Tunnelmia tungoksesta

Kävin kirjamessuilla, niin kuin arviolta noin puolet suomalaisista. En voi kehua erityisemmin viihtyneeni. 

Messuista on paisunut valtava kaupallinen viihdetapahtuma. Tungos on sietämätön. Mihinkään ei pääse jonottamatta. Tarvittaisiin jääkiekkomatsista tuttuja menetelmiä, jos aikoo päästä niin lähelle kirjoja, että saisi sellaisen käteensä. En pärjää, varmaankin siksi, että en seuraa jääkiekkoa.

Siellä on liikaa tarjontaa. Miksi on katsottu tarpeelliseksi järjestää samaan aikaan ruokamessut? Nyt on uutena vielä musiikkimessut. Kaikki samassa tilassa rinnakkain ja lomittain. Oli varmasti nautinto seisoa ruokamessujen tungoksessa viiniosastolla maistelemassa muovimukista vuosikertaviinejä. Minä en maistellut. Yritin pysyä kirjojen puolella, mutta ruuhkan virta vei välillä väärään suuntaan.

Tuttuja siellä kyllä näkee, mutta niitä näkee ilman messujakin. Yhdenkin tapasin pois lähtiessä pihassa. Hän vähän ihmetteli itseään. Oliko ollut järkevää maksaa 14 euroa pääsymaksua ja kaksi euroa naulakkomaksua siitä ilosta, että oli päässyt tungeksimaan Akateemisen kirjakaupan ja Suomalaisen kirjakaupan osastoille. Niissä häneltä oli kulunut useampi tunti, eikä pidemmälle tungoskierroksella sen jälkeen enää jaksanut lähteä.

Ihmettely oli aiheellinen. Minä olin vapaalipulla, joten taloudellinen järkevyysnäkökohta ei painanut. Minun strategiani on välttää suurten kirjakauppojen ja kustantajien kojuja ja keskittyä pieniin, sellaisiin joita ei päivittäin kohtaa. Isot kirjakaupat ja kustantamot ehdin kyllä kiertää muutenkin, kun Helsingin keskustassa päivittäin liikun.

Kiinnostavia esiintyjiä oli paljon, mutta niidenkin kuuloetäisyydelle oli vaikea päästä. Tasavallan presidentin esiintymisestä luovuin, kun näin tungoksen jo puoli tuntia ennen alkua. Edellisen presidentin esiintyminen oli kohtuullisempi. Parhaimmin pääsi kuulemaan Timo Harakan & Pekka Haaviston, Kjell Westön, Ralf Långbackan, Peter von Baghin, Don Rosan, Diana & Victoria Websterin, Antti Tuurin ja Claes Anderssonin sanomisia. Erityisesti jäi mieleen, kun Andersson kertoi tunteistaan. Hän tunnusti nieleskelevänsä kyyneleitä katsellessaan Huippumalli haussa -ohjelman putoajia. Samalla hän nolosteli, kun täten vahingossa tuli paljastaneeksi katsovansa tätä ohjelmaa. Minä en ole tätä ohjelmaa tähän mennessä tullut katsoneeksi, mutta taidanpa nyt aloittaa. 

Minä puolestani nolostellen tunnustan, että ostin messuilta vain yhden kirjan. Syy ei ollut kelvollisten kirjojen puute vaan kotini tilanne. Minulla ei ole yhtään tilaa uusille kirjoille. Kaikkien huoneiden kaikki hyllyt ovat tupaten täynnä. Kirjapinoja on lattioillakin pitkin nurkkia. Ensin pitää tyhjentää, vasta sitten hankkia uusia. Se yksi armon saanut oli ”Suuren Gargantuan hirmuinen elämä” (Franqois Rabelais 1532). Tämä mestariteos (kuva) on ollut hyllyssäni aikaisemminkin, mutta johonkin se on kadonnut).

Kirjojen oheistuotteita sen sijaan tarttui enemmänkin mukaan, sellaisia kuin seinäkalenteri, kirjanmerkkejä, vanhoja lehtiä ja postikortteja, dekkariseuran tyynyliinoja, joissa vihjailevia tekstejä: ”The Big Sleep”, ”Pimeyden kutsu”, ”God natt, min älskade”, ”Muistoja pimeästä”, ”Nukkuva kaunotar”. Listan viimeisimmän pistin heti käyttöön itselleni.

Sana viikonlopuksi

Tänään aloitin uuden elämän.

Vuoden kiertokulku on nyt saavuttanut sellaisen kulminaatiokohdan, että alan pitkästä aikaa asettua paikoilleni Helsinkiin enkä ole kaiken aikaa menossa. Kesäkoti Längelmäveden rannalla on suljettu talveksi, työmatka Italiaan on tehty ja Tampereellakin on käyty. Seuraavaan työmatkaan on vielä sopivasti aikaa. Viikonloppuna en ole lähdössä mihinkään. Reissu Vaasaan on kyllä näköpiirissä, mutta juuri nyt vallitsee harvinaisen seestynyt olotila.

Sen kunniaksi etsin komerosta lenkkitossut ja verryttelypuvun ja lähdin kävelylenkille metsään. Se jos mikä on symbolinen ele asettumisesta paikoilleen.

Helsinkiä tuntemattomat saattavat ihmetellä, mihin metsään Töölöstä voi lähteä. Kyllä voi, Keskuspuistoon ei ole pitkäkään matka, se alkaa heti Olympiastadionin ja vanhan jäähallin takaa. Se on ihan oikeaa metsää, ei hoidettua puistoa, niin kuin nimestä voisi päätellä. Kävelypolkuja siellä kyllä on.

Päämääräni oli Maunulan maja (kuvassa). Se on vanha hiihtoretkien ym. taukopaikka Keskuspuistossa. Viime keväänä se nousi julkisuuteen, kun terveysvirasto (tai joku sellainen) kielsi siltä munkkien paistamisen, koska liesituuletin (tai joku sellainen) puuttui. Kiellosta nousi iso kohu, ja kielto sitten kielto peruttiin.

Tämäkin tapaus todistaa, että kansalaisprotesteilla ja mielenosoituksilla on vaikutusta, vaikka jotkut toisin väittävät. Vietnamin sotakin loppui maailmanlaajuiseen protestiaaltoon.

Hyvältä tuntui kävellä. Saatan mennä toistekin.

Nyt on aika myös alkaa käyttää Helsingin runsasta kulttuuritarjontaa. Olen tilannut marras-joulukuulle useita teatteri- ja konserttilippuja. Taidenäyttelykierroksille yritän lähteä jo lähipäivinä. Kirjamessut on kuitenkin käytävä ensin.

Kosteassa syksyisessä metsässä pehmeitä polkuja tarpoessa vaipuu syviin mietteisiin. Se on silkkaa nautintoa. Kotioven lähestyessä iski lyhytkestoinen hybris. Kääntyisinkö takaisin, ettei nautinto loppuisi. Voisin pitkittää nautintoa kävelemällä toiseen kertaan Maunulan majalle. Tunsin, että täällä on hyvä olla. Äkkiä tulin kuitenkin järkiini.

Kotia lähestyessä muistui mieleen, että eikö se ollut itse Pentti Saarikoski, joka kirjoitti runon samantapaisesta kokemuksesta. Kotiin päästyä piti etsiä, ja löytyihän se.

Olisiko urbaani Saarikoski myös käynyt vaelluksella syksyisessä Keskuspuistossa? Tokkopa, sopii epäillä. Jostakin hän kuitenkin loihti paperille runon, joka vastaa minun tuoretta kokemustani.

Ajattelin ajatuksia, jotka sopivat minulle,
kävelin metsässä, ja puista satoi pisaroita päälleni,
tulin milloin mihinkin
ja tiesin, että aina olin oikeassa paikassa.
(Pentti Saarikoski, 1966)

Kolmatta linjaa

Päivän hyvä uutinen löytyi lehdestä heti aamulla. Hakaniemen toria ei kaivetakaan auki.

Alun perin oli suunnitelma, että torikauppiaitten kojut häädettäisiin, tori revittäisiin auki, siihen kaivettaisiin valtava kuoppa johon rakennettaisiin puolelle tuhannelle autolle parkkipaikka.

Tämähän on trendi. Ainakin Turussa, Mikkelissä ja Kuopiossa on toimittu juuri tällä tavoin. Parantaa kuulemma bisnestä.

Tori on mieluinen paikka monelle. Minäkin kävelen niillä kulmilla usein. Torin kulmalla sijaitseva kauppahalli on Helsingin upeimpia paikkoja. 

Ilmeisesti alkamassa oleva lama on säikäyttänyt luolaa suunnitelleet liikemiehet. Hinta olisi kova: yhden parkkiruudun hinnaksi olisi tullut 65000 euroa. Ehkä parkkeeraajia ei riittäisikään.

Samanlaista parkkiluolaa suunnitellaan aivan kotinurkilleni Töölöön, Mannerheimintien kahden ison hotellin alle. Yksi ajorampeista tulisi Töölöntorille. 

Arvaan jo seuraavankin paikan, johon parkkipaikkaa ja -luolaa voisi ruveta suunnittelemaan. Se on tyhjä tontti Aleksanterinkadulla Yliopiston ja Valtioneuvoston välissä. Puolensataa autoa siihenkin mahtuisi, enemmänkin, jos keskellä oleva patsas siirretään syrjemmälle.

Helsingin liikennepolitiikan ideologia lähtee edelleen visiosta, että kaikkien pitää liikkua yksityisautolla, ja niille pitää järjestää tarpeeksi pysäköintitilaa. En pidä tavoitetta viisaana. Kadut ovat tukossa, ilma on saastunutta. Joukkoliikennettä pitäisi kehittää.

Liikennelaitoksen kuukausilippu maksaa 43 euroa. Sillä saa matkustaa niin paljon kuin haluaa busseissa, metrossa, paikallisjunissa ja raitiovaunuissa. Ei paha hinta. Minulla on kyllä auto, mutta en käytä sitä ollenkaan kaupungin sisäiseen ajoon. Minä kävelen ja käytän joukkoliikennettä. Tarvitsen autoa vain ajoihin kaupungin ulkopuolella, kuten kesäisin asuessani kesäkodissani. Autoni ei useinkaan tarvitse edes parkkipaikkaa Töölöntorin suunnalla, sillä se seisoo joutoajat kaverilta vuokraamassani tallissa kaupungin ulkolaidalla. Sinne pääsen bussilla kotiovelta varttitunnissa.

Helsingin sisäinen joukkoliikenne on varsin hyvin toimivaa, oman auton käyttö ei useinkaan tuota hyötyä. Sama pätee moneen suuntaan seutuliikenteessä kuntarajan yli, ei tosin aivan kaikkiin kohteisiin. On jotenkin absurdi näkymä katsoa aamuruuhkan tuloliikennettä länsiväylältä. Siinä espoolaiset jonottavat audeissaan ja bemareissaan, yleensä vain yksi mies jokaisessa. Bussi ei heille kelpaa, ja metron rakentamista vastustettiin vuosikymmenet. Näille niitä parkkihalleja pitää rakentaa.

* * * 

Aamun hyvän uutisen kunniaksi lähdin tänään töiden jälkeen kävelemään Hakaniemen ja Kallion suuntaan. Kävelin torin poikki, jatkoin Hämeentielle. Sinne on syntynyt eksoottinen keskittymä etnisiä kauppoja  . Tavoitteena oli kiertää alueen etnisiä kauppoja ja täydentää ruoka- ja maustevarastoani.

Kun niille nurkille saavun, tulee aina noustuksi ylämäkeen tutulle kadulle, jolla nuorena asuin lyhyen ajan. On jonkinlainen nostalginen rituaali kulkea Kolmatta linjaa takaisin, kuten tunnettu laulukin kertoo. Sitten Fleminginkatua Karhupuiston ja Kallion kirjaston ohi Helsinginkadulle ja Brahen kentälle. Sieltä raitiovaunu vie minut kotiin Töölöntorille. Autoa ja parkkipaikkaa en tällaisiin kierroksiin tarvitse.

Kuvassa Fleminginkadun ja Kolmannen linjan kulmassa sijaitseva ravintola Oiva, se, josta laulussa kerrotaan: ”Saa Oivan portsari lantin, jonka velkaa jäin… ”

Raha ratkaisee

”Pitäisi varmaankin ryhtyä buddhalaiseksi ja meditoiman, ettei niin usein hermostuisi milloin mistäkin”, sanoi naispuolinen työtoverini lukiessaan uutisia valuuttakriisistä. ”Poliitikkojen päätöksistä ei näytä valmista tulevan, ja mitä pidemmälle vetkutellaan, sitä kamalampi katastrofista tulee.”

Buddhalaisen meditaation idean hän oli löytänyt Dalai Lamalta, jonka esitystä hän kävi äskettäin kuuntelemassa. Se oli selvästi tehnyt häneen vaikutuksen. En ihmettele, hengellisessä johtajassa on jotakin harvinaisen vaikuttavaa, ihan televisiouutisista nähtynäkin. 

Kollegani hermostumiseensa vaikuttaa suuresti se, että hänellä on kreikkalainen vävy ja sitä kautta tunnesiteet maahan, jonka asukkaiden vuoro on nyt tulla markkinavoimien jyräämiksi. Siellä on nyt tunnelma, että pelastakoon itsensä, ken voi, ja pelastaminen tarkoittaa käytännössä aktiiviväestön poistumista maasta, varmaankin vuosikymmeniksi.

Dessulla ei ole tunnesiteitä Kreikkaan muutoin kuin antiikin kirjallisuuden ja filosofian kautta. Dessulla ei myöskään ole taloustieteellistä osaamista, ja asian laadun huomioon ottaen hänellä ei ole innostusta sellaista hankkiakaan. Kauppakorkeakoulu oli aivan listan häntäpäässä silloin, kun hän nuorena mietti koulutusta ja elämänuraansa. Niinpä hän ei osaa sanoa mitään pätevää siitä, mitä tälle finanssikriisille juuri nyt tulisi tehdä.

Sen sijaan Dessu ilman taloustieteellistä koulutustakin ymmärtää, että kriisit eivät ole mitään luonnonvoimia, ne ovat ihmisten järjestämiä. Siellä jossakin hämärissä saleissa pelaa monenlaista pankkiiria ja finanssiveijaria, ja heidän pelinsä tuloksista seuraa yhä uusia kriisejä, jos poliitikot eivät suostu kontrollijärjestelmiä rakentamaan. Ei riitä, että poliitikot siivoavat syntyneet vahingot, heidän pitää estää vahinkojen tuottaminen.

Joku irvileuka-kirjailija, en muista kuka, sanoi suunnilleen niin, että frakkipuvussa kuka tahansa, jopa pörssivälittäjä, näyttää aivan sivistyneeltä ihmiseltä. Epäilen sanojaksi George Bernard Shaw´ta. Sanoissa on perää. Tämäkin talouskriisi on ahneuden aikaansaama. Samoin edellinen, se 1990-luvulla Suomeen osunut. Samoin seuraavat, ne muutaman vuoden välein toistuvat.
*  *  * 

Kuva ei ole Kauppakorkeakoulun seminaarista vaan Aki Kaurismäen elokuvasta Arvottomat (1982). Kuvassa päähenkilö Matti Pellonpää luennoi sivuhenkilöä esittävälle ohjaajalle liiketaloudellisen menestymisen uusimmasta ideasta. (kuva klikkaamalla suuremmaksi).

Tyhmyyden ylistys

Annoin ylipuhua itseni lähtemään viikonloppureissulle Tampereelle kyläilemään vanhan kaverin luo.

Junamatka kestää kaksi tuntia. Siihen tarvitaan lukemista. Iltapäivälehtiä en kelpuuta, sieppasin siis kirjahyllystäni jotakin, johon olen pitkään ollut aikeissa tarttua. Sellaisia hyllyssä on paljon.

Katse osui tyrkyllä olevaan sinikantiseen Erasmus Rotterdamilaisen kirjoittamaan teokseen Tyhmyyden ylistys (Moriae Economium 1509). Muistan aloittaneeni sen ennenkin ja jättäneeni kesken. Syy ei ollut kirjan huonous vaan sen herättämät ajatukset.

Jos kirja pysähdyttää, ajatuksille pitää antaa aikaa.

Sitten tuli jotakin muuta ja Erasmus unohtui vuosiksi, kunnes nyt taas tunki itsensä käteeni.

Tätä ”viisaasti typerää” teosta on luonnehdittu systemaattiseksi analyysiksi maailmanhistoriassa vaikuttavasta voimasta, joka pohjaa suurenmoiseen itsepetokseen ja juuri siksi saa aikaan suurenmoisia tuloksia.

” - - elämässä yleensä kaikilla asioilla on kaksi erilaista hahmoa. Moni seikka, joka ensi katsannolla muistuttaa kuolemaa, merkitseekin tarkemmin katsoen elämää, ja päinvastoin elämä voi sisältää kuoleman, kauneus rumuuden, rikkaus köyhyyden, häpeä kunnian, oppineisuus tyhmyyden, voima heikkouden, rohkeus pelkuruuden, ilo murheen, ystävyys vihamielisyyden, terveys sairauden; sanalla sanoen, jokainen asia, kun paljastatte siitä Silenoksen, kääntyä ylösalaisin. 


Ehkäpä puhun jonkun mielestä liian filosofisesti; no hyvä, katson voinko hänen vuokseen nousta tyvestä puuhun.


Kuka kiistäisi sitä, että kuningas on rikas mies ja alamaistensa herra? Mutta jos hän on raaka ja irstas mies eikä mikään voi tyydyttää hänen mieltään, niin kaiketi yhdytte minun mielipiteeseeni, että hän on surkea kerjäläinen. Ellei hän kykene vapautumaan vioistaan ja himoistaan, niin onko hän muuta kuin surkea orja?   - -

Kuvitelkaa, että joku yrittäisi riisua näyttelijältä kesken esityksen hänen naamionsa näyttääkseen yleisölle taiteilijan todelliset kasvot. Eikö se turmelisi koko näytäntöä? Eikö moinen yksilö olisi, vähäjärkisen lailla, kivitettävä ulos teatterista? Sillä hänhän tarjoaisi katseellemme aivan yllättävästi kokonaan uuden kuvan: hän osoittaisi, että äskeinen nainen olikin mies, nuorukainen vanha ukko, kuningas orja ja jumala tavallinen ihmiskurja. Se joka riistää ihmisiltä heidän kuvitelmansa, murentaa koko esityksen; heidän katseensahan on tuon harhan, tuon petoksen kahleissa. Ja mitä muuta koko inhimillinen elämä on kuin huvinäytelmää, jossa jokainen omaksuu jonkin vieraan hahmon ja esittää osansa naamioituneena, kunnes Suuri Ohjaaja siirtää hänen näyttämön taakse. Tämä ohjaaja määrää myös yhden ja saman näyttelijän milloin mihinkin osaan ja asuun; hän joka juuri äsken istui kullassa ja purppurassa valtaistuimella käyskentelee nyt orjan repaleisiin verhottuna. Totta tosiaan, koko maailman meno on vain varjoleikkiä. Mutta koskaan tämä suuri huvinäytelmä ei muutu muuksi. (latinankielisestä alkuteoksesta suom. Kauko Kare).

Lukeminen loppui tähän, sivulle 58, siis taas kesken. Loppumatkan mietin, löytyykö Erasmuksen teesille esimerkkejä minun tuntemastani nykymaailmasta.
Kyllä löytyi. Läheltäkin.

Kansallistunne sydämessäni

Matkan aikana ilmestyneitä lehtiä selatessani löysin yllättävän tiedon. Oli äänestetty maakuntien nimikkojärviä (lista vieressä). Pirkanmaan järveksi oli valittu Längelmävesi. Kesäkotini sijaitsee sen rannalla.

Tunsinpa tyytyväistä ylpeyttä.

Mitenkähän tuohon tulokseen on päädytty? Olisihan siellä tunnetumpiakin, vaikkapa Näsijärvi, Vesijärvi ja Roine. Onkohan siellä huseerannut joku oriveteläisten ja längelmäkeläisten nettijuntta, joka on äänestänyt yötä päivää oman järvensä puolesta? Ihan kuin Euroviisuissa.

Tai sitten Topeliuksen laulu (”Kas Längelmävesi tuolla / vöin hopeisin hohtelee…”) on tepsinyt.

Järvilistalla oli muitakin yllätyksiä. Pohjois-Savossa ei voittanutkaan Kallavesi vaan Juojärvi. Enpä usko sen nimisessä koskaan edes uimassa käyneeni, vaikka tyttärentyttäreni kanssa minulla on ollut vuosikausia kestänyt projekti, että Suomen jokaisessa järvessä on käytävä pulahtamassa.

* * * 

Suomen kansallislinnuksi on joskus äänestetty laulujoutsen. Hieno lintu kieltämättä, mutta mielestäni jotenkin outo ja eksoottinen suomalaisessa maalaismaisemassa. Kuin veistos, kuin taruolento. Ymmärrän hyvin kirjailija Riku Korhosta, joka HS:n kolumnissaan mietti aihetta:

”Katselin varpusta pimeässä. Tuntui tyylivirheeltä, että kansallislintumme on kopea ja kiukkuinen laulujoutsen, kevään valossa keikaroiva aristokraatti, symbolisesti ylivirittynyt tuonpuoleisen trumpetisti. Osuvampi vertauskuva olisi lokakuinen varpunen, sateessa kastunut kaupunkilintu, joka rakentaa pesänsä piiloon ja sirkuttelee joka aidalla arkivaatteissa.”

Olenko liian arkisesti tunteva, kun olen taipuvainen ajattelemaan, että äänestäisin varpusta. Toinen hyvä vaihtoehto olisi varis, sekin suomalaiseen maisemaan ja elämäntyyliin täydellisesti mukautunut jäsen.

Suomen kansallismaisemaksi muistan mainitun Kolin näkymiä. Se on peräisin kansallisromantiikan ja karelianismin kaudelta. Vikipedia näyttää antavan pitkän listan   kansallismaisemia.

Varpusen ja variksen hengessä Dessu tarjoaa kansallismaisemaksi jotain helposti löydettävää. Vaikkapa oheisen kuvan esittämää pirkanmaalaista suloisesti kumpuilevaa järvimaisemaa, joka pisti autoilevan matkamiehen pysähtymään ja avaamaan ikkunan ja tallettamaan kamerallaan tämän uuden vuosituhannen suomalaismaiseman (kuvat saa klikkaamalla isommiksi).

Herkuttelemaan

Töölöntorin palvelutaso romahti, kun Nybergin Herkku taannoin lopetti toimintansa. Torikauppakin on vuosien varrella käynyt niukaksi. Jäljellä on vain Alepa.

Nurkan takana Töölöntorinkadulla on kyllä yhden sortin herkkukauppa, mutta sen valikoima rajoittuu kahvi- ja teelaatuihin ja suklaaseen. Hyvä niinkin, olen niiden kaikkien ystävä. Muilta osin kotitorini laitojen kaupallinen tarjonta koostuu nuottikaupasta, silmälasikaupasta, viinakaupasta, pankista ja kahdesta ravintolasta. Ja nakkikioskista.

Jos herkkuruokia kaipaa, on lähdettävä kauppahalliin, joita on Hakaniemessä ja Etelärannassa. Jälkimmäinen sattuu olemaan aika lähellä työpaikkaani, joten sinne tulee usein poiketuksi. Takavuosina halli oli myös kotikulmillani Tunturikadulla sekä Hietalahden torilla, mutta ne on suljettu. Lehtitieto väittää, että Hietalahden avaamista suunnitellaan taas, sillä nykymuodossaan antiikkikauppana se ei ole kovin hyvin menestynyt.

Sitten on tietysti Stockmannin herkku. Siellä poikkesin tänään, sillä olen hankkimassa aineksia suunnitteilla oleviin pieniin pitoihin.

Stockmannin herkku on aika epäterveellinen paikka. Siellä nimittäin menettää helposti mielenrauhansa.

Niin kävi minulle tänään. Jotenkin unohdin, miksi menin sinne. Kiertelin ja katselin ja keräsin koriin kaikenlaista kiinnostavaa. Vasta kotona huomasin harmikseni, että ostokseni eivät mitenkään liity suunnittelemiini kekkereihin. Ymmärsin ostaneeni itselleni maisteltavaa, en muille tarjottavaa.

Maistelin. Kyllä siitä mielenrauha palautui. Ainakin sen verran, että päätin mennä huomenna uudestaan, mutta tällä kertaa ostoslistan kanssa.

Maistellessa kirjoitin sen listan ja sijoitin sen valmiiksi olkalaukkuni pikkutaskuun.

Kuvassa oleva ostoslista ei ole se. Hyödyllinen tuollainen lista silti olisi. Tosin näppäryydestään huolimatta se taitaa sisältötarjontansa osalta olla vähän suppea Stockmannin herkkuun menijälle. Ehkä Alepaan menijälle sopiva, kun Elantoja ei enää ole. (kuva klikkautuu lukukelpoiseen kokoon)

Milanosta Töölöntorille

Dessu on palannut Milanosta. Ja heti iski flunssa.

Ei tarvinnut kuin laskeutua lentokoneen portaat alas, niin ennakkomerkit kurkussa olivat aavistettavissa. Taksissa kohti Helsinkiä aavistus vahvistui ja Töölöntorin laidalla kotiovella asiasta ei enää ollut epäselvyyttä. Hississä kohti viidettä kerrosta tuli jo aivastus.

Onneksi kotona oli lääkettä, rommia ja hunajaa ja viinimarjamehua.

Lombardian kohtalaisen lämmin ilmanala helli ulkona olijoita, mutta Euroopan vuoronvarausviratsojen kansainvälinen yhteistyöseminaari pidettiin epäviisaasti sisätiloissa, vanhassa kivirakennuksessa. jossa on viileää ja kaikuisaa. Sain seurata suuren määrän Power point -esityksiä, enkä voi kehua nauttineeni. Tuskin kukaan muukaan, mutta sellaisia seminaarien kuuluu olla. Hetkittäin olisi voinut luulla, että ollaan Suomen hiihtoliiton kokouksessa. Kähnäämisen aiheena olivat silloin kehitystavoitteet, joissa meidän Pohjoismaiden ja Välimeren maiden edustajien näkemykset olivat kaukana toisistaan.

Vapaa-aika sen sijaan oli miellyttävämpää. Pohjoismaiden edustajien kanssa päätimme tehdä retken Veronaan, historiallisia nähtävyyksiä täynnä olevaan kaupunkiin, jossa en ole ennen käynyt. Erityisesti minua kiehtoi päästä Shakespearen Romeon ja Julian jäljille, näytelmän ”tapahtumapaikoille”.

Viereisessä kuvassa on se kuuluisa parveke, joka on niin keskeinen Romeon ja Julian rakkaustarinassa. Parvekkeen alapuolelle on pystytetty Julian patsas. (klikkaamalla kuvat suurntuvat).

Miespuolisten vieraiden kuului perinteen mukaan sivellä patsasta. Perimätiedon mukaan siitä saa onnea ja kyvykkyyttä rakkauselämäänsä. Kuvasta näkyy, mikä kohta Juliasta on sivelyn kohteena. Dessukin siveli, muiden mukana, kuitenkin huolestuneesti tietoisena koti-Suomessa ja Pohjoismaissa vallitsevista yleisistä käyttäytymisnormeista, jotka koskevat seksuaalista ahdistelua.

Kerrostumia

Pääsin muutama vuosi sitten seuraamaan arkeologista kaivausta. Sain myös kuulla kaivauksen johtajan esittelevän löytöjä ja selostavan kerrostumia ja niiden merkitystä. 

Silloin tuli mieleen, että miksi en itse hakeutunut nuorena sen alan koulutukseen. Se olisi varmaankin ollut mielenkiintoista ja minun luonteelleni sopivaa. Tuoreen kokemuksen innoittamana luin aiheeseen liittyvän kirjan ja opin jotain historiallisista kerrostumista.

Jostakin muistin kätköistä tämä pulpahti esille, kun tänään kiipesin Töölöntorin laidalla sijaitsevan kotini ullakolle. Se on aina kovin ristiriitaisia ajatuksia herättävä kokemus. Siellä sijaitsevat henkilökohtaisen elämäni kerrostumat. Joskus nekin pitäisi kaivaa laatikoista ja koreista esille ja katsoa, mitä kaikkea niistä löytyy.

Ullakko on hämärä paikka, taskulamppu on hyvä ottaa mukaan, varsinkin jos ole kiirettä. Jos vähänkin alkaa kurkistella hyllyillä ja lattioilla olevien pakettien sisuksiin, sinne juuttuu tuntikausiksi. Nyt olin päättänyt, että korkeintaan varttitunnin viivyn.

Mitä löytyi? Ei, isoisän olkihattua siellä ei ole, vaikka tunnetun laulun mukaan pitäisi.

Kun vedin yhden pölyisen pahvilaatikon pinosta ja avasin kannen, päällimmäisenä oli leveä nahkavyö, jossa oli sheriffintähti solkena. Kansakoulun alaluokilla käytössä ollut. Nyt ei ulotu kuin reiden ympäri. Vanhat silmälasini, paksut mustat sangat. Pino kouluvihkoja, kaunokirjoitusta, kotilaskuja, kielioppiharjoituksia, ainekirjoitusta. Nippu joulukortteja. 

Koko paketin alaosa oli täynnä magnetofoninauhoja, parikymmentä, avokelamallia. Vihko, johon olin kirjoittanut listoja nauhojen sisällöistä. Magnetofonin mikrofoni ja muutama piuha, joiden päässä banaanikosketin. Matkaradiosta nauhoitin mielikappaleita niistä harvoista pop-ohjelmista joita oli. 

Magnetofonia, jolla voisin nauhat kuunnella, ei minulla tietenkään ole, viimeinen tuli käytetyksi loppuun joskus 70-luvulla. Vieläköhän sellaisia jostain saisi? Neliraitamallia.
* * * 

Siinä kohdassa tajusin, että kaivaukset ullakkokerrostumiin on tällä kertaa lopetettava tähän. En tullut ullakolle tekemään nostalgiamatkaa menneisyyteeni. Tulin ihan oikealle asialle.

Matkalaukku, sitä tulin hakemaan. Se ei ollut kerrostumien alla vaan keskellä lattiaa, siinä mihin sen kesällä Saksan-matkani jälkeen jätin.

Olen siis lähdössä matkalle, virkani velvoittamana, kuten aina. Päämääränä on Milano. Eurooppalaisten Vuoronvarausvirastojen yhteistyökongressi kestää kolme päivää, mutta olemme ruotsalaisen kollegani kanssa päättäneet viipyä muutaman päivän lisää viikonlopun yli tutustumassa kaupungin runsaaseen kulttuurikerrostumiin. Ilmeisesti myös virkasisaremme Norjasta ja Islannista onnistuvat järjestämään itselleen pidennetyn oleskelun.

Katoan siis blogosfääristä joksikin aikaa. Matkalaukun kerrostumien rakentelu on tunnetusti hankalaa puuhaa. Liitän tähän ohjeita hyödyksi ja iloksi niin itselleni kuin muille matkamiehille. (Klikkaamalla kuvat saa suuremmiksi ja kaksi kertaa klikkaamalla vieläkin suuremmiksi , niin suuriksi, että tekstin voi lukea)(Ohjeet peräisin Kotiliesi-lehdestä v. 1935)

Sekulaari rukoilija

”Sinussa avautuu holvi holvin takana äärettömiin.
Sinä et ole koskaan valmis, 
ja niin on oltava.”

Dessu ilahtui Nobel-komitean valinnasta. Meni palkinto oikeaan osoitteeseen. Luonnehdinta ”sekulaari rukoilija” oli kohdallaan. Pitääpä uusia vanha tuttavuus.

ALLEGRO

Jag spelar Haydn efter en svart dag
och känner en enkel värme i händerna.


Tangenterna vill: Milda hammare slår.
Klangen är grön, livlig och stilla.


Klangen säger att friheten finns
och att någon inte ger kejsarens skatt.


Jag kör ner händerna i mina haydnfickor
och härmar en som ser lungt på världen.


Jag hissar haydnflaggan - det betyder:
”Vi ger oss inte. Men vill fred.”


Musiken är ettglashus i sluttningen
där stenarna flyger , stenarna rullar.


Och Stenarna rullar tvärs igenom
men varje ruta förblir hel.

ALLEGRO  (suom. Aale Tynni)

Soitan Haydnia mustan päivän jälkeen
ja käsissäni tunnen yksinkertaisen lämmön.

Koskettimet suostuvat. Lempeät vasarat iskevät.
Sointi on vihreä, eloisa ja hiljainen.


Sointi sanoo että vapaus on
ja että joku ei maksa keisarille veroa.

Työnnän käteni haydntaskuihini
ja jäljittelen miestä joka katselee tyynesti maailmaa.


Vedän haydnlipun tankoon - se merkitsee:
”Emme antaudu. Mutta haluamme rauhaa.”


Musiikki on lasitalo jyrkänteellä
missä kiviä sinkoilee, kiviä vyöryy.

Ja kivet vyöryvät puhki lasin
mutta jokainen ruutu jää ehyeksi.

Riiviöiden rukoukset

Luokanvalvojamme hymyili harvoin. Jos hän hymyili, se oli varma merkki siitä, että harmeja oli tulossa. Yleensä hän oli puoliuninen jurottaja, mutta käräjänpidosta ja rangaistusten määräämisestä häneen syttyi  säihkettä.

Nyt hän säihkyi astuessaan luokkaan. Syyn arvasimme.

*   *   *  

Siihen aikaan 60-luvulla oppikouluissa aamuhartaudet eli rukoukset pidettiin joka aamu ja ne olivat kaikille pakolliset, kuuluipa oppilas kirkkoon tai ei. Aamulla koulun kellon soidessa mentiin ensin luokkiin viemään päällysvaatteet naulakkoon ja ottamaan pulpetista virsikirja mukaan. Sitten luokat marssitettiin suorissa jonoissa seisomaan juhlasaliin. Virsi veisattiin ja opettajan saarnapuhe kuunneltiin. Rukouksille oli lukujärjestyksessä varattu varttitunti joka ikinen aamu. Sitten palattiin luokkiin ja oppitunnit alkoivat.

Opettajien rukouspuheet olivat yleensä tylsiä ja innottomia ja virsi veisata möläytettiin isommin innostumatta, mutta yksi opettaja intoutui aina puheessaan kummalliseen vimmaan. Hänen saarnavuoronsa toistui parin viikon välein. Silloin ei varttitunti riittänyt. Usein joku oppilas pyörtyi kuumassa ja tukalassa salissa, mutta se ei saarnaajaa tuntunut häiritsevän. Julistuksen vimma vei hänet kauas maallisista harmeista.

Siihen saumaan luokkamme iski. Homma oli sovittu etukäteen. Useimmat tiesivät siitä, pojat ainakin. Tytöille ei ehkä kukaan ollut huomannut mainita, mitä oli tulossa. Ei ainakaan kaikille tytöille.

Luokkatoverini Eero oli hakenut ampumaradalta tyhjiä hylsyjä. Sellaiseen kun puhaltaa, syntyy iso ujeltava ääni.

Eero seisoi rukousjonossa kaukana opettajista ja kaivoi vaivihkaa hylsyn taskustaan ja asetti sen alahuultaan vasten. Kun saarna pääsi riittävän kiivaaseen vaiheeseen, hän aivan eleettömästi puhalsi - puhalsi pitkään ja voimakkaasti.

Syntyi ulina aivan kuin tehtaan pilli olisi soinut työpäivän päättymisen merkiksi. Me, jotka tiesimme odottaa ujellusta, reagoimme kääntymällä katseellamme etsimään ulinan aiheuttajaa, mutta käännyimme tahallamme väärään suuntaan, kuka mihinkin mutta emme Eeron suuntaan, hämätäksemme opettajia.

Salissa syntyi hämminki. Saarna katkesi, alkoi hälinä, eikä puhujalla ollut mitään mahdollisuutta jatkaa. Tilaisuus oli kerta kaikkiaan pilalla. 

Tämä toistui useita kertoja talven mittaan. Aina kesken saman saarnanpitäjän nousukiihkon.

Nyt luokanvalvojan hymy kertoi siitä, että ilkivalta on hämäyksestä huolimatta onnistuttu jäljittämään meidän luokkaamme ja rangaistuksia oli tulossa.

Aavistus oli oikea. 

Se ei selvinnyt, miten Eeron jäljille oli päästy. Epäiltiin, että joku tytöistä oli vasikoinut. Ehkä opettajat ovat hoksaavaisempia kuin oppilaat uskovatkaan.

Me muut juonessa mukana olleet istuimme jälki-istunnon ja saimme kotimuistutuksen ja jouduimme käymään sen opettajan edessä anteeksipyyntöreissulla, mutta Eero pääpukarina lensi ulos koulusta määräajaksi, muistaakseni kuukaudeksi.

* * * 

Seuraavana syksynä juhlasali meni remonttiin. Yhteisiä rukouksia ei voitu pitää. Opettajat määrättiin pitämään rukoukset siinä luokassa, jossa heillä oli aamun ensimmäinen tunti.

Se ei ollut kaikille opettajille mieleen.

Uusi äidinkielenopettaja, nuori ja reipasotteinen mies, jännittävien seikkailukirjojen kirjoittajanakin mainetta saanut, tuntui olevan erityisen hapan osakseen tulleesta uudesta velvollisuudesta. Mutta velvollisuus oli velvollisuus.

Opettajan reippaiden askeleiden kopina kuului kaukaa käytävältä, kun hän aamulla saapui luokkaamme. Rukous alkoi jo muutamaa metriä ennen luokan kynnystä: 
”Jeesus siunaa koulupäivämme istukaa. Aamen.”

Aamen-sanan kohdalla hän oli ehtinyt opettajanpöydän taakse ja pisti laukkunsa pöydälle. Siitä alkoi opetus ilman taukoa.

Syytä en tiedä, mutta tämän opettajan työsuhde päättyi äkkiarvaamatta. Sitten juhlasalin remontti valmistui ja rukoukset pidettiin taas salissa, ihan niin kuin aina ennenkin.

Mitä hyötyä?

Dessu on kerännyt kesäkotinsa kirjahyllyyn lasten- ja nuorten kirjoja. Tyttärentyttäreni Sohvi löysi sieltä Muumi-kirjat lomaillessaan kesällä Längelmäveden rannalla.

Sohvi löysi heti Muumi-filosofian ytimen lueskellessaan riippumatossa maaten. Kun Dessu-vaari sai joutilaana hellepäivänä siivousimpulssin ja komensi Sohvin mukaan auttamaan, Sohvi luki kirjasta:

" Kyllä te vietätte elämää. Korjaatte, puuhaatte ja hypitte aamusta iltaan. Mokoma hosuminen voi olla vaarallista. Johan sitä masentuu kun vain ajatteleekin kaikkia niitä jotka tekevät työtä ja raatavat. Ja mitä hyötyä siitä on? Eräs sukulainen luki trigonometriaa tuntokarvansa lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa. Joopa joo. Mörön vatsassa hän sitten lojui niin erinomaisen viisaana!  "

*  *  * 

Eipä sitten siivottu vaan jätettiin sikseen. Vieraita tuli, mutta kaikki ilmeisesti viihtyivät. Eivät ainakaan valittaneet.Sohvin repliikki jäi kuitenkin sen verran vahvana mieleen, että otin Muumi-kirjat mukaan Helsinkiin. Olen niitä kyllä ennenkin lukenut, mutta taidan lukea uudestaan.

Luen sitten kun ehdin, viitsin ja tulen sille päälle.


Kuvissa Tove Janssonin koti-ateljee Ullanlinnankatu 1 Helsinki (talon tornissa).

Ulos kirjakaapista

Dessulla on taipumusta nostalgiseen mielenlaatuun. Uskon ja toivon, että se on ikäkausi-ilmiö, joka menee ajan myötä ohi.

Nuori sihteerini on myös huomannut ilmiön ja jaksaa virnistellä siitä. Kun kysyin, mitä minun hänen mielestään pitäisi taipumukselleni tehdä, hän sanoi, ettei sille voi tehdä mitään. Se on ihmisen pysyvä ominaisuus, jonka kanssa on vain yritettävä elää. Hän erityisesti varoitti minua yrittämästä peittää taipumusta käyttämällä varttuneessa iässä olevien herrojen epätoivoisia vakitemppuja, kuten lähtemistä bailaamaan Helsingin yöhön. Sellaisesta kuulemma näkee yökerhoissa varoittavia esimerkkejä.

Usein tämä Dessun taipumus palata menneisyyteen tapahtuu etsiytymällä vanhojen klassikkokirjojen tai elokuvien pariin. Yle-Teemalta on nyt kahtena sunnuntaina tullut juuri tähän käyttöön soveltuva elokuva. 

Dessu luki poikaiässä suuren määrän seikkailukirjoja. Niistä lähti alkuun lukuharrastus, joka myöhemmin muuttui yliopisto-opinnoiksi ja ammatiksi. Lukeminen jatkuu edelleen varsin runsaana. 

Teeman elokuvat olivat Moby Dick - valkoinen valas ja Sukelluslaivalla maapallon ympäri. Tyypillisiä poikien seikkailutarinoita. Molemmat olen aikoinaan lukenut, Vernen kirjan muistaakseni lainasin Jyväskylän kaupunginkirjastosta ja Melvillen kirjan olen jostakin hankkinut omaksi. Se on vieläkin hyllyssäni. Molemmat elokuvat olen myös nähnyt ennenkin - kauan sitten.

Minulle jäi mielikuva, että vielä 1960-luvulla nuoret pojatkin lukivat paljon kirjoja. Eivät kaikki mutta monet. Nykyään eivät kuulemma lue.

Silloin seikkailukirjoja oli tarjolla ja niiden joukossa oli tasokaita klassikkoja, sellaisia kuin Robinson Crusoe, Tom Sawyer ja Huckleberry Finn. Kotimaisista jäi muistiin erityisesti Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu ja Simo Penttilän Punavyö. Sellaisista oli helppo siirtyä myöhemmin aikuisempaan laatukirjallisuuteen.

Saatan olla väärässä, mutta minulle on syntynyt mielikuva, että tällainen on mennyttä aikaa. Nykypojat saattavat innosta Harry Potterista mutta suunnilleen siihen se jää. Pojat eivät lue.

Miehetkään eivät lue, ja jos joku lukee, hän on vaarassa joutua pilkan kohteeksi. Dessulle ei ole näin käynyt, sihteeriä lukuun ottamatta, mutta monet ovat. Nyt on kuitenkin apua tarjolla.

Joukko huolestuneita julkkismiehiä astuu rohkeasti valokeilaan ja tunnustaa avoimesti olevansa lukijoita. Ajaakseen asiaa he perustivat yhteisön nimeltä JAMIT - Julkisesti Avoimet Mieslukijat. Julkisuuteen astuvat mm. Kalle Holmberg, M. A. Numminen, Pekka Haavisto, Jukka Relander, munkki Serafim ja Ilkka Niiniluoto. Sponsorina ja tapahtumapaikkana toimivat Helsingin kaupunginkirjaston eri toimipisteet. Tarkemmat tiedot henkilöistä, paikoista ja päivämääristä löytyvät täältä.  

Dessu tervehtii ilolla tällaista rohkeutta ja aikoo itsekin käydä paikalla kuulemassa sanomaa ja saamassa tukea. Ehkä tuki lisää myös itsetuntoa hyväksyä itsessään kirjallinen nostalgiataipumus. Ettei tulevaisuudessakaan iskisi houkutus hylätä kirja / elokuva ja lähteä sen sijaan bailauskierrokselle Helsingin yöhön.