Oikeat ja väärät sanat

Tähän aikaan vuodesta kuuluisi olla käynnissä ikimuistoinen väittely Suvivirrestä. Jostain kumman syystä sitä ei ole tänä keväänä tullut - liekö pandemian vaikutuksesta tämäkin jäänyt pois siinä missä muukin kulttuurikeskustelu, poikkeuksena tietysti turve. Ehkä ensi vuonna sitten taas, entistäkin pirteämmin.

Tänään, toukokuun viimeisenä päivänä, olisi suvivirren oikea päivä. Tänään koulujen tulisi loppua. Päättäjäisjuhlassa kuuluu veisata suvivirsi.

Enää koulut eivät lopu toukokuun viimeisenä vaan jatkavat viikon 22 lauantaihin asti, siis monta päivää kesäkuun puolelle. Ilman sitä ei tulisi lain määräämä 190 koulupäivää täyteen, kun on ne vapaat lauantait ja kaikki.

Ikimuistoisessa virsiväittelyssä on kyse suvivirren luonteesta. Tekeekö se koulun juhlasta uskonnon harjoittamistilaisuuden vai ei?

Tällainen uskonnoista vieraantunut henkilö kuin minä kannatan tiukasti uskonnonvapautta siinäkin merkityksessä, että uskonnottomilla pitää olla vapaus olla osallistumatta uskonnollisiin tilaisuuksiin kaikkialla, myös kouluissa. Mutta tämän laulun laulamista kevätjuhlassa en mitenkään pysty näkemään uskonnon harjoittamisena, vaikka siinä jokunen siihen suuntaan viittaava sana onkin. - On siihen toki yritetty kirjoittaa sanoitusversioita, joissa iloitaan luonnon suloisuudesta ilman mitään jumalallisia viitteitä, mutta eivät ne ole vakiintuneet.

Kaunis laulu se on, ja sillä on perinnearvoa. Pidän liioitteluna tulkita liian tiukasti. Laulu on suomalaista kulttuurihistoriaa, vaikka se ei alkuperäisesti suomalainen olekaan. Taustalla on keskiaikaisia runoja, ilmeisesti osittain varsin eroottisiakin tekstejä lempeän luonnon helmassa koettavista täysin maallisista nautinnoista.

Ruotsalainen piispa 1600-luvulta oli ilmeisesti nykymuotoisen sanoituksen alkuperäinen tekijä. Hänen kerrottiin saaneen innoituksen Gotlannin saarella sijaitsevan Hångrin lähteellä. Minä muistan käyneeni tuolla lähteellä, kun vietin alkukesän 1968 Gotlannissa sokerijuurikaspeltoa harventamassa. Muistan ihmetelleeni piispan innoitusta, sillä se lähde ei mielestäni ollut kummoinenkaan kivenkolo.

Suomalaiseen virsikokoelmaan laulu tuli 1701. Sanat suomensi turkulainen rehtori Erik Cajanus - tieto on tosin epävarma. Liitän tämän tekstin tähän perään. Kirjoitusasun ei pidä hämätä. Ei sitä mitenkään omituisella tavalla ollut tarkoitus ääntää, vaikka ortografiassa onkin kummallisia merkintätapoja.

Kieliasua on vuosisatojen mittaan nykyaikaistettu. Onneksi, sillä jos koulujen kevätjuhlassa laulettaisiin näillä Cajanuksen sanoilla, tilanne olisi ongelmallisempi  uskonnonvapauden kannalta, sillä varsin uskonnolliseksi Cajanus tekstin kääntää.

Sitä vaan jää miettimään, millaisen yhteyden tekstittäjä 1600-luvulla näkee Libanonin ja Pohjolan kevään suloisuudelle.

 

 

Äkkiä tähän taas tottuu

Tuntuu oudolta, kun en enää istukaan yösydännä työtuolissani kerrostalon viidennessä kerroksessa vaan kuljeskelen ulkona kuunnellen metsän ääniä. Äänet ovat täysin toisenlaisia kuin kaupungin torilta kuuluvat.

Kylmä vielä vaivaa, vaikka olen pukeutunut toppatakkiin ja villasukkiin. Tunnin verran kuljeskelua riitti, sitten piti palata tupaan. Nojatuolin viereen nostettu lämpöpatteri hohkaa vilun pois.

Äkkiä tähän taas tottuu, niin kuin ennenkin. Se on harmillista.  Miten saisi muutoksen viehätyksen jatkumaan pitkään - ei kai mitenkään. Kohta tämä kaikki uusi tuntuu taas ihan tavalliselta.

Ympäristö on vielä sotkuinen. En ole ehtinyt siivota syksyllä pudonneita lehtiä ja risuja pois pihasta. Nopeimmat kukkijat ovat jo aloittaneet. Atsalea on jo päässyt vauhtiin, alppiruusu vielä empii.

Jukojärven korpirastas Einari Vuorela tavoittaa vanhan ajan idyllin havainnollisesti, ilman turhaa helskyttelyä. Ihan kaikki ei enää ole noin kuin runossa, mutta tuntuu hyvältä kuvitella, että näilläkin seuduilla elämänmeno on saattanut olla tuon runokuvan mukaista.

Tyhmyyden estetiikka

"Luonto kukoistava

muuntelee alati maailman teatteria;

ja me, karuissa aitauksissamme

sitä rajoitustemme mukaan rajoitamme.

Kas, ihailen kotvan järjestystä, symmetriaa;

mutta hetken ilo on lopun ikään ankeaa.""

(Saint-Lambert: Vuodenajat - 1785)

 

 " - - ne jotka niin rakastavat helppoa ja mukavaa elämää ja keräävät kaikki kukoistavan kansakunnan edut, oppisivat kärsivällisemmin alistumaan niihin epämukavuuksiin, joita mikään hallitus maailmassa ei pysty korjaamaan. Heidän pitäisi nähdä, että on mahdotonta nauttia edellisistä saamatta osaansa jälkimmäisistä  - Bernard Mandeville: The Fable of the Bees 1729)

 

Tirkistelyä

Tuntuu kuin olisin luvattomissa puuhissa, sillä luen aitoja rakkauskirjeitä noin 75 vuoden takaa.

Tunne on sikäli oikea, sillä lupaa ei ole eikä sitä voi keneltäkään pyytää. Kirjeet ovat tulleet haltuuni iäkkään sukulaispariskunnan asunnon tyhjennyksen myötä. Kirjoja ja paperitavaraa tuli melkoinen lasti, ja vähitellen käyn papereita läpi yksi kerrallaan. Nyt olen edennyt rakkauskirjeisiin asti. Niitä on vähän toista sataa. Skannaan kaiken kiinnostavan talteen toivoen, että jälkipolvilla on joskus kiinnostusta perehtyä esivanhempien vaiheisiin.

Kirjeiden kirjoittajat ovat nuoria, herra vähän yli kaksikymppinen, neiti vähän alle. Pariskunta heistä tuli, mutta kirjeissä he ovat vasta seurusteluvaiheessa, herra Helsingissä opiskelemassa, neiti maaseutukaupungissa valmistautumassa ylioppilaskirjoituksiin. - Kuvan kirjekuorien nimi- ja osoitetietoja vähän suttasin yksityisyyden säilyttämiseksi.

Tirkistelyn tunne on sikäli aiheeton, että kirjeissä ei ole mitään intiimiä. Arkisia murheita käsitellään, rakkautta vakuutellaan ja odotetaan kovasti tapaamista. Etäisyyttä on satoja kilometrejä. Yhteen päästään kesälomalla ja jouluna. Postimerkeissä on Paasikiven kuva ja ne maksoivat 10 markkaa.

*   *   * 

Toinen tirkistelyni kohde ei ollut yhtä siveellinen. Olen katsonut Ylen lähettämiä "tuhmia" elokuvia.

Jörn Donnerin Sixty-nine, Naisenkuvia ja Krapula sekä Seppo Huunosen Karvat tulivat peräkkäin jonkinlaisena teemana, ja pitihän ne katsoa. Muistikuva kaukaa menneisyydestä kertoi, että eivät ole hääppöisiä, mutta silti piti katsoa, sillä niillä on vanha maine tallella. Niissä näkyy seksiä.

Kyllä, seksiä näkyy, jos seksillä tarkoitetaan paljaita rintoja ja nuhjuista nylkyttämistä. Lisäksi näkyy Jörkan  paljon huomiota saanut itsensä paljastus. Kokonaisuus on kuitenkin kelvoton, huono ohjaus, puutteellinen käsikirjoitus ja tökerö näyttelijäntyö (siis ohjaajan itsensä). Katsoja ei saa odottamiaan eroottisia virikkeitä.

Mutta mainetta näillä elokuvilla on, ne olivat aikansa sensaatioita rohkeudessaan. Aika on muuttunut, nykysensaatioksi nämä eivät kelpaa. Eikä Donnerin maine eurooppalaisena intellektuellina ainakaan näihin elokuviin perustu.

Mutta tirkistelty nyt taas on ja todettu se sama mikä silloin uutenakin. Kaikenlaisella sitä hälyä saadaankin nostetuksi.

*   *   *

On aika muuttaa maalle. Voi olla, että viime kesän malliin blogi saa kesälläkin täydennystä. Minusta ei koskaan tiedä, millä päällä satun olemaan. Lupauksiin ei kannata mennä luottamaan - katsotaan nyt. Toivotan lukijoille hyvää kesää.