Mitä opit koulussa

 

Tuttu eläkeikää lähestyvä yläkoulun ja lukion äidinkielenopettaja vaikutti suorastaan ahdistuneelta. Hän tunsi itsensä kelvottomaksi ammattiinsa. Epäpätevyyden tunne lisääntyy vuosi vuodelta, vaikka pitäisi käydä päinvastoin. Siinä ammatissa jos missä kokemuksen pitäisi lisää taitoa.

Mikä vikana?

Hän ei saa oppilaita lukemaan kirjoja. Kokonaisen romaanin lukeminen on monelle oppilaalle ylivoimainen urakka. Hyvä jos sivun tai kaksi jaksaa lukea. Senkin mieluiten kännykän ruudulta.

Muisteltiin siinä entisiä hyviä aikoja ja kehuttiin itseämme. Kyllä meidän kouluaikoinamme lukea osattiin. Ja haluttiin – ainakin enimmäkseen. Riippui kyllä paljon tyrkyllä olevasta kirjasta.

Rupesin tekemään muistinvaraista listaa kirjoita, joita minun äidinkielenopettajani pisti luokan lukemaan. Itsestään selviä olivat Kalevala, Seitsemän veljestä ja Vänrikki Stoolin tarinat. Ne kuuluivat kaikkien oppikoulujen pakollisiin luettaviin. Niistä en muista ollenkaan innostuneeni. Olisikohan ollut väärä ikä sellaisiin.

Muilta osin yhteisesti luettavien kirjojen valinta oli opettajan oman harkinnan mukaista. Muistini hämäristä lokeroista löydän 12 kirjaa, jotka kaikki ovat tallella hyllyssäni. Ei huono lista ollenkaan. Muutamista muistan suorastaan innostuneeni.

Veijo Meri: Manillaköysi

John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä

Johannes Linnankoski: Pakolaiset

Ilmari Kianto: Punainen viiva

Toivo Pekkanen: Tehtaan varjossa

F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

J. D. Salinger: Sieppari ruispellossa

Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

William Shakespeare: Romeo ja Julia

E. M. Remarque: Länsirintamalta ei mitään uutta

Michel del Castillo: Tanguy, aikamme lapsi

Nikolai Gogol: Päällysviitta.

Lisäksi oli lukukirjoja, joissa oli runoja, novelleja ja katkelmia romaaneista ja näytelmistä.

Aikakaudet vaihtuvat. Minä sain tuosta lähtökohdasta vauhtia lähteä opiskelemaan kirjallisuutta. Nykynuoriso ei taida saada.

Hauska vertailukohta kouluaikojen muuttumisesta löytyy myös lauluista. Mitä tänään koulussa opit, laulavat Brita ja Eikka 1950-luvulla (linkki täällä:  klik 1) ja Pelle Miljoona 1980-luvulla (linkki täällä:  klik 2). Ei tunnistaisi, että molemmat laulavat samasta asiasta.

Kehitystä havaittavissa

Joululoman loppupuolella tuli WhatsApp-viesti, jonka paikkamerkintä oli ”Suvarnabhumi Airport”

Tuonniminen paikkakunta on minulle vieras, joten pistin hakukoneen töihin. Kävi ilmi, että se on Bangkok International Airport. – Enpä muista siellä käyneeni. Enkä missään muuallakaan sillä ilmansuunnalla. Iso paikka näytti kuvista päätellen olevan.

Viestin lähettäjä sen sijaan oli hyvinkin tuttu 17-vuotias nuori neiti. Hän pahoitteli, ettei pääsekään käymään Töölöntorin kulmilla sovittuna päivänä. Hän on paluumatkalla Suomeen joululoman vaellusretkeltään ja päätti välilaskullaan pysähtyä pariksi päiväksi Bangkokiin katselemaan nähtävyyksiä. Jatkolennon siirto onnistui helposti.

Sanotaan nuorisosta mitä sanotaan, mutta kyllä kehitystä on havaittavissa. Tuossa iässä minä tunsin ylpeyttä, kun onnistuin virheettömästi vaihtamaan Jyväskylän junasta Helsingin junaan Haapamäen asemalla.

Ei paljon naurata

”Kunnon naurut ja pitkä uni ovat lääkärikirjan parhaat ohjeet”, sanoo irlantilaisperäinen sananlasku.

Jälkimmäisen noista hallitsen erinomaisesti, edellisen huonosti. Pitäisi kai opetella tuota nauruakin.  Joskus olen yritellyt mutta huonolla menestyksellä. Mainosrahoitteisten televisio-ohjelmien viihdeohjelmat eivät ehkä ole parasta harjoitusaineistoa. Lopetin.

 

Toisaalta kaikkea pitää epäillä, irlantilaisia sananlaskujakin. Luin Tiede.fi-palstalta, että vanha myytti on osoitettu virheelliseksi. Tutkimusten mukaan masennus ei aiheuta syöpää eikä positiivinen elämänasenne pelasta siltä. – Tähän minä mielelläni uskon. Voin siis huoletta murjottaa.

Jotakin irvokasta on tässä ajassa – ei paljon huvita harjoitella nauramista. Tiedemaailma on laajasti antanut varoitukset viime hetken lähestymisestä ilmastokriisin torjumiseksi.  Nuoret elokapinalliset yrittävät tehdä hätähuutoja. Mutta Iltalehden terhakasta kolumnistia häiritsevät vain ne hätähuudot.  Ja hallitus julistaa ilosanomaa: veroja saadaan vähennetyksi pienentämällä määrärahoja mm. luonnonsuojelulta ja tieteeltä.

Vaikka politiikassa on aina väritelty asioita, oikeistopopulismin myötä tieteestä ja faktoista on tehty pelkkiä mielipidekysymyksiä. Trumpin, Putinin, brexitin, persujen, Orbanin ja kumppaneiden myötä populistit ovat onnistuneet määrittelemään toiveikkaan, kestävän tulevaisuuden puolesta toimijat kommunisteiksi.

Naurun henkiin herättämiseksi kaivattaisiin mestaritason satiirikkoja, pilkkaajia, sellaisia kuin Chaplin, joka teki Diktaattorin juuri oikealla hetkellä. Pilkan kohteista ei nyt olisi pulaa. Sitä odotellessa tyydyn hoitamaan terveyttä tuon irlantilaisen sananlaskun jälkiosaa noudattamalla.

                                                          (Kuva: Bored Panda)

Vilua ja nälkää

 

Ei, en ole Balkanin vuorilla taistelemassa, vaikka otsikon runolliset sanat sellaiseen viittaavat.  Kävin vain Helsingin Senaatintorilla katsomassa Lux Helsinki 2024 -valotaidenäyttelyä. Mutta vilu ja nälkä sielläkin tuli.

Kauan en kärsinyt. Pakkasta oli liikaa, jotta olisin ruvennut katselemaan esitystä. Harvoin minulla on mieleen juolahtanut, että olisikohan viisasta hankkia pitkälahkeiset kalsarit. Nyt juolahti.

Toisaalta mikä pakko minun on pahalla pakkasella ulos lähteä.  Voin aivan hyvin pysyä sisällä. Ei pakkaspäiviä täällä kovin usein tule. Ainoa pakollinen ulkona käynti on matka ruokakauppaan. Matkaan ovelta ovelle ei mene täyttä minuuttiakaan.

Muistikuva lapsuusvuosilta kertoo, että pitkät kalsarit ovat mahdottoman epämukavat. Olo on kankea kuin lenkkimakkaralla kuorensa sisällä. Kutittavatkin, muistaakseni.

En saanut otetuksi valokuvaa kirkon ja muiden torin rakennusten seiniä valaisevista teoksista. Ei tehnyt mieli riisua lapasia käsistä kameran näppäilyä varten. Blogin lukija voi halutessaan googlata Lux Helsinki 24. Sieltä löytyy kuvia. Pistän tähän tilalle Louis Sparren maalauksen samalta torilta 1907. Valotaideteoksia siinä ei vaalitettavasti ole, ei ehkä yhtä hirmuista pakkastakaan.

Nousin raitiovaunuun ja ajoin kotia kohti. Pitkästä aikaan poikkesin kuuluisalle Jaskan grillille, kun oli vilun lisäksi se nälkäkin. Juolahti nimittäin mieleen käydä katsomassa, olisiko pitkällä listalla Balkanin makkaraa. Ihan tuon otsikon laulun kunniaksi. (Jaskan maailmankuulusta grillistä olen kirjoittanut täällä: KLIK  )

”Kauan on kärsitty vilua ja nälkää  /  Balkanin vuorilla taistellessa.  /  Oi kallis kotimaa, Suomi sulo Pohjola,  /  ei löydy maata sen armaampaa. - - ”

Tuosta säkeen lopun väitteestä taidan kyllä tällaisilla pakkasilla olla hieman eri mieltä. Jopa niin viisas runoilija kuin Arja Tiainen kirjoittele harkitsemattomia talven mukavuudesta. Minun mielestäni tässä ei ole mitään mukavaa.