"Tylsä, pitkäpiimäinen, sekava..."

HS kyseli lukijoilta (su 3.9.23), minkä kirjan he ovat jättäneet kesken ja miksi. Kiinnostava aihe, joskin tuloksiltaan aika ennalta arvattava.

Onneksi minulta ei kysytty. Minulla kesken jääneitä kirjoja olisi riittänyt vaikka kuinka paljon, satoja. Ja koko ajan tulee lisää. Minulla on sellainen metodi, että jos kirja ei ole lähtenyt vetämään sivulle viisikymmentä mennessä, niin sitten saa jäädä. Miksi tuhlata aikaa väkisin jyystämiseen, kun maailma on täynnä takuuvarmasti vetäviä kirjoja?

Osaan kyllä tunnistaa satunnaiset lukemista vaikeuttavat syyt, kuten väsymyksen, kiireet ja ajatuksia kiihottavat sivupolut. Niille en anna lopullista päätösvaltaa.

HS:n kyselyn kesken jäänet kirjat olivat ne tavalliset massiiviset romaanit, mm. Volter Kilven Alastalon salissa, James Joycen Odysseus,  Irmari Rantalalan Harhama ja Wallacen Päättymätön riemu. Erityismaininnan sai Jörn Donnerin Mammutti. Lisäksi mainittiin joukko erilaisia kokeellisia romaaneja. – Näitten mukana oloa en erityisemmin ihmettele, vaikka otsikon sanat eivät mielestäni joihinkin näistä oikein sovi.

Yllättäviä massiivisten romaanien listalla olivat Mika Waltarin Sinuhe ja Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia. Minulle ne ovat poikkeuksellisen vetäviä – ei alkuunkaan otsikon sanojen kaltainen.

Toisaalta moni varmaan ihmettelisi, miksi minulle eivät maistu scifi ja fantasia, jotka ovat monien suosikkilukemista. Ammattini puolesta jouduin kyllä niitä paljonkin lukemaan, koska ammatissa oli syytä tuntea nuorison mieltymykset. Eläkkeellä tämä motiivi poistui.

Kirjallisuustieteen opiskelijana oli tietysti välttämätöntä tuntea klassikot. Jotain kuitenkin jäi väliin. Tästä ryhmästä olisin varmaankin saanut HS:n kyselyyn muutaman esimerkin. Ensimmäisenä tulee mieleen Leo Tolstoin Sota ja rauha. Olen tämän järkäleen muutamaan kertaan aloittanut, mutta aina on pitänyt luovuttaa. Ei vaan lähde vetämään.

Edellisessä postauksessani kirjoitin, että nyt on lukuvuorossa William Faulkner. Sunnuntaina aamulla vuoroon tuli Faulknerin Kun tein kuolemaa (As I Lay Dying 1952 / suom. Alex Matson). Sen lukeminen eteni noin yhden sivun.

Sitten muistin.

Eikös tämä kirja ollut yksi niistä monista kymmenistä, joista piti kirjoittaa essee jossakin kirjallisuuspraktikumissa? Kaivoin vanhat mapit esiin. Kyllä, oikein muistin. Pistän tähän todisteeksi kahdeksansivusisen kirjoitukseni viimeisen sivun. Aika hyvät pisteet näytän saaneen tunnetulta suomentaja-kriitikolta.

Innostuin lukemaan puoli mapillista opiskeluaikaisia esseitäni. Sitten tuli aika lähteä Senaatintorille, jossa oli alkamassa mielenosoitus rasismia vastaan (kuva). Tärkeä tapahtuma, jota ei mitenkään voinut jättää väliin. Siitä tuli harvinaisen lämminhenkinen kansanjuhla. Väenpaljous oli vaikuttava ja tunnelma korkealla. Ei ollenkaan otsikon sanojen mukainen. Eikä Faulknerkaan tylsä ole, aivan muista syistä lukeminen keskeytyi.

 

Yksi pieni lause

Tarkoitus oli juhlistaa kauan kaivatun syksyn alkamista lukemalla läpi kaikki Anton Tšehovin novellit, vieläpä kronologisessa järjestyksessä. Keräsin jo nipun alkupään kirjoja pöydälle.

Tuli kuitenkin kiireellisempi lukuprojekti, joka ajoi Tšehovin edelle. Impulssin antoi yllättävästi Jean-Luc Godard, jonka elokuvan Viimeiseen hengenvetoon (À bout le souffle, 1960)  katsoin Yle-Teemalta tiistaina  (löytyy Yle-Areenasta).

Impulssi alkoi yhdestä pienestä lauseesta. Kuuluisassa uuden aallon elokuvassa kaunis Jean Seberg hätistelee ihokontaktiin tunkevaa Jean-Paul Belmondoa yrittämällä käynnistää kirjallis-filosofisen keskustelun.  Keskustelu ei oikein lähde luistamaan.

Keskustelun aiheeksi nuori neito tarjoaa nobelisti  William Faulknerin kirjasta Villipalmut (The Wild Palms, 1939, suom. Alex Matson 1947) löytämäänsä sitaattia:

”Murheesta ja tyhjyydestä valitsen murheen”

Tässä kohdassa se yllättävä impulssi iski. Onko Villipalmuissa tällainenkin? Kas kun en muista – pitääpä tarkistaa, millaisessa kontekstissa tuo sanotaan. Onhan vuosikymmeniä siitä, kun olen viimeksi Faulkneria lukenut.

Elokuvan neito sanoo, että se on Villipalmujen viimeinen lause. Otan kirjan hyllystä ja avaan viimeisen sivun.

Ei siinä tuollaista viimeistä lausetta ole. Ei löydy koko viimeiseltä sivulta. Mitä tämä tämmöinen nyt on? Huijaako Godard?

Piti lukea koko kirja, löytyykö mistään.

Löytyi! Se oli toiseksi viimeisen luvun viimeinen lause.

Harhautus on sikäli ymmärrettävä, että Villipalmut on ikään kuin kaksi romaania yksissä kansissa. Joka toinen kappale on nimeltään Villipalmut, joka toinen kappale on nimeltään Vanhus. Näennäisesti nämä ovat kaksi eri kertomusta, joilla ei ole mitään yhteyttä keskenään.

Mutta olipa hieno lukukokemus. En muistanutkaan näin hyväksi.

Juhlistankin kauan kaivatun syksyn alkamista lukemalla Faulkneria. Keräsin jo nipun kirjoja pöydälle. Tšehov sitten seuraavaksi. Ellei väliin taas osu uusia ihania impulsseja viemään miestä arvaamattomille apajille.

 

 

Bussipysäkin yllätys

Erityisen huonosti voi runous, eikä kehumista ole muussakaan kirjallisuudessa. Myyntiluvut pienenevät, lukeminen vähenee, kirjojen painosmäärät kutistuvat. Nuoriso ei lue ollenkaan, paitsi nettiä. Kustantamot ovat hätää kärsimässä. Modernisti sisustetuissa taloissa ei enää ole kirjahyllyjä.

Onko ongelma korjattavissa? Joko gutenbergiläinen aikakausi meni ohi? Eivätkö ihmiset ihan oikeasti kaipaa enää lukemista?

Sain asiaan miettimisen arvoisen näkökulman, kun kävin äskettäin katsomassa Maria Jotunista tehtyä muraalia (ks. blogini 22.8. 2023). Haagalaisella Thalianaukion bussipysäkillä huomasin lasiseinään liimatun paperin, jossa oli tuntemattoman tekijän kirjoittama runo.

Runopaperi herätti kiinnostusta. Jokseenkin jokainen pysäkille tullut pysähtyi lukemaan. Sitä luettiin yksin ja yhdessä, siitä keskusteltiin, se aiheutti iloisia ilmeitä, hymyä, nauruakin.

Runo tuli ihmisille vastaan oudossa paikassa. Pysäkin seinällä sen saivat eteensä ihmiset, jotka tuskin ottavat runokirjaa koskaan käteensä. Mutta siinä runo kelpasi ja aiheutti tunnereaktioita.

Bisnesihmisille ja markkinointiväelle mietittäväksi, olisiko mahdollista jalostaa ja laajentaa tällaista runoja pyytämättä ja yllätyksenä -ideaa niin että siitä runoilijallekin korvausta kertyisi.

 

"Ajattelen niin kuin pilvi kulkee"

Pentti Saarikosken kuolemasta tuli tänään (24.8.) 40 vuotta. Jäin miettimään, onko miehen hehku yhtään haalistunut.

Saarikoski oli yksi ensimmäisistä kirjailijoista, jonka olemassaolon havaitsin. Hänestä kirjoitettiin paljon 60-luvun lehdissä. Julkisuus oli värikästä ja juoruilevaa – runous oli sivuseikka. Hän oli aikansa skandaalimaakari. Erityistä oli, ettei hän yrittänyt piilotella boheemia elämäntyyliään. Hän oli itse aloitteellinen tekemällä itsestään legendan jo eläessään.

HS julkaisi (su 20.8.) runoilija Ville-Matti Sutisen esseen ”Pyhän juomarin legenda”, jossa hän jälkiviisaana ihmettelee Saarikoski-kulttia, jossa hän itsekin myöntää olleensa mukana.ja jonka vaikutuksesta hänestä itsestäänkin tuli kirjailija. Mutta – sen hän näkee nyt – Saarikoski ei ollut legendansa kokoinen, vaikka hyvä kirjailija olikin. Selvin päin hän olisi pystynyt parempaan.

Legendan tempauksista riittää tarinoita. Niiden kaikkien käänteiden todenperäisyydestä ei ole niin väliä. Yksi upeimmista on tarina Saarikoskesta mäkihyppääjänä. Sen mukaan Saarikoski kavereineen ajoi talvipimeällä taksilla Helsingistä Lahteen, pääsi jotenkin vanhan hyppyrimäen huipulle ja laski sukset jalassa kohtalaisen onnistuneesti alas. Jaloilla juomilla oli osuutensa sankariteossa.

Varmaankin näin. Todisteita treenaamisestakin on esitetty. Toimittaja Jukka Petäjän kirjassa Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen historiikki (2003) on peräti kuva todisteena ”harjoitushyppyyn valmistautuvasta” Saarikoskesta Mukkulan kartanon katolla.

Muistan Saarikosken vaikutuksen kaveripiirissänikin. Kouluaikainen kaverini, joka 60-luvun puolivälissä voitti Erkon runokilpailun, aloitti taiteilijaelämän viettämisen heti voittonsa jälkeen. Runotuotanto ei oikein mahtunut mukaan. ”Kaikilla on tämänsä.”

Ensimmäisen kerran näin Saarikosken tyylin Keurusselän Lomahotellissa joskus 60-luvun lopussa. Olin siellä Teiniliiton seminaarissa. Helsingin kapakoissa hän oli hyvin näkyvä hahmo, varsinkin Kosmoksessa. Nämä olivat välillä aika kiusallista katsottavaa. Toisaalta hän oli parhaimmillaan loistava esiintyjä. Tällaisesta näin huippuesimerkin Tukholman Gröna Lund –huvipuistossa. Siellä vietettiin jonkinlaista Suomi-teemapäivää, vuosi oli (ehkä?) 1973.

Näyttämöllä olivat Lasse Virén, Arja Saijonmaa, M.A. Numminen ja Saarikoski, joka oli hyvässä kunnossa, siistin näköisenä tyylikkäässä harmaassa samettipuvussa ja hyvin sanavalmiina. Hän todella osasi hurmata ison yleisönsä ammattiesiintyjän elkein.

Hyvä kirjailija – parhaimmillaan nerouden mittainen. Mutta ei aina legendansa kokoinen, kuten Sutinen sanoo. Käännösmäärä oli käsittämättömän laaja, mutta paikoin sitä on luonnehdittu hutiloivaksi ja alkuteosta liian vapaasti tulkitsevaksi. Omassa tuotannossa on joitakin hyvin heikkoja tuotoksia – jalojen juomien haju löyhkää läpi. Niistä kuitenkin legenda lisääntyi. Runsaat naisjutut ja romantisoitu alkoholismi olivat legendan rakennusaineet.

Saarikoski kirjoitti loppuun asti, vaikka oli jo heikossa kunnossa. Tämä viimeiseksi jäänyt runo syntyi elämäkerran (Pekka Tarkka 2003) mukaan vain muutamaa viikkoa ennen kuolemaa.