menossa entistäkin huonompaan suuntaan. Herätellä heitä, joilla on valta ja voima, että tehkää jotain. Mutta ei riekkumalla ja rikkomalla mitään saavuteta. Aggressiot vain lisääntyvät.

=   =   =  

Tämä on toinen, paranneltu painos eilen kirjoittamaani tekstiä. Sain aamulla luotetulta lukijalta kritiikkiä, joka johti tekstin poistamiseen ja muokkaamiseen. Tavoittelemani kevyt ironia ei osoittautunut onnistuneeksi, sillä vaikutelmaksi tuli, että kannatan anarkistien mielenosoitustouhua. Poistin siis ironian.

Laskurista päätellen noin kolmekymmentä lukijaa ehti lukea huonon tekstin ennen sen poistamista. Pahoittelen, jos se aiheutti mielipahaa.

Nähtäväksi jää

Minulla on jo pitkään ollut tunne, että tarvitsen uudet lukulasit. Olen yrittänyt hoitaa ongelman tilapäisesti ostamalla Tiimarista kolmella eurolla lukulasit, itse asiassa useitakin. On ollut kätevää sijoittaa niin halpoja lukulaseja sinne tänne, kaikkiin paikkoihin joissa tiedän joutuvani tekemisiin pienikokoisen tekstin kanssa.

Tiimarin lukulaseja on keittiössä pöydän yläpuolella olevan pienen kaapin päällä. Sieltä otan ne, kun alan aamiaisella lukea sanomalehteä. Toiset lukulasit on työhuoneeni kirjoituspöydällä, ja tätä kirjoittaessanikin juuri ne ovat käytössä. Kirjoituspöydän vieressä on sohva, jossa yleensä istun lukemassa kirjoja. Kolmannet lukulasit on makuuhuoneessani sängyn viereisellä yöpöydällä. Siina luen loikoillessani tai mennessäni nukkumaan. Neljännet lukulasit on kotelossa olkalaukussani, sillä kaupungilla kulkiessa poikkean usein kirjakauppaan tai muuhun paikkaan, jossa on tarpeen nähdä tekstiä. Viidennet lukulasit on kotelossa talvitakkini rintataskussa yllättäviä tilanteita varten, sillä aina ei olkalaukku ole mukana.

Kesäkodissani on lisää lukulaseja, tuvassa, makuuhuoneessa. Yhdet kiikkuvat pihavaahteran oksantyngässä. Siinä puun alla minulla on tapana aurinkoisina päivinä istua lepotuolissa lukemassa. Yhdet lasit vein laiturille ja löin penkin tolppaan naulan, jossa ne kiikkuvat. Kesäyön tapoihini kuuluu saunominen, uiminen ja vilvoittelu laiturilla. Lukulasit olivat tarpeen, sillä siinä tuli tavaksi samalla hoitaa yksityisluonteinen sähköposti.

Olen siis ollut Tiimarin hyvä asiakas. Olen tullut ymmärtämään, että sen firman bisnes sujui silti huonosti.

Tänään kävin optikolla. Tehtiin "kokonaisvaltainen näöntutkimus". En oikein ymmärrä, mitä tuo "kokonaisvaltainen" tarkoittaa. Tyypillistä mainoskieltä. Onko olemassa jotain muitakin näöntutkimuksia? Puolikasvaltainen? Vajaavaltainen?

 No, joka tapauksessa saan kohta uudet lukulasit, oikein optikon kokonaisvaltaisen tutkimuksen perusteella valmistetut. Mutta vain yhdet. Varmaankin Tiimarin laseja jää edelleen käyttöön, ainakin olkalaukkuun ja takin taskuun. Ja varmasti sinne kesäkodin vaahteran oksalle ja varsinkin laiturille, sillä sähköpostia saattaa tulla ja mennä ensi kesänäkin.

Kalliit ne uudet lasit ovat, ei lähelläkään kolmea euroa. Nähtäväksi jää, näkeekö niillä lukea paremmin.

Hiljaa hyvä

Puhelin soi jo ennen kymmentä. Ikävä aamuherätys. Miksi en muistanut laittaa illalla puhelinta äänettömälle.

Joku sirkeä-ääninen nuori nainen siellä soitti ja kysyi heti alkajaisiksi, onko aamu sujunut hyvin.

Mitä sellaiseen vastaisi? Vastasin, että no kyllä,  oikein mukavaa unta näin. Kunnes tuli keskeytys...

Eipä ongelmaa. Mukavaa kerrottavaa hänelläkin. Olisi erikoishintaan omegaa ja vitamiinejä ja mitä kaikkea. Kolmea erilaista tablettia. Aamun virkeys niistä paranisi vielä nykyisestäänkin.

Ei tullut kauppoja. En minä tiedä, ovatko sellaiset omegat ja muut tarpeellisia. Sääliksi vaan kävi nuorta kauppiasta, luultavasti jotain opiskelijatyttöä. Luultavasti hän tienaa provisiopalkalla opiskelurahoja ja sitten tällainen hankala asiakas ei osta mitään ja taas meni häneltä työaikaa hukkaan minua käännyttäessä.

Puhelun päättyessä iskee tietoisuus kellonajan todellisuudesta. Ei se voimassa olevan ajanlaskun mukaan ole vähän vaille kymmenen. Se on oikeasti vähän vaille yhdeksän, sillä en ole siirtänyt yöpöytäni kelloa vielä talviaikaan. Siirtäminen ei ole ihan helppoa, sillä kellosta on kadonnut siihen tarvittava ruuvi. Pitäisi ottaa patteri pois yhden tunnin ajaksi. Kannattaneeko sellaiseen operaatioon ryhtyä. Kohtahan tässä alkaa taas kesäaika, ja sitten kello näyttää oikeaa aikaa taas.

On nautinnollinen pimeä aika, eikä lunta Helsingissä. Lisäksi tämä on hiljainen aika. Ei ole melua, kukaan ei puhu mitään paitsi jos sattuu vahingossa eksymään tavarataloon tai joulukadulle.

Vuoden paras aika. Mitä sitä suotta puhumaan. Raitiovaunussa on tavallistakin hiljaisempaa, kun ei ole turisteja. Maahanmuuttajat kyllä äkkiä oppivat maan tavoille ja lopettavat puhumisen julkisissa liikennevälineissä. Kännykkään kälättäjätkin ovat vähentyneet. Kaikki näppäilevät nykyisin älypuhelinta.

Kotoa ulos lähtiessä on syytä olla tarkka. Tähystän ovisilmästä, ettei hissiin ole menossa muita. 

Hissi on kiusallinen paikka, siellä voi joutua keskustelemaan säätilasta. Häiriötilan välttää, kun on tarkka ja ajoittaa ovesta ulos astumisen niin, että hissi seisoo paikallaan eikä ketään ole tulossa kyytiin. Poikkeuksena on naapurin vanha rouva. Hänen kanssaan voi mennä hissiin, sillä hän hoitaa puhumisen. Ei ole ongelma kuunnella hissimatkan ajan nuoruusmuistoja Terijoelta.

Hiljaisuus ja pimeys. Ylittämätön vuodenaika. Vielä kun voi mennä katsomaan elokuvaa, jossa ei tapahdu mitään, nautinto on täydellinen.

Filmihullun juhla-aika

On ollut elokuvien juhla-aika, sillä Ylen Teema-kanava on lähettänyt neljä päivää elokuvafestivaaliohjelmaa. Tämä on jo muodostunut jokavuotiseksi pimeän vuodenajan perinteeksi, jota olen oppinut odottamaan. Kyllä taas kannatti. Tuli laadukasta vanhaa ja uutta.

Vai kehunko liian aikaisin? Kaikkea en ole vielä ehtinyt katsoa. Kuten aina, aloitin vanhoista ja tutuista mestariteoksista. Pääosa uusista odottaa vielä digiboksissa. Kiinnostavilta ne ainakin vaikuttavat, esittelyteksteistä päätellen. Mutta en kehu ennen kuin olen nähnyt, ettei minulle käy niin kuin niille poliitikoille, jotka aina ehtivät tuomitsemaan uuden kohunäytelmän - näkemättä esitystä.

Vanhat mestariteokset olen tietysti nähnyt ennenkin. Sellaisia oli nyt mukana kuusi. Hyvin vanhaa elokuvahistoriaa edustivat "Auringonnousu" ja "Tri Caligarin kabinetti". Molemmat nautittavaa katsottavaa, jotka jokaisen elokuvaihmisen pitäisi tuntea.

Tunteikas paluu muistoihin melkein neljänkymmenen vuoden takaa tarjosi Carlos Sauran "Korppi sylissä". Se on säilyttänyt vaikutusvoimansa. Lapsen mieli, pelot, toiveet, kuvitelmat. Ja se pikkutytön häkellyttävä katse, joka näkee aikuisten maailmaan syvälle. Tämä oli 70-luvun parhaita elokuvia.

Jean-Luc Godardin "Hullu Pierrot" on minulle tärkeä osa henkilöhistoriaani. Muistan katselukokemuksen 70-luvun alussa. Olin juuri muuttanut Tukholmaan, asuin monikansallisessa opiskelijakollektiivissa, aloittelin ensimmäistä parisuhdettani. Kävimme porukalla katsomassa elokuvan Filminstitutin elokuva-arkistossa. Näytöksen jälkeen kämpillä istuimme lattialla piirissä, joimme punaviiniä, sätkä kiersi kädestä käteen, keskustelimme Godardin taiteesta. Siinä keskisuomalaisessa pikkukaupungissa kasvanut poika sai tunteen uudenlaisesta elämästä, vapaudesta, optimismista. Nyt televisiosta katsottuna Pierrot oli menettänyt suuren osan lumovoimastaan, mutta muistoja se herätteli, vähän nolosteleviakin. Ei maailma sellainen ollutkaan kuin silloin - juuri aikuiseksi tulleena - innostui luulemaan.

Vanhan ketkun Billy Wilderin "Poikamiesboksi" on vanhaa hyvää kulta-ajan amerikkalaista pikkuilkeilevää komediaa, jollaista ei enää kukaan osaa tehdä. Sen maailmankuva on yllättävän kyyninen. Sen mukaan joka ikisellä keski-ikäisellä ja vanhemmallakin ukkomiehellä on salainen pikku ystävätär, jonka kanssa yritetään järjestää salaisia tapaamisia kaiken aikaa. Ja jos ystävätärtä ei vielä ole, niin ainakin sellainen on jokaisella hakusessa. Näinköhän se oikeassakin elämässä on? Sitä jokainen ukkomies miettiköön keskuudessaan. Ainakin Billy Wilder saa siitä farssiinsa loistavat ainekset.

Ja vielä Stanley Kubrickin "Hohto", minun ikuinen ongelmani. En oikein osaa päättä, pidänkö siitä vai en.

Kauhuelokuva ei ole minulla mitenkään erityisen suuren intoilun kohde. Hohto ei edes ole mielestäni erityisen pelottava. Se on aina tuntunut kaikessa erikoislaatuisuudessaan vähän rasittavalta. Nyt elokuvan edellä esitettiin erinomainen dokumentti, joka avasi käsittämättömiä kohtia.

Myönnän, kyllä Hohto kuuluu klassikkosarjaan. Siinä on vahvasti muistiin syöpyneitä kohtauksia: alun automatka korkealta kuvattuna, pikkupoika kolmipyöräisellään ajelemassa hotellin käytävillä, haamumaisesti ilmestyvät kaksi pikkutyttöä, Jack Nicholsonin sudennaamainen hullunirvistys (kuva) kirves kädessä ja monta muuta. Mutta kokonaisuutta pidän rasittavana. Loputon määrä arvoituksellisia tapahtumia, symboleita, koodeja, unen logiikkaa, labyrinttejä, viittauksia, piilomerkityksiä. En minä oikein jaksa sellaisia, olen huono huomaamaan vähäisiä yksityiskohtia, joilla on merkitystä. Dokumentti avasi niitä hyvin, ja katsomiskokemukseen tuli uusiakin huomioita.

En osaa sanoa, kuinka monta kertaa olen Hohdon nähnyt. Onhan sen siis oltava kiehtova. Mutta en minä hirveästi innostunut nytkään.

Lähipäivinä yritän ehtiä katsomaan niitä uusia ja ennestään tuntemattomia festivaalielokuvia.

Väärässä porukassa?

Naapuri alakerrasta poikkesi kysymässä, vieläkö itsepäisesti jatkan tipatonta marraskuutani. Enkö voisi pitää yhden illan tauon, sillä hän oli käynyt risteilyllä Virossa ja tuonut tuliaisia.

Itsepäisesti jatkan. En pidä taukoa. Jäi insinööri vaille kaljakaveria.

Puheeksi tuli politiikka, niin kuin tämän Tarmo Yli-Työsteistölän kanssa aina. Tuli puheeksi huomisen, perjantain, tärkeä äänestys tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tarmo yllätti: hän kertoi, ettei hänellä ole mitään homoja vastaan. Menkööt naimisiin hänen puolestaan. Tarmo onkin siis suvaitsevainen mies!

Kysyin, eikö hän lähtisi mukaan perjantain mielenosoitukseen Eduskuntatalon edessä.

Minä lähden, minähän olen Vietnamin sodan veteraani mielenosoitustouhussa. Meitä on työpaikalta lähdössä pieni joukkue. Asia on minulle tärkeä, sillä tuttavapiiriini sattuu kuulumaan varsin paljon ihmisiä, joita laki henkilökohtaisesti koskisi. On lähisukulaisia, on hyviä kavereita, työtovereita; miespareja, naispareja, nuoria ja vanhoja, perheellisiä ja sinkkuja, professorista opiskelijaan, insinööristä taiteilijaan, teini-ikäisestä eläkeläiseen, päälliköstä sihteeriin, uskovaisesta ateistiin. Miten minulle onkin osunut tuttavapiiriin niin paljon tätä joukkoa. Mukavia ihmisiä kaikki, muutamat suorastaan ihania. Yksi vähän roistokin. Monilla on kuitenkin ollut ongelmia, sillä ympäristö kiusaa, kiihkouskovaiset etunenässä.

Kaikesta sydämestäni soisin heille kaikille sen lain, jota nyt ollaan hakemassa. En hyväksy sitä, että vielä nykyaikanakin oikeudenmukainen kohtelu on vain joidenkin etuoikeus.

Lupasiko Tarmo tulla mielenosoitukseen? Hän jotenkin hämmentyi kutsusta. Muuten kyllä, mutta mitä jos osuu median kameran eteen ja näkyy televisiossa tai lehdessä? Siitähän syntyy väärinkäsitys, että kuuluu itse siihen joukkoon, jolle oikeuksia haetaan.

Ai jaa. Tuollaiseen syy-seuraus-johtopäätös-logiikkaan minä en pysty, siihen tarvitaan insinöörimies. Ei luvannut Tarmo tulla mielenosoitukseen. Voisi mennä heteromieheltä maine.

Jäin miettimään, voiko noin oikeasti käydä ja olisiko se vakavaa. Olemmeko me valkoihoiset lihaa syövät heteromiehet noin ahdistuneita.  - Ei perhana, ei tuo logiikka kelpaa minulle. Jos joudun kameran kuvaan ja joku luulee sen perusteella jotain, minulta ei mene maine. Se on aivan merkityksetön asia. Parempi maine siitä oikeastaan tulisi.

Sen sijaan minulta menisi maine, jos joku luulee, että kuulun siihen joukkoon, joka julistaa jotain myyttistä suomalaista yhtenäiskulttuuria ja sellaisia "kristillisiä" arvoja, joilla perustellaan lakiesityksen hämmentävän kansan tervettä elämäntapaa. Sellaiseen "yhtenäiskulttuuriin" minä en suostu.

*   *   *  

Lähellä asuvat, tulkaa mukaan. Tapaamme Eduskuntatalon edessä perjantaina (28.11.) klo 12.

Suloinen marraskuu

Kansanradioon soitti joku ärtyneen oloinen henkilö ja ilmoitti, että suurin osa Etelä-Suomen ihmisistä ei pidä ollenkaan siitä, että maa peittyy lumeen.

Tämä tapahtui muutama päivä sitten, juuri sinä päivänä, kun Helsingissäkin maa peittyi lumeen.

Ärtynyt puhelu jatkui: "Että tämä vaan tiedoksi meteorologeille."

En ole varma, missä määrin meteorologit voivat vaikuttaa tähän asiaan, mutta sen tiedän, että olen yksi niistä soittajan tarkoittamista Etelä-Suomen asukkaista, jotka eivät pidä siitä, että maassa on lunta.

Pientä tarkennusta. Se on aivan mukavaa, että lunta on maassa ja pakkasta riittää. Mutta niin ei Helsingissä käy kuin poikkeustalvina. Yleensä käy niin, että kun lunta sataa, niin heti seuraavana päivänä on suojaa ja sen jälkeen pikku pakkasta loputtomiin. Maassa ei ole lunta vaan jäätä. On liukasta, loputtomiin. Siitä tämä Etelä-Suomen eli Helsingin asukas ei pidä. On vaikea kävellä, on vaara kaatua.

Nyt kävi niin, että lunta satoi ja sitten se suli. Tänään ei enää ole lunta. Ei ole liukasta. On helppo kävellä.

Marraskuu on ihana kävelykuukausi. Minä olen kävellyt melkein joka ilta johonkin suuntaan. Yleensä menen Stadionin laitaa Auroran sairaalan suuntaan ja siitä Keskuspuiston polkuja pitkin pohjoiseen päin. Tänään kävelin Taivallahden rantoja pitkin. Katselin Hietalahden autiota hiekkarantaa ja päässä soi "Katson autiota hiekkarantaa". Kiertelin viereisellä Hietaniemen hautausmaalla.

Paras marraskuun ulkoiluilma on hämärä sateen ja sumun rajamailla oleva. Tuuli saa olla aika reipas, sadesumu kastelee kasvot, lämpötila on pikkuisen plussan puolella. Tänään oli juuri sellainen. Sellainen sää korreloi täysin mielialan kanssa. Tuli hyvä olo.

Ilmeisesti samansuuntaisia kokemuksia on suomalaisilla yleisemminkin. Luin tutkimuksesta, jonka mukaan marraskuussa tapahtuu vähiten itsemurhia. Muumilaakson marraskuussakaan ei ollut erityisempiä valittamisen aiheita. Toista on sitten keväällä, huhti - toukokuussa. Silloin tehdään enimmät itsemurhat. Kevään harmit tiesi jo runoilija Thomas Stearns Eliot, joka kirjoitti: "Huhtikuu on kuukausista julmin  se työntää  / sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa / muiston ja pyyteen, kiihoittaa / uneliaita juuria kevätsateella". (Autio maa 1922).

Kukapa nyt huhtikuuta kaipaisi.

Ikkunasta on hauska katsella öistä autiota Töölöntoria. Katu kiiltää märkänä lamppujen loisteessa mustassa yössä. Ihmisiä ei juurikaan ole enää  liikkeellä. Takseja seisoo pysäkillä. Nakkikioski on vielä auki. Marraskuun suloinen yö.

Logiikkaa etsimässä

Televisiosta tuli vain jotakin kilpa-ajoa. Pitkästytti. Päätin lähteä ajelulle, kun en muutakaan keksinyt.

Kolmosen ratikkalinjat (3B ja 3T) ovat olleet yksi Helsingin halvoista herkuista. Ne kiertävät kahdeksikonmuotoista reittiä läpi koko kaupungin. Kahdeksikon leikkauspiste on Rautatieaseman edessä oleva pysäkki. Siitä kahdeksikon pohjoinen lenkki lähtee Hakaniemeen, Kallioon, Alppilaan ja Töölöön. Eteläinen lenkki kiertää Bulevardin, Punavuoren, Kaivopuiston, Kauppatorin ja Aleksanterinkadun kautta. Ja nämä molemmat lenkit voi tietysti kiertää myös päinvastaiseen suuntaan, myötäpäivään ja vastapäivään.

Helsinkiä huonosti tuntevalle systeemi on ollut aina vaikea hahmottaa. Jos vieras seisoo Rautatieaseman edessä ja on lähdössä vaikkapa Eteläsatamaan Ruotsin-laivalle, valinta on voinut olla vaikea, kun kolmosia menee neljään eri suuntaan. On voinut käydä niin, että Eteläsatamaan on tullut vahingossa kierretyksi Kallion ja Töölön kautta. Kyllä niinkin perille on päässyt, mutta kestää sellainen kierros hetken.

Helsingin oma väki kyllä oppi systeemin, että 3B meni keskustasta pohjoislenkille Kallion (Berghäll)  suuntaan ja etelälenkille Kaivopuiston (Brunnsparken) suuntaan ja 3T päinvastaiseen suuntaan, Töölöön ja Tehtaanpuistoon. Ei se kuitenkaan ihan helppoa ollut. Siksi Liikennelaitos on vuosien varrella kokeillut kaikenlaisia selvennyksiä.

Uusinta selvennyssysteemiä en ole vielä oppinut. Olen kesät pois Helsingistä, ja muutos on ilmeisesti tehty kesällä. Nyt päätin käydä katsomassa, miten se nykyisin menee.

Ajoin läpi koko kahdeksikon. Reitti on entisensä, mutta kesken matkan raitiovaunun kuski vaihtaa vaunun numeron. Pohjoislenkillä Eläintarhan urheilukentän kohdalla vaunun numero vaihtui kolmosesta kakkoseen ja etelälenkillä Eiran sairaalan kohdalla takaisin kakkosesta kolmoseen.

Ihan heti en oivaltanut uudistuksen logiikkaa. Selkeytyykö systeemi? Mutta minä en olekaan mikään looginen tyyppi, ehkä vika on siinä.

Hieno reitti se on silti. Matkan varrella ovat melkein kaikki Helsingin perusnähtävyyden ja suuri määrä muita huomionarvoisia erikoisuuksia. Olen vuosien varrella vienyt monta vierastani tälle kierrokselle ja aion viedä vastakin, uudistuksesta huolimatta.

Jotenkin kuitenkin tuntuu, että pala aitoa kaupunkihistoriaa on taas hukattu. On se niin syvällä tietoisuudessa, että tämä kierros ajetaan nimenomaan kolmosella. Se nimi on vähän niin kuin brändi, käyttääkseni myöhempien aikojen amerikkalaiskaupallista bisnestermiä.

Jopa stadilaisrunous on ottanut käyttöön raitiolinjan 3T edustamaan kaupungin keskeisiä elementtejä, kuten näkyy liitteenä olevasta Ilpo Tiihosen runosta Stadissa sataa (Hyppyjä Helsinkiin 1989)

Valitusta pikkuasioista

Posti on kriisissä, kun ihmiset eivät enää kirjoita kirjeitä eivätkä näin ollen osta postimerkkejäkään. Kun postiluukku kolahtaa, odotettavissa on lasku, ei kirje. Jouluna saattaa tulla muutama kortti.

Posti suunnittelee uusiksi jakelujärjestelmäänsä. Siinä onkin kummallinen kiire, kun jokaisen lähetetyn kirjeen / kortin / laskun luvataan tulevan perille kiitovauhtia, suunnilleen yhdessä vuorokaudessa. Mielestäni hitaampikin riittäisi. Minulle riittäisi, jos ne laskut tulisivat jakeluun kerran tai pari viikossa.

Kaikki mahdolliset laskut olen siirtänyt automaattiseen e-maksupalveluun, mutta silti niitä riittää tippumaan postiluukustakin. Taas minulla on näpyteltävänä yksi Solo-pankkiin, ja se antoi aiheen tälle kirjoitukselle.

Miten maailmassa yksinkertaisesta laskun maksamisesta onnistutaan tekemään niin vaivalloista? Siinä menee aikaa vaikka kuinka paljon. Äskettäin pankit vaihtoivat tilien numeroita, ja IBAN-koodit ovat entistäkin pidempiä. Useimmiten niissä näyttää olevan pitkä rivi nollia. Oliko sellainen uudistus loppuun asti ajateltu? Onko siinä nyt laitaa, että joudun lukulaseilla tihrustamaan pienellä kirjoitetusta lapusta, kuinka monta peräkkäistä nollaa näpyttelen?

Nyt näppäiltävässä laskussani on 16-numeroinen viitekoodi. Siinäkin on pitkä rivi nollia. On yhtä helvettiä näppäillä sellainen, kun pelkää, että jos teen pienenkin virheen, maksu lähtee ehkä johonkin aivan väärään suuntaan. Jos oikein huonosti käy, minä olen sen näppäilyvirheen vuoksi kohta jollakin protestilistalla ja menetän luottotietoni.

Ja pankki kehtaa vielä mainostaa Solo-palveluaan, että "laskun maksaminen sujuu kätevästi tietokoneella tai mobiililaitteella". En käyttäisi sanaa "kätevä". Minusta tuo on jonkinlaista tyypillistä insinööriajattelua.

Ymmärrän sen, että viitenumero on tarpeellinen siksi, että sen avulla laskut ja suoritetut maksut voidaan yksilöidä ja erottaa toisistaan. Mutta tarvitaanko siihen todellakin noin pitkä rivi numeroita? Kysyin asiaa ohimennen Vuoronvarausviraston tupakkahuoneessa istuneelta laskentaosaston päälliköltä. Hän räpläsi pitkän hetken laskintaan ja kertoi, että 16-numeroisella viitenumerolla voitaisiin erottaa jokaiselle suomalaiselle yli sata miljoonaa laskua.

Ei niitä niin paljon tule, ei edes siinä tapauksessa, että pääministeri Stubb puolueineen yksityistäisi koko maan kaikki hyvinvointipalvelut.

Raitis, rehti, reipas

Otsikon korkealentoiset sanat ovat kuin suoraan menneiden vuosikymmenten kansakoulun raittiuskilpakirjoituksista. Minäkin olen sellaisiiin osallistunut ja voittanut palkintoja.

Mutta mitä ne sanat tekevät tämän blogin otsikossa?

No, ne kuvaavat tietysti minua itseäni, Dessua.

Älkää nyt viitsikö naureskella. Tarkoitan täyttä totta. Olen vakavissani. Vietän nimittäin tipatonta marraskuuta. Nyt sen uskallan julkistaa, kun kuukausi on yli puolivälin. Hyvin menee, kestää varmasti.

Tiedän toki, että tipattoman kuukauden tulisi yleisen käytännön mukaan olla tammikuu, mutta olen huomannut, että se sopii minulle huonosti. Siihen kuukauteen osuu aina useita juhlatilaisuuksia, joista olisi paha kieltäytyä. Marraskuu sopii minun kuvioihini paremmin. Ei ole juhlia, en käy edes minkäänlaisissa pikkujouluissa.

Olen myös ollut äärettömän reipas. Olen käynyt ahkerasti iltalenkillä siitä asti kun flunssa parani. Välillä joka ilta, joskus joka toinen ilta reipasvauhtista kävelyä ensin Stadionin vieritse ja sitten Auroran sairaalan ohi kauas Keskuspuistoon.  Vähintään viisi kilometriä. Sadeiltoina olen polkenut työhuoneeni nurkkaan nostettua kuntopyörää. Eivätköhän liikakilot vähene. Jo nyt olen päässyt kiristämään vyötä yhdellä reiänvälillä.

Ruokailutapojanikin olen kohentanut. Minulla on ollut vuosia kolesteroliarvot siinä hyvän ja huonon rajamailla. Se on kummallista, sillä ruokavalioni on vahvasti kala- ja kasvispainotteinen. Nyt olen jättänyt pois ne viimeisetkin heikkoudet, juustot ja jäätelön. Eiköhän tepsi, sekä kolesteroliin että vyöhön.

Mistä moinen intoilu, saattaa joku ihmetellä.

Syy on selvä. Näköpiirissä on tapaaminen lääkärin kanssa. Se motivoi kummasti.

Ai niin, otsikossa on myös sana rehti.

Sille en nyt oikein löydä mainitsemisen arvoista uutta sisältöä. Olkoon se siinä allitteraation vuoksi.

Karvat

Tähtitieteen professori Esko Valtaoja menetti partansa suorassa TV-lähetyksessä. En itse nähnyt kyseistä ohjelmaa, mutta järkytyin silti. Pelkään, että professori menettää nyt karismansa.

Valtaojan parta oli hieno, sellaista ei monella ole. Suomesta muistuu mieleen vain F. E. Sillanpää ja joulupukki, maailmalta Z Z Top, Fidel Castro, seitsemän kääpiötä sekä joukko erilaisia ortodokseja ja terroristeja sekä entisaikojen kirjailijoita, taiteilijoita ja filosofeja ja jumalolentoja. Pitkä parta on miehen kunnia.

 Minullakin on parta, tosin ei pitkä. Alle sentin sänki riittää. Aloin kasvattaa partaa jo lukioikäisenä, samoin kuin Valtaoja. Ylioppilaskuvassani on viiksenhaiventa ja tupsu leuankärjessä. Isäni suuttui, kun en suostunut ajamaan sitä pois, enkä edes käymään parturissa lyhentämässä tukkaa pois korvien päältä. Häntä hävetti lähettää sellainen kuva sukulaisille.

Lyhyt tukka ja karvaton naama oli sodan käyneen sukupolven mieskuvan normi. Muu antoi jotenkin retkumaisen vaikutelman, epäisänmaallisenkin. Hippihommaa. Vähän samanlainen asenne on minun sukupolvellani nykynuorten tatuointeihin ja lävistyksiin.

Olen tullut käsitykseen, että Valtaojan karvatonta naamavärkkiä on kehuttu, vaimo ainakin. Kun minä kerran vuosia sitten harkintakyvyn heikkona hetkenä innostuin ajamaan partani pois, sitä ei kehunut kukaan, eivät naiset vallankaan. Sihteerini neiti B. kiukustui kovasti. Hän sanoi, että olen kohtalaisen komea mies, mutta vain nenästä ylöspäin. Murskakritiikin vuoksi kasvatinkin parran äkkiä entiselleen. Sihteeri yllytti minua kasvattamaan pitkän parran, sellaisen jonka voisi punoa rusetille. Hänen mielestään minussa olisi vartalon muilta osin valmiit ulkonäköainekset prätkäjengin jäseneksi, kunhan vielä hankkisin Harrikan ja jengiliivin.

Minun partani kasvoi entiselleen viikossa, Valtaojalla siihen menee vuosi ellei kaksikin. Minä joudun olemaan ahkerampi, sillä partani vaatii huoltoa viikon välein, kahdessa viikossa se menisi jo takkuiseksi. Jostain syystä kasvuvauhti ei ole joka kohdassa sama. Kaulassa kasvu on nopeinta, alahuulen alla hitainta. Peruslaiskana ihmisenä minä en onnistuisi ylläpitämään sellaista järjestystä, että joka aamu pitäisi ryhtyä silottelemaan leukaa. Se olisi vaativa toimenpide, varsinkin kun kaulalla on luomia, joiden kiertäminen partahöylällä olisi tarkkuutta vaativaa sorminäppäryyttä.

Valtaojan partakarvat käytetään perhokalastuksen syötteihin. Se on aivan sympaattinen idea, samoin kuin nenäpäivä koko idean alkulähteenä. Mutta nähtäväksi jää, miten käy hänen uskottavuudelleen. Avaruustähtitiede on niin vaikeasti ymmärrettävä ala tavallisille tallaajille, että sen selittämiseen tarvitaan Valtaojan kaltainen persoonallisuus. Hän on onnistunut vakuuttamaan meidät niin, että hän kyllä tietää, millaiset olot vallitsevat avaruudessa, aina avaruuden takimmaista peränurkkaa myöten.

Eivät miehet syö pullaa

Tuttu nuoripari oli muuttamassa yksiöstä kaksioon. Menin apumieheksi kantamaan tavaroita muuttokuormaan.

Ei minusta paljon apua ollut. Kannoin muutaman mustan jätesäkin, joissa oli pehmeää tavaraa. Huomasin heti, että minun on syytä olla tarkkana, etten ole tiellä, kun riuskat nuoret miehet kantoivat painavan näköisiä huonekaluja kolmannesta kerroksesta portaita pitkin alas. Minä livahtelin säkkieni kanssa siinä seassa hissillä.

Ohimennen kehaisin nuorta rouvaa - sukulaistani - että kyllä hän on löytänyt riuskaan tuntuisen miehen. Muuttotouhu näytti todella tehokkaalta ja vauhdikkaalta. Siihen nuori rouva ensin vähän myöntelikin mutta totesi sitten:

- Kyllä se kuitenkin samanlainen peruslaiska on, niin kuin miehet aina.

Jaaha, niinkö? Siihen en harmikseni keksinyt mitään terävää kommenttia. Mitäpä siihen voisi keksiä?

Termoskannusta minulle tarjottiin kahvia ja paperipussista munkkipossuja. Kahvi kelpasi, possu ei. Syy tuli ymmärretyksi ilman sanojakin, kun vähän käytin merkkikieltä.

- Olisihan minulla tavallista pullaakin pakkasessa, hän pahoitteli. Mutta eiväthän miehet syö pullaa.

Niin. Emmehän me. Mitäpä siihen sanoisi? Ei yksittäisen faktatiedon saa antaa pilata hyvää teoriaa