Menneisyys

                                                                            (Aleksandra Stedman)

Ikääntyminen ei aina ole mukavaa. Se aiheuttaa harmeja, välillä paniikiakin.

Nuorena jätin sanomalehdestä kolme osastoa lukematta: urheilusivut, pörssikurssit ja kuolinilmoitukset. Nykyisin vain kaksi.

Tiedä sitten, onko kuolinilmoitusten lukeminen viisasta ja terveellistä. Yhä useammin siellä on ikäisiäni ja nuorempiakin. Ja välillä tuttujakin, kuten tänään.

Kuinka voikin sattua, että samassa lehdessä peräti kaksi tuttua, peräkkäisillä sivuilla. Ikäisiäni nuoruuden ystäviä, muistikuvia kaukaa menneisyydestä, toinen lukiovuosilta, toinen opiskeluajoilta. Sen jälkeen kontakteja ei ole ollut. Muutama valokuva jäljellä. Toisessa ilmoituksessa oli muistovärssy, joka tuli tutuksi jo silloin.

Toisella oli mainio kissa, josta on myös valokuva. Toinen soitti pianoa ja halusi kuljeskella metsäpoluilla. Bileissä kuljettiin. Tärkeä äänilevy oli The Creamin Disraeli Gears. Levy on minulla yhä tallella.

Katsoin valokuvat, kuuntelin Creamin. Kadonneita muistikuvia palasi.

Menneisyys palasi. Ei tuntunut hyvälle tiedostaa, että se on niin lopullisesti kadonnutta menneisyyttä.

 

Hameenhelma

Kati ja Ellu olivat olleet kesällä Brightonissa kielikurssilla. Paluumatkalla heillä oli tilaisuus pysähtyä muutamaksi päiväksi Lontooseen. Muotiputiikit löytyivät Sohon kaupunginosasta Carnaby Streetiltä, Oli kesä 1967.

Kotiin Jyväskylään tuli viimeisintä muotia olevat minihameet.

                                                                         (Bela Czene 1974)

Parhaille kavereille niitä näytettiin, minullekin. Kati joutui piilottelemaan hametta vanhemmiltaan, sillä isä oli sellainen suvaitsematon, korkea sotaväkiherra, joka tiesi nuorten miesten metkut. Oma 16-vuotias tytär ei sellaiselle saanut altistua.

Sitten tuli Tipulaan konva. Tetetermite soitti, vai olisikohan ollut Silvery, en muista. Paikallinen bändi joka tapauksessa. Sinne oli päästävä minihameessa.

Konva eli konventti oli nimi teinikunnan bileille lukion juhlasalissa. Jyväskylässä taisi siihen aikaan olla kuusi lukiota, joten vuorotellen järjestettäviä konvia oli harva se viikonloppu. Alussa oli ohjelmaa, lopuksi bändi ja tanssia. Teinikortti piti olla, jotta sai ostaa pääsylipun. Opettajia oli valvojina. Tipula eli Tyttölyseo oli tietysti erityisen suosittu kohde meille paikkakunnan pojille.

Katin minihameongelmalle suunniteltiin strategia. Siihen tarvittiin minuakin, vähän niin kuin yhdistetyksi kavaljeeriksi ja turvamieheksi. Tosin sotaväkiherra-isän luottamusta minun sorttiseen pitkätukkaisen lurjuksen näköiseen turvantuottajaan saattoi epäillä. Mutta parempaakaan ei siihen hätään keksitty, ja olinhan sentään perheelle tutuksi tullut.

Olin paikalla Katin huoneessa hyvissä ajoin ennen näkyviin ilmestymistä. Kati puki sinisen minihameensa ja violetit sukkahousut ja maalasi  kynällä rajauksen silmäkulmasta kaarevasti ylöspäin. Se oli tehokkaan näköinen yhdistelmä. Minuutilleen sovittuna hetkenä Ellu tuli vielä lyhyemmässä hameessa soittamaan ovikelloa ja kysymään, onko Kati jo lähtenyt.

Ja samalla sekunnilla Kati ja minä pyyhälsimme esiin ja ei muuta kuin hei, hei, ja olimme ulkona. Vanhemmat jäivät ilmeisen hämmentyneinä tapahtumien nopeasta etenemisestä vaille mahdollisuutta reagoida Katin hameeseen.

Hyvin meni. Oli se kavaljeerillekin pollea paikka talutella ja tanssittaa kahta katseita kääntävää minihameneitoa. Jälkipuhetta Katille kotona tuli, mutta ei se enää ollut merkityksellistä.

 

Jälkipuhetta hameenhelmoista tuli niinä vuosina muuallakin. Asia oli monelle taholle ongelma. Se loukkasi vanhoja arvoja, tuli moraaliongelmia, seksuaaliset ja uskonnolliset näkökohdat kasvoivat julkisessa keskustelussa. Jossain pastori oli erottanut minihametytöt rippikoulusta, perusteluna, että "huoran merkit" pitää saada pois näkyvistä. Siveyden yläraja kulki polvitaipeen kohdalla. Toisaalta kyllä se inspiroikin. Runoilijamestari Jukka Virtanen riimitteli johonkin lauluunsa mainiot säkeet.

Miksi tämä muistelu? Siksi, että luin lehdestä, että minihame on tekemässä paluuta.

 

                                                            (HS 10.10. 1968)

Niistä viisastuu

Televisiosta tuli elokuva Tove Janssonista (Tove, ohj. Zeida Bergroth 2020 - Areenasta voi vielä katsoa). Varsin onnistunut teos - katsomisen arvoinen. Tämän olisin kyllä käynyt teatterissa katsomassa heti uutena, mutta kun oli se korona enkä käynyt missään.

Sellainen äkkivaikutus elokuvalla oli, että heti nousin tuolistani tutkimaan, löytyisikö hyllystä Tovelta luettavaa. Ja kyllähän hyllystä löytyy. Ne samat mitkä ennenkin. Tove on niitä kirjailijoita, joiden kimppuun on syytä käydä vähän väliä. Niistä viisastuu, varsinkin tähän vuodenaikaan, kun kesästä on lopultakin päästy.

 

"Höstens lugna gång mot vinter är ingen dålig tid. Det är en tid för att bevara och säkra och lägga upp så stora förråd man kan. Det är skönt att samla det man har så tätt intill sig som möjligt, samla sin värme och sina tankar och gräva sig en säker håla längst in, en kärna av trygghet där man försvarar det som är viktigt och dyrbart och ens eget." (Sent i november -1970)

Tovesta olen täällä kirjoittanut ennenkin, kuten oikean laidan Dessun tuumailuja -listasta näkyy, kohdassa Jansson Tove (14). Taitaa siis tulla toistoa.

 

Yhtä asiaa hyllyssäni ihmettelen. Minulla on tapana lukea ruotsiksi kirjoittavat kirjailijat ruotsiksi. Miksi ihmeessä hyllyssäni on monta Janssonin kirjaa suomeksi? En osaa selittää.

Joskus kuljeskelin kameran kanssa Toven ateljeeasunnon nurkilla Ullanlinnankadulla yrittäen kuvata talon ylhäällä olevaa tornimaista nuppia. Kapealta kadulta se ei oikein onnistunut. Huoneen sisustus lienee entisellään vieläkin. Museoksi sitä ei ilmeisesti saada, mikä on vahinko ja häpeä Helsingin kulttuuriasenteelle. Toinen samanlainen on Waltarin koti Tunturikadulla.

Tovea en koskaan tavannut. Kerran 70-luvun puolivälissä osuin viereiseen pöytään syömään ravintola Amigossa Tehtaankadulla. Minä moukka en tunnistanut - onneksi valistunut seuralaiseni sai vaivihkaa kuiskuteltua tiedon korvaani.

"Tänk att aldrig kunna bli glad eller besviken, att aldrig kunna tycka om nån och bli arg på honom och förlåta honom. Att inte kunna sova eller frysa, aldrig missta sig och ha ont i magen och bli frisk igen, fira födelsedag, dricka öl och ha ont samvete... Alltihop. Så förskräckligt."   (Det osynliga barnet - 1962)

 

 

Miten mielelläni

HS kertoi sunnuntaina (30.10.22), että runoilija-kääntäjä Anselm Hollosta on ilmestynyt elämäkerta (Kai Ekholm: Anselm Hollo - Beatnik planeettamatkalla. Anselm Hollon elämä ja runot / Rosebud 2022). Kai Ekholm on korkeasta virasta vapauduttuaan saanut paljon kiinnostavaa aikaan, viimeksi Jörn Donner - kuinka te kehtaatte.

Hollo oli suomalaiseksi outo maailmankansalainen ja kielinero. Suomi oli vasta hänen kolmas kielensä, edellä olivat saksa ja ruotsi. Seuraavaksi tuli englanti, josta tuli hänen varsinainen työkielensä. Kielitaito tuli sukuperintönä. Isä J. A. Hollo suomensi maailmankirjallisuuden klassikkoja, sellaisia kuin Cervantes, Goethe, Tolstoi, Dostojevski, Voltaire. Hänellä oli sujuvassa hallinnassa 14 kieltä.

HS:n jutussa Hollon keskeiseksi työksi mainittiin suomalaisen kirjallisuuden englannintaminen, Saarikosket, Haavikot ja muut. Suomen kielelle hän on tuonut erityisesti 60-luvun alakulttuurien tuotteita beatnikkeja, rock-sanoituksia ja sen sellaista. Nimeltä mainitaan kolme kirjaa. Kaivoin ne heti hyllystäni tähän kuvaan (Ginsbergin kirja kulunut paljossa käytössä lähes kelvottomaksi - kannen nimikin repeytynyt ja paranneltu kynällä!)

Ensikohtaamiseni Anselm Hollon kanssa muistan. Se tapahtui lukiossa, kun meillä oli vuoden verran englannin tunneilla nuori sijainen. Ulla-opettaja oli aikakauteen sopivalla tavalla moderni jo ulkomuodoltaan: minihame ja monensorttista hippihörhelöä. Opetukseen hän toi aivan ennennäkemätöntä aineistoa. Tunnille ilmestyi käsittelyyn tuo kuvassa näkyvä John Lennonin Hispanialainen jakovainaa suomeksi ja englanniksi (A Spaniard in the Works - 1965).

Sepä teki vaikutuksen! Kirja on Lennonin ns. nonsense-tyyliä, joka myöhemmin löysi huippunsa monissa lauluteksteissä, erityisesti Magical Mystery Tour -LP:llä. Kirja on täynnä lennonmaista kielipeliä tahallisine kielivirheineen. Suomentamisessa Hollo on joutunut pistämään omiaan.

Erityistarkasteluun tunnilla valittiin "satu" nimeltä Rumikki ja noin seitsemän hääpiötä (Snore Wife and some Several Dwarts).

Jo "hääpiöiden" nimet olivat kielellisesti kiinnostavia:

1.  Unikäki  -  Sleezy

2.  Rujo  -  Grumpty

3.  Kikkelä  -  Sneeky

4.  Koira  -  Dog

5.  Virne  -  Smirkey

6.  Liisa?  -  Alice?

7.  Ylermi  -  Derick

8.  Valionbaari  -  Wimpey

Erityinen keskustelu syntyi, mikä kummallinen neronleimaus tämä kahdeksannen hääpiön suomenkielinen nimi on. Ratkaisun keksiminen vaati vähän paikallisolojen tuntemista molempien maiden pääkaupungeissa. Tästä oivalluksesta lukija ymmärtää, mitä tarkoittaa käännöstermi lokalisointi eli paikallistaminen.

Tähän yhteyteen kuului tietysti katsoa kääpiöiden nimet Grimm-veljesten satuun pohjautuvassa Disney-elokuvassa (1937). Ruotsinkieliset nimet lisään tähän siltä pohjalta, että olen Tukholman-vuosinani ollut paljon tekemisissä tämän elokuvan kanssa.

1.  Viisas  -  Kloker  -  Doc

2.  Vilkas -  Toker  -  Dopey

3.  Lystikäs  -  Glader  -  Happy

4.  Nuhanenä  -  Prosit  -  Sneezy

5.  Unelias  -  Trötter  -  Sleepy

6.  Ujo  -  Blyger  -  Bashful

7.  Jörö  -  Butter  -  Grumpy

Lopuksi rohkenen vielä suositella kuuntelemaan Anselm Hollon omaa lyriikkaa laulettuna parhaaseen 60-lukulaiseen tyyliin Otavan kirjalliselta äänilevyltä nimeltä Viisumi keväästä syksyyn. Laulun nimi on sama kuin tämän kirjoituksen otsikko. Minun 55 vuotta vanha LP-levyni osoittaa jo kulumisen merkkejä. Onneksi löytyy näitä uusia kanavia tärkeän musiikin kuunteluun    (click)