Puutostila

Tunnen kärsiväni ankarasta puutostilasta.

En tarkoita vitamiinipillereitä. Niitä en ole koskaan syönyt, vaikka ilmeisesti olisi pitänyt, jotta olisin tullut pirteämmäksi.

Tarkoitan kirjastopuutostilaa. Töölön kirjasto on nimittäin ollut jo pitkään remontissa. Minulla ei ole lähikirjastoa, johon voisin ohimennen poiketa tutkiskelemaan hyllyjä, sattuisiko löytymään jotakin sytyttävää. Tai selailemaan lehtiä. Lähikirjastoni remontti jatkuu vielä toivottoman pitkään.

Kymppikirjasto vanhassa Postitalossa on kyllä kävelyreittini varrella ja siellä poikkeankin usein. Mutta sen valikoima on vähän yksipuolisesti musiikkiin painottuva. Kallion kirjasto ei ole ihan kävelymatkan päässä. Se olisi kyllä tunnelmaltaan sellainen kuin perinteisen kulttuurikeitaan tulee olla. Uusi keskustakirjasto (kuva) on vasta kaivinkoneiden tekemä kuoppa.

Uudesta keskustakirjastosta odotan kyllä paljon. Havainnekuvassa (etualalla) se näyttää hyvältä. Paikkakuntaa huonosti tunteville esittelen hieman sen sijaintia. Keskellä kuvaa näkyy rautatieaseman torni. Oikeassa alakulmassa on Musiikkitalo. Eduskuntatalo jää hieman kuvan ulkopuolelle oikeassa laidassa. Kaarevakattoinen talo oikeassa laidassa on Kiasma, nykytaiteen museo. Lasiseinäinen rakennus siitä vasemmalle on Sanomatalo, Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien toimitustalo. Etualan vesialtaat ovat rakentamatta ja taitavat jäädäkin.

Minun pitää siis mennä Rikhardinkadun vanhaan pääkirjastoon (toinen kuva). Se sijaitsee lähellä ykköskuvan oikeassa ylänurkassa näkyvää kaksitornista Johanneksen kirkkoa. Se on kirjasto minun mieleeni, vanhanaikainen, sokkeloinen, monikerroksinen, täynnä aitoa kirjastotunnelmaa.

Pentti Saarikoski kirjoitti nuorena (1957) päiväkirjaansa:

"Kävelin Esplanaadin puistikon kautta Kaupunginkirjastoon. Istuin siellä puolisen tuntia lueskellen Parnassoa. Aurinko kultasi tyttöjen hiukset."

Minä tein täsmälleen samoin kuin Saarikoski. Minä kun olen vähän tällainen stalker, joka seurailee milloin kenenkin jalanjälkiä.

Esplanadin puistosta oli aivan luontevaa kääntyä kohti kaupunginkirjastoa. Vähän oli ylämäkeä, mutta ei se haitannut. Perillä rupesin selailemaan Parnassoja. Eivät olleet entisten veroisia. Katselin tyttöjä, kun kerran Saarikoskikin. Mutta ei näkynyt auringon kultaamia hiuksia.

Ei ole aika enää niin kuin ennen. Ei edes kirjastoissa.

Aukeavat ovet

Kuvan kupariseen ovenkahvaan olen tarttunut jo vuosikymmenien ajan usein, hyvin usein. Ovesta olen päässyt yhteen mielipaikoistani Helsingissä. Ovi ja talo sijaitsee Pohjoisesplanadin ja Keskuskadun kulmassa Ruotsalaista teatteria vastapäätä. Ovenkahvan ja koko talon on suunnitellut Alvar Aalto.

Talon nimi on Akateeminen kirjakauppa. Se on kirjallisuuden ystävän paratiisi. Sieltä löytyy vaikka mitä, ja jos ei löydy, äkkiä tilataan. Koko maailman tiede, taide ja kulttuuri on tavoitettavissa. Toki sieltä löytyvät myös viihteen ja kaupallisuuden saavutukset, mutta ne eivät ole pääasia.

Nyt alkaa kuitenkin näyttää huonolta. Voi olla, että ovenkahvaan ei tule enää tartuttua entiseen malliin. Iso bisnes näyttää iskevän koko tuhovoimallaan tähänkin kulttuurilaitokseen. Stockmann-konserni on nimittäin myynyt Akateemisen ruotsalaiselle Bonniersille.

Edellinen tuhoisku osui perinteikkääseen WSOY-kustantamoon. Iskun tekijä oli Sanoma-konserni, ja iskussa menivät sen siliän tien sekä perinteet että upea vanha talo Bulevardilla. Nyt vuorossa on Akateeminen. Seuraavaksi uhriksi veikkaillaan jo Kansallisteatteria.

Ensioireena Akateemisen lehtiosasto muutettiin amerikkalaisen kahvikuppilaketjun toimitilaksi, vaikka talossa oli oma, perinteikäs kahvila-ravintola. Nyt uusi omistaja, Bonniers-konserni, on päättänyt lakkauttaa Suomen oloissa ainutlaatuisen pienlehtien myynnin. Ei kuulemma ole riittävän kannattavaa. Tilaan löytyisi tuottavampaakin toimintaa.

Juuri tämä pienlevikkisten kulttuuri-, mielipide-, tiede- ja alakulttuurilehtien osasto on ollut Akateemisen erityisaluetta. Opetusministeriö on arvostanut toimintaa antamalla kirjakaupalle huomattavaa tukea tämän toiminnan ylläpitämiseksi. Mutta ei. Bonniersin Akateeminen kieltäytyy olemasta akateeminen.

Esitänpä ennustuksen, koska siihen minulla on taipumusta - tai ainakin palavaa innostusta:

Akateeminen kirjakauppa seuraa edistyksen tuulia eli siis lakkauttaa itsensä turhana ja kannattamattomana. Tulevaisuudessa sen kirjaosasto sijaitsee ovensuussa ja sen kaunokirjallisuusosastolla  myydään Ilkka Remeksen kirjoja miehille ja Paulo Coelhon kirjoja naisille. Tietokirjaosaston puolella on jääkiekkoilijoiden ja Big Brother -esiintyjien elämäkertoja. Tyhjiksi jääneissä tiloissa sijaitsee hampurilaisravintoloita ja yläkerroksissa Sedun VIP-yökerho.

Ehkä löytyy myös virtaviivaisempi ovenkahva.

Muuttomiehet

Minä en ole vuosikymmeniin muuttanut. Nykyiseen asuntooni muutin heti opiskelujen päätyttyä 1980-luvun alussa.

Muutettavaa tavaraa ei silloin paljon ollut. Homma sujui melkein kokonaan Rättisitikalla. Muistiin jäänyt Rättärin mestarisuoritus oli, että sillä siirtyi jopa isokokoinen kirjoituspöytäni. Se on Billnäsin tamminen tuote jostain vuosikymmenien takaa. Se on vieläkin käytössä tässä tietokoneeni alla. Sitikasta vaan katto rullalle ja peräluukun kansi pois. Niin kulki kirjoituspöytä opiskelijakämpästä Rööperin Merimiehenkadulta Töölöntorille. Kantoapua toki sain.

Joku sanoi, että muuttaminen kasvattaa ihmistä, lisää hänen luonteensa uudistumiskykyä, antaa uutta elämänkokemusta. Minulta siis tältä osin elämänkokemus ja luonteenkasvatus on jäänyt puutteelliseksi. Se taitaa näkyä esimerkiksi siinä, että minulle on kertynyt joka paikka täyteen tavaraa, suurelta osin tarpeetontakin. Ison asunnon lisäksi ullakon ja kellarin komerot ovat täynnä. Meillä paikalleen jämähtäneillä ihmisillä on tunnetusti taipumus varastoida tavaroitaan, muistojaan, tarpeitaan ja tunteitaan.

Tällaisista henkilökohtaisista syistä minulle oli elämys käydä katsomassa Kom-teatterissa Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama näytelmä nimeltä Muuttomiehet. Siinä siirretään turhaa rompetta ammattimiesten voimin. Muuttolaatikoita riittää, mutta niitä ei ole tarkoitus pistää Rättisitikan kyytiin.

Tämä sydämellinen komedia antoi perspektiiviä. Yleisön tyytyväinen hyrinä yhdisti paljon muuttaneet ja vähän muuttaneet, minutkin, osaksi ihmiskunnan yhteistä kokemusta. Tuli ymmärrys, että samassa veneessä ollaan. Eikä kokemus jäänyt pelkän konkretian tasolle. Ajankohtainen pakolaistilanne ja jopa käynnissä oleva ilmastonmuutos ulottuivat osaksi näytelmän hallitsematonta muuttomelskettä, jossa ei ollut selvää, onko muuttolaatikossa ja jätesäkissä omaa vai naapurin tavaraa ja mihin mikäkin viedään.

Tuli kokemus, että saa sen luonteen kasvun ja uudistumisen teatteristakin. Ei tarvitse välttämättä itse muuttaa. Enkä ole aikeissakaan muuttaa. Näytelmän loppulaulu herkisti jopa tällaisen kovapintaisen katsojan kuin minä: "Tarvitsemme lisää todisteita siitä mitä olemme."

Perinteitä kunnioittaen

Nyt se on nähty. James Bond. En ole niin ketterä kuin jotkut, esim. pitkäaikainen blogiystäväni, joka kirjoitti  jo nähneensä tuliterän Spectren. Minä sen sijaan näin vasta sen viimeistä edellisen, Skyfallin,  joka tuli lauantaina televisiosta. Uusimman näen viimeistään sitten, kun se tulee televisiosta. Tai ehkä harkitsen, menisinkö katsomaan sen heti elokuvateatterissa.

Uudet Bondit ovat aina epäilyttäneet minua. Olen kai konservatiivi, sillä Sean Connery on minusta ainoa oikea Bond. Näin "Dr. No" -elokuvan heti tuoreeltaan, varmaankin 1963. Kyllä Roger Moorekin sitten menetteli, mutta myöhemmät päätähdet eivät ole saaneet luottamustani.

Skyfall oli kuitenkin yllättävän perinnetietoinen, joten muistikuvia charmikkaasta Conneryn kulta-ajasta tipahteli vähän väliä. Jopa Aston Martin DB5 löytyi  Bondin tallista ja pääsi taas käyttöön. Pahikseksi löytyi tietysti taas maaninen rikollisnero. Pelikasinollakin käytiin ison rahakasan kanssa, mutta nyt ei ylletty Kultasormen herkkuhetkien tasolle. Takaa-ajokohtaus kuului tietysti perinteisiin. Nyt rymisteltiin pitkin Istanbulia.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt perinteitä kunnioittaen. Bikinipimua ei Bondin vierellä ollut kaahailemassa. Bondin persoonassa ei ollut entisenlaista eleganssia, pikemminkin hänessä oli arkipäiväistä työmiestä. Tietotekniikka oli Britannian salaisessa palvelussakin syrjäyttänyt vanhan koulukunnan parhaina päivinään kehittämät tekniset ihmevempulat. Eikä Bond ollut enää hääppöisessäkään kunnossa, sillä leuanvedot ja muut kuntotestit menivät nippa nappa hyväksytysti läpi.

Täysin uutta oli päähenkilöiden taustan avaaminen. Katsoja sai nähtäväkseen Bondin ja hänen esinaisensa traumaattista menneisyyttä, jopa lapsuuteen asti ulottuvaa. Pidin tätä onnistuneena uudistuksena.

Suurin yllätys oli kuitenkin ennalta aavistamaton poikkeaminen ns. korkeakirjalliseen kulttuuriin, vieläpä kesken hurjan takaa-ajon Lontoon metrotunneleissa.

Bondin pomo M alkoi yllättäen lausua runoa kesken kuulustelun, jossa korkea-arvoisille poliitikoille piti vakuuttaa, että 00-agentit ovat tarpeellisia vielä tietotekniikan aikakaudellakin.

Eikä se ollut mikä tahansa loru. Sen kirjoittaja on silosäkeen taitaja, lordi Alfred Tennyson (1809 - 1892). Näin M sen elokuvassa lausui:  

Tho’ much is taken, much abides; and though

We are not now that strength which in old days

Moved earth and heaven; that which we are, we are; 

One equal temper of heroic hearts,

Made weak by time and fate, but strong in will 

To strive, to seek, to find, and not to yield.

Tuli totta kai halu selvittää runon tausta, kun se tällaiseen paikkaan oli päässyt. Paljon ei näin nopeasti löytynyt. Katkelma löytyy runoelmasta Ulysses (1842). En tuntenut runoa aikaisemmin enkä löytänyt tietoja sen suomennoksesta. Elokuvan tekstityksessä se käännös meni näin:  

On meistä kaikonnut voima, 

joka maat, taivaat myllersi 

olkaamme siis mitä olemme 

Karaistunut sankar´joukko 

heikentämänä ajan ja kohtalon 

Mut tahtonsa on vahva 

Se uurastaa, etsii löytääkseen eikä hellitä.

(Kuvassa ei ole agentti Bond vaan runoilija Tennyson)

Poliisiasemalla

Pasilan poliisiasemalla minulta otettiin sormenjäljet.

Se oli pelottavaa, vaikka konstaapeli yritti kyllä olla kohteliaan ystävällinen. Tilanne oli kuitenkin minulle outo, olin ensikertalainen, ikinä ennen en ole joutunut tällaiseen. Tuli tunne, että tästä pitää päästä karkuun. Tajusin kuitenkin, että viisainta on pysyä rauhallisena, tai ainakin yrittää näyttää rauhalliselta. Muuten menee homma mönkään.

Onnistuihan se kun oikein yritin. Ehkä konstaapelille tuli vaikutelma, että tämä mies taitaa olla tottunut tällaiseen.

Passini oli mennyt vanhaksi. Uuteen piti mennä antamaan sormenjäljet. Valokuvassakin olin käynyt, ja kuva on kamalin, mikä minusta on koskaan otettu. Yleensä minä onnistun hyvin valokuvissa. Osaan kuulemma poseerata. Nyt kuitenkin näytin kuvassa lähinnä epäsosiaaliselta syrjäytyneeltä rikolliselta. Ei ihme, että piti antaa sormenjäljet.

Uusi passi lähetetään R-kioskille. Ei tarvitse enää mennä uudestaan poliisiasemalle.

R-kioskit ovat näköjään monipuolistamassa palvelujaan. Ei ole kauan siitä, kun vitsinä vaadittiin, että keskiolut R-kioskiin. Silloin se tuntui mahdottomalta uudistukselta. Uskokaa minua, kohta siellä myydään käsiaseita, Amerikan malliin. Ja hoidetaan autojen katsastus. Ja myydään reseptilääkkeitä.

Onni potkii

Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä kerrottiin äskettäin, että vapaaehtoistyötä tekevät kuusikymppiset ovat onnellisempia kuin ne, jotka eivät tee vapaaehtoistyötä. Tämä pätee nimenomaan yli kuusikymppisiin, siis suurten ikäluokkien ihmisiin, jotka enimmäkseen ovat jo eläkeläisiä. Nuoremmat eivät tietenkään työkiireiltään ehdi samassa mitassa vapaaehtoistöihin. Heistä sen sijaan onnellisempia ovat ne, jotka antavat rahalahjoituksia hyväntekeväisyyteen, kuin ne, jotka eivät anna.

Minä olen yli kuusikymppinen. En ole osallistunut vapaaehtoistyöhön. Minulla on siis onnellisuusvaje moniin ikätovereihini verrattuna. Pitäisi tehdä jotain asian korjaamiseksi. Aikaa ja halua kyllä olisi. En vain ole tullut ryhtyneeksi etsimään sopivaa väylää päästä mukaan.

Olen kyllä miettinyt. Voisin ehkä kerätä rahaa pakolaisten hyväksi. Luulisin kuitenkin, että minusta olisi enemmän hyötyä ihmisten kohtaamisessa. Voisin opettaa suomen kieltä ja kulttuuria. Kynnys opetustyöhön olisi matala, sillä minulla on pitkä kokemus. Myös motivaatio olisi korkeaa tasoa. Haluaisin olla mukana ottamassa uudet tulokkaat myönteisesti vastaan.

Kai siitä onnelliseksi tulisi, ihan siinä sivutuotteena, kaupanpäällisiksi. Voisi tulla uusia kiinnostavia tuttavuuksiakin.

*    *   * 

Vanha viisastelu sanoo, että raha ei tee onnelliseksi mutta - - . Miten jatkuikaan? Voisi siis kuvitella, että suomalaisten onnellisuus on lisääntymään päin näin laman ja talouskriisin aikana. Kaikkialla säästetään ja leikataan, ainoana poikkeuksena johtajabonukset.

Olen tarkkaillut, näyttävätkö ihmiset, erityisesti iäkkäät ihmiset, onnellisilta. Eivät minun mielestäni. Jotkut näyttävät peräti säälittäviltä, aroilta ja eksyneiltä kaupan kassajonossa pankkikorttinsa kanssa. Jotkut ehkä näyttävät korkeintaan kohtuullisen tyytyväisiltä istuessaan puiston penkillä.

Sanotaan, että Amerikassa ihmiset ovat onnellisempia, myös vanhat. Ainakin he puhuvat ja hymyilevät koko hammasrivillään ja mäiskivät kädellä toisiaan rohkaisevasti hartioille. Suomessa ollaan synkempiä. Suomessa istutaan penkillä karvat korvilla eikä sanota mitään, paitsi juovuksissa kirjoitetaan vihapuheita. Vaikka mitä tapahtuisi, vaikka osuisi kohdalle loton jättipotti, siitä ei mainita.

Onnellisuutta on vaikeampi arvioida.

Minä en voittanut lotossa vaan Unicefin arpajaisissa. Tiedättehän, posti tuo kirjekuoren, jonka sisällä on viisi arpaa ja maksulappu. En tietenkään voinut olla repimättä arpoja auki ja katsomatta.

Ei tullut päävoittoa, mutta oli pienempi voitto, ekologinen kynäsetti. Sellainen voisi olla hyvä. Ei muuta kuin kolmekymppiä Unicefin tilille ja netti-ilmoitus koodinumeroineen palkinto-osoitteeseen. Ei mennyt monta päivää, kun posti toi kynäsetin (kuva). Oikein hyvä, oikein miellyttävä käsituntuma.

Vanhaan taskumuistikirjaani olen joskus aikoja sitten kirjoittanut mietelauseen, joka sopii tähän  (lähdetieto on jäänyt merkitsemättä). 

"Onnellisuus on yliarvostettua. Saisi riittää että on iloinen silloin tällöin."

Sirkushuveja ja leipää

Koska olen kuullut, että shoppailu aiheuttaa mielihyvää, lähdin Kannelmäen jättimarkettiin eli radikaalikielellä ostoshelvettiin. Sinne pääsee bussilla numero 41 melkein kotioveltani.

Ostin uudet sukat ja kalsarit. Aiheuttavatko ne mielihyvää, sen näkee. T-paidankin olisin ostanut, mutta en löytänyt kelvollista. Tarjolla oli vain sellaisia, joissa lukee syvällisiä tai vitsikkäitä mietelauseita rinnassa. Talvitakkiakin katselin, mutta ne olivat kaikki liian sporttisia.

Sitten osuin hyvään paikkaan. Ostoshelvetin keskellä on oma osasto maalaismarkkinoille.

Sieltä löysin saaristolaisleivän, oikein mustan ja painavan. Suurta herkkua. Oikeastaan sellainen tarvitsisi aitoa voita päälle, mutta uskon lääkäreiden varoituksia, joten tyydyn Benecoliin. Hyvää se on niinkin. Aiheuttaa mielihyvää. Shoppailu toimii!

Kirjoituksen otsikko johtuu siitä, että kävin entisen työpaikkani ryhmän mukana sirkus Finlandiassa, joka esiintyy Helsingin Kaisaniemessä. En oikein osaa suhtautua. Taidokasta se oli, mutta pelottavaa. Kaikenlaiset kuolemanpyörät ja trapetsit aiheuttavat minussa ahdistusta. Helpotus tuli vasta sitten, kun ohjelma loppui eikä kukaan ollut pudonnut korkeuksista. Ei minun lajini.  (Kuvassa saaristolaisleipä. Sirkusta en hoksannut kuvata, kun jännitin niin.)

Menin markkinoille

Taas sorruin, vaikka olin aikonut pysyä tiukkana.

Menin siis kirjamessuille, vaikka en pidä niistä. Olin aikonut jättää väliin. Sorruin jopa messujen avajaispäivänä enkä viime tingassa niin kuin usein ennen.

Messut eivät ole minun mentaliteettiini sopiva paikka, vaikka kirjaihminen olenkin. Ensinnäkin minulla on kotihyllyissäni lukemista odottavia kirjoja loppuiäksi. En tarvitse lisää. Toiseksi minä haluan katsella ja löytää kirjoja hitaasti, kaikessa rauhassa istuskellen, selaillen ja mietiskellen, en ruuhkan keskellä. Kolmanneksi en viihdy markkinametelin seassa.

Kirjamessut ovat nimenomaan markkinameteliä.  Sinänsä on hyvä, että suuret ihmisjoukot tulevat etsimään luettavaa edes messuille, sillä kirja-ala bisneksenä ei voi hyvin nyky-Suomessa.

Messukeskus on ikävä paikka kirjakaupaksi. Mieluiten viihdyn pienissä antikvariaateissa, joissa voi selailla kirjoja tuntikausia kaikessa rauhassa. Sellaisissa paikoissa tuoksuukin kirjoille. Nyt ne kaikki tutut antikvariaatit olivat isossa hallissa vierekkäin. Ehtii nähdä yhden nurkan ennen kuin tungos työntää pois kohti seuraavaa nurkkaa.

Kaupungin divareihin voi poiketa milloin vain ohi kulkiessaan eikä maksa mitään. Messuille pääsylippu maksoi kympin (alennettu eläkeläishinta) ja lisäksi takin ripustus narikkaan 2,50 e. Minusta se on kohtuutonta, varsinkin kun sekä lipunmyyntiin että narikkaan piti molempiin jonottaa kymmenisen minuuttia. Lisäksi pelkkä Pasilaan matkustaminen on harmillisen rasittavaa, ainakin jos menee junalla. Aseman pitkiä rumia betonikäytäviä ja loputtomasti jalankulkijalle punaista näyttäviä liikennevaloja messukeskusta lähestyttäessä. Nyt oli vielä melkoinen myrskykin lisäharmina.

Mitäkö ostin? Seinäkalenterin ensi vuodelle. Kuvien aiheena suomenruotsalainen modernismi. Hieno, sellaisia ei tavallisen kirjakaupan valikoimista löydy. Nippu joulukortteja tutulta divarinpitäjältä. Vanhanaikaisia, aika kalliita, viidestä eurosta ylöspäin. Raaskineeko niitä lähettää kenellekään. Kaksi pussillista dekkariseuran teetä, pussin kyljessä komisario Palmu. Myyjä ei antanut takuuta teesekoituksen terveellisyydestä. Arsenikkia? Lisäksi keräsin näytenumeroita muutamista ilmaisista kulttuurilehdistä, enimmäkseen ruotsinkielisistä.

Bongasinko julkkiksia? Kyllä, niitä riittää. Sofi Oksanen, Matti Rönkä, Kari Hotakainen... Haastattelut ja keskustelut sen sijaan ovat yleensä yhtä tyhjän kanssa. Niitä en välitä jäädä isommin kuuntelemaan.

Lisäksi käytävillä ja kojuissa tuli vastaan monta tuttavaa, yksi kauan kaivattukin. Se on aina näiden messujen parasta antia.

Nyt pitää varoa, etten innostu menemään uudestaan, sillä messut jatkuvat vielä kolme päivää.

=========

Täydennys (kirjoitettu seuraavana päivänä):
Tulinpa kirjoittaneeksi turhan kategorisesti. Tuo mitä sanoin, ei pidä paikkaansa siinä kohdassa, jossa luki näin: "- -  minulla on kotihyllyissäni lukemista odottavia kirjoja loppuiäksi. En tarvitse lisää - - "

Minulla on hyllyssäni lukemista odottavia vanhoja klassikkoteoksia loppuiäksi, siis antikvariaattitavaraa. Sellaisia en tarvitse lisää, näin luulen. Sen sijaan uutuusteoksia tarvitsen. Niitä en kuitenkaan nyt messuilla ollut etsimässä, sillä niitä saan helpommin ilman tungosta ostetuksi Helsingin keskustan kirjakaupoista. Messuille menin katselemaan erikoisuuksia. Jospa sittenkin osuisi silmiin jotakin, mihin syttyisin - - 

Virikkeitä vapaa-aikaan

"Ihminen on onneton, jos luovuus puuttuu".

Näin kirjoitti suuri neuvostoliittolainen elokuvaohjaaja Andrej Tarkovski. Tämä lause tuli mieleeni, kun seisoin tuoreimpana eläkeläisenä entisen työpaikkani muiden eläkeläisen kanssa rivissä, jossa meille kaikille ojennettiin lahja.

Tilaisuus oli luonteeltaan leikkimielinen ellei peräti vitsikäs. Eläkeläisjoukkiolle annettavan lahjan tarkoitus oli vähentää vaaraa, että meille raukoille tulisi vapaa-ajanvietto-ongelmia. Niinhän voi helposti käydä, kun emme enää ole mukana aktiivisessa työelämässä emmekä saa virikkeitä, joita dynaaminen työyhteisö tarjoaa.

Lahja oli värityskirja ja värikynälaatikko.

Olen ymmärtänyt, että värityskirjat ovat nykyisin suosiossa. Äskettäin luin lehdestä aiheeseen liittyvän artikkelin, jossa asiantuntija - olisikohan ollut peräti psykologi - piti värittämistä hyödyllisenä aivojen hyvinvoinnille. Uskon sen. Aion kokeilla heti kun kiireiltäni ehdin. Psykedeelisiä värejä kukkakuvioihin.

Värittämisen aivoille antamia impulsseja verrattiin ristisanatehtäviin. Minä en ole koskaan erityisemmin innostunut ristisanoista, en myöskään kryptoista tai sudokuista. Kokeillut toki olen, mutta takkuiselta on tuntunut. Kärsivällisyys ei tahdo riittää. Sen sijaan maalaamista olen kesäkodissani vuosien mittaan harrastanut myönteisemmissä tunnelmissa, sekä akvarelleja että öljyvärejä. Joka kesä on valmistunut muutama maalaus.

Yksi vastustamaton kuvallisen luovuuden intohimo minulla on ollut lapsesta saakka. En voi ohittaa kuva-arvoitusta, jossa pitää yhdistää numerolla merkittyjä pisteitä. Tekemällä tehtävän saa selville, mitä sekamelskaiselta näyttävä pisteiden ja numeroiden kuvio esittää. Näitä tehtäviä ei enää kohtaa kovin usein. Toivottavasti niistä kuitenkin tulee seuraava trendimuoti.

Pipi pää?

Minulla on toistuva painajainen. Välillä se katoaa pitkäksikin aikaa, mutta nyt se palasi taas.

Alussa uni tuntuu lähestyvään hyökkäykseen valmistautumiselta. Valmistautumisesta huolimatta se tulee kuin hyökkäys pahaa aavistamattoman uhrin kimppuun.

Valmistaudun ylioppilaskirjoituksiin. Joudun puolustamaan vanhoja älliäni. Tajuan heti, että huonosti käy, sillä olen lintsannut uskonnon tunneilta. Vastaan voi tulla mitä tahansa. Ennakoitavuus puuttuu.

Kohta istun koulun isossa salissa muiden keskellä. Paperit jaetaan. Pitäisi kirjoittaa mutta minulla ei ole kynää. On vain väriliitu. Katson tehtäväpaperia. Se on jotakin vierasta kieltä, minulle tuntematonta.

Siitä alkaa piina, jota on mahdoton sanoin kuvata. Uni ei tunnu loppuvan. Kaiken lisäksi vessahätä sekoittuu piinaan. Huomaan, että pukeutumiseni on jäänyt vajaaksi: housut puuttuvat. Onneksi kukaan ei ole kiinnittänyt huomiota. Vessana on irtopönttö siinä keskellä salia. Ei siihen kehtaa mennä.

Loppu on sekamelskaa. Onneksi jossakin kohdassa tulee herääminen.

Pipi pää? Saa tulkita.

"Kuka kertoisi minulle - - "

Olen ollut helsinkiläinen 1970-luvun alkupuolelta asti. Luulen tuntevani kotikaupunkini hyvin. Olenhan luonteeltani kulkija, joka kiertää ja kulkee kaiken vapaa-aikansa pitkin kaupunkia ja etsii kiinnostavia paikkoja. Tämän blogin lukijatkin ovat vuosien varrella saaneet osansa näistä kulkemisista. Katsokaapa vain, mitä löytyy, kun klikkaa tässä oikealla puolella vähän alempana "Tällaisia Dessu on tuumaillut" -otsikon alla kohtaa  "Kävelykierros Helsingissä (86). Aika monta kävelykierrosta huomaan tänne lähettäneeni.

Siksi tuntuu hämmentävältä, että Helsingistä löytyi viime viikolla museo, jossa en ole koskaan käynyt. Löytyi vieläpä läheltä Töölöntoria, matkaa ei täyttä kilometriäkään. Enkä olisi varmaan löytänyt nytkään, ellei lehdessä olisi lukenut, että museo suljetaan parin viikon kuluttua moneksi vuodeksi remontin takia. Siksi menin katsomaan.

Kyseessä on Suomen urheilumuseo. Se sijaitsee Olympiastadionilla. Koko stadion pistetään remonttiin.

 Täytyy myöntää, että näyttely kuvasi onnistuneesti tärkeää osaa Suomen historiasta. Oli mitaleja, mestareita, maailmanennätyksiä. Oli monoja, pipoja, paitoja, piikkareita. Aivan erityisen paljon oli suksia ja keihäitä, joilla oli saavutettu suuria voittoja. Erityiskohteina olivat mm. Paavo Nurmi ja Matti Nykänen. Oli myös delikaatteja yksityiskohtia, mm. muuan lääkärinlaukku, joka löytyi Ala-Tikkurilan  bensa-asemalta vuonna 2001 täynnä ties mitä.

Näyttelyn vaihtuva osa esitteli Tapio Rautavaaran uraa. Keihäänheitto ja jousiammunta saivat osansa, mutta pääpaino oli musiikissa ja elokuvissa.

Museossa oli väkeä aika lailla. Silmiinpistävää oli, että yleisö oli jotakuinkin täysin miespuolista. Siinä huomasi yhteenkuuluvaisuuden tunnetta.

*   *   *  

Tänään kävin kuuntelemassa runoja. Sitä olen tehnyt vuosien varrella jatkuvasti, paljon, paljon. Runot ovat keskeinen osa elämääni ja hyvinvointiani.

Aulikki Oksasen runoja esittivät Vuokko Hovatta, Zarkus Poussa ja runoilija itse. Säveltäjänimiä olivat mm. Kaj Chydenius ja Kerkko Koskinen. Silmiinpistävää oli, että yleisö koostui jokseenkin täysin naisista. Tällaista se on aina näissä runoilloissa. Siinäkin huomaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, paitsi minä.

Missä olivat miehet? Vastaus löytyi, kun astui ulos Kanneltalosta. Siinähän miehet olivat piha-aukiolla ja viereisissä kapakoissa. Heiluivat hulluina humalassa.  Poikkeuksena maahanmuuttajamiesten porukat, jotka eivät olleet humalassa. Jotkut heistä jopa työssä, kuten laskemassa hanasta kaljaa tuoppeihin. Ei ole vielä mennyt perille, miten maassa ollaan maan tavoilla.

Kuka kertoisi minulle, miksi kaikki tämä on mennyt niin oudoksi?

"Kuka kertoisi minulle? Kun ihmiset kulkevat, mykät ja vieraat ja heillä on lumiset panssarikasvot,niin lumiset kasvot! ja täytetyn linnun silmät."(Aulikki Oksanen)

"Ehkä entinen parempi"

Päivän HS tarjosi huomionarvoisen kolumnin. Sen kirjoittaja oli Anna-Stina Nykänen, kuten usein ennenkin.

Kolumnin otsikko on "Älä ikinä sano nykyään". Tarkasteltavana oli vastakohtapari ennen ja nykyisin. Oliko se tai tämä asia ennen huonommin? Onko oikeasti nykyisin paremmin? Tämä aihe minullakin oli tutkailtavana edellisessä kirjoituksessani (löytyy tämän kirjoituksen alapuolelta). Siinä tuli yksityiskohdan avulla todistetuksi, että kyllä tasan tarkkaan on niin, että ennen oli paremmin.

Monta havainnollista yksityiskohtaa kolumnissa mainittiin. Oliko media siis oikeasti ennen laadukas ja nykyisin viihteellistynyt ja sensaatiohakuinen? Entä Hymy-lehden valtavat painosmäärät? Muistattehan Donnerin rannalla? Minä ainakin muistan. Tai tunkeeko porno vasta nykyisin joka paikkaan, kun on netti? Entä ruotsalaisten ja tanskalaisten pornolehtien tulva 60-luvulla? Ainakaan me pienen keskisuomalaisen kaupungin 15-vuotiaat koulupojat emme mitenkään voineet välttyä siltä. Menimmekö siis pilalle?

Ja monta muuta kyseenalaistavaa esimerkkiä. Onko todellakin niin, että nykyisin kaikki kamalampaa kuin ennen. Kysymys lienee ikuinen ja vastaus aina epämääräinen. Johan sitä mietittiin antiikin aikoinakin.

Ei ongelma Suomessakaan uusi ole. Mieleen nousi vanha kunnon Kaarle Akseli Gottlund (tai ehkä mieluummin Carl Axel?). Kelpo Kaarle oli kirjailija ja yliopiston suomen kielen lehtori ja vähää vaille professorikin. Tunnetuksi hän tuli erityisesti innostuksestaan savolaismurteisiin, joita hän touhusi kirjakielen pohjaksi. Toinen mainetta lisännyt erikoisuus oli hänen rohkea kielenkäyttönsä. Keräämissään kansanrunoissa hän ei sensuroinut "tuhmiakaan" kohtia - ja kirjoitti itse myöhemmin lisää runoja samassa tyylilajissa.

Näytteeksi Gottlundin runo samasta aiheesta kuin Nykäsen kolumni. Runoilijan näkemys on kuitenkin päinvastainen. Runosta näemme, että kaikki maailman asiat olivat kääntyneet huonolle tolalle jo vuonna 1846.

Vanhat hyvät ajat

Olen hammaslääkärin yllytyksestä ruvennut jauhamaan purukumia jokaisen aterian jälkeen. Kyllä ne ihan hyvältä maistuvat, mutta yksi niistä puuttuu.

Nykyisillä purukumeilla ei voi puhaltaa kuplaa. Ei ainakaan niillä, joita minä olen tullut ostaneeksi.

Se on harmi. Jotain olennaista puuttuu. Minun nuoruuteni purukumit paisuivat puhaltamalla isoiksi palloiksi, poksahtivat puhki ja tarttuivat nenään. Sellainen oikean purukumin kuuluu olla.

Nykyisissä ei ole myöskään mitään keräilykuvia. Ennen oli. Litteistä paketeista löytyi kuoren alta aina jokin kuva. Niitä kerättiin ja vaihdeltiin kavereiden kanssa. Tavoitteena oli saada koko sarja, joskus jopa sata erilaista kuvaa. Minä muistan keränneeni ainakin Buffalo Billiä, Filmitähtiä ja Beatlesia. Oli niitä paljon muitakin, ehkä joku muistaa?

Ajat huononevat. Kohta mikään ei ole niin kuin ennen.

 

"Ruotsin ja maailman omatunto"

Suru-uutinen ei tullut aivan yllätyksenä. Syöpähoidon huonosta onnistumisesta oli tihkunut tietoja.

Tieto Henning Mankellin kuolemasta pysähdytti. Hänestä oli tullut minulle tärkeä kirjailija. Hän vaikutti keskeisesti siihen, että aloin uudestaan lukea dekkareita. Pitkän tauon jälkeen. Oli kyllä toinenkin, joka vaikutti samaan suuntaan: Matti Yrjänä Joensuu. Molemmat ovat nyt poissa.

Luin kyllä nuorena rikoskirjallisuuden klassikoita, sellaisia kuin Sherlock Holmes, neiti Marple, Hercule Poirot ja Maigret. Tuli jopa vaihe, jolloin luin Jerry Cottonia ja Carter Brownia. Mutta sitten ne jäivät. Aloin opiskella kirjallisuustiedettä, ja siinä uusilla dekkareilla ei ollut sijaa.

Joensuun ja Mankellin kirjoista löysin genren uudelleen. Ne olivat uudenlaista laatukirjallisuutta. Harjunpää ja Wallander olivat samaa sukua. He eivät pelkästään ratkaisseet rikosarvoituksia. He toimivat yhteiskunnan arvojen peilinä. "Ruotsin ja maailman omatunto", otsikoi HS tänään muistokirjoituksensa. Osuva luonnehdinta. Mankell toteutti samaa myös yksityiselämässään.

Wallanderista tuli maailmanmenestys, enkä ihmettele. Kirjoista tunnisti itsensä, minä ainakin. Ystadissa tapahtui kyllä uskomattoman paljon ja uskomattoman rankkoja rikoksia, mutta ne kuvastivat uskottavasti maailman ja Ruotsin eettisen ilmapiirin muuttumista huonompaan suuntaan. Uskottavin oli kuitenkin päähenkilö itse. Wallanderissa löytyi mentaalinen samastumiskohde myös suomalaiselle keski-iän ylittäneelle miespuoliselle lukijalle.

Wallanderista tehtiin myös elokuvia ja tv-sarjoja. Aika heikkotasoisia mielestäni. Ne eivät enimmäkseen vastaa kirjojen sisintä olemusta. Parhaimmillaan filmit olivat alkuvaiheessa, kun pääosaa näytteli Rolf Lassgård.  Myöhemmät tuotteet, myös enlantilaiset, jäävät pahasti jälkeen. Filmien katsoja ei saa oikeaa käsitystä kirjojen laadusta.

Wallander houkutteli lukemaan myös Mankellin muuta tuotantoa, jota oli runsaasti. Sieltäkin löytyi monta vaikuttavaa teosta. Juuri äskettäin sain luetuksi kuvassa näkyvän teoksen. Kuin enteenä suru-uutisesta.

Paluu menneisyyteen?

Jostain luin, että vinyyliäänilevyjen kysyntä on lisääntymässä.. Onhan siitä ollut epämääräistä puhetta jo siitä asti, kun cd-levyt valloittivat markkinat. Tarkkakorvaiset väittävät, että vinyyli toistaa äänen luonnollisemmin. Minä en eroa kuule, mutta tunnelma on kyllä parempi, kun saa pitää kunnon LP-levyä ja koteloa kädessään. Vielä huonommalta tuntuu, jos ei saa pitää kädessään yhtään mitään, jos musiikki virtaa jostain olemattomasta "pilvestä".

Tai sitten käsituntuma on vain nostalgiaa. Minun nuoruudessani ei ollut muuta kuin vinyylilevyjä ja avokelanauhureita. Levyt ovat edelleen olohuoneeni hyllyssä. Niitä on aika paljon, Beatlesia ja muita aikakauden mestareita. Paljon on myös kotimaisen Love Records -firman tuotteita. Niistä tuli juuri äsken Yle-Teemalta kiinnostava ohjelma, kun aiheena oli Love-levyjen yksi perustajajäsen, Atte Blom.

Jos siis vinyyli palaa, minä pääsen kukoistamaan. En suostunut heittämään levyjäni pois, vaikka sain pilkkaa osakseni modernin ajan miehiltä, jotka ihmettelivät, miksi pidän vielä tuollaisia hyllyssäni. On minulla soitinkin. Nyt kuulemma tehtaat taas valmistavat soittimia vinyylin kuunteluun. On myös erikoistuneita levykauppoja, ainakin Viiskulmassa ja Kalliossa.

Tänään tuli huonojakin uutisia, mutta ei niistä niin väliä. Hesarin Torsti tietää -palstalla kysyttiin C-kasettien, VHS-kasettien ja avokelanauhojen säilyvyydestä kylmässä tilassa. Minulla on kaikkia niitä tallessa kesäkotini aitan vintillä. Eivät Torstin mukaan säily hyvinä.

Tätä en isommin sure. Tärkeintä on, että LP-levyt ovat olleet aina sisällä lämpimässä.

On minulla tallella avokelanauhurikin, toiselta nimeltään magnetofoni. Se sijaitsee kaupunkikotini ullakolla, kylmässä tilassa. Sellaisia ei taida enää kenelläkään olla käytössä. Kävin valokuvaamassa sen. Kannen alla oli nauha jäänyt paikalleen. Arvioin, että se on seisonut siinä  noin 35 vuotta. Jos nyt yhtään muistan, magnetofonini käyttö loppui suunnilleen 1980. Magnetofonin paluusta yleiseen käyttöön ei ole toiveita, siitä olen varma, sillä sen oli käyttö aika hankalaa. Mutta äärimmäisen merkittävä sukupolvikokemus se oli.

Tosi on

"Tosi on", sanoi kauan sitten entinen pankinjohtaja televisiomainoksessa. Naama pysyi ihan pokkana. Uskoi ken tahtoi.

Nyt käy mahdoton kähinä, kun muka yllättäen on käynyt ilmi, että Das Auto onkin nimeltään Fuskwagen. Joukkoon tummaan ovat nyt liittyneet myös Audi ja Skoda. Jäämme odottamaan seuraavia. Kuinkas on, Bemari?

Ihmettelen kyllä tätä kauhistelua. Mikä tässä niin yllättävää on?

Ison firman tehtävä on voiton tuottaminen omistajille, ei moraali. Näin todisti julkisesti äskettäin ex-kotimainen finanssikonserninjohtajakin. Siitä tässä autoskandaalissakin on kysymys.

Mainoksen tehtävä on lisätä tuotteen myyntiä. Nykykuluttajat arvostavat luontoystävällisiä tuotteita. Kun trendi on tällainen, mainostaja edistää tuotteen myyntiä lisäämällä sen mainokseen jonkinlaisen "vihreän" elementin.

Tuotteen valmistaja joutui keksimään uskottavan keinon vihreyden lisäämiseksi. Se oli tietysti vaikeaa. Kun keinot loppuvat, konstit alkavat.

Konsti keksittiin. Laitettiin päästömittari, joka on käynnissä vain sen hetken, kun päästöjä mitataan. Tulee vihreä tulos mainostajan käyttöön. Muuna aikana ei väliä, mitä häkää moottori ilmaan puhaltaa. Näin autossa riittää tehoja, ja siitä omistaja vasta pitääkin.

Tämä on hyvä konsti. Autojen myynti on sujunut hyvin. Omistaja tuntee itsensä luonnon ystäväksi.

Voi epäillä, että vastaavalla tavalla toimii moni muukin, ei pelkästään saksasalainen autoteollisuus. Se tuottaa voittoa.

Vastavoimaksi on nousemassa erilaisia eettisiä tuotantofilosofioita, näitä reilun kaupan tuotteita ja muita. Mutta ei niistä ole suurteollisuuden haastajiksi.

Kun katsoo mainoksia, yksi ja toinen tuote on liimannut kylkeensä jonkinlaisen "vihreän" tai "reilun" elementin. Toivottavasti tutkivat journalistit ja muut alkavat selvittää, mikä on totuus.

Kävin äskettäin Vaasassa. Torin kulmalta löytyi kuvassa näkyvä mainos. Pienyrittäjällä näyttää olevan tuotteensa markkinoinnissa oikea ote, mutta pienemmällä kirjoitettu loppu pilaa kaiken. Tai sitten hän on vain poikkeuksellisen rehellinen.

Vieras mies

"Olin kaikkialla vieras mies,

he katsoivat minua pitkään. 

Joka paikasta halusin paeta pois, 

mutta minne ikinä pakenin, 

olin sielläkin vieras mies. 

Koko maailman piirissä minulle 

ei ollut rauhan sijaa. 

Ja minua minussa raahasi 

joku minulle vieras mies."

          (Uuno Kailas: Vieras mies  /  Uni ja kuolema - 1931)

Kuin kaksi marjaa

Työpaikan kuppilassa ei pelkästään juoruiltu. Siellä myös puhuttiin pötyä.

Sain kuulla, että kreikkalaistaustainen vahtimestarimme on ottanut virkavapaata. Sijainen on aivan Bratt Pittin näköinen. Tämän havainnon oli tehnyt ex-sihteerini neiti B.

Heti heräsi epäily. Neiti B:hen ei voi luottaa, sillä hän ei ymmärrä miesten päälle mitään. Hän on aikoinaan sanonut minullekin, että olen aika komea mies - - . Siihen kohtaan asti se kuulosti ihan fiksulta, mutta sitten hän lisäsi pienen rajauksen:  " - - ainakin nenästä ylöspäin". Sitä rajausta olen potenut vuosikaudet.

Pois lähtiessäni näin uuden vahtimestarin. Harmikseni minun täytyy myöntää, että neiti B:n vertauskohta ei ollut aivan väärä. Yhdennäköisyyttä oli. Ainakin nenästä ylöspäin.

Onhan näitä yhdennäköisyyksiä. Helsingin Sanomien Nyt-liite esittelee niinä joka numerossaan. Joskus osuu ihan kohdalleen, joskus en tunnista tyyppejä, erityisesti kun esille työnnetään nuoria rokkitähtiä. Kaikkien aikojen osuvimpana pidän sitä, kun yhdennäköiseksi pariksi laitettiin Claes Andersson ja Unabomber.

Kuppilassa löytyi vielä toinenkin yhdennäköisyys. Neiti B. kysyi veikeän näköisesti läsnäolijoilta, kenen filmitähden näköinen tämä meidän eläkeläis-Dessumme heidän mielestään on.

Se sytytti. Minä filmitähden näköinen? Tauno Palo ja Cary Grant voidaan suosiolla sulkea pois. Sitten tuli epäily. Tähtääköhän neiti taas johonkin samanlaiseen kuin siinä nenästä ylöspäin  -juttuun. Hän osaa olla itse ilkimys.

Miten olisi Sean Connery? Harmaa parta kyllä, mutta ei kalju. Kukaan ei keksinyt. Pitkä hiljaisuus.

Tulihan se sieltä, pitkän odottelun jälkeen. Tietysti neiti B:n suusta: 

Tippavaaran vanha isäntä.

Pätemisen tarve

Poikkesin entisellä työpaikallani. Nyt voi sanoa entistä painokkaammin tuon ´entisellä´, sillä olen kokonaan eläkkeellä. Toisaalta teen kyllä sinne joitakin erikseen sovittavia projekteja. Yksi sellainen on jo sovittu.

Huomaan tätä kirjoittaessani, että blogin lukijat saavat vanhentunutta tietoa, jos sattuvat lukemaan tuossa sivun oikeassa laidassa olevan profiilikuvauksen. Pitääpä korjata, kunhan ehdin ja viitsin. Kiirettä pukkaa tällaiselle eläkeläiselle. Ja silloin kun ei pukkaa, silloin usein laiskottaa.

Työpaikan (siis entisen) kuppilassa minulle kerrottiin uusimmat kuulumiset ja juorut. Ne ovat aina olleet työpaikan piristysruiskeita. Minä itsekin olisin kova juoruilemaan, jos vai tietäisin juoruja. Harvoin tiedän, mutta silloin heti kuiskuttelen. Jostain syystä muut tietävät aina enemmän.

Nyt minulle kerrottiin tosi pullea juoru korkea-arvoisesta esinaisestani (siis entisestä). Se oli mukavaa kuultavaa, mutta siinä oli yksi harmillinen asia. Minä nimittäin tiesin juorun ydinkohdan jo entuudestaan, sillä olin itse viime talvena paikalla näkemässä nyt kerrotun juorun syntytilanteen. (väärinkäsitysten välttämiseksi korostan:  olin siis vain näkemässä - en itse osallisena). Enempää en tässä kerro, vaikka mieli tekisi.

Mutta kuunnellessani juorua tajusin, että minullahan on ollut hallussani pullean juorun ainekset, mutta en ole käyttänyt niitä hyväkseni. En ole kertonut näkemääni kenellekään.

Olen hölmöyttäni hukannut tilaisuuden loistaa kuppilan juorupiirin keskipisteenä.

Petipuuhailua

Lukioikäisenä kävin ammatinvalinnan psykologin testissä. Testin tulos kertoi, että yksi vahvuuksistani oli sorminäppäryys. Siispä sain suosituksen hakeutua ammattiin, jossa tästä lahjakkuudesta olisi hyötyä.

Hakeutumatta jäi. Tai en ainakaan näe, millainen yhteys sorminäppäryydellä voisi olla suomen kielen, kirjallisuuden tai kasvatustieteen opiskeluun. Ellei sitten konekirjoitus, jota olen ammatissani harjoittanut runsaasti.

Ammatinvalinnan ohjaajan suositus nousi taas muistin kätköistä esiin, kun kesällä innostuin sorminäppäryyttä vaativasta petipuuhailusta.

Kesäkodissani sängyn vieressä on vuosikymmeniä vanha seinävaate. Sen alareunassa kiikkuu hapsuja, villalankoja, joista koko seinävaatekin on tehty. Hapsut ovat vuosikymmenien varrella rispaantuneet.

Otin asiakseni aamuisin herätessäni viivytellä sängyssä, haaveilla mukavia ja samalla harrastaa sorminäppäryyttä.

Aloin nimittäin letittää niitä seinävaatteen rispaantuneita hapsuja.

Neljä lankaa yhteen, lettipunos ihan samoin kuin pullapitkossa, ja siinä se on. 

Yksi punos aamussa riitti. Kolmekymmentä aamua, ja valmista tuli. Hieno lopputulos, eikö? Minulla ON näppärät sormet.

Protesti

Vaikka satoi, lähdin. Raitiovaunut eivät kulkeneet, siispä kävelin. Torille piti päästä.

Valtava kansanpaljous, suuren kansanjuhlan tunnelma. Optimismi, että kyllä vääryys saadaan vielä estetyksi.

Toisaalta ihmetytti. Aika moni tästäkin joukosta oli keväällä äänestyskopissa valitsemassa niitä, jotka nyt ovat vääryyttä edistämässä. Miksi siis valitatte? "Sitä saa mitä tilaa." Tarjolla oli mm. "työväenpuolue ilman sosialismia". Silloin ihmetytti, mitä se käytännössä tarkoittaa. Nyt tiedämme.

Julkisuudessa on ollut mm. pienituloisia kätilöitä, lastentarhanopettajia, poliiseja ja opiskelijoita, joihin ehdotetut säästöt pahimmin osuvat. Se on epäoikeudenmukaista. Toisaalta julkisuudessa on ollut suurituloisia pankkikonserninjohtajia, eläköityneitä toimitusjohtajia ja jopa ministereitä, joihin ehdotetut säästöt eivät osu ollenkaan, sillä he ovat muuttaneet toiseen maahan tai kikkailleet veronmaksussa. Sekin on epäoikeudenmukaista.

Minä itsekin tunnen olevani epäoikeudenmukaisesti kohdeltu. Siksi menin mukaan torille olemaan hengessä mukana.

Minä olen aina ollut hyvätuloinen. Talouteni on erinomaisessa kunnossa. Silti hallitus ei millään tavalla suuntaa kiristysohjelmaansa minuun. Vaikka miten luen hallituksen suunnitelmaa, en löydä yhtään kohtaa, joka olennaisesti osuisi minuun.

Tämä on epäoikeudenmukaista. Tämä on moraalitonta.

Eikä tässä toimi mikään vetoomus vapaaehtoisesta mukaantulosta. Ainoa toimiva keino on verotus, progressiivinen verotus. Mutta veroprosenttini sen kun laskee. Kaikki tietävät kyllä syyn.

Paljon on ollut jälkipuintia. Optimismi tuntuisi lisääntyneen. Eipä mennyt edes Apusen Matilla esiintyminen ihan nappiin illan Pressiklubissa, vaikka kova supliikkimies onkin. Terävät naiset pistivät paremmaksi.

Miksi kätilöt, lastentarhanopettajat, poliisit ja opiskelijat pannaan kärsimään? Miksi sairaat ja työttömät joutuvat maksumiehiksi? Heidänkö yksin pitää soutaa tämä yhteinen purtemme turvallisille vesille? Miksi minua ja muita hyväosaisia ei oteta mukaan soutamaan? Emme me kaikki halua olla laiskoja lurjuksia.

(kuva:  Non sequitur  /  Hufvudstadsbladet 21.01.2014)

Laadukasta ja kelvotonta

Ennen tavarat kestivät.

Lapsuudenkotiini hankittiin ensimmäinen televisio joskus 1960-luvun alussa. Se kesti. Joskus melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin hankin äidilleni uuden. Hän kyllä vastusteli tekoani, sillä vanha oli aivan hyvässä kunnossa, eikä hänen mielestään väritelevisio ollut mitenkään tarpeellinen.

Mainostan tässä vähän:  sen laatukoneen nimi oli Helkama.

Joskus 1970-luvun alussa tulin ostaneeksi tehtaan myymälästä ison kontillisen miesten alusvaatteita, raidallisia paitoja ja kalsareita. Ne olivat laatukangasta. Niitä on käytössä vieläkin, eivätkä ole venyneet eivätkä vanuneet.

Mainostan tässäkin vähän: niiden laatukalsareiden nimi oli Marimekko.

*   *   *  

Nyt mikään ei kestä. Kaikki hajoaa.

Ensin hajosi ruohonleikkuri. Se oli kolme vuotta vanha. Se käynnistyi ja toimi muutaman minuutin normaalisti ja sitten alkoi piiputtaa ja lopulta sammui. Ei käynnistynyt uudestaan. Seuraavana päivänä käynnistyi taas normaalisti mutta muutaman minuutin päästä sammui taas. Ja sama joka päivä. Kylmänä kävi hetken mutta lämmettyään sammui.

Onneksi varastosta löytyi vanha leikkuri, joka auttoi pahimmassa hädässä. Tekniikaltaan aika yksinkertainen.

Kotimatkalla autoon tuli ongelma. Hämeenlinnan ABC-aseman kahvitauolta lähtiessä kojelautaan syttyi outo valo. Piti kaivaa lokerosta käsikirja ja katsoa, mitä se hälyttää. Löytyi yksiselitteinen vaatimus: vie auto korjaamoon.

Epäselväksi jäi, onko korjaamoon menolla kiire. Minulla oli auto täyteen lastattuna tavaraa, joten halusin päästä Helsinkiin. Ajelin maltillista vauhtia moottoritietä pitkin ja pääsin ongelmitta perille. Palava hälytysvalo aiheutti kyllä stressiä. Pelkona oli, rähähtääkö auto tai tekeekö äkkipysähdyksen ja joudun moottoritiellä jalkamieheksi.

Ei autoni uusi ole mutta ei kolmasosaakaan siitä, mikä oli äitini television ikä. Nyt epäilen, että auto onkin jo ajonsa ajanut.

Tämä ei ole mainos:  autoni nimi on Toyota Yaris.

Nyt hajosi työtuolini, jolla istun tätä kirjoittamassa. Se on kolme vuotta vanha ja tyylikäs pyörivä ja monella tavalla säädeltävä. Sellainen kuin jokaisella johtajalla kuuluu olla.

Nyt sen tekniikka oireilee niin, että istuin hupsahtaa alas. Kirjoitan tätä leuka melkein kirjoituspöydän kannen korkeudella. Ei hyvä. En tiedä, onko tällaisen tuolin teknisille osille saatavissa varaosia.

Kirjoittaisin tähän tuolin valmistajan nimen, mutta sitä ei löydy.

Hyötyruotsi

Törmäsin jälleen kerran tilanteeseen, jossa oli voimakasta aggressiivisuutta ruotsin kieltä kohtaan.

En voi ymmärtää, miksi asenne on niin laajalle levinnyt. Voiko kyseessä olla vielä häivähdys perisuomalaista hurriherravihaa kohtaan? Minulle ruotsin kieli on ollut tärkeä ja hyödyllinen taito.

Osaan ruotsia aika hyvin. Luen päivittäin ruotsinkielistä sanomalehteä, luen ruotsalaiset kirjat alkukielellä, olen nuorena asunut Tukholmassa melkein viisi vuotta ja minulla oli silloin ruotsalainen tyttöystävä -  ja pienen hetken myös norjalainen. Minulla on paljon ruotsinkielisiä suomalaisia ystäviä, ja heidän kanssaan pyrin puhumaan ruotsia.

Koulussa minulla taisi olla pientä etua siitä, että olin lapsena saanut kosketuksen ruotsin kieleen isoäitini kautta. Hän tosin kuoli varhain, mutta jotain jäi mieleen.

Minun sukupolveni opiskeli lukiossa ruotsia Anders Collinin oppikirjasta Ruotsin kielen käännöstehtäviä. Se ei ollut kovin mukava oppikirja.

Ykkösosa oli teksiosa. Siinä oli jokaisessa kappaleessa alussa ruotsinkielinen teksti ja perässä suomenkielinen teksti. Ne piti kääntää sanasta sanaan. Aiheet pysyivät tiukasti Ruotsin muinaisissa kuninkaissa ja heidän urotöissään, tai muissa lukioikäiselle opiskelijalle vastenmielisissä aiheissa. Kirjoissa ei ollut kuvia, pelkkää tiukkaa tekstiä alusta loppuun.

Kakkososa oli sanasto. Siinä riitti pläräämistä, sillä aihepiirin mukaisesti sanasto keskittyi ikivanhoihin aiheisiin.

Englannin oppikirjat tuntuivat Colliniin verrattuna raikkailta ja moderneilta. Niissä oli jopa omaa aikakautta ja nuorisoa käsitteleviä tekstejä. Oli väljä taitto ja paljon kuvia.

Ruotsin kielen opettaja oli vähän pahoillaan siitä, että joudumme käyttämään Collinin kirjaa. Syy oli siinä, että yliopettaja Collin laatii itse ylioppilaskokeen tehtävät, ja ne noudattavat siis kokeen laatijan omien oppikirjojen aiheita ja sanastoja. Muun kirjan käyttö olisi epäviisasta.

Minulla ovat Collinin tallella kesäkotini kirjahyllyssä, repaleisina ja täynnä rivien väleihin tehtyjä käännösmerkintöjä. 

Näytteeksi nuorille ja nostalgiaksi omalle ikäpolvelleni pari sivua tästä sukupolvikokemuksesta.