Tilaa ajatella

Menossa on ensimmäinen täysi viikko vapaana työn rasituksista. En ole vuosikausiin ollut näin pitkää aikaa Helsingissä vapaana. Jos olen ollut vapaana, olen aina lähtenyt jonnekin. Tuntuu omituiselta. Totuttelu eläkepäiviin on vielä kesken.  

Lähdin kävelylle ilman päämäärää. Ei tarvitse kauas lähteä kokeakseen meren. Meren rannalla on tilaa ajatella. Kohta keksin kävelylleni päämäärän. Kuusisaaressa Villa Gyllenbergissä on Helene Schjerfbeck -näyttely. Kävelymatka on kohtuullinen, kun oikaisen Seurasaarentietä.  

Matkan varrella on Kekkosen Tamminiemi. Se avataan näinä päivinä pitkän remontin jälkeen. Sinnekin täytyy poiketa, kunhan alkuruuhka hiljenee.   

Rantatietä matka etenee. Kevät on pitkällä, mutta se on vielä rumassa vaiheessa. Lumipenkat ovat likaisia, puiden oksat näyttävät paljailta risuilta. Menee vielä kuukauden verran ennen kuin ne alkavat vihertää. Jostain nousee mieleen muinaisen roomalaisen kirjailijan mietelause, jonka olen joskus kirjoittanut muistivihkooni: "Okainen oksakin on kaunis, jos sen päässä on ruusu" (Publius Syrus). Kunhan nyt ensin pajunkissat.  

Schjerfbeck on aina vaikuttava, mutta ei saa olla kiirettä. Jokaista kuvaa pitää katsoa pitkään. En ole koskaan saanut kunnolla otetta siitä näkemyksestä, joka on taipuvainen näkemään taiteilijassa vain syvästi henkistyneen olennon, likimain pyhimyksen. Esoteerinen näkemys oli tunnetusti Ane ja Signe Gyllenbergille tärkeä peruste, kun he taidekokoelmansa perustivat. Minulle Schjerfbeck on kuitenkin subjektiivisena kokemuksena paljon maallisempi. 

Museossa on upeasti rakennettu videoteos, joka tekee Schjerfbeckin omakuvista liikkuvan sarjan, metamorfoosin, jossa nuori lihallinen nainen muuntuu pelkistetyksi hahmoksi, jossa ihmisyyden hajoaminen on jo melkein valmis. Nopeutettu sarja on omalla tavallaan rankka kokemus. Kaikki yksittäiset kuvat olen nähnyt ennenkin, mutta tällä tavalla yhtenäisenä sarjana katsottuna ne ovat kuin nopeutettu filmi ihmisen elämäkaaresta. Pistää väkisinkin ajattelemaan.  

Kuvassa Schjerfbeckin maalaus Maria (1909). Siinä on oivallettu lukemisen syvempi olemus, sellaisena kuin minäkin sen näen. (Klikkaamalla suuremmaksi!)

Lohdullinen tieto

Suuresti arvostettu The Guardian julkaisi äskettäin artikkelin, joka antoi Dessulle aihetta tyytyväisyyteen ja lisäsi itsetuntoa. Harvoin sellaista saa.   

Artikkelissa kerrottiin amerikkalaisessa Western Illinois Universityssa tehdystä tutkimuksesta. Aiheena oli narsismi. Kaikkihan me pelkäämme olevamme narsisteja, eikö vain? Tai ainakin narsisteilta näyttävämme muitten silmissä. Ei kivaa. 

Tutkimuksen mukaan ne Facebookin käyttäjät, joilla on paljon kavereita ja jotka tekevät usein tilapäivityksiä, osoittautuivat olevan narsisteja. Narsistit myös merkitsevät itsensä Facebookissa julkaistuihin valokuviin muita useammin. 

Tutkijoiden mukaan narsistien tuntomerkki on, että he ovat itsekeskeisiä, turhamaisia ja haluavat olla huomion keskipisteenä ja tulla laajalti huomatuiksi. Monet heistä tekevät itsestään jopa epäasiallisia paljastuksia saadakseen huomiota.  

Tutkimuksessa oli paljon yksityiskohtia, mutta ydinkohta oli, että mitä enemmän henkilön käytöksessä oli narsistisia piirteitä, sitä enemmän heillä oli Facebook-ystäviä. Muita todennäköisemmin narsisti hyväksyy kaverikutsuja myös tuntemattomilta.  

*   *   *    

Miten niin tämä on lohdullinen tieto?  

Viehättävä sihteerini neiti B. yllytti minua noin vuosi sitten liittymään Facebookiin. Olin vähän vastahankainen mutta suostuin kun yllytettiin.   

Meillä on Vuoronvarausvirastossa talon sisäinen sopimus, että toistemme Facebook-kavereiksi emme tarjoudu emmekä suostu. Minulla oli sellainen ennakkoaavistus, että eipä taida kaveriruuhkaa tulla.  

Olin oikeassa. Jonkin aikaa päivitin  profiiliani ilman ainuttakaan kaveria. Vähän tylsää mutta miksei, sujuihan se niinkin. Sitten kuin tyhjästä ilmestyi yksi kaveripyyntö. Aivan tuntematon nimi. Hyväksyin hänet oitis. Nuori mies Kuopiosta, jota en tiedä tavanneeni tai tuntevani. Hänellä näytti olevan valtavasti kavereita.   

Päivitin harvakseltaan sivuani ja sain lukea kaverini kirjoituksia. Sellaista nuoren miehen elämää. Ei tullut peukkuja pystyssä eikä poikittain, ei häneltä eikä minulta. Vähitellen aktiivisuuteni laimeni. Joskus kävin katsomassa, mitä nuorelle kaverilleni kuuluu. Kerran hän lähetti minulle syntymäpäiväonnittelun. Siinä kaikki.  

Lisää kavereita ei ole tullut, on vain tämä yksi.   

Voiko kukaan tämän jälkeen enää epäillä Dessua narsistiksi?

Isien ja poikien pahat teot

Syyllisyydentunto on vahva voima. Sen heräämistä pidetään käännekohtana lapsen kehityskaaressa.  

Asia tuli taas kerran todistetuksi äskeisellä työmatkallani Ruotsiin. Minun varhaisin muistikuvani syyllisyydestä liittyy myös Ruotsin-matkaan. Vuosilukua en muista mutta kauan siitä on. Olin korkeintaan alakouluiässä.  

Teimme vanhempieni kanssa niinä vuosina joka kesä muutaman päivän mittaisen matkan Ruotsiin. Reitti kulki laivalla Vaasasta Uumajaan. Vanhemmilleni matkan päätarkoitus oli varmaankin tehdä Ruotsissa ostoksia. Asuimme teltassa ja kiertelimme Uumajan ja lähikaupunkien kaupoissa.  

Automme oli Vauxhall Victor. Sen perä lastattiin täyteen ostoksia, enimmäkseen elintarvikkeita ja vaatteita. Erityisesti muistan isot kanisterit appelsiinimehua. Minä en siinä iässä ollut hintatietoinen, mutta kai tavarat olivat halvempia kuin Suomessa. Tuontirajoituksista en myöskään ollut tietoinen, mutta niitä selvästi oli muitakin kuin alkoholin ja tupakan osalta. Ainakin kahvi oli sellainen.  

Muistan kun isä oli kontallaan Vauxhallin etulattialla ja tunki kahvipaketteja piiloon alakautta kojelaudan sisälle. Siellä oli tyhjä onkalo, ehkä radiota varten. Sinne isä sai mahtumaan kolme pakettia.  

Minä tajusin, että jotain kiellettyä on tekeillä. Isä ei kuitenkaan selittänyt, sanoi vaan, että tämä ei nyt kuulu lapsille. Mutta kuului se. Koko laivamatkan Korsholm kolmosella minä olin ahdistunut, sillä tiesin, että Vaasan satamassa on tullitarkastus. Ahdistukseen ei auttanut edes lahjonta, laivan suklaalevyt, joita minulle ostettiin. Muistan ahdistuksesta vatsan kouristukset, jotka vain yltyivät sataman lähestyessä.  

Ahdistus muuttui paniikintunteeksi, kun istuin auton takapenkillä sataman tullimiehen lähestyessä. Olin varma, että joudumme vankilaan siitä paikasta, jos kahvipaketit löytyvät. Tiesin, että Vaasassa on vankila, olin nähnyt sen. Punatiilinen, korkeamuurinen. Siellä viettäisimme loppuikämme. Uskoin, että jos ei muu niin minun ilmeeni paljastaa tullimiehelle, että tämä auton matkustajat ovat epäilyttäviä ja siksi auto on tarkastettava kojelaudan tyhjiä onkaloita myöten.   

Mutta ei paljastanut. Tullimies veti käden lippaan ja toivotti hyvää matkaa. Helpotukseni oli suunnaton.  

*    *    *    

Isältään poika oppii.  

Myöhempinä vuosina Tukholmassa asuessani reissasin paljon maiden väliä. Tavaksi tuli usein järjestää laivassa ylimääräinen pullo, parfyymi tai muutama tupakka-aski maihin vietäväksi. Opiskelijan tiukassa budjetissa se tuntui. Kahvi ei enää kuulunut kuvioon. Kiinni en jäänyt, ei kai kukaan jäänyt, se oli maan tapa. Pientä jännitystä siinä aina oli maihin noustessa, mutta ei enää paniikkia eikä varsinkaan syyllisyyden tunnetta.

Toissa iltana taas kerran Ruotsista palatessani taas kerran Vaasan tullin kahvipaketit välähtivät mieleen. Että on se elämä käynyt tässäkin asiassa yksitoikkoiseksi.  

Kuvissa Vauxhall Victor Uumajan leirialueella ja Korsholm III lähdössä matkaan.

Klara

Asuin parikymppisenä vuosikausia Tukholmassa. Kaupunkiin muodostuu siinä iässä erikoislaatuinen tunneside. Tuli tärkeitä paikkoja, tuli tärkeitä reittejä, tuli henkilökohtaisia kokemuksia, jotka liittyivät johonkin tiettyyn osoitteeseen.                                             

Kun sitten vuosia myöhemmin palaa kaupunkiin - kuten minä muutama päivä sitten - tulee jotenkin puoliautomaattisesti hakeutuneeksi kulkemaan niitä vanhoja tuttuja reittejä. Sellaista voisi kutsua nostalgiaksi - tai vaihtoehtoisesti paikoilleenpysähtyneisyydeksi.  

Viivyin Tukholmassa viikonlopun yli, vaikka työtehtäväni tulivat valmiiksi jo perjantaina. Jäin tapaamaan tuttaviani. Kun kuljin vanhan ystäväni kanssa keskikaupungilla. tulin valinneeksi reitin, joka vei Klara-kirkon puiston läpi., vaikka se ei ollut lyhin reitti kohteeseemme.  

Reittivalintani hieman ihmetytti seuralaistani. Selitin hänelle. Kirkon puistoon liittyy minulla  muisto eräästä kohtaamisesta siinä Carl Mikael Bellmanin hautamuistomerkin (kuva) lähellä - silloin joskus 40 vuotta sitten.  

Seuralaiseni ymmärsi. Sitten hän kysyi, muistanko, mikä katu siinä vieressä sijaitsee. Sen nimi on Klara Norra Kyrkogata. Se oli aika erityislaatuinen katu siihen aikaan - ehkä vieläkin. Hän kysyi, kävinkö koskaan siellä.  

Mieleeni nousi tapahtuma jostain sieltä kaukaa. Kerroin sen hänelle.   

*   *   *    

Eräs kaverini oli siihen aikaan erään suomalaisen opiskelijalehden päätoimittaja. Tekeillä oli vappunumero. Sehän tiedetään, millaisia opiskelijalehtien vappunumerot ovat.  

Helsinki oli siihen aikaan aika takapajuinen kaupunki, erityisesti siitä näkökulmasta, jossa keskeistä on villi "syntinen" yöelämä. Tukholma oli paljon syntisempi. Kaverini soitti minulle ja kysyi, ehtisinkö ryhtyä muutamaksi päiväksi oppaaksi ja tulkiksi, jos hän lähettäisi toimittajan tekemään juttua Tukholman villistä yöelämästä.   

Ehdinhän minä. Niinpä olin sitten eräänä aamuna Värtan-satamassa vastassa. Laivasta tuli kaksi opiskelijatyttöä, toimittaja ja valokuvaaja. Tehtäväksi heille oli annettu tehdä vappulehteen juttu Tukholman syntisestä yöstä erityisesti naisnäkökulmasta katsottuna. Naisnäkökulma ei silloin tarkoittanut feminismiä.   

Niinpä opastin toimittajat Klara norralle (sitä kutsuttiin yleisesti nimellä Klara porra). Kadulla sijaitsi vieri vieressä kaikenlaisia strippiklubeja ja pornoluolia. Sellaisia ei Helsingissä ollut. Erityisen mielenkiintoiseksi toimittajat mainitsivat nähdä omin silmin mustaihoisia miesesiintyjiä. Heistä kun väitettiin kaikenlaista.   

Kun yhden klubin ohjelma oli katsottu, siirryttiin seuraavaan. Toimittajalla oli kyllä lehtiö mutta ei kynää. Valokuvaaja ei osannut pujottaa filmirullaa kameraan. Onneksi minä osasin pelastaa molemmat pulastaan. Klubikiertelyssä meni koko päivä myöhäiseen yöhön. Ja seuraavana päivänä jatkettiin. Vaikutelmakseni jäi, että tavoitteeksi asetettu silmänruoka naisnäkökulmasta jäi niukaksi.   

En koskaan sattunut näkemään, millainen juttu vappunumeroon tuli. Minulla oli muita menoja ja asia unohtui.   

*   *    *     

Siinä Bellmanin hautamuistomerkin äärellä kerroin tämän muiston seuralaiselleni. Hän sanoi, että minä olen rehellisempi kuin hänen oman maansa kuningas, joka itsepintaisesti kieltää käyneensä "sellaisissa" paikoissa, vaikka todisteet ovat ilmeiset.    

Olkoon niin, minä tunnustan käyneeni, toisin kuin kuningas. Bellmanin muistomerkki on hyvä paikka tunnustaa. Monet hänen Epistolansa kertovat, että on Tukholmassa ennenkin eletty sakeaa elämää. 

Bellmanin viisujen paras tulkki on mielestäni Fred Åkerström.  Tästä  näyte.

Herneitä nenään

Puhelin soi aamulla aikaisin, liian aikaisin. Kello ei tainnut olla kymmentäkään.  

Ei sellainen ole sopivaa, kun tuore puolieläkeläinen aikoo viettää vapaapäivän. Varmaankin siellä on taas teleoperaattorin kauppalopo, joka yrittää myydä entistäkin edullisempaa laajakaistasopimusta. Ehdin jo mielessäni hakea sopivaa ilkeyttä. 

Puhelimen näyttö kuitenkin kertoi, että soittaja on sihteerini, neiti B. Ilkeydet siis pois mielestä!  

- Älä nyt vedä herneitä nenääsi - - , hän aloitti rohkaisevasti.  

Tästä on lyhyessä ajassa tullut muotihokema, ärsyttävä. Aikaisempi, suunnilleen samaa tarkoittava hokema oli "saada hepuli". Vasta ilmestyneessä Kielikello-lehdessäkin on artikkeli herneistä nenässä. Eikö neiti B. keksinyt mitään nokkelampaa näin aamutuiman piristeeksi?   

- - mutta tuli Yläkerrasta uusi käsky - -    

- Käsky, minulleko?  Onko Yläkerta unohtanut, että minua ei enää käsketä? Olen puolieläkkeellä.  

- Ei auta. Tuli käsky, että Tukholman-kokoustamme aikaistetaan päivällä. Pyyntö on tullut sieltä Tukholman puolelta.  

Minulla on pitkään ollut tiedossa Tukholmaan suuntautuva työmatka, jonka tarkoituksena on valmistella erästä myöhempää kokousta. Lähdön piti olla keskiviikkoiltana laivalla. Nyt lähtö onkin keskiviikkoaamuna lentokoneella. Neiti B. ilmoitti jo ehtineensä varata meille liput ja lupasi tuoda tarvittavat paperit ja koukata keskiviikkoaamuna taksilla Töölöntorin kautta lentokentälle.   

Tällaiset äkkikäänteet eivät ole hyväksi melankoliselle luonteenlaadulle. Kai minussa silti on piilevänä ripaus koleerisuuttakin, sillä päästin pahan sanan, kaksikin, mutta herneitä en ottanut käyttöön.

Lopultakin onnistui

Viime viikolla pääsin lopultakin ensivisiitille uuteen Musiikkitaloon. Tuntui, että kaikki tuttavani olivat ehtineet käydä kokemassa salin akustiikan ennen minua. Ja minä sentään asun lähellä.   

Kyse ei ole minun hitaasta sytytyksestäni, sillä olin yrittänyt tilata lippuja jo kaksikin kertaa, mutta ne konsertit olivat loppuunmyytyjä. Tällä kerralla olin ajoissa liikkeellä.  

Taloon sinänsä olen päässyt kyllä tutustumaan. Se sijaitsee sopivasti työmatkani varrella Töölöntorilta Kruununhakaan. Olen usein kävellyt talon läpi, mennyt sisään Mannerheimintien puolelta, laskeutunut pitkät portaat kerrosta alemmaksi ja tullut ulos Kiasman puolelta. Siinä matkan varrella pääsee kurkistelemaan lasiseinän läpi konserttisaliin.  

Kirjoitin aikaisemmin  talon ulkonäöstä. Rakennustyö oli silloin vielä kesken, mutta hahmo oli jo selvästi nähtävissä. Yhdentekevä ulkokuori unohtuu sisällä. Sali on tyylikäs.  

Konsertissa esiintyi Helsingin kaupunginorkesteri kapellimestarina Miguel Harth-Bedoya, solistina Viktoria Mullova. Säveltäjiä olivat Enrique Soro, Johannes Brahms ja Antonin Dvořák. En ryhdy esittämään minkäänlaista arviointia kuulemastani - minulta puuttuvat kyvyt musiikkikritiikkiin. Ainoa kommenttini olkoon se, että nautin kovasti, kuten yleensä aina taidemusiikista, erityisesti jos viululla on pääosa.  

Hesarin Hannu-Ilari Lampila kirjoitti: 

"Viktoria Mullova näyttää rakastavan luonnollisuutta ja mukavuutta. Hän soitti Brahmsin viulukonserton sandaaleissa paljain säärin yllään kimalteleva, rennon elegantti juhlamekko. 

Mullovan soitto säteili laulavaa, pitkälinjaista luonnollisuutta. Niin virtuoosisesti kuin hänen arvoviulunsa liikkuikin, tärkeintä oli sinfoninen yhteistyö nuoren perulaisen kapellimestarin Miguel Harth-Bedoyan johtaman HKO:n kanssa.

Sooloviulun linjat, rytmit ja kuvioketjut kietoutuivat orkesterin vaihteleviin romanttisiin sointiväreihin.

Ensiosan kontrasteja Mullova korosti selkeästi, ja intiimien hetkien ja myrskyisten nousujen välille latautui dramaattista jännitettä. Hitaan osan idyllisissä tunnelmissa sooloviulun laulu oli kauneimmillaan. Unkarilaishenkisen finaalin rytmileikeissä Mullovan kaksoisotteet iskivät tulisen tarkasti.

Harth-Bedoya on ponnahtanut nopeasti suureen maineeseen. Perulaisen Enrique Soron Danza fantasticassa hän antoi mukaansatempaavan näytteen rytmisestä vitaalisuudestaan ja elämänilostaan.

Suomalaisorkestereille tyypillinen viileä jousisointi katosi Dvorákin seitsemännessä, d-molli-sinfoniassa. Tummasävyinen sinfonia virtasi värikkään lämpimästi intohimon ja idyllin kaleidoskoopissa. Scherzon rytmit kiisivät jännittävän oikukkaasti. Finaali pauhasi iskevän rajusti. "

*   *   *    

Kirjoitukseni otsikko ei kuitenkaan ensisijaisesti viittaa siihen, että lopultakin onnistuin pääsemään uuteen Musiikkitaloon. Asiaan liittyy toinenkin "lopultakin onnistui".  

Oli kesä 1983. Kotikaupungissani Jyväskylässä oli kulttuuripäivät. "Jyväskylän Kesä" oli siihen aikaan vielä merkkitapaus, toisin jo hiipumaan päin. Kukoistavimmillaan kulttuuripäivät olivat 1960 - 70-luvuilla. Silloin minäkin yritin olla paikalla aina kun tapahtui.   

1983 Jyväskylään oli tulossa Viktoria Mullova, neuvostoliittolainen tähtiviulisti, nuori kaunotar. Häneen liittyi suuri julkisuus, sillä hän oli voittanut useita kansainvälisiä viulukilpailuita, yhtenä niistä Sibelius-kilpailu Suomessa.   

Minä olin onnistunut saamaan lipun hänen konserttiinsa 6. heinäkuuta 1983 Jyväskylän Yliopiston juhlasalissa.  

Sitä konserttia ei koskaan tullut. Muutamaa päivää ennen tapahtui yllättäviä asioita. Tapaus aiheutti suurta kohua sai paljon julkisuutta.  

Kuvassa on pääsylippuni, joka jäi käyttämättä. Toisessa kuvassa revitellään otsikoita (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).  

Melkein 29 vuotta kesti mutta lopultakin onnistui.

Pientä muutosta havaittavissa

Eilen tuli kuluneeksi tasan kaksi viikkoa siitä, kun jäin virastani osa-aikaeläkkeelle. Ei tunnu vielä missään!  

Täysiä vapaapäiviä on ollut tasan yksi.  Sen vietin pääasiassa katsellen ikkunasta Töölöntorille. Muu aika on mennyt kirjoitusprojektissa, joka on nyt valmis. Ei ala vapaus vielä ensi viikollakaan, sillä olen lähdössä Tukholmaan valmistelemaan erästä kokousta.  

Mutta nyt alkava viikonloppu sisältää huomattavan vapautumisen entisten virkavuosien vaivoista. Jos olisin vielä täydessä virkavastuussa, joutuisin lähtemään viikonlopuksi Raaseporiin Vuoronvarausviraston edustustiloihin pitämään kokousta. Se on vuosikymmenen ajan kuulunut ohjelmaani viikon 11 viikonloppuna. Nyt en lähde.   

Kun luen viimevuotista merkintäni Raaseporin kokouksesta täältä , en tunne menetyksen kaipuuta. Sihteerini neiti B. joutuu pärjäämään ennakkovalmisteluissa ihan omin nokkineen. Hän kyllä pärjää.  

Raaseporin sijasta minä lähden hiihtolomaviikonloppua viettämään kotikaupunkiini Jyväskylään. Tosin hiihto ei kuulu ohjelmaan, mutta ei se mitään, en ole pikkutarkka vähäisistä puutteista. En lähde autolla, vaan legendaarinen valtionyhtiö VR hoitaa kuljetuksen. Osaan nauttia junakyydistä.  

Kuvassa aiheeseen liittyvä hieno mainosjuliste. Se ei ole aivan uusi vaan vuodelta 1937. Klikkaamalla sen saa suuremmaksi.  

Lukumiehiä

Istuttiin äijien kanssa iltaa. Puhe kääntyi kirjallisuuteen - olimmehan kaikki jonkinsorttisia lukumiehiä. Ruvettiin siinä muistelemaan, kuinka meistä oli sellaisia päässyt tulemaan. Jostain se oli aikoinaan alkukimmokkeen saanut, sillä ei se nuorilla keskisuomalaisen pikkukaupungin pojilla mikään valtavirta ollut.  

Kuultiin kummallisia alkuunpääsytarinoita. Sattumalla taisi olla kaikkien kohdalla osuutta. Toisinkin olisi voinut käydä, meistä olisi voinut tulla vaikka mopon rassaajia. Olisi voinut jäädä lukuinto löytymättä, ellei eteen olisi osunut sattuma. 

Lauri oli poikaiässä opetellut pelaamaan shakkia ja löytänyt sen myötä sattumalta Stefan Zweigin pienoisromaanin Shakkitarina. Se oli tyrmännyt niin, että pelaaminen jäi ja lukeminen alkoi.  

Reiska sattui asumaan vanhan originellin maisterin naapurissa ja tämä oli istunut puutarhassaan ja kutsunut naapurin nuoren miehen ampumaan ilmakiväärillä räkättirastaita mansikkamaaltaan. Työn palkaksi maisteri oli tarjonnut kirjoja valtavasta hyllystään, yksi kirja jokaisesta rastasvainajasta. Palkkasaaliiksi oli kertynyt nippu Agatha Christietä, Kymmenen pientä neekeripoikaa, Ikiyö ja ne muut, mutta lisäksi Reiska oli myös hoksannut napata Decameronen ja Kravun kääntöpiirin. Ne olivat jättipotti, sillä kirjaston täti ei sellaisia suostunut alaikäisille lainaamaan. 

Minun sattumani oli norjalainen tyttö, joka ilmestyi asumaan tukholmalaisen yliopistokampuksen asuntolassa minun seinänaapurikseni kesällä 1971. Tukholma oli siihen aikaan toinen kotikaupunkini Jyväskylän ohella. 

Norjalaistyttö ei vastoin ennakkoluuloja ollut pukeutunut villapaitaan ja anorakkiin. Asiaan saattoi vaikutta se, että oli kuuma kesä. Hänellä oli hörhelövaatteita, Indiskasta ostettuja. Oli otsapanta, kierroksittain kaula- ja rannekoruja, pirtanaukoja, jeesussandaalit, jenkkiarmeijan maihinnousulaukku jossa peace-merkki. 

Hänellä oli tärkeä kirja. Sen oli kirjoittanut Hermann Hesse ja sen nimi oli Steppeulven. 

Ensi alkuun erehdyin luulemaan, että kirja on sivuseikka. Läpikuultava valkoinen intianpuuvillamekko paljasti kiinnostavampia tulevaisuudennäkymiä. Mutta ei. Tie norjalaistytön tuttavuuteen ei ollut mahdollista ilman SITÄ kirjaa. 

Sain kirjan lainaksi, mutta se oli norjaksi, ja se oli kovin vaivalloista lukea, vaikka ruotsia hyvin osasinkin. Tulkkaus toimi mutta teki etenemisen hitaaksi. Kävin kaupunginkirjastosta (kuva) lainaamassa sen helpommalla kielellä. Istuimme kahdestaan puistossa Kaupunginkirjaston takana olevalla korkealla mäellä lukemassa, oli hellepäivä. Tarina alkoi vetää.  

Minä kävin töissä puistoravintolassa Södermalmilla, norjalainen naapurini kävi kesäkurssia Konstfackissa, Ruotsin taideteollisessa korkeakoulussa. Hänellä oli huoneessaan maalausteline. Kuvissa oli psykedeelisiä muotoja ja värejä. 

Siitä kirjasta lukuharrastukseni lähti vauhtiin. Suomeksi sen nimi on Arosusi (alk. Der Steppenwolf -1927). Siitä muodostui aikakauden nuorisolle jonkinlainen kulttiteos. Rockyhtye Steppenwolf otti nimensä tästä teoksesta, ja yhtyeen kappale  Born to be Wild  on yksi rockmusiikin suurista klassikoista. 

*   *   *  

Sitten kävi niin, että norjalainen naapurini katosi. Eräänä aamuna hän oli poissa, enkä koskaan sen jälkeen ole kuullut hänestä. Kirja jäi minulle.

Lahjoista parhain

Pieni tyttärentyttäreni Sofia (Sohvi) ei ole enää niin pieni kuin haluaisin. Hän täyttää kohtapuoliin 11. Pitäisi keksiä syntymäpäivälahja.   

Se ei ole enää niin helppoa kuin ennen. Ennen sain aina hyvissä ajoin vihjeen. Välillä leluja, välillä satukirjoja. Nyt ei enää tarvita leluja eivätkä kirjatkaan ole enää satuja.  

Nyt toivomus on saada rahaa.   

Se tuntuu vähän arkiselta. Toisaalta ymmärrän, niin kai se itse kullakin on mennyt. Tulee halu päättää itse, mutta se halu ei voi toteutua ilman henkilökohtaisessa päätösvallassa olevia käyttövaroja. Siispä lähetän rahaa. 

*   *   *    

Aikuiselle lahjan keksiminen on vielä vaikeampaa, sillä rahaa ei ole soveliasta antaa - korkeintaan voi antaa lahjakortin. Äijille voi tietysti aina antaa pullon laadukasta juomaa - paitsi niille äijille, joilla näyttää juomaa kuluvan turhan paljon muutenkin. Sellaisiakin on muutama tuttavapiirissäni.  

Minä sain aikaisemmin syntymäpäivinä yleensä kirjoja, en pullolahjoja, sillä kaikki tuttavani tietävät, että väkevistä en piittaa eikä kaljakori tai sixpäkki oikein sovellu käärittäväksi lahjapaperiin. Vähitellen kirjalahjat ovat kuitenkin vähentyneet. Yksi sanoi syyksi sen, että minullahan näyttävät olevan jo suunnilleen kaikki maailman kirjat hyllyissäni.  Vaikeaksi on siis mennyt keksiä minulle lahjaa.

Muutama vuosi sitten sain kuvassa näkyvän esineen syntymäpäivälahjaksi konttorin naisilta. Sen päälle pitäisi mennä makaamaan selälleen ilman paitaa. En ihan tarkkaan muista, miksi niin pitäisi tehdä - kyllä se minulle selitettiin. Jotenkin se liittyi terveyteen ja hyvinvointiin. Muutaman kerran niin teinkin, mutta se teki kipeää. Homma jäi ja piikkimatto unohtui kaapin päälle.  

Nyt kun muistin, otin sen esiin ja aion päättäiväisesti kokeilla uudestaan.

Valtatie 66

Valtatie 66 on varmaankin Amerikan tunnetuin tie. Se kulkee mantereen poikki Chigagosta Kaliforniaan, ja sitä pitkin ovat ajaneet vaikka ketkä, minäkin. Minun ajoni tosin oli lyhyt pätkä Kalifornian päässä, ja siitä on aikaa jo yli neljännesvuosisata. Mutta silti, voin leuhkia.  

John Steinbeckin kirjassa Vihan hedelmät (The Grapes of Wrath 1939) ja kirjan pohjalta tehdyssä John Fordin elokuvassa tie on keskeisessä osassa. Sitä pitkin matkaa kurja joukko ihmisiä kohti lännen oletettua kultamaata. Musiikissa tiestä ovat laulaneet mm. Nat King Cole, Chuck Berry, Manhattan Transfer ja Rolling Stones. Aku Ankkakin on ajanut sitä pitkin, kuten kuvasta näkyy. Tiehen liittyy myös vanha TV-sarja.  

Harvempi sen sijaan tietää, että Suomessakin on samanniminen tie, ja vielä harvempi on ajanut sitä pitkin. Nimitys "Valtatie" on hieman liioitteleva, parempi nimi on "Kantatie" Tärkein on kuitenkin numero, ja se on 66.  

Mistä mihin tie kulkee, sen näyttää oheinen Maanmittaushallituksen kartta. Tätä tietä pitkin minä ajoin eilen kuskatessani inva-autolla pyörätuolimummoa hautajaisiin. (ks. tarkemmin edellinen postaukseni tässä heti alapuolella).  

Tien alkupää Orivedeltä Ruovedelle ja Virroille asti on minulle hyvin tuttu, sillä kesäkotini on kohtalaisen lähellä. Loppupupää sen sijaan on oudompi.  

Monenlaista nähtävyyttä tien varrella sijaitsee, mutta talvi ei ole niille suosiollista aikaa. On maineikas Maitolaiturimuseo, Topeliuksen suosima kestikievari, Runebergin lähde, Gallen-Kallelan korpiateljee, Kautun kanava, Visuveden kanava ja kääntösilta, Torisevan rotkojärvet ja monta muuta. Mihinkään emme voineet poiketa. Ainoa "nähtävyys", johon olisimme paluumatkalla voineet poiketa on erään lööpeistä tutun veljeksen kyläkauppa, mutta sinne minä en suostu poikkeamaan.  

Tästä tiestä ei ole kovin paljon kuuluisia teoksia, kuten amerikkalaisesta kaimastaan. Jotain kuitenkin. Vuonna 1975 Jussi Raittinen levytti kappaleen "Tehkää uus / valtatie kuuskytkuus". Siinä Jussi kulkee koko matkan Orivedeltä Lapualle saakka ja valittaa tien kuntoa.  

Uutta ei ole tehty, tie on aivan entisillä sijoillaan, mutta ehkä sitä on korjailtu. Ei se mitenkään erityisen huonokuntoinen ole. Jussin kappalettä en muista kuulleeni vuosikymmeniin, joten piti vilkaista, löytyykö se netin aarrearkusta. Löytyy, tosin ei se kaikkein alkuperäisin versio.  Täältä   sen voi ilokseen kuunnella.   

Matkustavaisille lukijoille voin suositella ajelua tällä tiellä, mutta mieluummin kesällä. 

Kuski

Sain ajokortin heti kun olin täyttänyt 18. Lauantaisin poikaporukka lähti naisiin, ja yleensä reissut suuntautuivat Jyväskylästä lähiseudun kirkonkylien tanssilavoille. Juomia oli mukana, mutta yhden piti olla ajokunnossa. Minä olin usein vapaaehtoisesti juoppokuskin roolissa.  

Minun Rättisitikkani ei kelvannut ajoneuvoksi näille reissuille. Ei kuulemma tehnyt vaikutusta naisiin. Niinpä käytössä oli Opel Rekord tai Anglia, kavereiden isiltä lainaksi saatu. Ne kuulemma tepsivät naisiin.  

Kuinka väärässä kaverit olivatkaan.   

Muistikuvakseni jäi, että Opelit ja muut eivät tepsineet ollenkaan. Kyytiläisteni menekki jäi vaatimattomaksi. Tai ehkä se ei johtunut autosta. Selvin päin en itse isommin osallistunut temmellykseen vaan odottelin pitkästyneenä autossa. Hoitelin sitten pettyneet juopuneet aamuyöllä turvallisesti koteihinsa.  

Sen sijaan minun Rättisitikassani riitti viehättäviä kyyditettäviä, sellaisia runotyttöjä ja teiniteatterilaisia. Mutta ne reissut eivät tapahtuneet lauantaisin aamuyöstä maaseudun tanssilavoilla. 

*   *   *    

Nyt varttuneessa iässä olen taas muutaman kerran joutunut kuskiksi.  Seuran puutteesta myös nykykuskattavani taitavat kärsiä. Onnistumisen mahdollisuudet kuitenkin ovat heiltä lopullisesti hiipumassa.   

Huomenna olen taas lähdössä tällaiselle reissulle. Kuskaan yhdeksänkymppisen sukulaismummelini Etelä-Pohjanmaalle hautajaisiin. Känniä ei kyytiläiselläni ole luvassa, korkeintaan lääketokkura, sillä reissulle tulee mukaan palvelutalon hoitaja, joka huolehtii lääkkeistä ja muusta huollosta.

Haudattava on vielä vanhempi mies. Olen saanut kuulla salaisuuden: nämä kaksi olivat joskus nuoruudessaan vähän aikaa rakastavaiset. Jostain maalaiskylän tanssiaisista sekin oli alkanut.

Tälläkin reissulla on väliä, millaisella autolla liikutaan - perustelut ovat kuitenkin muuttuneet. Nyt tärkeää on, että auto soveltuu pyörätuolipotilaan kuljetukseen. Sellaisen saamme käyttöömme. 

Taitaa taas mennä aamuyöhön ennen kuin saan matkustajani turvallisesti kotiin.

Ekakerta

Luultavasti useimmilla on nuoruudenmuistoja, jotka ovat vähän noloja. Sellaisia kuin eka känni tai eka seksi, jotka eivät sujuneet aivan ihanteellisella tavalla. Minulla ainakin on. Molemmissa tuli tunarointia.   

Silloin aikanaan se tuntui pahalta. Nyt paljon jälkeenpäin osaa olla itselleen armollinen ja ottaa muistot huumorilla. Niin kai niiden kuuluikin mennä, se on melkein kuin luonnonlaki.  

*   *   *     

Päteeköhän sama varttuneen iän ekakertoihin? Tuli vaan mieleen, kun minulla oli juuri yksi sellainen.  

Menin museoon. Liian myöhään hoksasin, että olen neljättä päivää eläkkeellä ja minulle kuuluu eläkeläisalennus pääsylipun hinnasta. Tuli sählinkiä, kun piti vaihtaa lippu ja näppäilla muutos kassakoneeseen. Nolotti tällainen ekakerta.   

Museossa sisällä tuntui nololta olla liikkeellä muita halvemmalla. Oli sellainen olo, että kuuluukohan tämä minulle ihan oikeasti vai olenko vilpillisesti liikkeellä, ihan samalla tavalla kuin nuorena opiskelijana tuntui, kun lintsasin Tukholman tunnelbanassa ilman lippua.   

Saa nähdä, meneekö tällainen nolotus joskus ohi vai jääkö se pysyväksi.   

*   *   *    

Joka tapauksessa, kävin alennettuun hintaan yhdessä suosikkimuseoistani, Amos Anderssonissa. Siellä ajan aina hissillä ensimmäiseksi ylimpään kerrokseen, johon tämä upporikas liikemies rakensi itselleen yksityisen kappelin alttareineen ja urkuineen (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi). Siinä paikassa on jotain poikkeuksellisen vaikuttavaa, varsinkin kun tuntee Amoksen omalaatuista henkilöhistoriaa.  

Kuten aina, minulle kävi taas niin, että en ehtinyt katsoa kuin vähän alkua näyttelystä, kun tuli museon sulkemisaika. Juutun aina liian pitkäksi aikaa katsomaan jokaista teosta.   

Pitää siis mennä uudestaan. Onneksi pääsen halvalla. Ehkä en silloin kuitenkaan enää aloita Amoksen kappelista.

Hyviä neuvoja

Hyviä neuvoja on tunnetusti hauska antaa mutta ikävä noudattaa.  

Olen puolieläkkeelle jäädessäni saanut hyvää tarkoittavilta työtovereiltani melkoisen määrän neuvoja ja ideoita, miten voisin lisääntyvän vapaa-aikani täyttää. Ettei nimittäin tulisi vapaa-ajanvietto-ongelmia...  

Esinaiseni ehdotti, että opiskelisin uuden kielen. Mietin hetken ja päätin että en opiskele. Olen koko työurani ollut tehtävissä, joissa olen tarvinnut kielitaitoa. Kahden kotimaisen kielen lisäksi pärjään sujuvasti kolmella muulla kielellä, ja se on riittänyt. Ranskan kielen taito olisi kyllä joskus ollut hyödyksi, mutta ilmankin olen saanut asiat hoidetuksi. Nyt on myöhäistä. En tunne motivaatiota.  

Viraston naisväki on ehdotellut kaikenlaista: joogaa, akvarellimaalausta, tanssia, sukututkimusta, muistelmien kirjoittamista, väitöskirjan tekemistä... Mielenkiintoisimmalta idealta äkkiseltään tuntuu ikonimaalauksen kurssi. Siihen puuhaan minulla ei ole vähäisintäkään kosketusta, joten menisin aivan tuntemattomille teille. Harkitsen.   

Vuoronvarausviraston väki tietää, että osaan kutoa. Niinpä eräs ehdotti, että laajentaisin taitoani, vaikkapa villapaitaan. Kollegani ovat nähneet, että joskus piruuksissani olen ottanut pitkään ja ikävään kokoukseen kutimen ja alkanut vakavana vääntää kaulaliinaa. Tähänastisen taitoni äärimmäisin ulottuvuus on sukan kantapää. Harkitsen tätäkin ehdotusta.  

Miespuoliset kollegani ovat tietenkin ehdotelleet urheilulajeja - kuitenkin tietoisina penseydestäni. Myönnän silti, että hauska olisi olla nuori ja notkea. En kuitenkaan ota edes harkintaan seiväshyppyä, kolmiloikkaa, vuorikiipeilyä tai mäkihyppyä. Enkä varsinkaan lumilautailua. Jousiammunta voisi ehkä sopia - kesäkotini niityllä siihen olisi tilaa.  

Yksi miespuolinen tuttava suositteli, että tekisin samoin kuin hän itse: menisimme syksyllä työväenopiston nikkarointikurssille, jolla valmistetaan ruumisarkku. Hmm, tätä täytyy vielä miettiä.  

Kuten tavallista, parhaan idean - tosin ihan eri sarjaan kuuluvan - sanoi fiksu sihteerini neiti B. Idea liittyi ulkonäköni kohentamiseen.  

Neiti B:n mielestä minä muistutan kaktusta.  

Hän tarkoitti partaani, jonka olen aina päättäväisesti trimmannut kahdeksan millimetrin sängeksi. Sihteerini mielestä minulle sopisi selvästi pidempi malli.  

Tätä ehdotusta olen jo alkanut toteuttaa.

Joutilaisuus

Ensimmäinen aamu puolieläkkeellä. Aikomus oli nukkua pitkään vapaan päivän valtuuttamana.  

Ei onnistunut. Heräsin epätavallisen aikaisin. Nukkuminen oli jotenkin levotonta, ja unen läpi oli aavistettavissa tietoisuus alkavan päivän epätavallisesta luonteesta. Piti ikään kuin ryhtyä olemaan tehokkaasti eläkkeellä heti aamusta alkaen. Ettei menisi vaivalla ansaittu ensimmäinen eläkepäivä hukkaan. 

Tunsin tarvetta toimia jotenkin toisin kuin työaamuina. En keksinyt muuta keinoa kuin muuttaa vakiintunutta aamiaistani. Keitin kahvia, kun aina ennen olen keittänyt teetä. Muutos tuntui merkittävältä.

Suihkun jälkeen jäin kylpytakki päällä katselemaan ikkunasta Töölöntorille. Torikauppa ei talvella kukoista. Suurin osa kulkijoista näyttää olevan menossa torin laidalla sijaitsevaan ruotsinkieliseen lukioon. Raitiovaunuja kolistelee Runeberginkatua pitkin. Bussit kääntyvät Runeberginkadulta Topeliuksenkadulle. Topeliuksenkadun ensimmäinen talo on kuuluisa vanhoista Suomi-filmeistä. Siinä asui ”Suomisen perhe”. 

Torin laidalla on ravintola, jossa sai alkunsa Suomen poliittisen lähihistorian suurin skandaali. Siellä syrjäisessä pöydässä käytiin neuvottelu, jonka seurauksena eräs entinen flikka sai pyytämättä ja yllätyksenä faksin. 

Toisella laidalla sijaitsee uudempi ravintola, joka näyttää olevan erityisesti kulttuuriväen suosiossa. Kahvitaukoa siellä näyttää viettävän usein moni tunnettukin, mm. ruotsinkielisen kirjallisuuden professori emerita, jolla on jännittävänmakuinen italialainen sukunimi ja joka on hiljattain julkaissut kirjan rakastumisestaan varttuneessa iässä. Minullekin tuttu luennoitsijana vuosikymmenten takaa. Sitten siellä istuu myös rokkitähtiä. Heitä minä tunnen huonommin, mutta äskettäin istuin siellä kaverin kanssa joka tunsi ja valisti minuakin. 

Monta askelta ei tarvitse ottaa kohti Hesperiankatuja, kun vastaan tulee kolmas ravintola. Se oli pitkään suljettuna, sitten se restauroitiin ja avattiin äskettäin uudestaan. Se oli aikoinaan kuuluisa herkuttelevien herrojen laaturavintola. Kekkonenkin kävi siellä. Minä en ole siellä vielä korjauksen jälkeen ehtinyt poiketa. 

Siitä sitten pari sataa metriä alamäkeen ja Hesperiankatujen yli, niin vastaan tulee minun kantakapakkani Elite. Se on vanha tyylikäs funkkispaikka. Mutta sekään ei ole entisellään. Aikaisemmin se oli rento paikka, jossa kävi paljon opiskelijoita ja taiteilijoita. Siellä on muistolaatalla merkitty Tauno Palon ja Matti Pellonpään kantapöytä. Nyt se on vähän turhan fiini ja kallis ruokaravintola. Ravintolan edessä on Mika Waltarin muistomerkki ”Kuningasajatus” (kuva), joka on muutama päivä sitten kuolleen kuvanveistäjä Veikko Hirvimäen suunnittelema. Waltari asui muutaman korttelin päässä Tunturikadulla, ja hänet näki usein kuljeskelemassa pienen koiransa kanssa niillä nurkilla. 

*   *   *   

Tällaisia ravintolapitoisia aatteita päässäni vilisti kun seisoin kylpytakki päällä katselemassa ikkunasta Töölöntorille. Nyt blogin lukija tietenkin aavistelee, että lähdin viettämään ensimmäistä vapaata eläkepäivääni johonkin näistä mainitsemistani ravintoloista. 

Väärin aavisteltu, mutta annan anteeksi. Ihminen on sellainen, epäluuloinen. 

Sen sijaan ryhdyin kirjoittamaan tätä blogia. Uusi kokemus sekin. En ole tainnut koskaan ennen kirjoittaa blogia aamupäivällä. Vuosikymmenet olen kirjoittanut aamupäivisin erilaisia muistioita, raportteja ja suunnitelmia. 

Kyllä on siis elämäni muuttunut puolieläkkeelle siirtyessä. Kyllä on kivaa, kun voin aamulla jäädä kaikessa rauhassa katselemaan ikkunasta. 

Tosin huomenna aloitan puolieläkeläisen työurani ja menen konttoriin hakemaan materiaalia kirjoitustyötäni varten.